Yllätin itseni juuri ilahtumasta uutisesta, että Lana Del Rey nousee elokuussa Flow Festivalin lavalle. Mielipiteeni Lanasta vaihtelee vähä väliä enkä nykymusiikin suosikkiartistejani kysyttäessä tulisi takuulla maininneeksi häntä, mutta niin ne kappaleet vaan näyttävät kiikkuvan Spotifyn soittolistoillani vuodesta toiseen. Jokin siinä menneiden vuosikymmenten loistoa kanavoivassa melankoliassa vetoaa, vaikka raukea huokailu alkaa pidempään kuunnellessa ottaa päähän. Elokuisen keikan kunniaksi ihan pieni Lana-kimara ja sen joukossa myös maistiaisia ja teaseria tulevalta Lust For Life -albumilta, joka ilmestyy tiettävästi pian.
Sunnuntai-iltaa ruudun sille puolen! Kävin juuri viikonlopun aikana kertyneitä kuvia läpi kamerasta ja suurimmassa osassa sataa lunta – ehkäpä siksi silmä tarttuikin ensimmäisenä näihin valoa vuotaviin kukkakuviin. Älkää tosin antako niiden kesäisen tunnelman hämätä, ei nimittäin mennyt kuin puolisen tuntia niin ajelimme aurinkoisella moottoritiellä suoraan lumipyryyn. Jokakeväistä suomalaista surrealismia parhaimmillaan.
Kipaisimme eilen kukkakauppaan ostamaan multaa, sillä kotihortonomi on ollut huolissaan hitusen riutuvista kentiapalmuistamme. Vaeltelin kukkaloiston keskellä ja pohdiskelin tulisiko tänä vuonna vihdoin se kesä, kun saamme aikaiseksi pistää parvekkeelle muutakin kuin penkin? En sitten tiedä meneekö hätiköimisen puolelle, vasta kaksi vuottahan tässä on asuttu.
Aina voi varmuuden vuoksi vähän spekuloida: istuttaisiko parvekkeelle pelkkää vihreää, vaikka muratteja tai jotain pikkuisia puita? Oliivitarha olisi ihana, mutta en tiedä kuinka viisasta on hankkia lisää oliivipuita ennen kuin se olohuoneessamme majaileva kaksikko on virallisesti elvytetty takaisin elävien kirjoihin. Yksi teistä kysyikin niiden voinnista: toinen virkosi pienen talviunen jälkeen ja alkoi tyytyväisenä kasvattaa uusia lehtiä, mutta toinen hoippuu yhä kuoleman partaalla. Pidämme sille motivaatiopuheita, joista ei ole ollut mainittavaa hyötyä – ehkä hortonomi voisi valaa siihen elämänhalua laulamalla.
Toisaalta parvekkeen voisi täyttää kukkivilla lajikkeilla, kuten hennon vaaleanpunaisella hortensialla tai näillä pöyhkeän pinkeillä leinikeillä, jotka – toisin kuin ujostelevat hortensiat – ovat täysin tietoisia viehätysvoimastaan. Tekisi ehkä mieli istuttaa koko parveke täyteen yhtä kukkaa, tai vaihtoehtoisesti sijoittaa sinne vähän kaikkea ja tehdä siitä villi ja rönsyilevä minipuutarha.
Juno-koira ei oikein kukista välitä, kun ne eivät maistu miltään. Sen sijaan tomaattipensaat kiinnostivat ja tiedän kyllä miksi – kirsikkatomaatit nimittäin maistuvat mäyräkoirille. Luna-siskon rikosrekisteriin onkin merkitty se yksi pentukesä, kun neiti pisteli poskeensa parvekkeelle istutettujen pensaiden pikkutomaatit sitä mukaan kun ne kypsyivät auringossa makeiksi ja meheviksi. Muille ei tainnut jäädä yhtään.
Toivottavasti teidän pitkä viikonloppu on sujunut tähän mennessä rennosti! Meillä on ollut vähän erilainen pääsiäinen. Ulkomailla asuva ystävä perheineen on viettänyt viime päivät luonamme ja on ollut ihanaa, mutta sitten tuli kipeäksi yksi lapsi ja heti perään seuraava. Tänään alkoi sairastaa myös perheen toinen aikuinen ja kolme tuntia myöhemmin kaatui kotihortonomi. Ei tarvitse olla ennustaja aavistaakseen, että ihan kohta on minun vuoroni. Naputtelenkin tässä niitä rästitöitä (ja pesen urakalla pyykkiä) kilpajuoksuna kelloa vastaan, että ehtisin saada mahdollisimman paljon valmiiksi ennen kuin tuo ilmeisen äkäinen tauti kaataa minutkin sängynpohjalle. Toivottakaa onnea.
Saakelin takatalvien sarja! Nytkin on aurinkoista, mutta hyisen kylmää ja joku pilvenretale kuin kiusallaan pudottelee puolihuolimattomasti lumihiutaleita niskaan. Tulisipa jo keväisemmät kelit. Olen kulkenut viluisimpina päivinä kääriytyneenä lammasloimeeni, koska se on ainoa talvitakkini, joka ei tunnu liian talviselta kirkkaassa kevätvalossa. Tämä ongelma onneksi korjaantuu ihan odottamalla. Harmi vaan, etten ole siinä odottelussa kovin hyvä.
Kuvissani vilahtava sauhuttelija haaveilee tupakoinnin lopettamisesta ja se olisikin kyllä kevään paras uutinen. Koitan kovasti kannustaa ja keksiä sijaistekemistä aina kun hän haluaisi karata tupakalle – kuten jalkojeni hieromisen tai teen keittämisen. Toistaiseksi ei ole kuulemma toiminut. Ehkä pitää kehittää paremmat kannustimet.
Oli ihanaa käydä eilen treeneissä ensimmäisen kerran viikkoihin. Haluan päästä takaisin treenirytmiin, joka katkesi tovi sitten reissaamiseen ja flunssaan. Keho selvästi kaipaa sitä -niska on jumissa, hartiat kireitä ja päässä kohisee, kun painekattilaa ei ole päässyt purkamaan. Pari kolme kertaa viikossa kevyttä hikoilua tuntuu tällä hetkellä paremmalta kuin kovaa treenaaminen. Kaikki tai ei mitään -ihmiselle on ollut iso oivallus, että iisimminkin saa ottaa ja vähempikin riittää. Monen vuoden vastustuksen jälkeen myös jooga on alkanut varovasti ihan vähän kiinnostaa.
Kerrankin odotan vappua! Haluaisin viettää rennosti kuplivan vapun ja nähdä silloin mahdollisimman monta ystävää. Olemme nimittäin viettäneet viime viikkoina suurimman osan ajastamme tien päällä ja töidemme parissa, joten alkaa olla jo ikävä ihmisten ilmoille. Tämä toive taitaa onneksi toteutua ilman sen kummempaa suunnittelua, sillä viimevuotisesta saarivapusta on tullut jo perinne ja suuntaamme sinne tänäkin vuonna, kuten suurin osa kavereistammekin.
Kevään kunnianhimoisin (ja todennäköisesti utopistisin) toiveeni on, että ehtisin saada kesäkuussa koittavaan matkaan mennessä työkuviot sovitettua sellaiseen järjestykseen, että voisin olla heinäkuussa muutaman viikon ihan oikealla lomalla. Haluaisin hengata Pihlajasaaren kallioilla ja lukea kirjoja, nukkua pitkään, vetelehtiä ja tuhlata aikaa. Ladata rauhassa akkuja alkusyksyä varten, sillä silloin käynnistyy kaikkien aikojen rytinä. Katsotaan kuinka käy.
PS. Meitäkin naurattaa, että näytämme näissä kuvissa vähän samalta. Älkää pilkatko (kovin paljoa ainakaan).
Kas! Kuulin kaupungilta, että on pääsiäinen. En muistanutkaan. Juhlapyhinä tulee aina selväksi, että maailma on erilainen palkkatyössä käyville ja meille, joita ei sido tavalliset työajat. Töissäkäyvät ystävät ovat iloinneet pitkästä viikonlopusta viikkoja etukäteen, laittaneet out of officen päälle ja painelleet mökille, anoppilaan tai äidin patojen äärelle jo torstaina. Omassa työhuoneessaan naputtavan yrittäjän näkökulmasta pitkäperjantai on ihan samanlainen työpäivä kuin kaikki muutkin sillä erotuksella, että hommat eivät oikein edisty, koska kukaan muu ei ole töissä. Sekään ei ole tekosyy läimäyttää läppäriä kiinni ja heittäytyä vapaalle, koska viime kuukausien kirjanpito on yhä tekemättä ja senkin jälkeen on sata keskeneräistä kirjoitus- ja kuvankäsittelyurakkaa. Parasta pääsiäispyhissä oikeastaan onkin juuri se, että nyt on aikaa keskittyä niihin, koska puhelin ei soi eikä sähköposti pauku saapuvista viesteistä. Taidan siis vetäytyä työhuoneeseen viinilasin ja sipsikulhon kanssa ja tulla ulos vasta sitten kun rästityöt on tehty.
Mutta en valita! En vaihtaisi vapauttani mihinkään. Totta, voin vain uneksia palkallisesta lomasta – mutta toisaalta voin lähteä lomalle milloin vaan (jos vaan rahat riittävät) tai tehdä työni tien päältä. Ja toki painan joskus töitä yömyöhään, viikonloppuisin tai juhlapyhinä, mutta toisaalta käyn usein treenaamassa tai tapaamassa ystäviä päivisin silloin kun suurin osa ihmisistä istuu työpaikallaan. Tänäänkin kävin liikkuvuustunnilla keskellä päivää ja lompsin sieltä lenkkareissa ja jumppatrikoissa suoraan lounaalle Kanervan kanssa. Casa Italian pestolasagne ja lasi proseccoa oli just hyvä perjantailounas eikä harmittanut yhtään palata työpöydän ääreen sen jälkeen. Sitäpaitsi on meilläkin pääsiäinen, sillä vuokraemäntä toi eilen keltaisen tulppaanikimpun ovelle.
Avaan Facebookin ja luen uutisvirtaa. Vuodenajat ja poliitikot vaihtuu, trendejä tulee ja menee, mutta valituksen määrä on aina vakio. Kaikki kitisee joskus, se on meidän kansalaisoikeus (lue kansantauti) ja toki täysin hyväksyttävää, jos sille on järkevä perustelu. Turhanpäiväinen kitinä sen sijaan on ärsyttävää, vaikka kitisijän omasta mielestä koko maailman tulisi tietysti ottaa ne kitinät vakavasti.
Olen miettinyt miksi niin monissa meissä on integroitu marinamoottori ja tullut siihen tulokseen, että se on juurtunut osa meidän sosiaalista kanssakäymistä. Suomalainen ei small talkaa, varsinkaan kun mielen päällä on kitinän arvoisia asioita. Monet keskustelut alkavat pitkällä napinamonologilla, joka vuodatetaan kuulumisia kysyvän kanssaihmisen kasvoille odottamatta siihen edes järkevää vastakaikua. Näistä keskusteluista saattaa jopa syntyä kilvoittelutilanne, jonka voittajaksi selviytyy vain todellinen marmattaja. Voi myös käydä niin, että vastaanottajana on ihminen, jolla ei ole tapana valittaa asioista. Hän toimittaa näissä tilanteissa ihmiskompostin virkaa, vaikka hyvin todennäköisesti on keskustelutaidoiltaan parempi. Kilpailusarja on vain väärä.
Itsekin olen ollut valittaja, myönnän. On helppoa syyttää ongelmista muita ja pysytellä itse vastuualueen ulkopuolella. Vielä helpommaksi asian tekee, kun marmattaa asioista joille itse ei edes pysty tekemään mitään. Sillä vain hakee hyväksyntää asioiden tekemättä jättämiselle ja omalle toiminnalle. Huomasin, että omassa elämässäni oli asioita, jotka eivät olleet niin kuin olisin halunnut niiden olevan. En hyödyntänyt potentiaaliani enkä kehittänyt vahvuusalueitani. Olin tyytynyt vallitsevaan elämäntilanteeseeni ja tajusin pyörittäväni keskusteluissa samoja aiheita tyytymättömään sävyyn. Muutos sai alkunsa, kun ymmärsin sen.
Parantuvana valittajana huomasin, että paras tapa kitkeä turha marina on ryhtyä tekemään pieniä asioita epäkohtien poistamiseksi. Samalla pala palalta rakentaa hyvää. Onnistumisen tunteista tulee voimaantunut olo, joka ruokkii itseään. Silloin keskusteluihin pääsee ujuttamaan joskus jotain positiivistakin ja parhaillaan levittää sitä muihin. Tässä piilee myös ansa, sillä toinen suomalaisille tyypillinen ajattelumalli on kateus. Että mitä tuokin nyt todistelee onnistumisiaan, sillä on varmasti jokin pohjimmiltaan huonosti. Kateudesta enemmän toiste.
Nettiaikakausi on mullistanut tapamme käydä keskusteluja. Somesta ja keskustelupalstoilta saa tietysti paljon hyödyllistä tietoa, vertaistukea, ystäviä ja elämää helpottavia vinkkejä, mutta siellä on myös entistä helpompi kitistä. Valittaminen on saanut netistä uuden kanavan, jossa keskustelun avaajalla on välittömästi laaja yleisö. Varsinkin nimettömissä nettikeskusteluissa bensaa sataa liekkeihin ennennäkemättömällä tavalla, sillä kenenkään ei tarvi asettua alttiiksi henkilökohtaiselle arvostelulle, häpeälle tai muillekaan epämukaville tunteille, joita kasvokkaisessa kanssakäymisessä voisi tapahtua. Netissä marmatuksesta on tullut uusi kansanhupi.
Mulla on käynyt hyvä tuuri, että lähipiiristäni löytyy todella harvoja kitisijöitä. Voi olla, että olen niitä alitajuisesti harventanutkin, sillä sellainen ihminen on myrkkyä. Ei kukaan jaksa loputtomiin seuraa, joka syö energiaa paasaamalla tyhjänpäiväisillä aiheilla, vaikkei pahaa tarkoittaisikaan. Olen myös ottanut käyttöön suoran palautekanavan, jolla voi estää marmatusmyllyn pyörimään lähtemisen. Magic words: Voitko lopettaa tuon turhan kitinän.
Huhtikuu on siitä käänteentekevä kuukausi, että silloin ei edes räntämyrsky tai loska voi himmentää iloa saati viedä pois tosiasiaa, että kevät on täällä – ja ihan kohta kesä! Parasta keväässä onkin juuri kesänodotus, kun ihan kaikki on vasta edessä. Vapusta alkava loppukevään juhlakausi, kukkien puhkeaminen alkukesän loistoonsa, juhannus, piknikit, rantapäivät ja retket lähisaarille, kuuma asfaltti, mökkiviikonloput ja puusaunat, yöuinnit, tuoreista kirsikoista tahmeat sormet ja vähintään yksi veneretki per kesä. Pyörän voi kantaa takaisin pihalle, kaapista kaivetaan kevyemmät kengät, sukat voi unohtaa odottamaan syksyä. Olen kirjoittanut näistä lempiasioistani varmasti sata kertaa, koska ne vaan tekevät minut onnelliseksi vuosi toisensa jälkeen.
Vietimme viime perjantaina iltaa ystävien kesken, sillä saimme kylään Idan ja Marin. Olette hyvin mahdollisesti vierailleet joskus näiden upeiden naisten blogeissa, mutta tiesittekö, että Mari on Jarnon lapsuudenystävä Pohjanmaalta? On tullut siis aiemminkin istuttua tällä kokoonpanolla meidän keittiössä (ja vähän muuallakin). Arttu oli mukana myös, myöhemmin seuraan liittyi muitakin. Tarkoitus oli vaihtaa pitkästä aikaa kuulumisia, juhlistaa kevättä ja kippistää sille, että alkukesän juhlakausi on ihan nurkan takana – vaikea uskoa, mutta kalenteri vahvistaa, että vappuun on enää kolme viikkoa.
Kevään ensimmäiset kirsikankukat!
Saimme illanistujaisiin maistiaisia Freixenet Proseccolta – Suomen suosituin skumppamerkki on nimittäin tuonut markkinoille superkuivan, pirskahtelevan Proseccon. Proseccon hinta on maltillinen, vähän vajaa viisitoista euroa, mutta pullo on niin näyttävä, että sillä voisi helposti varustautua vähän juhlavampaankin menoon kuin meidän kevätkippistelyyn.
Illanvietto levittäytyi vähän vierashuoneenkin puolelle. Sen siitä saa, kun sijoittaa joka huoneeseen sohvan tai sängyn.
Juno-koira viihtyy keittiön penkillä – se on aitiopaikka pöydälle ja juustolautasen hupenemista on tarkkailtava herkeämättä.
Kun paikalla on lauma esteetikkoja, on mahdotonta maistella tälläiseen pulloon pakattua viiniä ottamatta pakkausta vähä väliä puheeksi. Kristallimaisen kaunis pullo on aivan omaa luokkaansa, kimaltelee pöydässä kuin jalokivi – ei olisi oikeastaan edes tarvinnut noita kirsikankukkia koristamaan kattausta.
Itsehän olen aina rakastanut proseccoa eli italialaista kuohuvaa, koska se on vaivaton valinta melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen – prosecco käy juhlajuomaksi kemuihin tai arki-illan nostatukseen, ja toimii sekä sellaisenaan seurustelujuomana että safkan seurana ruokapöydässä. Olisi sopinut hyvin esimerkiksi kala- tai äyriäisruokien kaveriksi, mutta emme jaksaneet pitkän viikon päätteeksi kokkailla mitään sen kummempaa, vaan pistimme pöydän koreaksi viinin seuraksi sopivalla naposteltavalla – juustoilla ja oliiveilla, tuoreella leivällä ja valtavalla herkkuvadilla, jonka hedelmätaiteilija-Arttu kokosi. Enpä tiennyt, että herra osaa veistellä kiiveistä noin lyyrisiä! Olin sanomassa, että minäkin haluan oppia, mutta en oikeastaan halua, tilaan mieluummin Artun kylään kun hedelmistä pitää seuraavan kerran saada veistoksellisia.
Nainen tyytyväisimmillään, perjantaina töiden jälkeen.
Juno kuvittelee, että Jarno muutti meille hänen takiaan. Minä olen arvatenkin Junon mielestä heidän palvelijansa, muuten melko pätevä mutta ruokatarjoilussa parantamisen varaa.
Viinistä vielä sananen: maistoin sitä perjantaina ensimmäistä kertaa ja tykkäsin, taisivat tykätä muutkin. On kevyt, raikas ja hedelmäisellä tavalla hapokas, melkein omenainen. Joku kuvaili kuplia pehmeiksi, sekin totta. Ei olekaan pitkään aikaan ollut proseccohyllyssä omaa suosikkia – tulisikohan tästä tämän kesän lemppari? Kiinnostuneille vinkiksi, että tuo Italian Venetossa valmistuva Prosecco DOC Extra Dry on Alkon tilausvalikoimissa: ei siis löydy (ainakaan vielä) hyllystä vaan on tilattavissa Alkon sivuilta. Ehtii hyvin jäähtymään jääkaappiin vaikka vapuksi tai muihin kevään juhlahetkiin. Hinta on himpun alle viisitoista euroa, tälläisestä pullosta sen maksaa mielellään.
Meillä on vanha kirpparilta hankittu Polaroid-kamera, jolla nappaamme tilannekuvia muistoksi aina kun muistamme. Vanhaksi menneeseen filmiin on tullut valovuotoja, ei haittaa. Talvella tuli nappailtua kuvia aika laiskanlaisesti – en tiedä johtuiko siitä, että valoa ei ollut tai ihmiset eivät olleet pitkinä pimeinä iltoina kovin kuplivalla tuulella, mutta keväällä on tapana korjata molemmat ongelmat. Ystäväpiirissä kerätään muuten muunkinlaisia muistoja: eräs säilyttää suuressa lasipullossa kaikki korkit viinipulloista, jotka kodissa on vuosien varrella avattu. Pitäisiköhän meidän omistaa joku lasipurkki proseccopullojen korkeille?
Tällä tontilla ei videoita usein näe, mutta tällä kertaa sitä on tarjolla – pätkästä tuosta alta löytyy vielä vähän lisää tunnelmaa liikkuvan kuvan muodossa. Kiitos videosta Artulle!
Valviran ohjeistuksen mukaisesti alkoholia ei saa kommentoida, mutta kaikki muut kommentit otetaan ilolla vastaan.
Kun on ihminen, joka viettää kaiket päivät kamera olalla tai hartiat lysyssä tietokoneensa äärellä, tekee hyvää sysätä välillä työt syrjään ja työntää kädet maaliin. Tämä ei ole mikään vertauskuva. Tarkoitan kalkkimaalia, jolla päätimme maalata yhden seinän asunnostamme. Se on kärsimättömälle luonteelle sopivaa eli hiton nopeasti kuivuvaa kamaa, jolla saa hetivalmista. Sanonpa vaan, että maailma tarvitsee enemmän asioita, jotka toimivat yhtä hyvin kuin kalkkimaali.
Maalausurakastamme lisää myöhemmin, mutta mietiskelin tässä pitäisikö useammin ottaa asiaksi tehdä käsillään muutakin kuin valokuvata ja hakata tietokoneen näppistä tohjoksi? Ystävät kävivät keramiikkakurssilla, jolle olisi ollut vielä yksi just minunkokoiseni vapaa paikka, ja olin haljeta, kun en matkan takia ehtinyt mukaan. En ikinä unohda ensimmäistä työpaikkaani, kun olin kolmetoistavuotiaana keramiikkapajan torimyyjänä ja pääsin pajalle katsomaan ja vähän kokeilemaankin miten kipot ja kupit valmistuivat. Viileä savi sormien alla tuntui niin ihanalta, että polvet notkuvat muistikuvastakin. Olen ehkä edellisessä elämässäni ollut keraamikko. (Eräs edellisiin ja tuleviin elämiin näkevä ihminen sanoi kerran, että olin yhdessä edellisessä elämässäni sotapäällikkö ja toisessa itseään ruoskiva munkki – siksi kuulemma olen niin ankara itseäni kohtaan. Hmm. Pidän paljon mieluummin kiinni tästä keraamikkoajatuksesta.)
Mullankin tonkiminen on kuulemma terapeuttista. Jos olisi oma piha, ryhtyisin heti amatööripuutarhuriksi ja istuttaisin sinne villin puutarhan, joka saisi kasvaa, rönsyillä ja repsottaa (en oikeastaan usko, että saisin muunlaista jälkeä aikaan yrittämälläkään). Mahtuisikohan meidän pikkuparvekkeelle ihan pieni omenapuu tai sitten se syreeni, josta kerkesin jo eilen jauhaa? Olisi puolikkaan neliön kokoinen urbaani minipuutarha. Just passeli.
Kirpeä maanantaipäivän tuuli sai ajatukset lentämään viime kuukauden Karibian reissuun. Selatessani matkakuvia läpi huomasin, että todella monet kohtaamiset tapahtuvat eläinten kanssa. Matkoilla toki tapaa myös ihmisiä ympäri maailmaa, mutta eläinkunnan kanssa kohtaamiset ovat minulle kaikista mieluisimpia. Ne tulevat arvaamatta ja ovat ensi hetkistä asti täynnä uteliaisuutta ja vilpitöntä sanatonta viestintää. Mulle yksi tärkeimpiä asioita ihmisyydessä on oppia kohtelemaan rakkaudella niin eläimiä kuin kaikkia itseään pienempiä tai heikompia eläviä olentoja.
Kävin Karibialla Viequesin saarella, eräänlaisessa eläinkunnan paratiisissa. Saarella elää villihevosia, joiden meno on yhtä rentoa kuin saarella asuvien ihmistenkin. Koirat kulkevat vapaina pitkin poikin ja elävät sovussa paikallisten kissojen kanssa. Iguanat löhöävät keskellä polttavan kuumaa autotietä ja välillä niitä saa käydä hätyyttelemässä pois ajotieltä. Lintujen railakas musisointi herättää aamuisin katsomaan nousevaa aurinkoa.
Hän on erään ranskalaisen miehen rescuekoira Charlie. Täynnä vilpitöntä iloa tuntemattomia kohtaan ja erittäin tottelevainen omistajalleen. Sillä aikaa kun omistaja paineli ulapalle purjehduslautoineen, koira otti kaiken irti odotteluajastaan leikkimällä kaikkien rannalla tapaamiensa ihmisten kanssa.
Viequesin villihevoset ovat lumoavia. Ne vaeltelevat ympäri saarta ja niihin törmää lähes kaikkialla. Tienvarsilla, rannoilla, yksityistalojen pihamailla ja laajoilla niittyalueilla. Matkanteko on välillä hidasta, mikäli mukana on useampi eläinrakas ihminen. Päivän ensitöiksi ostetaan viisi kiloa omenoita, jotka tulee jakaa tasapuolisesti kaikkien saaren heppojen kanssa.
Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään.
Pääosin saaren hevoset ovat erittäin arkoja ja harvoin päästävät lähelle. Omena on hyvä houkutin, mutta tuntuu enemmänkin siltä, että eläimet aistivat heille lämpimän lähestymisen ja päättävät tapauskohtaisesti ketä lähestyvät.
Pestessäni matkamuistoiksi löytyneitä simpukan kuoria sain melkoisen pahaa silmää tältä kaverilta. Myös kuusi muurahaista ja yksi torakka ilmoitti, että vastaisuudessa olisi mukavaa, jos jättäisin toisten kodit rauhaan.
Viequesissa ihminen ja luonto kunnioittavat toisiaan. Kuvassa Caribbean White Space Christ, valkoisissaan ja valaistuneena, yhden matkakokemuksen verran rikkaampana.
Sunnuntai-iltaa! Meidän piti ottaa tänään rennosti ja poistua sohvalta vain käydäksemme äänestämässä, mutta niin tästä päivästä tuli kuin tulikin kaupunkioperaatio: lähdimme liikkeelle aamupäivällä ja palasimme kotiin vasta seitsemältä. Tilanteille on tapana eskaloitua, mutta sitähän varten vapaapäivät ovat.
Äänestys hoidettiin ensimmäisenä alta pois ärräkahvin kautta. Usko yksilön vaikutusmahdollisuuksiin on aika vähissä, mutta äänestämisestä tulee aina aikuinen olo. Että kävi miten kävi, oma korsi on kannettu kekoon ja sillä on jollain universaalilla lainalaisuudella lunastanut oikeutensa olla asioista mieltä.
Kolusimme kirppiksen läpi. Koirat rakastavat kirpputoreja, ne erottavat sieltä kaikki tuhannet tuoksut jotka minun nenääni tuoksuvat vain kellarilta ja vanhoilta hyllypapereilta. Ovat ehkä maailman surkeinta kirppisseuraa siinä mielessä, että haluavat sinkoilla joka suuntaan samaan aikaan. Löysimme silti nipun 60-lukulaisia puristelaseja eurolla kipale ja Juno löysi pöytien alta ilmeisen makoisan pölypallon, saalis sekin.
Kävimme kaupoissa, koskettelin kaikkea kimaltavaa ja mietin kenet voisi lietsoa järjestämään kesällä syreenintuoksuiset puutarhajuhlat, joihin voisi saapua säihkyvissä vaatteissa (Annika, ajattelen sinua). Voihan sitä toki säihkyä itsekseen vaikka kotiparvekkeella, mutta ei se ole ollenkaan sama asia. Paitsi jos sisustaisi pikkuparvekkeestaan salaisen puutarhan, joka ei ole itseasiassa ollenkaan huono ajatus.
Kuvassa vipeltävät Nakkipuoleen ehdokkaat, jotka olivat mukana äänestysretkellämme värväämässä äänestäjiä. He saivat puolelleen yhden rouvan, joka oli sitä mieltä, että Nakkipuolueen vaalilupaukset ovat paremmat kuin monen muun puolueen ja ehdokkaat ovat sitäpaitsi aivan ihastuttavat. Olkoonkin, että syövät välipalaksi pölypalloja.
Näin voi käydä, kun kaksi päättäväistä elukkaa haluaa samaan aikaan eri suuntaan. Onko se sitten tämä vaalipäivätunnelma, joka aiheuttaa vastakkainasetteluita? Talutusremmeihin sotkeutunut palvelusväki saa osakseen paheksuntaa, kun vaaliehdokkaat eivät ollenkaan tohinapäissään tajua miksi matkanteko loppui kuin seinään.
Näin ystävääkin: kävimme vaaliskumpalla Strindbergillä, koska kuuden euron kuohuviini. Suosittelen! Olisipa Helsingissä enemmän paikkoja, joissa saisi viinilasin kuudella eurolla – tulisi ehkä käytyä useammin ulkona. On tullut viime aikoina sovittua treffejä useimmiten omaan kotikeittiöön, koska siellä saa aina pöydän, musiikki sopii aina tunnelmaan ja viinilista on suppea, mutta edullinen. Pidän silti myös Strindbergistä, koiratkin ovat sinne tervetulleita ja tykkäävät torkkua sohvalla takin alla.
En keksi montaakaan eurooppalaista pääkaupunkia, jonka keskustassa on sunnuntaisin näin hiljaista! Olisimme voineet kävellä vaikka keskellä Mannerheimintietä, montaa autoa ei suhannut ohi. Koirilla on meneillään jokapäiväinen mäykkymurha, urheilulaji joka on yhdistelmä kilpajuoksua, painia, siskon korvassa roikkumista, narinaa ja aivotonta riehumista. Viihdearvo on kohdallaan paitsi silloin kun se tapahtuu kesken juhlien jonkun herkistyneen puheen aikana.
Vaalihumun uuvuttamana emme jaksaneet enää mennä kauppaan, vaan kävelimme suoraan Viiskulman Skifferiin vetämään listan suosikkiannoksemme, jumalaiset kalahampurilaiset. Hälytyskellojen olisi ehkä pitänyt soida siinä vaiheessa kun listalla ei mainittu enää sanaa jumalainen. Miksi, oi miksi reseptiä on muutettu!? Miksi korjata sellaista joka ei ole rikki? Ei se nykyinenkään hampurilainen nyt varsinaisesti huono ole, mutta ei ollenkaan enää sama. Uusi suosikki on saatava tilalle, joten toverit, ilmiantakaa kaupungin paras kalapurilainen!
When in doubt, wear black. Kokomustissa on maleksittu menemään, kuten kovin usein niinä päivinä, kun pukeutuessa ei jaksa miettiä yhtään mitään. Sunnuntaisin kiinnostaa muutenkin ennen muuta vaivattomuus ja mukavuus, siihen tarkoitukseen tuo Filippa K:n kevätmallistosta poimittu mekko on ihan omiaan. Lisäksi se on linjakas, kaunis ja rento, joten en tiedä mitä enempää yhdeltä mekolta voisi edes toivoa. Ja niin, nahkatakkikeleistä on palattu villakangastakkiin ja pipoon – lämpötila laski taas eikä mukavuudenhaluinen vilukissa jaksa palella.
Nyt lyön tietokoneen kiinni, liityn sohvalle kasautuneeseen seurueeseen ja keräilen vähän voimia tulevaa viikkoa varten. Paljon kaikenlaista, en halua edes miettiä juuri nyt mitä kaikkea. Toivottavasti teillä on ollut hyvä viikonloppu? Öitä sinne, huomenna kuullaan. Olen tilannut alkuviikoksi aurinkoa.
Elämme ylilyöntien aikaa. Kaiken tulee olla isoa, överiä ja mauttomuuden rajamaille vedettyä. Se näkyy niin politiikassa ja yhteiskunnallisissa linjauksissa kuin KonMari-siivousfilosofian muuttumisessa uskonnoksi. Myös pukeutumisessa, jossa överiyden ihannointi jättää mut vain hämmästyksen valtaan. Antaa toki kaikkien kukkien kukkia, liputankin ääripäiden puolesta, koska more is more. Mutta joskus too much is just too much.
Kun on samaan aikaan päällä kaikki toisiaan vastaan sotivat kuosit ja materiaalit, sateenkaaren värien kirjo, neonvärjätty tukka ja kaikki kirpparilta löydetyt asusteet, niin puhutaan “persoonallisesta” pukeutumisesta. Ensimmäisenä tulee mieleen, että tyyli on vielä vähän hakusessa tai että tarkoituksena on herättää turhaa huomiota. Monesti henkilön todellinen persoona tuntuu jäävän kaiken sen hipsteripurjon varjoon. Ymmärrän, että meillä kaikilla on etsikköaikoja ja tyyli hioutuu vasta erinäköisten kokeilujen myötä. Ajatus kiteytyy Frendien kohtauksessa, jossa Joey syö Rachelin tekemään kakkua, jossa on täysin yhteensopimattomia ainesosia – kaikki hyviä erikseen, yhdessä katastrofi.
Mulle pukeutumisessa on kaunista hienovaraisuus, yksityiskohtien ymmärtäminen ja hiljainen eleganssi. Ihmisen tulee kantaa vaatteita, ei päinvastoin. Tykkään pienistä asioista, jotka vangitsevat katseen ja täydentävät kokonaisuutta pitämättä itsestään meteliä. Toki päällä voi olla jotain repäisevää ja värikästä, mutta silloin volyymiä tulee laskea ympäriltä. Tärkeää on myös, että vaatteet on oikean kokoisia! Rentojen housujen ei pidä olla kolme numeroa liian isot, vaan ihan omaa kokoa – rentous tulee oikeasta mallista.
Minimalismikin voi olla äänekästä. Joskus paras asustevalinta on jättää se kokonaan pois. Tehokeinona voi jättää sukat pois tai korut pois ja juuri se voi olla yksityiskohta, joka tekee tyylistä kiinnostavan.
Antifit – väärällä tavalla kannetut väärän kokoiset vaatteet.
Activewear – sporttivaatteet salille ja lenkille, ei arkikäyttöön kiitos.
Haettu look – väkisin väännetty staili, joka ei liity mitenkään omaan persoonaan ja siihen mitä tekee. Karnevaalipukeutuminen kuuluu naamiaisiin.
Trendit – ole ennemmin edelläkävijä kuin perässähiihtäjä. Jos jokin asia on muodissa tai trendi, niin se ei automaattisesti tarkoita, että siitä pitäisi tykätä tai se sopisi omaan tyyliin. Argh, nuo molemmat termit aiheuttavat epämiellyttävää värinää.
Kaikista paras asuste on kuitenkin aina oma asenne.
Julkaistu alunperin Jarno Jussilan oman blogin puolella ennen kuin Jarno ja Stella yhdistivät vajaa vuosi myöhemmin voimansa.
Minä tässä. Koneen äärellä, asettamassa ajatukseni ja itseni julkiseksi – taas. Olen aiemminkin kirjoittanut blogia, jotkut tietävätkin. Etsinyt vähän paikkaani näissä kuvioissa, joissa olen pyörinyt monta vuotta, enimmäkseen auttaen muita – kuvannut, suunnitellut, oikolukenut ja toiminut taustavoimana. Se on ollut mulle monesti helpompaa kuin olla itse esillä. Nyt vihdoin tuntuu, että on oikea aika ottaa askel eteenpäin ja heittäytyä asioihin omalla nimelläni, minuna ilman mitään tekosyitä.
Moni asia on elämässäni loksahtanut paikoilleen viimeisen puolentoista vuoden aikana. Näen asiat kirkkaammin, ajattelen monipuolisemmin, kävelen selkä suorassa. Tautiin nimeltä itsetunnon puute ei löytynyt mitään ihmepilleriä, siihen on vaan auttanut aika, kahvin ja tupakan voimin harrastettu itsetutkiskelu ja ihan vaan aikuistuminen. Vuodet menevät eteenpäin, niin menen minäkin. Turhan hälinän ja kohinan raivaaminen ympäriltä on tuonut selkeyttä ja auttanut keskittymään asioihin, joita rakastan. On helpompaa hengittää eikä mikään tie tunnu liian kapealta kulkea, kun ympärillä on kerrankin tarpeeksi tilaa. On suunta, joka tuntuu omalta ja oikealta.
Jos ennen tein sataa asiaa samanaikaisesti ja mikään ei silti tuntunut tärkeältä, nyt määrä on supistunut kouralliseen ja ne asiat eivät ole koskaan olleet yhtä antoisia. En ole hurahtanut mihinkään hippiaatteeseen tai mindfulnessiin, mua vaan ajaa uteliaisuus ja rakkaus. Rakkaus itseeni ja tyttöystävääni, rakkaus musiikkiin, valokuvaamiseen. Näen jälleen kaikessa iloa, joka oli pitkään kateissa. Kaikella tuntuu vihdoin olevan jokin tarkoitus.
Uusin lisäys oikealta tuntuvien asioiden listaan on tämä blogi. Mulla ei ole tarkkaa suunnitelmaa, vaan visio virtuaalisesta paikasta, jossa saan vapaasti olla minä. Paikka, jossa voin raottaa sanoin ja etenkin kuvin sitä miten näen maailman. Temmellyskenttä asioille, jotka kiinnostaa ja inspiroi. En vielä tiedä mihin kaikkialle se vie, mutta olen innoissani. Ja iloinen kaikista teistä, jotka löydätte tienne tänne – tervetuloa.
