Julkaisin jutun ensimmäisen kerran vuonna 2012 nimellä “Onnellisuusteoria”. Tämä on toivottu, pikkuisen päivitetty uusinta.
Olen pohtinut kuluneina kuukausina paljon konseptia nimeltä onnellisuus. En taida olla ainoa, päätellen siitä, kuinka monta pitkää, lyhyttä, unohtumatonta ja ohikiitävää keskustelua olen käynyt aiheesta erinnäisten rakkaiden kanssa. Tuntuu kuin ihmiset yksi kerrallaan luopuisivat viisivuotissuunnitelmistaan ja kirjaisivat tilalle vain yhden tavoitteen: olla onnellinen. Perimmäinen preesens, jonka tavoittelusta tulee helposti niin mahtipontinen missio, että päämäärä katoaa paineiden alle.

Olin vuosia niin onneton, että se alkoi määrittää minua. En edes huomannut kun se alkoi. Sydänsuruista ja väsymyksestä vain syntyi viaton alakulo, joka huuhtoi lempeästi mukaansa. Pian tuttuun rooliin oli helppo heittäytyä, epäonnen lempilapseksi, jolle ei koskaan tapahdu mitään hyvää. Hyvät uutiset eivät vaan koskeneet minua: minusta tuli tyttö, jolla oli kroonisesti kaikki huonosti. Työ imi kaiken energian antamatta mitään takaisin, ahdistus puristi rintakehää eikä henki kulkenut. En ehtinyt nähdä ystäviäni tai väsymykseltäni jaksanut. Parisuhteeni oli ajautumassa umpikujaan enkä tiennyt miten olisin pelastanut sen tai halusinko edes. Edellinen suhde oli ollut umpikuja alusta asti – olin huomaamattani toistanut samaa kaavaa, valinnut toivottomuuden kun olisi pitänyt valita toivo.
Yhtenä päivänä vaan lopetin. Kyllästyin kuuntelemaan itseäni. En jaksanut enää olla tyttö, joka soittaa ystävilleen yhdeksän puhelua päivässä valittaakseen siitä miten kamalaa elämä on. Halusin olla tyttö, joka laittaa kuohuviinipullon pakkaseen, kutsuu ystävät kylään ja tahtoo tanssimaan.
Kurssinmuutos vaati toki muutakin. Oli kestänyt koko elämä tajuta, että vain minä itse voin vaikuttaa siihen olenko onnellinen vai onneton. Se valkeni kuin joku olisi sytyttänyt valon pimeään. Ei ollut pakko tehdä työtä joka kuristi hitaasti kuoliaaksi, tai jäädä suhteeseen joka teki kaikesta kevyen sijaan painavan. Valitsin toisin. Vihdoin halusin olla onnellinen ja kas, niin kävi.
En tarkoita, että elämä on parempien valintojen seurauksena huoleton kuin pilvetön taivas. Huonoja hetkiä ja huolia on aina. Kyse on vain siitä mihin päättää keskittyä. Jos haluaa nähdä hyvää, pian sitä ei tarvitse edes etsiä – se löytää tiensä luokse ihan itsestään. Sama pätee huonoon. Ei kenenkään elämässä ole taikaa sen enempää kuin muiden, toiset vaan näkevät sitä ympärillään toisia enemmän. Se mihin keskittyy, tuplaantuu.

Seuraava oppitunti onnellisuudesta: läsnäolo. Olen viettänyt puolet elämästäni ikävöiden paikkoihin, joissa olen tai en ole käynyt, ja hetkiin, jotka oli tai joita odotin turhaan. Sitten tajusin, että jokainen sekunti on täällä vain kerran – nekin, joiden annan valua ohi sillä välin kun kaipaan jonnekin muualle. Hakkautin ranteeseeni ruksin, joka sijoitti minut kartalle aikaan ja paikkaan. Päätin olla läsnä siellä missä milloinkin olen. Katsoa ihmisiä silmiin, kysyä mitä kuuluu ja haluta kuulla vastaus. Tehdä koko sydämellä kaiken mitä teen, oli se sitten työtä, lorvimista sohvalla tai sattumanvarainen sananvaihto ventovieraan kanssa ratikassa.
Vielä on paljon opittavaa. Haluan lopettaa juoksemisen ja hengittää, perille pääsee varmasti hitaamminkin. Yhä useammin tahdon sulkea tietokoneen, laittaa puhelimen äänettömälle ja keskittyä niihin ihmisiin, jotka ovat ympärilläni nyt. Joinakin päivinä on vaan painettava, taottava kun rauta on kuuma. Kaikkina muina haluan omistaa päivästäni kokonaisen tunnin kahvimukille ja autuaalle tyhjäntoimittamiselle ikkunan tai lehden äärellä, toisen tunnin mäyräkoirien masujen rapsutteluun ja kolmannen torkkuihin, kun alkaa väsyttää. Onnea puhtaimmillaan: että saa nukkua kun nukuttaa.
On huojentavaa huomata, että elämä muuttuu helpommaksi joka vuosi. Sitä alkaa pikkuhiljaa antaa itselleen tilaa, ei tarvitse olla jatkuvasti enempää tai vähempää. Oppii keskittymään asioihin, jotka tuottavat iloa ja tekevät onnelliseksi ja kiertämään kaukaa ne asiat, joita ei tahdo lähelleen. Maailman ei tarvitse tulla valmiiksi, elämän perimmäiseen olemukseen ei edes kuulu täydellisyys eikä kaiken tarvitse mennä juuri kuten minä suunnittelin. Kun päästää irti vaatimuksista ja odotuksista, saa tilalle paljon enemmän.

Tämänkin illan painoin kun oli painettava, mutta kun jaksan vielä hetken, on viikonloppu. En tarvitse kekkereitä tai kuplia, haluan vain kokonaisen tunnin omistettavaksi kahvimukille ja tyhjäntoimittamiselle, toisen omistettavaksi masujen rapsutteluun ja ehkä useammankin omistettavaksi torkuille, joita en ole ehtinyt hetkeen ottaa. Kerään miehen ja mäyräkoiran kokoisen perheen ympärilleni, ja olen tässä.
You are here ✖