Pieni tauko tästä kaikesta

Kaupallinen yhteistyö Les Dauphins ja Asennemedia

Eläminen remontin keskellä on erinomainen tapa opetella sietämään keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä. Yllättävän nopeasti tottuu esimerkiksi siihen, että keittiön tilalla on reikä. Oppii tiskaamaan kylpyammeessa, väistelemään kaasuliettä keskellä eteisen käytävää. Ei jaksa välittää siitä, että kaikki keittiössä olleet tavarat on erinnäisinä kasoina ja laatikkoina sijoitettu väliaikaisesti olohuoneeseen ja kylpyhuoneen lattialla makaa osiin purettu keittiön putkisto odottamassa sitä armoitettua hetkeä, kun se pääsee takaisin käyttöön.

Mutta aina silloin tällöin muistan miksi järkevät ihmiset eivät asu remonttinsa keskellä, vaan muuttavat siksi aikaa muualle. Eilen meni hetkellisesti hermo kaikkialle levinneeseen kaaokseen ja siihen, että arjesta on tullut yksi iso selviytymisleiri, jossa puhtaiden sukkien löytäminen on aplodien arvoinen suoritus. Ei auta, että meneillään on yksi syksyn kiireisimmistä viikoista, kaikenlaista pitäisi saada aikaan ja kaikki tärkeät tavarat ovat hukassa juuri sillä hetkellä kun niitä tarvitsee, vaikka ne olisivat sekunti sitten olleet siinä silmien alla pöydällä. En tajua, ehkä ne aistivat kireyden ja kipittävät karkuun.

Pieni tauko oli paikallaan. Päätimme Jarnon kanssa raivata asunnon vähiten ruuhkaisen nurkan, tehdä siitä nätin ja viettää illan siellä remonttievakossa. Laittaa musiikkia soimaan, avata viinipullon ja jutella, ainakin yrittää jutella jostain muusta kuin remontista tai työstä. Tälläisinä viikkoina se on vähän vaikeaa, tuntuu että päässä kuhisee herhiläispesä jonka saa hädintuskin hiljennettyä yöksi. Jarno on minua parempi rentoutumaan, soittelee jo kitaraa sohvan nurkassa silloin kun minun päässäni suriseva herhiläispesä vielä prosessoi tekemättömiä asioita, huomisen kuvauksia, sitä miksei rakennesuunnittelija vastaa ja mihin se yksi puhelinlasku on hävinnyt. Varmaan samaan paikkaan kuin kaikki rintaliivini, pyöränavaimeni, lempikahvimukini ja keskeneräinen kirja, joka minulla on lojunut yöpöydällä siinä optimistisessa harhassa, että ehtisin tässä kuussa lukea.

Tauko vaati asianmukaisen tarjoilun. Maistelimme ranskalaisen Les Dauphinsin Rhonen alueelta tulevia viinejä, jotka olivat meille itseasiassa entuudestaan tutut: näitä hinta-laatusuhteeltaan erinomaisia, noin 12 euroa maksavia luomuviinejä on tullut ostettua usein. Suosin viiniostoksilla useimmiten luomua ja rakastan Les Dauphinsin 20-luvun boheemia ranskalaisfiilistä huokuvia etikettejä ja raikkaita makuja.

Syksyn kunniaksi valitsimme illanviettoon punaista. Punaviini on tietysti ihan yhtä hyvää vuoden ympäri, mutta on kiistaton tosiasia, että se maistuu erityisen hyvin syksyisin. Kai se on niin, että valon vähetessä villasukkakaudella alkaa tehdä mieli täyteläisempiä makuja. Tästä kypsän punaherukkaisesta ja hapankirsikkaisesta punkusta piti Jarnokin, joka on yleensä nirso punaviinien suhteen ja juo mieluummin yleensä valkoista tai kuplivaa.

Ottaisin ihan pienen palan tuota pehmeää juustoa, kiitos.

Emme jaksaneet kokata mitään väliaikaisessa retkikeittiössä. Olkoonkin, että retkikeittiö on mahtipontinen nimitys käytävään ahdetulle pahvilaatikolle, jonka päällä on mikro ja keittolevy (potut kiehuvat siinä hyvällä tuurilla valmiiksi jo kolmessa tunnissa). Emme jaksaneet edes tilata kotiin ruokaa, teki oikeastaan mieli vain napostella. Nappasimme siis kaupasta koirankävelytysreissun varrelta pähkinöitä, muutamia juustoja ja pari kypsää viikunaa. Niitä täytyy ostaa aina kun niitä näkee, sitä ei tapahdu liian usein. Juno-koiralle ostettiin paketti tuoreita silakoita, mutta se ei suinkaan estänyt herkkusuuta olemasta eittäin kiinnostunut meidänkin eväistämme.

Nättihän tästä meidän työhuoneen nurkasta tuli, kun vähän järkkäilimme. Tunnelmallinen pieni pakopaikka, täydellinen astetta paremman arki-illan viettoon. Messinkinen lasipöytä ei ole jäämässä tuohon sohvapöydäksi, mutta ajaa asiansa huonejärjestyksen (hyvin, hyvin hidasta) muotoutumista odotellessa. Lempiasiani koko huoneessa on Manin mustien maalausten ohella tuo italialainen nahkasohva, jonka löysimme jo edelliseen asuntoon niin halvalla, etten kehtaa edes kertoa paljonko maksoimme siitä. Myöhemmin huomasin netissä, että noiden nahkasohvien hinnat alkavat kolmesta tonnista, joten tämä taisi olla niitä kerran elämässä -tyyppisiä kirppislöytöjä. Sohvan takana ja sivulla lojuu edelleen kasa tauluja odottamassa sitä hetkeä, kun pääsemme oikeasti sijoittamaan niitä seinille. Menköön toistaiseksi pariisilaisen rönsyilevän (*köh*) sisustuksen piikkiin.

Jostain silmiini osunut viinisuositus muuten mainitsee, että Les Dauphinsin hennosti paahteinen punaviini sopisi erityisen hyvin pitkään haudutettuihin pataruokiin. Tämä testataan heti kun meillä on taas keittiö. Eilisen perusteella viini sopii mainiosti myös sellaisenaan seurusteluun ja juustojen naposteluun.

60-luvun jalkavalaisin oli majaillut turhanpanttina makuuhuoneen nurkassa, piilotettuna kaikkien kamojen taakse niin ettei sitä ikinä käytetty. Nyt se pääsi paraatipaikalle eli kotimme ainoaan kohtaan, jossa on tällä hetkellä viihtyisää. Kynttilänvalo sai kruunata tunnelman. Huvittavaa sinänsä, että kaapista löytyy vaikka kuinka paljon erilaisia kynttilänjalkoja, mutta rakastan juuri näitä kahta messinkistä jalkaa ja kuljettelen niitä tilanteen mukaan huoneesta toiseen muiden odotellessa masentuneena vuoroaan olohuoneen vitriinikaapissa.

Naurattaa vähän tämän kuvan tahattomasti dramaattinen tunnelma. Jarno näyttää eksisentialistiseen taiteeseensa uponneelta 20-luvun boheemilta, vaikka oikeasti hän soitti Juno-koiralle omistettua laulua, jossa pääteemoina toistuivat pienen koiran mieltä kiehtovat aiheet lampaankyljyksistä loheen. Luna-koiraa varten taas on sävelletty keppilaulu, että jokaiselle jotain, kullekin kiinnostuksenkohteidensa mukaan.

Ihan kahden emme muuten olleet koko iltaa, saimme yllätysvieraaksi Jarnon isän. Harmi, ettemme tajunneet pyytää muusikkona työskentelevää isä Jussilaa laulamaan stemmoja Junolle omistetussa musiikkiesityksessä.

Maistoimme myös Les Dauphinsin roseeta. Keskihapokasta, hennon mausteista roseeta tuli ostettua kesällä usein, eikä vähiten siksi, että ah tuo pullo on maailman kaunein! Itse kuulun niihin, joiden mielestä rosee on kepeydessään ja keveydessään täydellinen seurusteluviini, jota saa ja oikeastaan kannattaa nauttia vuoden ympäri. Kepeyttä ei ole talvisin koskaan liikaa.

Mistä yhdessä työskentelevä ja remonttia tekevä pariskunta puhuu silloin kun ei puhu töistä tai remonteista? Niin, emme mekään tiedä. Ei vaan. Kyllä meillä aina riittää juttua, eikä kummallakaan ole onneksi mitään hirveän korkeita tasovaatimuksia niiden suhteen. Erityisen väsyneinä iltoina arviolta 90% kommunikaatiostamme on hölmöilyä, vitsailua ja toisen kiusaamista. Tietysti leikkimielistä sellaista. Paitsi jos minua kutitetaan, siitä on silloin vitsit kaukana.

Jarnokin tekee joskus sattumanvaraisiin asioihin kohdistuvia internet-tutkimuksia. Tällä kertaa hän oli selvittänyt mikä ero on korrelaatiolla ja kausaliteetilla. Ilahduin ja aloin pätevänä selostaa kuinka hän oli ymmärtänyt sen väärin, kunnes selvisi, että minä olen ymmärtänyt asian väärin viimeiset 20 vuotta. Hups. Harhautin häntä kysymällä hänen tämänhetkisestä lempikitarastaan (kyllä, niitä on useita, ja kyllä, suosikki vaihtelee). Siinähän se seuraava tunti sitten rattoisasti vierähtikin.

Musiikki on kyllä aihe, josta jaksamme molemmat jauhaa loputtomiin, vaikka minä en jaa hänen intohimoista suhdettaan kieli-instrumentteihin. Saatamme listata lempikappaleitamme tietyn teeman ympärillä, miettiä miksi se-ja-se yhtye ei koskaan breikannut vaikka kaikki menestyksen merkit olivat ilmassa tai kehittää salaliittoteorioita siitä miten Elvis, Jim Morrison ja heistä ainoana elossa oleva Glenn Danzig kuulostavat lauluäänensä puolesta yhdeltä ja samalta henkilöltä.

Soitimme vapaaillan kunniaksi toistolla kaikkia tämänhetkisiä jumituskappaleitamme:
– Kevin Morbyn Harlem River (ah haluan muuttaa tähän tunnelmaan asumaan)
– Sam Cooken A Change is gonna come (hyvä tarina ja täydellisesti kirjoitettu biisi)
– Paul Simonin Peace like a river (hyvät bluesvibat ja Paul Simon on sitäpaitsi nero)
– Collegen Desire (tällä saa ajettua itsensä todella kummallisiin mielentiloihin, jos luuppaa liian kauan)
– Fleetwood Macin Everywhere (okei, tämä on ikuinen jumituskappaleemme)

Jarno esitti myös tavanomaisen reklamaationsa siitä, että King Crimsonin tuotantoa ei löydy Spotifysta (“Kun Led Zeppelin ja Beatleskin löytyvät nykyään sieltä nykyään niin on se kumma” jne) ja käytimme taas tavanomaisen verran aikaa niiden metsästämiseen YouTubesta.

Juno-koira haaveilee edelleen juustosta.

Olipa kivaa. Ettei totuus unohtuisi, tässä vielä kuva siitä miltä kotimme näyttää heti näiden kuvien ulkopuolella. Laatikoita. Kasoja. Kaikkialla laatikoita ja kasoja. Tuossa lähimmässä pahvilaatikossa on muuten (sen päällä lojuvan hanan alla) remontin tieltä turvaan pakattuja viinilaseja. Ne kaivetaan sieltä takaisin käyttöön ja kutsutaan kaikki ystävät kylään heti kun remontti on ohi ja elämä taas raiteillaan.

Valviran ohjeistuksen mukaan alkoholiaihetta ei saa kommentoida, mutta keskustelu on muuten vapaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ilmasto muuttuu ja meidän täytyy myös

Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on julkaissut vuosikymmenen tärkeimmän ilmastoraportin, joka on tehnyt ilmastonmuutoksesta alkuviikon yhden internetin puhutuimman aiheen. Hyvä niin: meemien, pseudouutisten ja säästä valittamisen keskellä kerrankin aihe, joka oikeasti kiinnostaa. Tarkemmin sanottuna ahdistaa. Viimeistään nyt alkaa olla todella selvää, että näin ei voi jatkua, jotain on tehtävä ja hiton äkkiä. Meidän on muutettava elämäntapaamme perustavanlaatuisesti, kiteyttää Hesari alkuviikon olennaisimman uutisen. Hiilidioksidipäästöjä on pudotettava melkein puolella vuoteen 2030 mennessä, nollapäästöihin tulisi päästä vuoteen 2050 mennessä.

Karu tilanne ei ole voinut tulla yllätyksenä kenellekään uutisia seuranneelle. Aiheeseen liittyvää tutkimustietoa on tulvinut jo tovin oikealta ja vasemmalta. Olisi kokopäivätyö pysyä kaikesta perillä. Alkuvuodesta julkaistiin paljon palstatilaa saanut tutkimustulos, jonka mukaan lentopäästöt kuormittavat ympäristöä niin paljon, että niiden kompensointi muilla valinnoilla on tuhoontuomittu yritys. Kesällä päivänvalon näki toinen tutkimus, jonka mukaan lihateollisuus onkin yksi maapalloa eniten kuormittavista aloista ja vegaaniksi ryhtyminen on itseasiassa paljon isompi ympäristöteko kuin lentämisen vähentäminen. Elokuussa otsikkoihin puolestaan nousivat uutiset, joiden mukaan pikamuoti on kaikkein pahin saastuttaja. YK:n mukaan muotiteollisuus on yksinään vastuussa kymmenestä prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä ja muotialan hiilijalanjälki on siten suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen yhteensä.

Kuluttajana paitsi ahdistaa, myös turhauttaa. Ensinnäkin tulee selväksi, että aivan kaikki mitä teemme on ihan päin seinää. Toisekseen nämä toinen toisensa kumoavat ja radikaalisti eri mieltä olevat tutkimustulokset epäilyttävät – kuka niitä rahoittaa, kenen intresseissä on välittää mikäkin viesti, miten näitä asioita arvioidaan ja mitkä asiat ovat oikeasti vertailukelpoisia? Kuinka paljon enemmän minun pitäisikään kuluttajana tietää, että osaisin onkia informaatiotulvasta edes olennaisimmat? Ja kun tutkin asioita öisin kun en saa unta ja kuvittelen ohikiitävän hetken ajan ymmärtäväni edes jotain jostain, tärähtää aamulla eetteriin taas joku uutinen siitä kuinka uusimman järkivalintana pitämäni suosikkivihannekseni viljely tuhoaa jossain uhanalaisen eläinlajin viimeisiä pesimäalueita, riistää alkuperäiskansoja tai pilaa paikallisen vesistön. Sellaista se on. Kulutuksemme on ylittänyt maapallon kantokyvyn jo kauan sitten ja massatuotanto on vain harvoin kestävällä pohjalla.

Välillä olen mennyt kauppaan ja kutistunut kauhusta valikoiman äärellä, kun en ole kaikilta päässä sinkoilevilta infonmurusilta osannut enää päättää mitä ostaisin. Söisinko eettisesti kestävää Reilua kauppaa, ekologisesti tuotettua luomua, lähiruokaa vai asiantuntijoiden terveyssuosituksia – vaiko itsekkäästi sitä, joka tuntuu parhaiten sopivan omalle keholle? Kaikkea näitä ei voi saada samoissa tuotteissa. En enää tiedä pitäisikö talvisin syödä suomalaisissa kasvihuoneissa kasvatettua vai Espanjasta rahdattua lehtikaalta. Entä kumpi on maapallon mittakaavassa pienempi paha, syödä lähellä tuotettua luomulihaa vai Meksikossa kasvatettuja avokadoja? Eikä vaakakupissa paina vain ympäristöpäästöt: juuri luin uutisia Meksikon avokadosodista, joista en todellakaan ollut tiennyt. Tunnen välillä kroonista syyllisyyttä ihan kaikista valinnoistani, kaukaa tuoduista vihanneksistani, luomukananmunistani, koska eihän se luomu sitä takaa, että kanoilla olisi hyvät oltavat. Sehän tarkoittaa vain sitä, ettei kanoille syötetä myrkkyä. Eikä lähellä tuotettu ruoka tai kasvisruoka ole välttämättä ekologinen valinta.

Luomulaatuiseen vaahterasiirappiinkin liittyy saletisti joku ympäristökatastrofi, josta en vaan vielä tiedä.

Ruoka-ahdistukseni on sekamelska ympäristökysymyksiä, eettisiä näkökulmia ja terveyssuosituksia, jotka vaihtelevat sen mukaan keneltä kysyy. Kaikki on nykyään niin monimutkaista. Joskus kaipaan aikaa, kun vedin aamukahvini kanssa voileivän juustolla ja suolakurkulla miettimättä aamupalani sisältämää vehnää ja mitä se tekee elimistölleni, sitä millaista elämää juustoni tuottaneet lehmät elävät, millaisilla menetelmillä kahvipapuni on tuotettu ja kuinka kaukaa suolakurkkuni on rahdattu, jotta minä voisin pistellä sitä poskeeni selaten Hesarista aamun uutisia.

En silti tahdo takaisin aikaan, kun mitään ei tarvinnut ajatella. Juuri sen takia me olemme nyt tässä tilanteessa, josta IPCC:n ilmastoraportti kertoo hyvin lahjomattomalla ja koruttomalla tavalla. Olisin nyt valmis maksamaan monista asioista – esimerkiksi ruoastani – tuntuvasti enemmän, jos se takaisi sen, että se on tuotettu ympäristöä kuormittamatta ja ketään elävää rääkkäämättä. Parmesanjuustoni saisi maksaa tuplasti tai vaikka triplasti enemmän, jos tietäisin, ettei kukaan tai mikään ole kärsinyt sen vuoksi. Hinta tekisi siitä ehkä erityisen herkun, jota ostaisin harvemmin, mutta josta nauttisin sitäkin enemmän. Toisaalta tämäkin on yhdenlaista etuoikeutetun länsimaalaisen hölötystä: minulla on varaa ajatella näin, olla vapaaehtoisesti halukas maksamaan enemmän siitä luksuksesta, ettei tarvitse potea huonoa omatuntoa, surra hakattuja italialaisia lehmiä. Sellaista vaihtoehtoa ei ainakaan vielä ole tarjolla ja silti ostan parmesania silloin tällöin. Olen kaikesta kipuilustani huolimatta vain ajoittaisten pastahimojeni vietävissä oleva ihminen, ja vielä semiepälooginen sellainen, koska pastaan lorauttamani kuohukerman olen kuitenkin eettisistä syistä korvannut kaurakermalla.

Ahdistaa myös miten paljon vastuuta nykypäivänä vieritetään kuluttajien niskoille. Tottakai jokaisella aikuisella on vastuu valinnoistaan, mutta kaikilla ei yksinkertaisesti ole kapasiteettia – aikaa, rahaa, ymmärrystä tai energiaa – kilpailuttaa uusiutuvaa energiaa hyödyntäviä sähkösopimuksia, laskea kauppakorinsa hiilijalanjälkeä, etsiä kestävistä luonnonmateriaaleista valmistettuja vaatteita tai pohtia omiin arvoihinsa peilaten tekeekö valintoja eettisillä vai ekologisilla perusteilla silloin kun molempia ei ole mahdollista saada. Täydellisessä maailmassa kestävien valintojen tekeminen olisi niin helppoa ja kannattavaa, että niitä tekisivät kaikki miettimättä asiaa sen enempää.

Toivon, että lainsäädännöllä ja taloudellisilla kannustimilla lisättäisiin yrityksiin kohdistuvaa painetta muuttaa tuotantomenetelmiään ja tuotteitaan vastuullisempaan suuntaan. Tuntuu absurdilta, että kuluttajia syyllistetään siitä, kun he ostavat epäekologisia asioita, mutta samaan aikaan niitä valmistavat yritykset saavat kaikessa rauhassa jatkaa tuotantoaan räikeästi ympäristöä saastuttavilla menetelmillä eikä kukaan, jolla olisi mahdollisuus vaikuttaa asiaan, tunnu tekevän yhtään mitään.

Uskon kyllä kuluttajien valtaan vaikuttaa, mutta olemme selvästi sen suhteen jo liian myöhässä – se on liian pientä, liian hidasta saamaan tarpeeksi ajoissa aikaan isoja muutoksia. Puhutaan paljon suuremmista rakenteista kuin siitä ottaako lähikauppa asiakkaidensa toiveista valikoimiinsa luomuinkivääriä tai edes siitä alkaako halpaketju kuluttajien vaatimuksesta käyttää 3% enemmän luomupuuvillaa. Se ei tietenkään tarkoita, että kuluttajana voi luovuttaa, nojata taaksepäin ja lakata vaatimasta jotain parempaa, mutta tarvitaan vielä paljon enemmän. Aidosti vastuullisesti ajattelevia ja kestävää kehitystä edistäviä yrityksiä, näkyviä muutoksia yhteiskunnallisissa rakenteissa ja isoja poliittisia päätöksiä, jotka ohjaavat valintojamme, halusimmepa tai emme.

Jos ympäristöä tuntuvasti kuormittavia asioita, kuten lentämistä, esimerkiksi verotettaisiin huomattavasti enemmän, sillä olisi välitön vaikutus siihen kuinka moni meistä lentäisi monta kertaa vuodessa pienelle viikonloppulomalle vain siksi, että voi. Eikä uuden paidan kuulu maksaa kymppiä, ei vaan kuulu.

Facebook-kaveri suututti tahattomasti liudan tuttujaan jakamalla Lundin yliopiston laatiman listan, jossa lueteltiin suurimmat mahdolliset ympäristöteot. Listan ylimpänä oli yksi lapsi vähemmän, joka säästää listan mukaan 23,7-117,7 tonnia päästöjä vuodessa. Siis kymmeniä ellei satoja tonneja! Kakkosena tuli yksityisautoilusta luopuminen, joka vähentää päästöjä 1000-5300 kiloa vuodessa. Yksi lento vähemmän säästää 700-2800 kiloa vuodessa, kasvispohjainen ruokavalio puolestaan vähentää päästöjä 300-1600 kilolla. Lista perustui 39 vertaisarvioituun tieteelliseen tutkimukseen.

Listan ensimmäinen luku on valtava ja erotus seuraaviin hurja, mutta eihän tämä lopulta yllätä – on selvää, että lisääntyminen on yksi eniten palloamme kuormittavista asioista. Ehkä voisinkin keulia sillä, että olen elänyt 37 vuotta tekemättä tänne maapallolle lisää ihmisiä, mutta en olisi silloin rehellinen. Huoli siitä millaiseen maailmaan nykypäivän lapset syntyvät ja millainen maapallo heille jää, kun meitä ei enää ole, on ollut vain yksi ja lopulta melko pieni syy siihen, etten ole tullut tähän mennessä perustaneeksi perhettä. Uskon, että ympäristötekijät ohjaavat lopulta hyvin harvan valintoja näinkin suuressa asiassa. Jos ihminen ihan todella haluaa lasta, hän tuskin jättää sen tekemättä ekologisista syistä. Onhan minullakin koira, koska halusin sellaisen, huolimatta siitä että koirillakin on melkoinen hiilijalanjälki.

En tiedä mitä ajattelisin lapsiasiasta. On tosiasia, että maapallo ei kestä tätä väkimäärää ja siksi arvostan jokaista periaatteesta lapsetonta, mutta samaan aikaan tuntuu kummalta, että juuri hyvinkoulutetut ja kriittisesti ajattelevat pohjoismaalaiset karsivat muutenkin vähäistä lapsilukuaan säästääkseen ympäristöä. Eivät ne muutamat syntymättä jäävät lapset tee edes lovea tilastoihin monen muun maanosan väestönräjähdyksen mittakaavassa – sitäpaitsi juuri niiden lasten joukossa voisi tulevaisuudessa olla vastuulliseen ajatteluun kasvatettuja, koulutettuja aikuisia, joilla olisi keskivertoa paremmat edellytykset vaikuttaa siihen millaisia päätöksiä politiikassa ja isoissa yrityksissä tehdään. Mutta tässä on tietysti ilmeinen riski haksahtaa aiheelle tyypilliseen vastuunsiirtoon – mitäpä minun ajamisillani on väliä, kun maailman merillä seilaa satoja tuhansia rahtilaivoja? Ketä kiinnostaa ostinko muovipussin, kun Aasiassa heitetään joka päivä miljoonia muovipulloja mereen? Mitä sillä on merkitystä teemmekö me lapsen vai ei, kun se varsinainen väestönkasvuongelma sijaitsee ihan muualla?

Eikä sovi tietenkään unohtaa, että juuri meillä länsimaalaisilla on kaikkein korkein hiilijalanjälki ja juuri siksi meidän täytyy olla eturintamassa vähentämässä aiheuttamiamme päästöjä. Tosin voi olla, että tämän päivän lapset tulevat olosuhteiden pakosta tottumaan toisenlaiseen elintasoon, josta me olemme saaneet nauttia.

Positiivista on, että ilmastonmuutoksesta puhuu tällä hetkellä tosi moni. Vanhempiemme sukupolvi ei muutamia hippejä lukuunottamatta enimmäkseen murehtinut koko asiaa. Harmi vaan, että ihmiset tuntuvat käyttävän kaikkein eniten energiaa siitä kinaamiseen kenen elämäntyyli kuluttaa eniten tai vähiten ja samalla unohtuu se olennainen: meidän ihan kaikkien on tehtävä jotain sen eteen, että planeettamme pysyy elinkelpoisena myös meidän jälkeen tuleville. Saavutetuista eduista ei ehkä huvita luopua, mutta nyt ollaan pakkotilanteessa: kaksitoista vuotta aikaa pysäyttää ilmastonmuutos on niin isolle tehtävälle hälyttävän lyhyt aika. Tutkijat ovat kuitenkin jankuttaneet ilmastonmuutoksesta 60-luvulta saakka ja meillä on ollut yli 50 vuotta aikaa tehdä asioita, mutta olemme onnistuneet tähän mennessä pelkästään pahentamaan tilannetta.

Huolestuttaa myös, että eniten korjattavaa tuntuu olevan heillä, jotka ovat asiasta vähiten kiinnostuneita. Jos tuo valtava joukkio tekisi edes pieniä muutoksia elintavoissaan, vaikutukset olisivat suuria. Vaikka oma lähipiirini on täynnä matkustamista ekologisista syistä rajoittavia kasvissyöjiä, tiedän eläväni kuplassa, joka ei millään tavoin edusta ajatus- ja arvomaailmaltaan maamme suuria massoja. Jos he vaihtaisivat päivittäisen lounaspihvinsä edes joka toinen päivä kasvisruokaan, sillä olisi enemmän vaikutusta kuin sillä, että muutama prosentti väestöstä on vakaumuksellisia vegaaneja. Ja jos jatkuvasti työnsä puolesta reissaavat hoitaisivat edes osan kokouksistaan Skypellä, se vaikuttaisi lentopäästöjen vähentämiseen huomattavasti enemmän kuin se, että muutenkin tiedostava pariskunta vaihtaa vuoden ainoan ulkomaanmatkansa kylpylälomaan naapurikaupungissa.

Mutta hyvähän tässä on huudella. On se minullekin kiusallista, katsoa peiliin ja miettiä paljonko voisi ja pitäisi tehdä toisin. Koko ajan hävettää ja silti olen monissa asioissa niin itsekäs, etten millään haluaisi tehdä toisin.

Olen liikkunut koko elämäni pyörällä ja julkisilla, mutta viime keväänä hankimme pakun, koska yhä liikkuvimmaksi käyvät työmme ja pohjoisessa sijaitseva raksaprojektimme vaativat sitä. En ole siitä ylpeä, mutta en ole valmis palaamaan autottomaan elämään – silloin pitäisi luopua pakun lisäksi monista töistä ja suvun vanhan hirsitalon kunnostuksesta. Ennen kuin alat huutaa, mieti hetki: luopuisitko sinä?

En ole lentänyt kertaakaan puoleen vuoteen. Kuulostaa hyvältä, mutta sitä edeltävän vuoden aikana matkustimme niin paljon, että hiilijalanjälkemme hipoo takuulla tähtiä yhä. Niistä reissuista on julkaisematta vielä vino pino juttuja ja valokuvia, joiden jakaminen arveluttaa, mutta samaan aikaan en tahdo unohtaa niitä pöytälaatikkoon, kun olemme kerran matkustaneet toiselle puolelle maapalloa niitä tekemään. Yritän ajatella, että ehkä matkajuttumme tarjoavat jonkun syksyyn niin paljon lämpöä, ettei ole pakko itse matkustaa. Samalla tiedän, että tulen itsekin vielä reissaamaan – tuskinpa enää niin paljon kuin joskus, mutta en pysty olemaan loppuelämää aloillani, vaikka ilmaston kannalta se olisi järkevintä. Ehkä muutan jonain päivänä ulkomaille ja saan sillä tavoin tyydyttää ikuista nälkääni nähdä, kokea ja ymmärtää tätä maailmaa.

Hävettää myös se, että meillä on juuri nyt käynnissä keittiöremontti (jep, kuvituskuvat ovat kaukaiselta ajalta ER eli ennen remonttia) emmekä kaaoksen keskellä ole jaksaneet lajitella biojätteitä, koska meillä ei ole täyteenahdetulle käytävälle sijoitetussa retkikeittiössämme järjellistä paikkaa edes sekajätteille. Paperi- ja pahvijätteen kierrätän silti sinnikkäästi, taittelen talouskartonkia jaloissani kahiseviin paperipusseihin ja tunnen epämääräistä ärtymystä siitä, että kuvittelen tällä puuhastelulla voivani vaikuttaa johonkin.

Ostan harvoin mitään vaatekaappiini tai kotiini muualta kuin kirppiksiltä, mutta turha tässä on kiillottaa kruunuaan secondhand-hankinnoilla, sillä saan usein työni kautta esimerkiksi uusia vaatteita. Nytkin on kaapissa pari uutta takkia, joita rakastan ja vaalin, vaikka samalla tunnen syyllisyyttä siitä, etten olisi varsinaisesti tarvinnut mitään uutta. Jos olisinkin, olisin voinut löytää jotain ihanaa vintagena.

Kaiken kukkuraksi työskentelen alalla, jonka ansaintalogiikka perustuu mainontaan. Sanomattakin selvää, että ammatinvalintani ei ole vastuullisimmasta päästä. Haluan elää omien arvojeni mukaista elämää ja siksi olen vimmaisesti ajatellut näitä asioita viime aikoina, pohtinut onko mainonta aina pahasta ja voinko omalta osaltani vaikuttaa ihmisten kulutustottumuksiin positiivisilla tavoilla. Olen tehnyt viimeisen parin vuoden aikana monenlaisia arvovalintoja, kuten kieltäytynyt kampanjoista, joiden tuotteet eivät ole vastuullisesti tuotettuja ja tarttunut sen sijaan niihin, jotka liittyvät esimerkiksi kierrättämiseen, kasvissyöntiin tai ekologisesti kestävään biokaasuautoiluun. (Kuulostaa nyt hirveän helpolta. Ei aina ole ollut, usein on jossain yrittäjän rahapulassa tehnyt mieli vaan ottaa se tarjottu raha ja juosta.) Kosmetiikkarintamalla teen töitä nykyisin vain luonnonkosmetiikkabrändien kanssa. Pysyn kaukana pikamuodista ja suosin mieluummin kotimaista suunnittelua, lähituotantoa ja laatua, joka kestää aikaa ja käyttöä. Nopeasti vaihtuviin trendeihin innostamisen sijaan liputan ajattomien valintojen ja oman tyylin löytämisen puolesta. Ja vaikka olen kaukomatkaillut enemmän kuin omatunto kestäisi, en ole sentään vuosiin suostunut pikaisiin pressimatkoihin, joissa lennetään yhden lanseerauksen takia jonnekin 24 tunniksi.

Mutta silti työni luonne on useimmiten sama. Jos kieltäytyisin jokaikisestä työkeikasta, jonka tavoite on myydä jotain, jäljelle jäisi ehkä satunnainen kansaa valistava hyväntekeväisyyskampanja, joilla en elätä edes pientä koiraani. Mitä vaihtoehtoja jää?

Aina voisin tietysti vaihtaa alaa, heittäytyä vapaaksi taiteilijaksi ja syödä käpyjä, ellei taiteellinen menestys ja sen suoma taloudellinen turva sattuisi osumaan taianomaisesti kohdalle. Työni luonne ei nimittäin olennaisesti muuttuisi, jos menisin takaisin sinne mainosmaailmaan mistä tulinkin tai ryhtyisin vaikka kokopäiväiseksi kaupalliseksi valokuvaajaksi. Oikeastaan kaikki asiat, joilla olen tähän mennessä elättänyt itseni, ovat liittyneet tavalla tai toisella markkinointiin, mainontaan ja myymiseen.

Kokopäiväiseksi kirjailijaksi antautuisin ilomielin heti välittömästi, mutta itsensä elättäminen kaunokirjallisuudella onkin ihan toinen juttu eikä kirjailijaksi noin vaan ryhdytä – se on ammatti, joka ansaitaan. Kerään koko ajan rohkeutta ja päättäväisyyttä yrittämiseen.

Tai sitten voin sitä rohkeutta kerätessä pyrkiä muuttamaan tätä alaa sisältäpäin. Taivuttaa nykyistä työtäni kestävämpään suuntaan, hyödyntää suuri yleisö puhumalla asioista, joihin uskon ja jotka ovat minulle tärkeitä. Kannustaa ihmisiä hankkimaan tarvitsemiaan tavaroita edes joskus käytettynä uuden sijaan. Mainostaa laadukkaita, lähellä tuotettuja tuotteita, joiden käyttöikä on mahdollisimman pitkä. Kirjoittaa musiikista ja taiteesta, jotka rikastuttavat meitä kuormittamatta tätä maailmaa. Jakaa kasvisruokaohjeita ja kannustaa ostamaan linssejä sisäfileen sijaan. Inspiroida lähimatkailuun, kotimaan nurkkien koluamiseen. Lähestyä itse vastuullisesti toimivia yrityksiä ja aktiivisesti ehdottaa heille yhteistyötä. Nostaa näitä aiheita esiin ja käydä tätä keskustelua, vaikka olenkin vain ihminen enkä kykene täydellisiin tai aina edes keskivertosuorituksiin. Voin silti opetella uusia tapoja ja asenteita vanhojen tilalle, ottaa asioista selvää, yrittää ymmärtää syy-seuraussuhteita ja tutkia öisin asioita, joita en tiedä.

Tästä kaikesta kirjoittaminen ei voi olla turhaa. Ehkä voin kaikesta huolimatta tehdä lopulta enemmän hyvää kuin huonoa? Lupaan ainakin yrittää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Sunnuntain tärkeimmät sanat

Jos kuuntelet sunnuntaina vain yhden kappaleen, kuuntele tämä. En tajua miten en ole aiemmin tullut jakaneeksi sitä kappaletta täällä, mutta onneksi ei ole myöhäistä korjata se. Erilaisia elämänohjeita sisältävän tekstin on kirjoittanut alunperin kolumnisti Mary Schmich, mutta se on tullut tunnetuksi elokuvaohjaaja Baz Luhrmann spoken word -henkisellä toteutuksella 90-luvun lopussa. Kappale julkaistiin levyllä, joka sisälsi Luhrmannin elokuvista poimittuja kappaleita ja uudelleenmiksauksia. Rakastan, rakastan, rakastan näitä sanoja.

Do one thing everyday that scares you
Sing
Don’t be reckless with other people’s hearts
don’t put up with people who are reckless with yours
Floss
Don’t waste your time on jealousy; sometimes you’re ahead, sometimes you’re behind…
the race is long, and in the end, it’s only with yourself
Remember the compliments you receive, forget the insults
if you succeed in doing this, tell me how


☊ BAZ LUHRMANN – EVERYBODY’S FREE (TO WEAR SUNSCREEN)

Kuusi syytä rakastaa kumisaappaita

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Nokian Jalkineet

Suomessa asuessa tulee väkisinkin tutuksi moni märkä sääilmiö syyssateista loskaan, räntään ja lumisohjoon. On viikkoja, joskus kuukausia, kun joka aamu on ulos astuessa vastassa jotain märkää. Se on monen suosikkivalitusaihe, mutta itse en ole koskaan ymmärtänyt siitä valittavia ihmisiä, sillä märkiin keleihin on olemassa jo kauan sitten keksitty voittajakonsepti: kumisaappaat! Lähes kaikki sääolosuhteet, joista ihmisillä on tapana valittaa, ovat vain varustautumiskysymyksiä. Eipä sillä, etten itsekin olisi joskus urputtanut siitä, kun talvi on muuttanut koko kaupungin valtavaksi loskamereksi – tämä juttu toimikoon siis tarpeellisena muistutuksena meikäläisellekin.

Hihkuin, kun kuulin, että Nokian Jalkineet ja Hai ovat lanseeraneet Saapaspäivän, jota vietetään 11. lokakuuta eli viikon päästä torstaina. Saapaspäivä haluaa muistuttaa koko kansalle, että kaikilla on oikeus kuiviin sukkiin. Voi kyllä! Allekirjoitan tämän täysin. Lähdimme Jarnon kanssa mukaan kuivien sukkien vallankumoukseen ja listasimme kuusi syytä rakastaa kumisaappaita – ja käyttää niitä aina kun sää siihen kannustaa. Nappasimme nämä kuvat eilisen päivän varrelta samalla kun toimitimme kaupungilla päivän tehtäviä.

1 ~ Ei ole olemassa käytännöllisempää ja monikäyttöisempää kenkää kuin kumisaapas. Kumpparit toimivat tilanteessa kun tilanteessa – mökillä touhutessa, metsässä kulkiessa, sadesäällä kaupungissa, koiraa ulkoiluttaessa. Voisikohan Nokia muuten valmistaa koirille pikkuisia tassuystävällisiä kumisaappaita? Sateella ulkoilu eräiden mukavuudenhaluisten mäyräkoiraneitien kanssa saattaisi olla hiukan helpompaa.

Kaveri jätti kerran porukan sienestysretken väliin siksi, ettei omistanut syksyiseen metsään sopivia kenkiä eikä halunnut pilata nahkakenkiään rämpimällä kosteissa mättäissä. Olen myös todistanut lukuisia kertoja, kun sade tai harha-askel loskalammikkoon on tärvellyt tuttujeni kalliit kengät. Tottakai sade voi yllättää kesken aurinkoisena alkaneen päivän, mutta liian usein kyse on vain siitä, että on lähdetty märällä kelillä liikkeelle vääränlaisilla varusteilla siksi, että oikeanlaisia ei löydy kaapista. Minusta ihan jokaisen Suomessa asuvan pitäisi omistaa kumisaappaat. Säästetään nahkakengät niihin säihin, joissa ne ovat parhaimmillaan – ne kestävät silloin paljon kauemmin.

Todellakin aito tilannekuva. Kunpa joku keksisi sateenvarjon, joka kestäisi Suomen syksyä yhtä hyvin kuin Nokian kumpparit.

2 ~ Kumisaappaissa kulkiessa tulee voittajaolo. Ei tarvitse kiertää lätäköitä! Ei tarvitse loikkia ohiajavien pyörien läheltä pois! Ei tarvitse varoa yhtään mitään! Kerrankin ei tarvitse kävellessä tuijottaa maata tai valita reittejä sen mukaan, että maa olisi mahdollisimman vähän kuiva. Ah! Senkun lompsii siitä mistä lystää ja keskittyy kenkien sijaan päiväänsä. Tuntuu niin reteältä vaan painella lammikoiden läpi. Siinä on jotain todella vapauttavaa.

3 ~ Kumisaappaat eivät mene muodista. Kun kerran hankit hyvät aitokumiset saappaat, ne kestävät vuosia. Kannattaa sijoittaa klassikkoon, joka sopii omaan vaatekaappiin ja tyyliin. Näissä kuvissa näkyvät meidän valinnat: oliivinvihreä Hai-saapas, joka on tämän syksyn uutuusväri,  klassinen musta Kontio, josta tykkäämme molemmat, sekä huopavuorinen Pallas, joka on lyhyen vartensa ansiosta helppo yhdistää asuun kuin asuun.

4 ~ Kumisaappaat taipuvat vuodenajasta toiseen. Talvikumppareitakin toki löytyy, esimerkiksi Pallas-kumisaappaissa on huopavuori ja ulkopohjan voi nastoittaa jäisiä kelejä varten. Mutta mitkä tahansa kumpparit voi varustaa kylmiin vuodenaikoihin eristävillä villapohjallisilla ja villasukilla, silloin samoilla pärjää helposti vuoden ympäri. Aito luonnonkumista valmistettu kumisaapas ei murru nimittäin pakkasellakaan.

Jarno ja korvapuusti sateenvarjon alla. Tämäkin on aito tilannekuva. Nälkä ei katso aikaa eikä paikkaa, onneksi oli kahvila vieressä.

5 ~ Kumisaappaat näyttävät ihanalta! Jo 1800-luvun brittiaristokraatit tiesivät sen. En tajua ihmisiä, joiden mielestä kumisaappaita ei voi käyttää siksi, etteivät ne sovi tyyliin. Kumisaappaitahan löytyy kaikissa väreissä ja lukuisissa eri malleissa, sitäpaitsi sään mukaan pukeutuminen näyttää niin paljon paremmalta kuin väärissä tamineissa värjöttely.

Tällä hetkellä meidän molempien kumpparisuosikki on Nokian Kontio-saapas, näissä kuvissa paljon vilahtava pitkävartinen musta saapas: se on superklassinen ja tuntuu juuri nyt freesiltä. Kontiota saa silloin tällöin mustan lisäksi myös kausiväreissä, juuri nyt valikoimssa on kirkkaanpunainen ja todella makea luumunvärinen saapas.

Tykkään itse yhdistää kumppareita niukkoihin alaosiin, kuten minimekkoihin tai kapeisiin farkkuihin. Nahkahousut toimisivat saletisti myös. Toisaalta silloin kun ei tule vettä ihan kaatamalla, kumisaappaat näyttäisivät varmasti hyvältä myös pohjepituisen mekon tai hameen kanssa.

6 ~ Kivat kumpparit kannustavat ulos säästä riippumatta. Sateella on sitäpaitsi niin kaunista! Vesi tippuu räystäistä ja solisee kaduilla, äänet vaimenevat. Ei ole parempaa kuin kiireetön kävely sadesäällä: villasukat kumppareiden sisään, sateenvarjo suojaksi pään päälle ja kuppi kuumaa mukaan lähikahvilasta. Sadesäällä on ihanaa olla ulkona, kun ilma on happirikasta ja helppo hengittää. Oikeiden varusteiden avulla pysyy kuivana ja lämpimänä, eikä haittaa yhtään, vaikka sataisi kaatamalla. Päinvastoin: mitä enemmän sataa sen tunnelmallisempaa siellä varjon alla on.

Meillä on muuten syksyisiä kävelyretkiä ajatellen hankintalistalla uudet termosmukit, joihin voi käydä ostamassa kahvin ja pitää sen kuumana kävellessään. Lapissa asuva äitini, joka on aina tajunnut asianmukaisen varustautumisen päälle, on käyttänyt termosmukeja kymmeniä vuosia kaikilla reissuillaan mustikkaretkistä kaupunkiasioiden toimittamiseen. En tajua miten minulla on voinut kestää näin kauan ymmärtää termosmukin nerokkuus.

Tänä vuonna 50 vuotta täyttävä Hai-saapas suunniteltiin alun perin purjehduskäyttöön, mutta siitä on tullut vuosien varrella kaupunkisaappaiden klassikko. Vihreän Olivo nuovo -sävyn lisäksi syksyn uutuusvärejä ovat tumma oranssi ja viini. Valikoimista löytyy tällä hetkellä vanhojen tuttujen perusvärien lisäksi myös vanilja ja tumma fuksia. Raikas vanilja kiehtoi, samoin kirkas oranssi, mutta päädyin lopulta tuohon oliivinvihreään, se tuntui just nyt eniten omalta. Aiemmin olen omistanut superhienot mustat Hait, jotka lähtivät yhden ystäväni matkaan (älkää olko hyväuskoisia kuten minä ja luottako kumpparinhimoisten kavereiden “mä palautan nää ihan pian” -lupauksiin). Kaikki värit voi kurkkia netistä.

Tässä vielä lähikuvassa tämän syksyn uutuussaapas nimeltä Pallas, joka tuntuu jalassa lämpimältä ja jämäkältä. Lesti myötäilee jalkapohjaa hyvin ja astuminen on pehmeää. Niin, myös loikkiminen! Viimeisen kuvan hyppy ei nimittäin tuntunut tuon hyvin tuetun pohjan ansiosta kuulemma miltään.

Vinkkaan lopuksi vielä Saapaspäivän sivuilta löytyvästä skabasta, jossa voi voittaa uudet kumisaappaat koko perheelle – palkintona on nimittäin peräti kuusi paria saappaita. Osallistua voi useammalla eri tavalla, ohjeet löytyvät linkin takaa sivun vasemmalta puolelta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Uusi tukka, uusi elämä

*tukanleikkuu saatu ilmaiseksi*

Olivathan ne omalla tavallaan upeat. Pitkät, kiharat ja kaikkea. Pitkään ajattelin, että niissä piilee mun sisäinen voima. Ehkä niin olikin joskus, mutta sittemmin olen tainnut löytää voimaa muista asioista. Pitkä tukka alkoi nimittäin ärsyttää, milloin takkuisuutensa, milloin pörröisyytensä vuoksi. Se oli aina silmillä. Aina tiellä. Viemäreissä, vaatteissa, kaikkialla tukkaa. Puhumattakaan sen pesemisestä, joka oli ihan omanlaisensa operaatio.

Tässä se ENNEN-kuva. Pisimmillään sitä on ollut vielä toistakymmentä senttiä enemmän.

Olen jankannut Stellalle varmaan suhteemme alusta saakka kuinka haluan tehdä hiuksilleni jotain. Siitä on ehtinyt tulla sisäpiirivitsi, joka ei ole enää hetkeen ollut Stellan mielestä hauska. Johtuu ehkä siitä, että puheenaihe oli päivittäinen eikä asia ikinä edennyt puheista tekoihin. Kerran parturiaika oli kyllä jo varattuna, mutta sattuma puuttui peliin enkä päässytkään paikalle. Olin salaa huojentunut, vaikka tiesin, että jankutus tulee jatkumaan, kunnes asialle tapahtuu jotain. 

Huolestuneesta ilmeestä huolimatta olen samaa mieltä Markon kanssa siitä, että polkkapituus toimisi parhaiten. Kerran tein sen virheen, että ajelin koko tukan pois. Instant regret, never again.

Mutta viime lauantaina se parturiaika vähän puolivahingossa vihdoin koitti, enkä sitten enää epäröinyt. Mäkisen Marko otti uudessa Dandyssa mut vastaan – tai tarkemmin sanottuna meidät, koska menimme paikalle koko perheen kera. Parturissa käyminen on tässä porukassa jotenkin aina sosiaalinen tapahtuma. Ja tottakai menin juuri Markolle, Stella on käynyt hänellä varmaan kymmenen vuotta ja se jos mikä todistaa, että oon äärimmäisen hyvissä käsissä. 

Missä sohva, siellä koirat.

Viiskulman Dandy on tullut vuosien mittaan tutuksi, on tullut hengattua siellä useasti kun Stella on ollut Markon käsittelyssä. Mulle tämä uusin (ja järjestyksessä kolmas) Dandy on ensimmäinen, jossa itse asioin. Paikka on auennut juuri Abrahaminkadulle Hietsun torin tuntumaan, ja samassa tilassa toimii myös joogastudio, joten ei ihme, että rennossa ja valoisassa paikassa vallitsee rauhallinen zen. Takahuoneista löytyy myös hierontahuoneet. Isot taideteokset ja persoonalliset huonekalut tekevät paikasta omaleimaisen – pidän siitä, ettei se näytä tavanomaiselta parturi-kampaamolta.

Marko ottaa jatkossa asiakkaita vastaan niin Viiskulman Dandyssa kuin Abrahaminkadulla, ajan voi siis varata kumpaan tahansa. Stellalla on Markon kanssa suora whatsapp-linja (jossa taidetaan hölistä kaikkea muutakin kuin tukka-asioita) mutta jos ei satu olemaan sellaista, niin varauksen voi tehdä nettisivujen kontaktisivun kautta tai rimpauttamalla.

Kaikissa Dandyn pisteissä on aina jotenkin lämmin ja kotoisa tunnelma. Ensin vaihdetaan kuulumiset ja keitetään kahvit, sitten pestään hiukset (ah, se päähieronta) ja istahdetaan parturin tuoliin. Olen ilmeisesti pyörinyt Stellan kanssa Dandyssa sen verran useasti, että proseduuri tuntui tutulta, vaikka olin itse ensimmäistä kertaa Markon tuolissa. Pidin Markon tarkoista ja varmoista otteista. Tulee luottavainen olo, kun toinen todellakin tietää mitä tekee.

Ensimmäiset suortuvat tipahtivat lattialle. Vihdoin!

Siellä se mun kulta kuvailee itseään, vaikka vieressä tapahtuu kauan odotettu ihme.

Reuhka pitkin lattiaa.

Nyt on kevyt olo! Tuntuu, kuin jokin uinuva energia minussa olisi herätetty. Polkkapituisessa tukassa on nyt jotain poikamaista, mutta samaan aikaan olo on aikuisempi. Yhdistelmä tuntuu just hyvältä ja omalta nyt, kun elämä alkaa muutenkin löytää uomiaan.

Uskon yhä, että hiuksissa piilee voimaa – mutta sillä ei ole mitään tekemistä niiden pituuden kanssa. Vaihtelu virkistää! Ja jos tulee ikävä pitkää tukkaa, menen takaisin Markon luo, koska oon aika varma, että hän velhona osaa taikoa sen takaisin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Muistiinpanoja vanhenemisesta

Lokakuun ensimmäinen, syntymäpäiväni, tuli tänä vuonna aiemmin kuin edellisinä. Aika se vaan kohisee vuosi vuodelta nopeammin.

Kun olin seitsemäntoista, aikaa oli loputtomasti, tuhlattavaksi. En ajatellut koko asiaa, kuten ei seitsemäntoistavuotiaana tietenkään kuulukaan. Aika oli tyhjä kellotaulu, joka alkoi joka aamu alusta, kas näin, tässä sinulle taas kaksikymmentäneljä tuntia käytettäväksi mihin tahansa haluat. Lapsuus väreili vielä niin lähellä ja asiat kuten aikuisuus tai ajankulu olivat abstrakteja käsitteitä, joista en jaksanut olla kovin kiinnostunut.

Tänään täytän kolmekymmentäseitsemän ja ajattelen, että aika on arvokkainta mitä meillä on. Se on ainoa asia, jota emme saa mistään lisää, eikä kukaan meistä tiedä paljonko sitä on jäljellä.

Kolmekymmentäseitsemän. Luku tuntuu absurdilta. Lakkasin olemasta kiinnostunut iästäni joskus kymmenen vuotta sitten enkä aina muista, että vanhenen siitä huolimatta. Samaan aikaan luku on täysin luonteva: kun katson tätä elettyä elämää taaksepäin, on tässä tapahtunut kyllä kaikenlaista. Niin paljon asioita, että välillä on vaikea tajuta miten ne ovat voineet mahtua yhteen elämään.

En tunne itseäni vieläkään sillä tavoin aikuiseksi kuin aikuisuuden joskus kuvittelin. Olin asiaa sen enempää ajattelematta olettanut, että aikuisilla on selvät sävelet oikeastaan kaiken suhteen ja elämä rullailee eteenpäin kuin auto renkaiden alla kiitävällä valtatiellä elokuvan loppukohtauksessa, jossa soi joku tosi hyvä biisi. Mutta eihän se niin mennyt. Maailma on yhä monimutkainen ja käsittämätön paikka ja elämä on edelleen usein sotkuista ja sekavaa. Aikuisuus taitaa lopulta olla sitä, että se ei vaan tunnu enää niin ylitsepääsemättömältä. On ok, että jokaiseen ongelmaan ei ole aina olemassa täydellistä ratkaisua. Hyväksyn sen rasittavan tosiasian, että joihinkin asioihin auttaa vain aika. Täällä sitä luovitaan, kaikki samassa sopassa. Opetellaan olemaan ihmisiksi.

Vanhenemisen huomaa peilissä. Näytän nykyään enemmän naiselta kuin tytöltä. Uniset luomeni ovat joka vuosi vähän raskaammat ja silmien väliin on tullut kaikesta keskittymisestä ryppy, joka syvenee kesäisin kun vietän aikaa auringossa. Silti minulta kysytään paperit aina kun menen viiniostoksille ilman meikkiä. Ehkä jotain on jäljellä siitä tyttömäisyydestäkin.

Keho ei palaudu rasituksesta enää samalla tavalla kuin kaksikymppisenä. Viinin äärellä vietyt illat tai työn äärellä valvotut yöt näkyvät aamulla kasvoista ja tuntuvat vielä pari päivää myöhemminkin. Viiniä kuluu aiempaa vähemmän, koska krapula tulee nykyään pienestäkin enkä halua enää tuhlata kokonaisia päiviä huonoon oloon – tuhlaan aikaani mieluummin johonkin ihanaan. En koe luopuneeni mistään, vaan saaneeni enemmän aikaa ja energiaa.

On päiviä kun tuijotan tuota silmien välissä syvenevää ryppyä ja ihmettelen mistä se oikein tuli, mutta näytän silti mielestäni nyt hitosti paremmalta kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten. Kun katson vanhoja kuviani, näen uupuneen ja huonoryhtisen ihmisen, jonka kasvoilla on hymy, mutta silmistä puuttuu ilo. Nyt seison suoremmin, kannan itseni paremmin, katson kohti vakaammin, puhun varmemmin, nauran aidommin. Olen vahvempi ja varmempi. Nautin kaikesta niin paljon enemmän enkä jaksa enää ottaa kaikkea niin kovin vakavasti tai yrittää kontrolloida kaikkea elämässäni. Ne rypytkään eivät ole niin hirveästi huolettaneet sen jälkeen, kun tajusin, että minun silmiini kaikkein kauneimmat ihmiset eivät ole kimmoisia kaksikymppisiä, vaan karismaattisia aikuisia, jotka uskaltavat elää omannäköistä elämää (ja suurimmalla osalla heistä on paljon ryppyjä).

En oikeastaan muutenkaan haikaile mitään nuoruudestani. Mikään ei ollut silloin paremmin kuin on nyt. Kaikki asiat ovat muuttuneet selkeämmiksi ja kirkkaammiksi. Ääriviivat ovat vahvistuneet ja tuntuvat enemmän omalta. Vuodet kuorivat minusta turhia kerroksia kuin sipulista, olen joka päivä enemmän minä. Ei tietenkään valmis, mutta vähemmän kesken, vähemmän epävarma siitä olenko riittävä.

Olen miettinyt viime aikoina kaikenlaista, kuten ihmisen yhteyttä omaan sukuunsa ja juuriinsa ja ilmiötä nimeltä taakkasiirtymää, sitä kuinka paljon kannamme mukanamme vanhempiemme tai heidän vanhempiensa traumoja. Joskus on vaikea erottaa mitkä kivuista ovat oikeasti omia, eikä aina ymmärrä sitä pohjatonta surua, joka alkaa aaltoilla rinnassa keskellä yötä, vaikka kaikki on hyvin ja kunnon ihmiset nukkuvat.

Ehkä pohdin niitä asioita juuri siksi, että olen viimeisen vuoden aikana päästänyt irti monista peloista, jotka aiemmin vaikuttivat valintoihini ja siihen mitä asioista ajattelin. Ihan kuin olisi vapautunut valtava määrä energiaa, joka on ollut tähän saakka lukittuna jonnekin. Ikä tekee toki tehtävänsä, mutta siihen liittyy myös sarja tapahtumia, jotka vasta jälkikäteen olen tunnistanut paluuksi juurille – Australiaan, jonne olen kaivannut siitä saakka kun lähdimme ja Lappiin, jonne en halunnut mennä enää ikinä takaisin sen jälkeen, kun pääsin sieltä kuusitoistavuotiaana pois.

Ilman viimesyksyistä matkaa Australiaan ei olisi voinut olla joulureissua Lappiin – ja ilman joulureissua meillä ei olisi nyt hirsitaloprojektia. Molemmat matkat tuntuivat kotiinpaluulta, vain jälkimmäisen kohdalla olin siitä yllättynyt. Niin kauan vastustin ajatusta, että siellä olisi minulle enää mitään, mutta jokin on muuttunut. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että olen onnekas, kun olen saanut molemmat, sekä Australian että Lapin, isäni henkisen kotimaan ja äitini synnyinseudut. Lapsuuden lämpimässä, varhaisnuoruuden pohjoisessa. Varpaat vuoroin hiekassa ja lumessa.

Hetki, johon olen kuluneen vuoden aikana palanut kerta toisensa jälkeen: Australian matkamme lopussa, toiseksi viimeisenä päivänä, olimme parin viikon roadtripin jälkeen takaisin vanhassa kotikaupungissani Melbournessa ja ajoimme isäni tilalle, paikkaan, jonne hän muutti tyhjäksi käyneestä talostamme sen jälkeen kun me olimme unohtuneet Suomeen. Isä oli lähettänyt siitä kuvia, mutta en ollut koskaan käynyt siellä. Tilalla asuivat uudet ihmiset, joista minä en tiennyt mitään, mutta he tunnistivat minut. You must be Christian’s daughter, totesi ratsastushousuihin pukeutunut nainen kuin olisi odottanut minua kaikki nämä vuodet. Aloin vapista. Kukaan ei ollut sanonut minulle mitään sellaista sitten lapsuuden, kutsunut minua isäni tyttäreksi, puhunut hänestä kuin hän olisi vielä ihan hetki sitten ollut täällä.

Niityllä talon takana seisoi hevonen ja pätevä pieni aasi, ympärillä oli metsää, sitä samaa eteläaustralialaista pusikkoa, jossa leikin koko lapsuuteni. Saimme kutsun sisälle. Astuin huoneeseen, jota isäni oli kutsunut nimellä sun room. Kissa hioi paljaita pohkeitani ja joku puhui, mutta en kuullut enää mitään. Isän aurinkohuone oli kaunein huone, jonka olin nähnyt. Seinien tilalla oli pelkkää ikkunaa, niiden ulkopuolella huonetta kiertävä suuri terassi ja näkymä niitylle. Valo tulvi sisään suurista lasipaneeleista ja yhtäkkiä tunsin kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen isäni läsnäolon, tuntui kuin hän olisi seissyt takanani kaksimetrisessä pituudessaan. En liikkunut tai kääntynyt, annoin vaan lämmön levitä hartioiden kautta rintaan ja valua kaikkiin jäseniin.

En ole uskonnollinen, mutta tähän yhteyteen haluan uskoa, kantaa sitä mukana niin kauan kuin hengitän.

Yksi niistä asioista, joista on tullut helpompia vuosien varrella, on priorisointi. Stressasin aiemmin niin paljon siksi, etten osannut väsymykseni keskellä laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja keskittyä niihin yksi kerrallaan. Isot asiat ja pikkujutut pyörivät päässä samaan aikaan hallitsemattomana kaaoksena ja pelkäsin kaikkea, niin todellisia uhkakuvia kuin kaikenlaisia täysin epäolennaisia skenaarioita. Sitten vaan yksi kaunis päivä tulin järkiini, tajusin ettei näin voi eikä onneksi tarvitse elää ja aloin viis veisata kaikesta turhanpäiväisestä.

Tottakai pelkään silloin tällöin vieläkin kaikenlaista vähän turhaa. Muutakin kuin isoja hämähäkkejä tai korkeita paikkoja, joissa alkaa reunan lähellä huimata eikä voi silti olla katsomatta kuiluun ja miettimättä miltä tuntuisi pudota.

Kuten: saanko pitää tämän onnen nyt kun kaikki on vihdoin hyvin?

PHOTOS FROM AUSTRALIA BY JARNO JUSSILA