Miesten vuoro

Seuraa loikka muutaman kuukauden taakse, sillä olen pantannut näitä kuvia odotellessani oikeaa hetkeä. Ajelimme alkuvuodesta Mäntsälään moikkaamaan Jarnon perhettä, isä Jussilaa ja suurta ja uskollista paimenkoiraa, joka vahtii tiluksia isäntänsä kanssa. Kuljeskelimme ulkona ja muistin taas: kovin kauas ei tarvitse Helsingistä mennä löytääkseen metsänreunaan päättyviä peltoja ja absoluuttista hiljaisuutta. Mäntsälään ajaa puolessa tunnissa eikä tuossa maisemassa olisi silti arvannut mistään kuinka lähellä kaupunki on.

Olenko ainoa, jota nämä yhteiskuvat naurattavat? Ei ole omena kauas puusta pudonnut, Kallella on samat tummat tuikkivat silmät, paksu tukka ja vahva leuka kuin kahdella pojallaankin. Ilmankos on tuntunut tutulta siitä saakka kun tapasimme ensimmäisen kerran. Kelatkaapa sitä, että Kallella on kuusi veljeä, samasta pohjalaisesta muotista valettuja hekin. Seitsemän Jussilan veljestä! Sittemmin ovat muuttaneet Pohjanmaalta maailmalle, kuten vaikka Mäntsälään.

Kaikki Jarnon vaatteet, jotka vilahtavat kuvissa, ovat Gant Ruggerin. Mahdotonta olla tykkäämättä merkistä, jonka talvimalliston inspiraationa on toiminut mm. 60-luvun rock, Bob Dylan ja yhteiskunnalliset liikkeet, joita taide on osaltaan ollut sysäämässä eteenpäin. Minulla on tuo sama miesten hyllyltä valittu t-paita, rakastan yli kaiken sen rentoutta ja haalistunutta hiilenmustaa sävyä. Ohuesta puuvillasta saa rapean, jos paidan jaksaa silittää, mutta laiskan onneksi se näyttää hyvältä ilmankin (todistettavasti myös vietettyään kolme vuorokautta reissurepun pohjalla).

Rennosti rypistyvä kauluspaita on vaatekaapin helpoimpia vaatekappaleita – eli juuri niitä, joita kannattaa täydellisten t-paitojen ohessa miehen kaapista pölliä lainata. Pehmeä kauluspaita toimii pilkottaen villapaidan alta, sellaisenaan farkkujen seurassa, rannalla bikineiden päällä… Ehkä bongasittekin saman paidan vaalean version Kap Verden kuvistamme. Vaalea on suosikkini, mutta tykkään myös tuosta tummemmasta, indigoon taittavasta sävystä.

Haluaisin myös “lainata” tuota Jarnon nahkarotsia, mutta se ei piru vieköön onnistu, kun hän käyttää sitä jatkuvasti, pakkasellakin paksumman takin alla. En ihmettele, se on kaunein miesten nahkatakki jonka olen hetkeen missään nähnyt. Yksinkertaisesti täydellinen biker, jossa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Napakka olematta liian jäykkä tai paksu. Istuva olematta tiukka. Rento olematta rähjäinen. Muut nahkatakit lähtivät kiertoon, kun tämä tuli taloon – eipä niitä enää tarvittu sen jälkeen.

Helsingin laajin valikoima Gant Ruggerin vaatteita löytyy Mannerheimintien alusta, Bomer Lifestylesta, jonka avajaisista kirjoittelin syksyllä. Kannattaa kurkata ehdottomasti sekä naisten että miesten mallisto! Niin usein omat lempparini valikoituvat nimenomaan miesten puolelta, siellä nimittäin on juuri niitä rentoja leikkauksia ja huolettomia yksityiskohtia, joita vaatteissa rakastan. Löysin tosin kevään lempitakkini – jumalaisen konjakinruskean mokkatakin – Gant Ruggerin naisten mallistosta, joten kyllä sielläkin osataan.

Hyvä herrasväki, luvassa on ilouutinen teille, jotka seuraatte Jarnoa sosiaalisessa mediassa ja olette mahdollisesti ikävöineet hänen vanhaa blogiaan, jota hän kirjoitti silloin kun muisti. Uusi blogi nimittäin aukeaa ihan näillä näppäimillä osoitteeseen www.jarnojussila.com ja siitä on tulossa ihana. Enemmän kuvia, enemmän matkoja ja tyylijuttuja, enemmän elämää. Jos herää ajatuksia ja juttutoiveita, terveiset menevät tätäkin kautta perille – sana on siis vapaa kommenttilootan puolella.

KAIKKI VAATTEET* GANT RUGGER
NAHKAKENGÄT RED WING
*SAATU

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Nahkarotsin paluu

Miten ihanaa – paluun on tehnyt sekä nahkatakki että räntäsateeseen kadonnut aurinko! En ole silti ihan vakuuttunut onko vielä tarpeeksi lämmin nahkatakille, mutta uskon vakaasti, että virallinen nahkatakkikausi alkaa nopeammin, jos sitä vähän maanittelee. Houkuttelee esiin nostamalla nahkatakit esiin kaapista, hypistelemällä pehmeää nahkaa, fiilistelemällä asuja jotka vain nahkatakki voi kruunata – ja tietysti uhmaamalla viimaa huitelemalla ulkona nahkatakissa, vaikkei ihan vielä kannattaisi. Hyisintä koleutta torjuvat onneksi paksu villahuivi ja vaaleanpunainen lempivillapaita (josta olette saaneet varmaan jo tarpeeksenne, mutta minä en, anteeksi). Sen rinnalle on tullut muuten pari muutakin vaaleanpunaista vaatekappaletta, pitää vilauttaa teille niitäkin.

Mustat kynnet ovat ja pysyvät, mutta saivat kevään kunniaksi mausteeksi vähän säihkettä. Tykkään siitä, miten kimallus alkaa kynnen juuresta ja katoaa kohti kärkeä. Ja kun kynnet tuikkivat, ei tarvita koruja! Kaikki pukeutumista helpottavat pikkuasiat otetaan ilolla vastaan näinä päivinä kun aamuisin herääminen ja liikkeelle lähteminen on tavallistakin vaikeampaa.

NAHKAROTSI IRO
MOHAIRPAITA ACNE
VILLAHUIVI* GANT RUGGER
HOUSUT* FILIPPA K
STYLESNOBIN NILKKURIT* DOTS
AURINKOLASIT RAY-BAN
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Tule, tavallinen arki

Palasimme Kööpenhaminasta puolen yön maissa sunnuntaiyönä. Kodin tuttu tuoksu löi ovella vastaan outona kuten aina matkan jälkeen. Tein oloni kotoisaksi samalla tavalla kuin ennenkin, viskomalla matkalaukun sisällön pitkin lattiaa (lajiteltavaksi maagisena ajankohtana, jolloin kaikki vaivannäköä vaativat asiat tapahtuvat eli “myöhemmin”) ja lysähtämällä sen jälkeen sohvalle. Sain seuraa Juno-koirasta, jolla oli ollut niin kiireinen viikonloppu siskonsa kanssa, ettei se ollut edes ehtinyt huomata meidän puuttumista.

Pää on vähän pyörällä kaikesta matkoista palautumisesta. Tanskan pyrähdys oli pikainen, mutta sitä ennen olimme Puerto Ricossa monta viikkoa. Pyykkikorissa on yhä hiekkaisia hellevaatteita, joita emme ole ehtineet pestä. Kaikki kamat ovat levällään ja hermot hivenen kireällä, kun mitään ei löydy ilman mittavaa metsästysoperaatiota. Onneksi Jarnolla on käsittämätön kyky pysyä perillä ajelehtivien tavaroidemme jatkuvasti vaihtuvista sijainneista, olipa kyseessä sitten muistikortti, eilen riisumani sukka, matkalla ovelta jääkaapille hukkaamani kahvimaitopurkki (hei, voisi tapahtua kenelle vaan) tai sähkölasku, joka tuli kuukausi sitten. Tällä viikolla agendalla: jokikinen tavara paikoilleen ja jos paikkaa ei ole, ikkunasta ulos! Saatana!

Samaan aikaan kun yritän solahtaa takaisin arkeen, pitäisi alkaa jo suunnitella seuraavia reissuja – ensi kuussa on edessä pikkumatka Ahvenanmaalle ja viikko Kreikassa. Kesäkuuksi olemme kaavailleet vähän pidempää matkaa Eurooppaan emmekä ole vielä päättäneet milloin lähdemme ja mihin suuntaan auton nokka käännetään. Ihania asioita, joista olen tietysti innoissani – mutta voisinkohan vaan päättää, että vielä tällä viikolla en mieti mitään, vaan keskityn konkreettisiin käsilläoleviin asioihin? Kuten tekemättä olevaan kirjanpitoon, laskuihin jotka pitäisi lähettää ja matkajuttuihin, jotka pitäisi koota hujanhajan olevista muistiinpanoista. Ja pakkaseen unohtuneeseen puolukkajäätelöön. Varsinkin siihen. Ensi viikolla sitten katse kohti tulevia kuvioita.

Ihanaa olla kotona. Eniten kiinnostaa juuri nyt tämä tavallinen arki, ei tee edes mieli kehittää mitään suureellisia suunnitelmia vapaa-ajan ratoksi. Hengaan kotona, laadin todo-listoja ja keräilen voimia niihin tarttumiseen (olen aina ollut paljon parempi asioiden listaamisessa kuin niiden toteuttamisessa). Keittelen teetä, tunnustuksellinen kofeiiniaddikti yrittää nimittäin taas kerran vierottaa itsensä kahvista. Keittiö on epäilyttävän siisti, näkee ettei siellä ole kukaan tehnyt hetkeen ruokaa. Nyt pistetään taas pannut ja kattilat hommiin.

Sanokaa mitä sanotte, sänky on ihan paras paikka töiden tekemiseen. Vuosia sitten kun lähdin levy-yhtiömaailmasta ja totuin freelancerin vapauteen, epäilin että minusta ei saa enää ikinä yhteiskuntakelpoista yksilöä, joka kykenee kiinteisiin työaikoihin sidottuun toimistotyöhön. Neljän vuoden sivupolku nyrkkipajasta oikeaksi viestintätoimistoksi kasvaneessa yrityksessä vahvisti tämän todeksi. Tällä luonteenlaadulla on luksusta, kun voi aamulla vaan avata tietokoneen ja ryhtyä töihin kohtaamatta kylmää maailmaa untuvapeiton ulkopuolella (olkoonkin, että ihan joka aamu se ei onnistu).

Edelliseen oikeastaan liittymättä: aivan kauhea väsymys, vaikka nukun kunnolla joka yö. Kai se on taas tämä kevät, ihan kuin keho menisi talvihorroksessa torkutun pimeän kauden jälkeen shokkiin lisääntyvästä valosta. Sitä on ilmeisesti liikkeellä, kun Sugar Helsinki pyysi aiheesta mielipiteitä kevätväsymystä koskevaan juttuunsa. Kokemusta löytyy kyllä, mutta parannuskeinoja valitettavasti ei. Olisiko teillä vinkkejä ravistettavaksi hihasta? Muita kuin ulkomaille muutto?

PHOTOS BY STELLA HARASEK &>

Terve Tanskasta

✖ KÖÖPENHAMINA, TANSKA

Pikatervehdys Tanskasta. Täällä kaikki hyvin, kevät on pitkällä ja kaupunki kaunis. Välillä mietin miksi en ole käynyt täällä vuosiin, mutta muistan aina, kun tilaan ravintolassa pienen oluen ja voileivän ja tarjoilija ojentaa laskun – kääk! Ohjelma on ollut intensiivinen, mutta tänään meillä on aikaa hortoilla kaupungilla sinne minne nenä näyttää ennen kuin suuntaamme illalla lentokentälle. Kiitos kaikille vinkeistänne, katsotaan mihin tie vie. Aurinkoa sunnuntaihinne!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hymy herkässä ~ osa 2

Hammasasioilla huutelen, pitkästä aikaa! Kirjoitin viime syksynä hampaiden oikomishoidosta, jossa muutama vuosi sitten Smile Designissa* kävin. Kerroin samalla, että projekti jatkuu vielä, kun alahampaisiini asennetaan kiinteä koje. Lupasin palata myöhemmin asiaan, sillä aihe kiinnosti ilmeisen monia. Hampaiden oikomishoito aikuisiällä ei taida olla enää mikään ohimenevä trendi – tälläkin hetkellä kaveripiirissäni ainakin kaksi käy paraikaa prosessia läpi, onnellisena että vihdoin sai aikaiseksi aloittaa.

Tulittekohan huomanneeksi viime syksynä näistä kuvista, että alahampaissani oli kiinteät raudat?

Kojeen asentamisessa ei kauaa mennyt. Hammaslääkärini Kaj Karlsson kiinnitti kojeen muutamassa minuutissa ja se oli siinä. Kävin kahden tai kolmen viikon välein Pasilassa vastaanotolla, jossa sitä säädettiin ja samalla seurattiin oikomahoidon etenemistä.

Pari ensimmäistä päivää asennuksen jälkeen olin varma, että tulevat kuukaudet tulevat olemaan elämäni pisimmät. Syöminen tuntui hankalalta ja hampaat olivat arat, koje kihnutti alahuulta ikävästi enkä osannut hymyillä luonnollisesti, sillä kuvittelin, että ylimääräinen kapine suussani vääristää hymyn.Pian selvisi, että minä olin ainoa, joka huomasi kojeen olemassaolon – kukaan muu ei sitä nähnyt. Ei oikeastaan ihme, se oli tehty läpikuultavasta muovista ja jäi kätevästi piiloon alahuulen taakse. Koko prosessin aikana kojeen bongasi yksi ainoa ihminen, jolla oli vuosien oikomahoidossa kehittynyt haukantarkka katse.

Kahden viikon kuluttua raudat olivat unohtuneet melkein kokonaan. Syödessä piti olla pikkuisen tavallista varovaisempi, mutta se sujui jo automaatiolla. Miestä nauratti kuinka dramaattinen olin alussa ollut, suunnitellut eläväni pelkällä mehukeitolla seuraavat kuukaudet ja pysyväni kotona. Onneksi siinä ei sitten käynyt niin. Isolta tuntuvaan harmiin tottuu nopeasti ja sen pienen harmin kestää kyllä, kun tietää mitä siitä saa vastineeksi. Ensimmäiset merkit hampaiden liikkumisesta näkyivät muutamassa viikossa ja se teki niin onnelliseksi, että sen jälkeen ei harmittanut enää edes pienesti.

Minulla kävi lopulta aivan mahtava tuuri: alahampaani osoittautuivat tosi tottelevaisiksi ja alkoivat siirtyä siistiin riviin odotettua nopeammassa aikataulussa. Kaj oli arvioinut, että prosessi kestäisi puolisen vuotta, ehkä kahdeksan kuukautta, mutta alahampaani olivat jo kolmen kuukauden jälkeen niin tasaiset, ettei ollut mitään tarvetta jatkaa. Hampaiden taakse asennettiin huomaamaton metallilanka, joka pitää rivin paikoillaan ja homma oli sitä myöten valmis.

Entä lopputulos? Olen siihen niin tyytyväinen, että sanat loppuvat kesken. Ero entiseen on valtava: sinnetänne sojottavat alahampaat ovat nyt kauniissa, tasaisessa rivissä. En tiedä johtuuko se pelkästään siitä vai vaikuttaako siihen oma hyvä fiilis, mutta tuntuu kuin koko hymy olisi nykyisin jotenkin leveämpi ja loistavampi. Näissä kirjoituksen kuvissa minulla on kaikissa vielä raudat ja mietin ottaisinko tätä kirjoitusta varten uudet hymykuvat ilman niitä. Sitten tajusin, että tuskin niitä tarvitaan – hymyilen nykyisin leveästi melkein kaikissa kuvissani.

Olen saanut niin tutuilta kuin lukijoilta paljon kysymyksiä oikomaprosesseistani, niin menetelmistä kuin niiden sopivuudesta eri tilanteisiin. Kommenttiloota on tietty avoin ja mielelläni vastailen omien kokemusteni pohjalta, mutta kannustan kyllä varaamaan ajan arvioon, sillä ammattilaiset osaavat tietysti parhaiten arvioida mikä menetelmä sopii parhaiten kenellekin ja paljonko se maksaa. Arvio on nykyisin ilmainen eikä sido mihinkään. Jos yhtään mietit, anna sille mahdollisuus – en ole kuullut, että kukaan tähän mennessä olisi katunut. Ajanvaraukset onnistuvat puhelimitse numerosta 09 877 0040 ja verkkoajanvarauksen kautta. Jos ajankohtaiset kuulumiset kiinnostavat, kannattaa seurailla Facebookia.

*Olen saanut alahampaiden oikomahoidon ilmaiseksi blogini kautta ja keksimme sen tiimoilta myös lukijaedun kiinnostuneita varten: blogini kautta oikomahoitoon tulevat saavat Smile Designista halutessaan minkä tahansa hampaidenvalkaisuhoidon puoleen hintaan eli 50% alennuksella, kun valkaisua varatessa mainitsee blogin.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Takatalvi

Ilmassa oli lupaus keväästä, kun veimme torstai-iltana Juno-koiran matkamme ajaksi Mikon luo. Ei miinusasteita, vain keväisen koleaa, kuten Helsingissä aina tähän aikaan vuodesta. Kuiva asfaltti jalkojen alla, paras tunne pitkän talven jälkeen. Aah. Kun viideltä aamulla astuimme seuraavan kerran kadulle, kevään merkit olivat kadonneet ja tilalla oli räntämyrsky, joka sylki märkiä rättejä päin naamaa. Taksi seisoi Tehtaankadulla, joka tulvi loskaa. ARGH! Ei harmittanut kaahata lentokentälle ja kääntää nokka kohti Kööpenhaminaa.

Kuvat eivät ole perjantaiaamulta, vaan muutaman viikon takaa, kun tapasin naapurissa asustelevan nakkikaksikon. Mäyräkoiria näkee nykyisin kaikkialla – ovatko ne tulleet muotiin!? Pakko pysähtyä moikuttelemaan ja rapsuttelemaan ihan jokaista vastaantulevaa. Jos siis omistaja sallii, sillä elämä Jarvis-koiran kanssa opetti sen, että tuntemattomia koiria ei tervehditä luvatta. Nämä tyypit tutustuivat mielellään uusiin ihmisiin siinä samassa optimistisessa toivossa kuin Juno-koirakin – ikinä ei tiedä (ennen kuin nuuhkii) kuka kantaa taskuissaan juustoa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA