Viikonloppu on mennyt vähän kaikenlaiseen. Olen vetelehtinyt sängyssä pitkälle päivään, onnellisena siitä ettei ole ollut kiire mihinkään. Kävellyt koirien kanssa rantaan – viikonloppuiset retkeni ovat kummasti suuntautuneet Kompassitorille sen jälkeen kun sinne ilmestyi rekka, jossa paistetaan muurinpohjalettuja. Koirat saivat rapeat reunat, minä pistelin poskeeni loput. Onneksi olen tottunut syömään kahden nälkäisen katseen alla. Jokainen mäyräkoiran omistava tietää, että se vaatii teräksiset hermot.

Sain eteeni niin kauniin aamukahvin, että oli otettava kuva. Maito oli vaahdotettu ja sen päälle raastettu minttusuklaata. Sanomattakin selvää, että minun pitkäjänteisyyteni ei riitä aamuisin mihinkään tälläiseen.

Lauantai-iltana kävin katsomassa uransa alkutaipaleella olevia bändejä. Levy-yhtiöissä vietetyt vuodet ovat jättäneet jälkensä – on vaikea vain kuunnella ja katsoa, analysoimatta ja purkamatta mielipiteitä palasiksi. Oli silti ihana ilta. Join ylihinnoiteltua olutta muovituopista, katselin lavan edessä huojuvia silmänsä mustiksi maalanneita teinityttöjä ja mietin olinko minä joskus samanlainen. Pillifarkut ja pitkä, takkuinen tukka löytyy vieläkin. Kengät ovat kyllä kalliimmat ja silmärajaukset melko lailla maltillisemmat.

Juno on alkanut nukkua pyykkikorissa vaatehuoneen nurkassa. Se loikkaa laidan yli, kuopsuttaa itselleen pesän ja kiertyy rinkeliksi pyyhkeiden ja lakanoiden sekaan. En tiedä onko tämä protesti siitä, että koirien sänkylisenssi on peruttu vai johtuuko se siitä, että pyykkikorissa on yksinkertaisesti pehmeät oltavat. Ensi kerralla nappaan neidistä kuvan, tällä kertaa en tohtinut häiritä torkkuhetkeä.

Löysin kaapista omakuvan, jonka otin 17-vuotiaana. Pää on painettu varjoihin, lapaluut ovat kääntyneet kohti valoa kuin olisin halunnut kieltäytyä siitä. Tein niihin aikoihin (enimmäkseen kaameita) kokeellisia kuvauksia raksavalaisimen kanssa, se loi Satamakadulla sijaitsevan yksiön seiniin mahtipontisia valokiiloja. Mikä onni, että näitä kuolemattomia taideteoksia on säilynyt näihin päiviin asti! Tuosta omakuvasta tosin tykkään yhä.

Näitä päiviä, kun mitään erityisen tärkeää ei tapahdu, mutta pinnan alla kytee. Päässä pyörii seitsemäntoista ajatusta yhtäaikaa, siellä törmäilevät toisiinsa ja ajautuvat erimielisyyksiin. Tekee mieli huutaa OTTAKAA VUORONUMEROT SAATANA! Koitin kyllä eilen kaljan voimalla ravistella ne päästä, mutta eihän siitä mitään ikinä tule, takertuvat kiinni entistä tiukemmin. Niinsanottu nollaaminen ei toimi ihmisiin, jotka ajattelevat kroonisesti liikaa. Koko ajan. Kaikkea.

Nyt on: kahden kilon pussi puikulaperunoita jotka pistetään ihan kohta viipaleiksi ja uuniin, huoneiden nurkissa hämärä joka laajenee, Led Zeppelinin koko illan soinut Physical Graffiti ja sunnuntain irrallisuus. Seuraavaksi upotan sormeni oliiviöljyyn: jostain sieltä valkosipulin ja rosmariinin keskeltä se mielenrauha on ennenkin – ainakin yhden sunnuntai-illan ajaksi – löytynyt.

☊ LED ZEPPELIN – KASHMIR