Kaftaanimuija Kreetalla

✖ HANIA, CRETE

Jos olen jotain elämässäni oppinut, niin sen, että kaikkein vaivattomimpia ja ihanimpia lomavaatteita ovat kaavut ja kaftaanit: kaikki bikinien päälle puettavat vaatekappaleet, joihin voi solahtaa aamuisin sen enempää miettimättä, sujauttaa jalkaan sandaalit ja kävellä aamukahvin kanssa rantaan. Kuten Kreetalla tovi sitten. Kaftaanimuija oli elementissään, sillä sängystä oli merenrantaan vain muutaman kymmenen metrin matka ja kahvit sai mukaansa siitä matkan varrelta. En olisi sillä hetkellä keksinyt mitä enempää elämältä voisi edes pyytää. No ehkä vielä toisen viikon kreikkalaisella saarella.

Nämä kuvat aiheuttivat haikeaa huokailua, sillä aamuni näytti tänään kovin toisenlaiselta. Täällä pidellään sadetta neljän seinän sisällä vanhassa villatakissa, farkuissa ja lampaankarvatöppösissä, naputellaan tietokonetta eikä lähimmällä rannalla ole juuri nyt kaftaanikelikään. Ehkäpä vaihdan silti kaavun päälle niin pääsen lomatunnelmiin. Kevyestä modalista tehty kaftaani taipuu takuulla villatakin ja lampaankarvatöppösten seuraan siinä missä sandaalien ja aurinkolasienkin.

MUSTA KAFTAANI* FILIPPA K SOFT SPORT SS17
FRENCY & MERCURY X DANIEL WONG AURINKOLASIT* TREND OPTIC SS17
STYLESNOBIN SANDAALIT* DOTS SS17
BIKINIT & OTHER STORIES
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

KESÄN JUHLAVIIKOT

Kappas. Kalenteri on täynnä juhlia ja kaikenlaisia kemuja – kesän juhlaviikot voi siis julistaa alkaneeksi! On tupareita, syntymäpäiväjuhlia, puutarhajuhlia, muuten vaan -juhlia, juhlia siksi että on kesä ja olemme elossa – ja elokuun lopussa häämöttävät vielä ystävän häät. Työt hiukan häiritsevät juhlaviikkoihin heittäytymistä, mutta rakastan yli kaiken tätä tunnelmaa. Kuohuvaa on koko ajan kylmässä, ihan kaiken varalta. Syntyy spontaanteja etkoja, jatkoja ja väliviinejä. Kemutteluun kelpaavat mekot on nostettu vaatekaapista näkyviin. Paljettihousut ovat varalla viileämpiä iltoja varten. Siellä täällä lojuu sandaaleja ja korkokenkiä ja ilmassa leijuu tunne, että ihan mikä vaan on mahdollista.

Seuraa pieni sanasto juhlaviikkoihin.

Väliviini on pieni viinilasonen, joka nautitaan salaisella piipahduksella matkalla paikasta A paikkaan B. Reitin varrelle osuvat pikkubaarit ovat täydellisiä tätä tarkoitusta varten.
Reissuviini on särkymättömässä lasissa mukana kulkeva viini, joka palvelee esimerkiksi koirapuistossa tai pitkällä raitiovaunumatkalla. Olemme hankkineet tarkoitusta varten kirppikseltä vanhoja tinamukeja.
Rantaviini tarkoittaa vilttiä, rantakallioita ja meressä jäähdytettyä roseeviiniä. Vaatii muitakin eväitä, kuten karjalanpiirakoita ja kirsikoita.
Nopea etkoviini on kaikkien aikojen huijaus ja tarkoittaa sitä, että ystävät tulevat “meille juomaan viiniä” eli vahtimaan, että minä alan valmistautua ajoissa.
Parvekeviini on nimensä mukaisesti parvekkeella nautittu viini ja sillä tarkoitetaan yleensä vain yhtä lasia, mutta parvekeviinillä on pahana tapana eskaloitua.
Sunnarit on raukea ja useimmiten spontaani sunnuntaiviinittely, joka alkaa usein jo iltapäivällä. Samalla yleensä syödään.

Jatkot tarkoittavät perinteisesti sitä, että tullaan porukalla meille, kaivetaan jääkaapista vielä se viimeinen viinipullo ja kaadetaan kaikille lasi, josta nautitaan siemaus tai korkeintaan kaksi, ennen kuin sohvan- ja sängynpohjat vaivuttavat juhlijat uneen. Mutta aina ne jatkot tuntuvat yhtä hyvältä idealta silloin kun ne keksitään.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Päivän paras hetki

Ehdottomasti aamiainen! Aina kun siihen on aikaa – tällä viikolla aamupala on tullut kuitattua seisten kumotulla kahvikupillisella ja se ei vaan ole sama asia. Päivä alkaa huomattavasti paremmin, jos sen saa aloittaa rauhassa pöydän äärellä, mielellään notkuvan sellaisen. Yksinkin on hyvä, mutta parempaa on, jos saa seuraa, siis muitakin kuin pöydän alla nälkiintyneitä esittäviä eläimiä. Tykkään kovasti ystäväpiirissä vallitsevasta aamiaiskulttuurista, meilläkin istuu tuon tuosta ihmisiä aamupalapöydässä, joku tuo kahvimaidon, toinen luomumunia tai pussillisen croissantteja.

Ehkä vakiintunein aamiaissuosikkimme on leipomosta haettu tuore leipä, joka pistellään poskeen joko sellaisenaan voin ja juuston kera, tai grillataan pannulla rapeaksi ja ladotaan päälle paistettu kananmuna ja vaihteleva lajitelma vihanneksia. Parhaat leivät: Anton & Antonin Petit Levain, Fazerin Grand Blanc ja uuden Levain-leipomon rapsakkapintainen nimikkoleipä. Tuhti leipä pitää nälkää lounaaseen asti, joskus sillä pärjäilään iltaankin jos päivällä ei ennätä syödä. Haaveilen aina köyhistä ritareista: näen itseni tekemässä niitä viikonloppuaamuisin kuivettuneista leivänkannikoista, lusikoimassa päälle vadelmahilloa ja kermavaahtoa. Harmi vaan, että meillä leivät eivät ehdi kuivahtaa – mies rakastaa nopeita hiilihydraatteja ja tuore leipä katoaa nopeasti parempiin suihin. Ehkä ostan joku päivä leivän ihan vaan köyhiä ritareita varten ja piilotan sen kaapin perälle odottamaan hetkeään.

On myös kausiluontoinen puurohulluus: keittelemme puuroa joka aamu, kunnes yhtenä päivänä ei vaan enää tunnu siltä. Seuraa parin viikon tai kuukauden tauko, kunnes hulluus alkaa taas alusta. Ostamme Anton & Antonista kaura-spelttipuuroa, josta tulee superhyvää, kun siihen lorauttaa tilkan maitoa tai kookosöljyä. Päälle banaani ja tilkka hunajaa, tai pelkkää voita. Käytämme voita paljon vähemmän kuin ennen, joten olen tuumaillut, että sijoitetaanpa silloin laatuun. Olenkin alkanut ostaa kaupasta luomukirnuvoita – sitä myydään pikkuisessa paketissa, jota avatessa tulee olo kuin sisällä olisi jotain hyvinkin kallisarvoista. Toivoisin, että muistaisin suhtautua kaikkeen ruokaan juuri sillä tavoin.

Blogini suosituimpia hakusanoja ovat kuukaudesta toiseen Stella Harasekin astiat. Haha! Uskoakseni tarkoitatte näitä pari vuotta sitten hankkimiani Leena Kouhian käsintekemiä astioita, jotka tunnetaan nimellä Raaka Rå. Olen kirjoittanut niistä sanasen siellä ja täällä. Rosoisia, kauniita ja konepesun kestäviä – mitä enempää voisi astioilta toivoa? No ehkä ne voisivat vielä kävellä astianpesukoneeseen itse.

Millaiset aamut ovat teidän suosikkeja?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

FINDERS, KEEPERS

Mulla on outo tapa löytää asioita. Tarkoitan ihan oikeita asioita enkä mitään oivalluksia. Enimmäkseen löydän tavaroita kadulta, mutta paikat vaihtelevat sohvatyynyjen väleistä kirpputoritakkien taskuihin. Löytöni ovat loogista kyllä usein koruja, niitä tippuu ihmisiltä. Yksikään koru ei ole kuitenkaan ollut minua varten, joten tapaan laittaa ne kiertoon toisten löydettäviksi. Poltettuani viimeisen savukkeeni olen monesti potkaissut maassa lojuvaa tupakka-askia ja huomannut, että se on puoliksi täynnä. Äärimmäisessä rahapulassa olen löytänyt kadulta käteistäkin. Elämän ihmeellisiä oikkuja, jotka tipahtavat eteen kuin tilauksesta. Joskus ihan konkreettisesti.

Löytämisen lahjani ei suinkaan rajoitu kaiken maailman rihkaman bongaamiseen kaduilta. Minulta kysytään kotona jatkuvasti missä asiat ovat ja useimmiten tiedän. En tiedä johtuuko se intuitiosta, onnekkaista arvauksista vai alitajuisesta tarkkaavaisuudesta, mutta onnistumisprosenttini lähentelee sataa. Se on oikeastaan aika hullua, sillä en mielestäni kiinnitä huomiota siihen mihin muut puhelimiaan laskevat tai jättävät viinilasejaan lojumaan. Välillä tuntuu, että tiedän paremmin missä muiden omaisuus kulkee kuin he itse.

Yksi lempilöydöistäni on vuorikristalli, jonka löysin sohvatyynyjen alta keikkapaikan bäkkärillä juuri ennen kuin menimme bändin kanssa lavalle. Olimme juuri vitsailleet tyttöystäväni kanssa siitä, että kivikorujemme energia oli hiipumassa ja ne kaipasivat latausta. Kiviasioihin perehtymättömille tiedoksi, että vuorikristalli on muinainen matkalaturi, jolla voi ladata muiden kivien energiaa. Sanottuani tuon ääneen voinen virallisesti todeta olevani kivihippi. Se tuntuu kaikkein tärkeimmältä löydöltäni juuri siksi, että se oli niin ajankohtainen: se tuli vastaan juuri silloin kun sitä tarvittiin.

Toinen tarina on vaan niin absurdi, että se on pakko jakaa. Se on myös hieno esimerkki kavereiden keskinäisestä solidaarisuudesta – eli siitä, kuinka nopeat syövät hitaat. Olimme kavereiden kanssa matkalla baariin. Kahdella meistä oli pyörät, muut istuivat kyydissä. Oli lauantai-ilta ja Tampereen Kalevankadulla oli kohtalaisen vilkasta. Huomasimme kaikki samaan aikaan ison kasan kahden euron kolikoita, jotka vain lojuivat maassa vailla omistajaa, kenenkään kiinnittämättä niihin huomiota. Muistan niin elävästi sen hetken, kun yksi potkaisee pyörän altaan ja lähtee juoksuun, toinen koittaa kampata muut ja yksi on kontallaan rahakasan päällä kahmien käteistä paidan sisäänsä. Emme ikinä saaneet tietää kolikkokasan yhteissummaa, sillä kukin piti saaliinsa visusti itsellään. Omani oli kahdensadan euron suuruinen, joten ihan pienestä läjästä ei ollut kyse. Yksi kavereistamme ei ehtinyt lainkaan apajille ja olikin humalaisen ahneusnäytelmämme jälkeen sitä mieltä, että saalis tulisi jakaa. Ajatus oli niin jalo, että tarjosin hänelle siitä hyvästä kaljan, mutta kolikkoja ei koskaan jaettu. Keskellä katua lojunut hervoton rahakasa herättää edelleen kysymyksiä – miksi, miten?

Uskon, että löytäminen on taito, jota voi kehittää siinä missä mitä tahansa muutakin taitoa. Kyse on enimmäkseen intuitiosta ja siihen tarttumisesta. En kulje kaupungilla etsimässä mitään, en tutki tai potki joka ikista kadulla lojuvaa röökiaskia tai muovipussia. Joskus vain tulee tunne, että tilanne vaatii lähempää tarkastelua. Esimerkiksi viime vuonna Flow Festivaalissa maa oli ääriään myöten täynnä roskia ja paperisilppua. Kävelimme juuri pois Morrisseyn keikalta yleisötungoksessa, joka puolella oli ihmisiä. Ensimmäistä kertaa koko festarin aikana tulin vilkaisseeksi maahan, ja tartuin hetken mielijohteesta pieneen pussiin, jonka näin jalkojeni juurella. Pussi oli täynnä pilveä. Tilanne nauratti, mutta en myöskään halunnut tulla pidätetyksi hallussapidosta. Lahjoitin nyssykän eteenpäin, sillä – kuten harmittavan usein – tämäkään löytö ei ollut juuri mua varten.

Näitä tarinoita on niin monia, että blogista loppuisi taas kaista kesken, jos kertoisin ne kaikki. Löydettyäni jokin aikaa sitten kaikista arvokkaimman jalokiven, jonka kanssa jaan nykyisin katon pääni päällä, toivon, että löytäjän tieni ei ole tullut vielä päätökseen. On vielä monta toivetta, joita haluan lähetellä universumille ja joihin toivon vastauksia.

Mikä on teidän mieluisin löytö?

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Kirppismekossa kaupungilla

Mennyt kevät on ilmeisesti pudottanut odotukset melko alas, kun olin monen muun lailla en vaan yllättynyt vaan häkeltynyt siitä, että aurinko paistoi koko viikonlopun. Mitä, ei ainuttakaan räntäkuuroa!?! Eilinen meni lakkiaisjuhlissa ja tänään oli tarkoitus viettää koko päivä naputtaen tietokonetta ja suunnitellen ensi viikon kuvauksia, mutta en sitten malttanutkaan aloittaa heti aamusta, kun ulkona oli niin kaunista. Kirppismekko siis niskaan ja kaupungille.

Niin, tuo tummanpuhuva kukkamekko on kirppislöytö viikon takaa, silloinkin oli sunnuntai. Olin matkalla kauppaan ystävän kanssa, oli tulossa vieraita ja oli jo vähän kiire. Käydäänpä äkkiä kirppiksellä, hän päätti kun osuimme Kaivarin Kanuunan kohdalle. “Äkkiä” oli kerrankin äkkiä: alle viidessä minuutissa olimme löytäneet molemmille mekot iltaa varten. Hyvä niin, sillä tilaisuus oli luonteeltaan juhlava – mäyräkoiraneitien kuusivuotissyntymäpäivät. Pitääpä vilauttaa kuvia jossain välissä, oli nakkikakku ja kaikki. Mekko on kaunis ja minulle hiukan väljä, mutta tykkään siitä juuri sellaisena – menee kesällä juuri näin buutsien ja ohkaisen mokkatakin tai villapaidan alla.

Siinä ne kuusivuotiaat retkottavat – alkavat näemmä päästä kesätunnelmiin. Kaupungilla hortoillessa on tärkeää pitää asiaankuuluvia taukoja ja ottaa esimerkiksi nokosia kahvilapöydän vieressä. Valitsemme aina terassipöydän niin, että sen alta löytyy varjopaikka, mutta eivät ne elukat koskaan sinne varjoon halua, vaan kyljelleen kuumalle asfaltille. Onneksi melkein kaikissa paikoissa tuodaan vesikuppi aurinkoa palvoville karvahaalareille, joistakin saa jopa keksin. Täytyy koirienkin tankata, että jaksavat.

Takaisin viikonlopun tyylivalintoihin: Mos Moshin napitettava Hunter-nahkamekko on tosiaan mekko, mutta olen käyttänyt sitä enemmän juuri noin, napit auki kevyenä takkina. Toimii hyvin näissä keleissä, kun pelkällä mekolla ei todellakaan vielä tarkene, mutta ei huvittaisi käyttää enää varsinaista takkia. Huomasin muuten just, että konjakinruskea nahka on näköjään ollut tänään koko perheen pukukoodi. Hahaha! Ei ihme, että ihmisiä alkaa hymyilyttää, kun tämä kopla painelee vastaan.

KUKKAMEKKO & NAHKALAUKKU SECONDHAND
MOS MOSHIN NAHKAMEKKO* & STYLESNOBIN NILKKURIT* DOTS
AHLEMIN* AURINKOLASIT TREND OPTIC
RANNERENGAS PERNILLE CORYDON
*SAATU

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

I forget where we were

Suositus sunnuntaihaikeuteen! Meillä on soitettu viime aikoina paljon brittiläistä Ben Howardia, josta kirjoitin sanasen tovi sitten. Värisevä-äänisiä laulaja-lauluntekijöitä tuntuu tällä hetkellä riittävän kolmetoista tusinaan, mutta Howard on erottunut joukosta kappaleillaan, jotka kasvavat salakavalasti, kunnes ovat pakahtua tukahdutettuun tunteeseen.


BEN HOWARD – I FORGET WHERE WE WERE

Perjantain pikaiset

Kappas! Viikonloppu yllätti taas yrittäjän. Sata asiaa jäi kesken, mutta taidan nyt pitää yhden perjantai-illan pituisen tauon. Jos oikein villiksi heittäydyn, lomailen ehkä lauantainkin ja palaan töiden ääreen vasta sunnuntaina. Purin juuri kamerasta perjantain otokset: niistä voi bongata työhuoneen, joka näyttää viikon jäljiltä melko eletyltä, ainakin kaksi lymyilevää kuonoa, nahkalaukun jonka pelastin ystävän kirppispinosta ja kolmen euron harsokukat, jotka ostin koettuani järkytyksen kukkakaupan kolmenkymmenen euron pionikimpun äärellä.

Kävimme myös perjantailounaalla ja valitsimme suomalaisella päättäväisyydellä pöydän terassilta, koska on sentään virallisesti kesä. Minulla oli ylläni talvitakki, villapaita, paksu huivi ja terassilta lainattu viltti, söin kädet kohmeessa. Nauratti. Mutta kesäkuu! Ihan sama vaikka eilen satoi rakeita, kesä katsotaan kalenterista! Hyvää kesää vaan, toivottelivat ohikulkijat ja nauroivat siperianmummo-lookillemme. Me toivottelimme takaisin.

Viritimme takkaan tulen. Asunnosta on käännetty patterit jo pois päältä – melko optimistista ottaen huomioon, että on vasta kesäkuu – ja täällä on kylmä. En olisi arvannut, että polttopuille tulee tarvetta tähän aikaan vuodesta, mutta onneksi on polttopuita vaikka koko kesän varalle.

Tuo mies tuossa – hänkin viikon jäljiltä ehkä vähän väsynyt – kantoi juuri keittiöstä sohvan ääreen tarjottimellisen herkkuja. Edessä piinaava päätöksentekotilanne nimeltä leffan valinta, jännittää jo valmiiksi. Nyt suljen tietokoneen, sulkekaa tekin luurit ja läppärit. Heittäydytään vaakatasoon, laskeudutaan viikonloppuun.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA