Monthly Archives: May 2018

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kas, on kesä

6

Paras yllätyslahja: yleensä kesäkelien alkamista odotetaan vielä elokuussakin, mutta yhtäkkiä onkin täys kesä jo toukokuussa! Viime kesät ovat olleet sen verran viileitä, että odotukset eivät ole olleet kovin korkealla – en edes muistanut, että Helsingissä voi olla näin lämmintä ja ihanaa. Puissa pienet silmut, puut räjähtämäisillään. Meri kimaltaa, horisontissa lipui eilen jo ensimmäiset valkoiset purjeet. Koirat ovat vähintään yhtä onnelliset kuin me, varsinkin Luna, jonka häntä oli irrota ilosta kun nurmikolta löytyi iltalenkin varrelta tennispallo.

Tänään eksyimme aamukävelyn varrella Hietsuun ja tori oli jo täynnä kirppiskuhinaa. Olin kuvitellut että torikausi alkaisi vasta toukokuun lopussa, miten mielelläni olinkaan väärässä. Löysimme 60-luvun jalkalampun, messinkisen kynttelikön ja pienet ranskalaiset kristallikulhot, joista ajattelin tarjoilla kirsikoita ja marenkia heti kun marjakojut ilmestyvät toreille. Istahdimme torikahveille, aurinko lämmitti paljaita sääriä ja kaiken tasapaksun kylmyyden jälkeen tuntui ihan kuin olisi yhtäkkiä ollut ulkomailla.

Olemme tehneet viime päivinä ihan hitosti töitä ja tahti jatkuu vielä tovin ennen kuin alkaa hidastua kohti kesää. Yrittäjän elämää: nyt on tehtävä kaikki duunit mitä tulee, jotta kesän aikana on varaa lomailla. Alkaa tosin näyttää siltä, että saamme viettää lomamme muuttolaatikoita pakaten, mutta ainakin se on lomaa tietokoneella tai kameran takana olemisesta. Kantohommissa saa sitäpaitsi hyötyliikuntaa, treenitkin ovat nimittäin jääneet viime aikoina ihan olemattomiin. Noh, onneksi työkiireiden loppu häämöttää kalenterissa: seuraavat viikot ovat vielä täynnä tohinaa, mutta kesäkuun puolelle ei ole merkattu kuin pari hassua asiaa.

Rakastan tätä keskinkertaista purjevenekuvaa, olen ottanut sen vuosien varrella ainakin sata kertaa ja se on aina samanlainen, aina erilainen. Voi kunpa kesä jatkuisi tästä yhtä huumavan lämpimänä, olemme kaikki ansainneet sen. Saa vaikka vähän sataakin, se saa puut puhkeamaan neonvihreään loistoonsa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Helpot kesäsuosikit

291

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ BALI, INDONESIA

Helsingin kevät alkaa taittua vähän varkain jo kesäksi ja puistot ovat täyttyneet onnellisista auringonpalvojista, mutta loikataanpa hetkeksi ihan toisenlaisiin maisemiin, takaisin Balille, jossa matkustelin muutamia kuukausia sitten. Olin pakannut mukaan suosikkini Nanson tulevasta kevätmallistosta ja kuvasimme ne trooppisissa tunnelmissa Ubudissa. Siellä keveille vaatteille riitti käyttöä, sillä lämpötilalukemat pyörivät yölläkin lähemmäs kolmenkymmenen asteen paikkeilla.

Ah, tuli ihan uskomaton ikävä kuumille leveysasteille, kun kävimme näitä kuvia läpi – tropiikki melkein tihkuu niistä läpi. Se kuinka lämpö tiivistyy iholle ympärivuorokautiseksi nahkeudeksi, johon tottuu muutamassa päivässä. Hiukset ovat pysyvällä pörröllä eikä niitä taltuta mikään määrä siloittavia hoitoaineita. Ihaninta ovat tropiikin yöt – notkuimme välillä pikkutunneille saakka parvekkeella kun emme malttaneet mennä nukkumaan. Tulisipa Suomeen pitkästä aikaa ihan kunnon kuuma kesä! Mutta sitä odotellessa mennäänpä suosikkipoimintoihini.

Valkoinen off shoulder -mallinen paita osoittautui lopulta yhdeksi ehdottomista suosikeistani, vaikka suhtauduin sen tyttömäiseen malliin aluksi varauksella. Rapea puuvilla tuntuu ihanalta päällä varsinkin kesäkuumalla: se pysyy ilmavana eikä liimaannu ihoon. Väljä leikkaus tekee paidasta täydellisen seuralaisen farkkushortseille ja sandaaleille. Helppo ja kaunis kesävaate, joka toimii myös rennommissa toimistoissa yhdistettynä vaikka kapeisiin farkkuihin tai leveälahkeisiin culottes-housuihin.

Kevätmalliston kuvioista tykkäsin mustavalkoisista kasviaiheista, jotka toivat mieleen graafiset printit 60-luvun valokuvista. Simppeli spagettiolkaiminen mekko on yksi kesän helpoimmista vaatteista: yhdistä sandaaleihin ja leveälieriseen hellehattuun ja asu on valmis!

Spagettiolkaimiset mekot ovat muuten tällä hetkellä taas ajankohtaista kamaa, ja se mikä toimi 90-luvulla, toimii yhä: pue alle maiharit, läpikuultavat sukkahousut ja ohut poolopaita tai t-paita. Näin ei tarvitse odottaa hellekelejä, vaan saat mekon käyttöön heti ja olet samalla supertrendikäs.

Pakkasin nämä printtipöksyt matkalaukkuun vähän sillä ajatuksella, että katsotaan pääsevätkö käyttöön. Tykkäsin niiden retrohenkisestä rentoudesta, mutta en ollut varma istuvatko ne omaan tyyliini. Hoksasin kuitenkin Balilla, että jokaiselle reissulle pitäisi pakata laiskat lomashortsit, jotka on helppo vetää rannalla tai uima-altaalla bikinien päälle lähtiessään jonnekin jaloittelemaan. Juuri tälläiset väljät, ohuet ja nopeasti kuivuvat, koska kosteiden bikinien päälle ei tee mieli vetää farkkushortseja.

Kuvassa näkyy myös musta Silmu-neuletakki, joka on sataprosenttista puuvillaa. Helppo valinta matkalaukkuun, sillä ohut ja kevyt neuletakki sopii kaikkiin tilanteisiin ylimääräiseksi suojaksi aurinkoa tai iltaviileyttä vastaan.

Printtipaidassa on sama kuosi ja pehmeä trikoo kuin shortseissa. Helppo perushihaton on vaivaton kaveri mille tahansa alaosalle, mutta rohkea vetää ylleen tietysti kokokuosiunivormun. Itse yhdistin paidan mustiin pellavahousuihin ja nahkasandaaleihin.

Pitkä musta mekko on ollut Balin jälkeen kaikilla reissuillani mukana. Se on yksi kauneimmista ja käyttökelpoisimmista vaatteista, joihin olen törmännyt viime aikoina: toimii kuumina päivinä hellemekkona sandaalien kanssa, on riittävän salonkikelpoinen illallisille kiilakorkojen ja isojen korvisten seurassa ja näyttää hyvältä myös tennareihin ja neuletakkiin yhdistettynä. Kangas laskeutuu kauniisti eikä ole helposti rypistyvää sorttia: matkalaukkuun rullattu mekko oikeni käyttökelpoiseksi kun nostin sen hetkeksi henkariin.

Rakastan mekon yksinkertaista, ajatonta mallia: pieni rypytys lantion yläpuolella tuo pitkään a-linjaiseen mekkoon just sopivasti muotoa. Jos hankit tänä kesänä yhden uuden vaatteen, harkitse tätä. Pehmeä trikoo on sitäpaitsi ihan älyttömän mukava päällä. Tiedän, koska olen itse jopa nukkunut tässä mekossa – nukahdin pitkän päivän jälkeen sängylle enkä sitten jaksanut enää nousta riisumaan mekkoa pois.

Valkoinen pellavapaita on toinen vakikäyttöön päätynyt vaatekappale tästä mallistosta. Se on sanalla sanoen täydellinen, en keksi mitään millä tätä voisi parantaa. Väljä leikkaus, pienet kaulukset, ohut pellava, joka rypistyy rennosti käytössä. Kuumina päivinä kaveriksi farkkushortsit tai -hame, viileämpinä mitkä tahansa farkut tai leveälahkeiset housut. Pue päälle, kääri hihat ja olet valmis mihin vaan. Pellavapaidat ovat oman vaatekaappini vakiokamaa, käytän niitä keväästä kesän yli alkusyksyyn. Ne toimivat niin bikinien päällä rannalla kuin palaveripäivänä kaupungilla. Nanson pellavavaatteille iso peukku, ovat osoittautuneet käytössä laadukkaiksi ja kestäviksi hintojen pysyessä silti varsin kohtuullisina.

Kuvien vaatteet ovat saatavilla verkkokaupasta ja myymälöistä ensi viikolla – lukuunottamatta pellavapaitaa, joka löytyy jo myymälöistä, ja verkkokauppaan saapunutta ohutta neuletakkia.

Vielä kuuma vinkki kiinnostuneille! Kaikki normaalihintaiset tuotteet ovat Nanson myymälöissä 50% alennuksessa ja verkkokaupassa -30-50% alennuksessa sunnuntaihin 13. toukokuuta asti. Alennus koskee myymälöissä myös Voguen laadukkaita sukkahousuja ja sukkia.

Lopuksi tuttuun tapaan arvonta. Kerrohan mikä kevätmalliston vaatteista on suosikkisi! Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon torstaihin 17. toukokuuta saakka. Arvontailoa ja valoa viikkoon!

PS. Kiitos kaikille edelliseen Nanso-skabaan osallistuneille! Voittajat on arvottu ja heihin on oltu yhteydessä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Just a perfect day

4

Täydellisen aurinkoisen vapaapäivän kunniaksi yksi kauneimmista koskaan tehdyistä kappaleista, olkaa hyvä. Lou kirjoitti sen vietettyään päivän New Yorkin Central Parkissa silloin rakastettunsa kanssa. Palvon kappaleen sanoitusta, Lou Reedin raukeaa ääntä ja c-osan kohoavia jousia. David Bowie on muuten tuottanut tämän vuonna 1972 julkaistun biisin, ja itseasiassa myös soittanut koskettimet siihen. Aika kova tiimi.


☊ LOU REED – PERFECT DAY

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Nimeni on Stella ja olen kasvosokea

20

Ihmettelin aikoinaan miksi äitini kysyi Helsinkiin saapuessaan, että millaiset vaatteet minulla on, kun tulen häntä vastaan rautatieasemalle. Ymmärsin toki, että satoja nuoria opettanut äitini ei voinut tunnistaa kaikkia uransa varrelle osuneita oppilaita tai heidän vanhempiaan törmätessään heihin vuosia myöhemmin kadulla, mutta kai hän nyt oman asema-aulassa seisovan tyttärensä tunnistaisi.

Myöhemmin aloin ymmärtää äitiäni. 

Löydän itseni kerran toisensa jälkeen kiusallisista tilanteista, joissa ventovieras tulee kadulla kyselemään kuulumisia ja selvästi tietää minusta asioita, vaikka minulla ei ole aavistustakaan siitä kuka hän on. Monet jäävät minulle ikuisiksi mysteeriksi, toiset tunnistan heidän mainitsemistaan yksityiskohdista – puolison nimestä tai viittauksista yhteiseen historiaan – vanhoiksi työkavereikseni, opiskeluaikaisiksi ystäviksi, ihmisiksi, joiden kanssa olen jakanut kahvihetkiä ja viinilasillisia ja salaisuuksia. Muistan ihmiset kyllä, en vain tunnista heitä.

Välillä en tunnista edes niitä tuttuja, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin, jos he ovat värjänneet hiuksensa tai hankkineet silmälasit.

En myöskään pysy perässä elokuvien juonista (toivottomimmat ovat sotaelokuvat, joissa kaikilla hahmoilla on yllään samanlainen univormu) tai tunnistaa niiden näyttelijöitä, jos ne eivät ole minulle entuudestaan tutut. Julkisuuden henkilöiden kanssa on muutenkin haasteita: kerran baarimikkovuosinani yritin evätä Kalle Aholalta pääsyn baarin backstagelle, jossa Don Huonot valmistautuivat illan keikkaansa varten. Luulin häntä sattumanvaraiseksi faniksi. (Et varmastikaan lue tätä, mutta anteeksi silti, Kalle.)

Ilmiöllä on nimi: prosopagnosia eli kasvosokeus tarkoittaa vaikeutta tunnistaa ihmiset kasvojen perusteella. Neurologisen häiriön aiheuttama synnynnäinen kasvosokeus esiintyy tutkimusten mukaan 2,5% väestöstä ja vaihtelee vaikeusasteeltaan. Toisilla se on lievä ja aiheuttaa vaikeuksia tunnistaa kaukaisempia tuttuja tai julkisuuden henkilöitä. Toiset eivät tunnista kadulla edes siskoaan.

Synnynnäinen kasvosokeus on usein perinnöllistä. Äitini ei tunnista aina perheenjäseniäänkään isosta väkijoukosta, minä perin häneltä onneksi lievemmän muodon. Useimmiten tunnistan tutut kasvot, en vaan osaa yhdistää niitä oikeaan henkilöön – tai sekoitan monta hiukan samannäköistä henkilöä keskenään. Mutta eteeni osuu niitäkin ihmisiä, joita en ole mielestäni eläissäni nähnyt – ja sitten he osoittautuvat naapuriksi, työtuttavaksi jonka kanssa istuin toissapäivänä saman palaveripöydän äärellä, tai ystävän poikaystäväksi, jonka kanssa olen viettänyt aikaa mökeillä, synttärijuhlissa ja ravintolaillallisilla. Vaiva ei ole vaarallinen, vain sosiaalisesti vaivaannuttava.

Kasvosokeutta ei pidä sekoittaa huonoon nimimuistiin. Vaikka ei muistaisi keskustelukumppaninsa nimeä, tietää kuitenkin periaatteessa kenen kanssa keskustelee. Kasvosokea taas ei osaa yhdistää kasvoja oikeaan nimeen ja henkilöön. Kyse ei ole huonomuistisuudesta, sillä nimen perusteella muistan kyllä työhistorian, puolison ammatin, lasten iät, projektin jota teimme yhdessä seitsemän vuotta sitten ja sen ihanan kodin, jonka erkkeristä näin juuri kuvan Instagramissa.

Helppoja tapauksia: ihmiset, joilla on helposti tunnistettava olemus, esimerkiksi vakiintunut persoonallinen tyyli tai erikoinen kampaus. Tunnistan aina sen tyypin, joka pukeutuu pelkkään punaiseen, ja sen, jolla on ollut viimeiset kymmenen vuotta valkoinen irokeesi. Mutta auta armias, jos paikalle saapuu toinenkin valkoinen keesi – jompikumpi heistä saattaa olla hyväkin tuttavani, mutta en todellakaan erota kumpi.

Vaikeita tapauksia: ihmiset, jotka vaihtavat tyyliään ja kampaustaan usein. Ihmiset, jotka tulevat vastaan odottamattomissa yhteyksissä: työkaverin tunnistaa toki töissä, mutta ei välttämättä sunnuntaikävelyllä naapurikaupungissa. Samannäköiset sisarukset. Ihmiset, jotka jakavat samoja kasvonpiirteitä: tunnen kolme ihmistä, joilla on voimakas leuka yhdistettynä siropiirteiseen suuhun ja kun tapaan heistä yhden, en tiedä kuka heistä seisoo edessäni.

Täysin mahdoton tunnistaa: treenikaverit arkivaatteissaan. Kerran en tunnistanut bootcampin kemuissa ketään niistä ihmisistä, joiden kanssa treenasin kolmesti viikossa. Ihmiset ovat todella erinäköiset pikkujoulumekoissa kuin hikisinä treenireleissään.

Kasvosokeus vaikeuttaa joskus jopa omien ystävieni tunnistamista. Luulin kerran törmänneeni ystäväni siskoon, koska ystävä oli leikannut hiuksensa enkä tajunnut, että se oli hän – ja nyt puhutaan ihmisestä, joka kuuluu lähimpien ystävieni joukkoon. Ja sitten on se vuodesta toiseen samanlaisena toistuva tilanne, joka naurattaa nykyisin kaikkia: saavun ravintolaan, skannaan salia katseellani enkä löydä sitä pöytää, jossa ystäväni istuvat. En tunnista heitä kymmenien ihmisten joukosta, ellei joku heistä huomaa minua ja heilauta kättään. Onneksi Mikkoa on helppo käyttää maamerkkinä, koska hän on yleensä pidempi kuin kaikki muut.

Absoluuttisia sääntöjä ei ole. Toiset kasvot muistaa helpommin kuin toiset, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa onko henkilö minulle tärkeä tai mielestäni kiinnostava. Isossa väkijoukossa, yllättävässä tilanteessa, väsyneenä tai syvällä ajatuksissaan on joskus vaikea tunnistaa jopa sellaisia ihmisiä, jotka normaalisti tunnistan ongelmitta.

Viestintä- ja PR-työhön kuuluvat edustustehtävät ovat kasvosokean painajainen, ja siksi olen huojentunut, etten enää työkseni järjestä ja hostaa tapahtumia. Ne olivat stressaavuudessaan aivan omaa luokkaansa: paikalla saattoi olla kymmeniä toimittajia, mielipidevaikuttajia, asiakkaita ja brändien edustajia, jotka minä ja kollegani olimme kutsuneet paikalle, enkä minä tunnistanut heistä kuin kourallisen. He tulivat halaamaan ja vaihtamaan kuulumisia, eikä minulla ollut aavistustakaan kenen kanssa juttelin. Olin tottunut johdattelemaan keskusteluita aiheisiin, joiden perusteella pystyin päättelemään keskustelukumppanini henkilöllisyyden, mutta virheitä sattui silti. Mikään ei ollut hirveämpää kuin ojentaa käsi ja esittäytyä ihmiselle, jonka on tuntenut työkuvioista kymmenen vuotta. Onneksi yhtiökumppanini oppivat nopeasti kuiskailemaan nimiä korvaani.

Toinen hirveä tilanne, joka toistuu yhä elämässäni lähes viikottaisella tasolla: saavun toimistoon tapaamista varten, enkä tunnista ihmisten joukosta sitä, jonka kanssa olen sopinut palaverin. Kuiskaan hänen nimensä ensimmäiselle vastaan osuvalle ihmiselle ja toivon, että se ei ole hän itse. Vielä pahempi versio: etsin oikeaa neuvotteluhuonetta monien joukosta enkä tunnista huoneissa istuvien perusteella omaa porukkaani. Olen oppinut päättelemään oikean huoneen siellä istuvien ihmisten reaktioista: jos juuri minua on odotettu paikalle, joku yleensä hymyilee tai nousee seisomaan. Harmi vaan, että joskus olen silloin jo ehtinyt paniikkihiki otsalla siirtyä kurkkimaan seuraavaan neukkariin. Kerran istuin aivan väärään palaveripöytään: olin tunnistanut tuttuja, mutta minun palaverini ei ollutkaan heidän, vaan heidän kollegoidensa kanssa. Hups.

Joskus naurattaa, aina nolottaa.

Toiseksi parasta maailmassa: tutut, jotka esittelevät itsensä uudelleen saatesanoilla “En tiedä muistatko minua, mutta tapasimme viime vuonna siellä kirjanjulkkareissa” – rakastan teitä kaikkia.

Parasta maailmassa: nimilaput. Tunnen suunnatonta, ylitsevuotavaa rakkautta sitä henkilöä kohtaan, joka on keksinyt nimilaput, puhumattakaan kaikista heistä kaukaaviisaista neroista, jotka pakottavat ihmiset käyttämään nimilappuja. Kunhan näen nimen, ei ole mitään ongelmaa yhdistää kasvoja oikeaan henkilöön. Olisipa kaikilla aina nimilaput, nuo autuaat laminoidut läpyskät, joista kaltaiseni ihmiset voivat tarkistaa kenelle hämärästi tutut kasvot kuuluvat!

Olen nimilaputettua maailmaa odotellessani opetellut erilaisia keinoja selvittää kenen kanssa keskustelen. “Oletteko te muuten tavanneet toisenne?” on klassikko: kun ohjaa keskustelukumppaninsa esittäytymään toisilleen, kuulee nimet samalla itsekin. Olen myös tottunut käymään täysin sujuvia keskusteluita tietämättä kenen kanssa keskustelen: mitä töihin kuuluu ja onko lomasuunnitelmia ovat turvallisia vakiokysymyksiä, joiden vastauksista voi muutaman täsmällisen jatkokysymyksen avulla päätellä kuka vastaaja on.

Olen oppinut myös tunnistamaan ihmisiä toissijaisista vihjeistä: jollakulla on aina sama laukku, kirkas huulipuna tai näyttävä sormus. Toisilla on tunnistettava ryhti tai ääni. Joidenkin ihmisten kohdalla tunnistan heidät tietystä kasvonpiirteestään, kuten persoonallisista huulista tai eloisista silmistä – pitää vaan päästä tarpeeksi lähelle. Myös seurasta voi monesti päätellä kenestä on kyse, tosin se voi johtaa myös harhaan: luulin kerran ystäväni veljeä hänen aviomiehekseen, mikä oli kaikille muille hiukan hämmentävä hetki, sillä tunnen hyvin kyseisen aviomiehenkin.

Olen viimein tajunnut, ettei kasvosokeutta tarvitse hävetä, vaikka se aiheuttaa joskus kiusallisia tilanteita. Kun ajaudun keskusteluihin tietämättä kuka tällä kertaa kysyy mitä äidilleni kuuluu tai sainko kutsun kemuihin, sanon yhä useammin rehellisesti, että anteeksi, olen hiukan kasvosokea – mistä me tunnemmekaan? Eikä kukaan ole vielä loukkaantunut.

Sotaelokuvia emme katsele enää, se on meille molemmille helpointa. Jarnon ei tarvitse selostaa jokaista juonenkäännettä eikä minun tarvitse tuskastua, kun en tajua mitään. Häh? Ai mitä nyt tapahtuu? Eikö tuo ole se sama tyyppi, joka kuoli äskeisessä kohtauksessa? Kulta, kuka toi sit on?

Löytyykö kohtalotovereita tai samansuuntaisia kokemuksia?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kauniimpi iho sisältäpäin

23

Kaupallisessa yhteistyössä Elivo ja Asennemedia

Ihon hyvinvointi on yksi niistä asioista, joiden merkitys valkeni minulle vasta kolmenkympin tällä puolen. Suhtauduin siihen pitkään niin huolettomasti, että jälkikäteen vähän hirvittää – rojahdin nukkumaan pesemättä meikkejä pois, käytin kosteusvoiteita silloin kun muistin ja vietin aikaa auringossa suojaamatta ihoa. Osittain se oli ihan tavallista kaksikymppisen kuolemattomuutta, mutta syytän myös hyvien geenieni aiheuttamaa laiskuutta. Perin nimittäin molemmilta vanhemmiltani heidän terveen ihonsa enkä ole joutunut jotain yksittäisiä tulehduksia lukuunottamatta kärsimään suuremmista ongelmista. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, moni lähipiirissäni on käynyt läpi kaikenlaisia harmeja ihonsa kanssa. Olen ollut hyvästä tuuristani aina kiitollinen, mutta havahduin vasta iän mukana tulevien muutosten myötä siihen, ettei iho pysy ikuisesti yhtä hyvässä kunnossa – varsinkaan, jos siitä ei huolehdi.

Ikä tekee tehtävänsä meille kaikille. Olen huomannut viime vuosina ihossani kaikki klassiset muutokset alkavista juonteista siihen, että kaikki vaan valuu hiukan … alemmas. Ryppyjä en oikeastaan pelkää, minusta ne tekevät kasvoista kauniit ja karismaattiset. Mutta ihon veltostumisesta en ole mitenkään hirveän innoissani, enkä ole kovin ihastunut pigmenttimuutoksiin, jotka ovat alkaneet ilmaantua viimeisen parin vuoden aikana nenän alle ja poskipäihin. Ihostani on tullut myös vuosi vuodelta entistä herkempi säänvaihteluille ja muille ympäristötekijöille. Kevään kirkas valo paljastaa armotta talvikuukausien tekemän tuhon: sameuden, epätasaisen sävyn, poskien punoituksen. Jep, kummasti on alkanut ihonhoito kiinnostaa.

On tullut selväksi, että tehokkain tapa ylläpitää ihon hyvinvointia on hoitaa sitä sisältäpäin. Ihon kuntoon vaikuttaa kaikkein eniten uni, liikunta, riittävä vedenjuonti ja se mitä syö. Kolmenkymmenen rajapyykin jälkeen palaute on välitön: yhdenkin huonosti nukutun yön tai sipseillä korvatun illallisen näkee aamulla omasta naamastaan. Ei minusta taida koskaan tulla ihminen, joka jättää väliin pikkutunneille venyvät illat ystävien kanssa välttääkseen seuraavana aamuna koittavat seuraukset, mutta onneksi pitkällä tähtäimellä elämäntavat ja rutiinit ratkaisevat.

On muitakin tapoja buustata ihon hyvinvointia sisältäpäin. Otin kuusi viikkoa sitten yhteistyön tiimoilta kokeiluun Elivon Kaunis Iho -vitamiinikapselit, jotka sisältävät kollageenia, hyaluronihappoa ja c-vitamiinia – kaikki peilikaappini purnukoiden kyljistä tuttuja vaikuttavia aineita. Ilahduin, kun selvisi, että Elivon terveys- ja -kauneustuotteet kehitetään ja valmistetaan Suomessa. Syön muutenkin mitenkuten säännöllisesti erilaisia vitamiineja ja hivenaineita, joten kollageenikapseleiden napsiminen on ollut helppo liittää osaksi rutiinia.

Kapselit lupaavat hidastaa ikääntymisen vaikutuksia. Niiden vaikuttavista ainesosista suurin osa tähtää ihon luonnollisen kollageenintuotannon vilkastuttamiseen: ihon kimmoisuudesta vastaava kollageenintuotanto alkaa laskea kahdenkymmenenviiden ikävuoden jälkeen ja saa pikkuhiljaa ihon ikääntymään. Iho ohenee ja veltostuu, syntyy pieniä juonteita, sitten ryppyjä.

Kapselit sisältävät c-vitamiinia, joka edistää kollageenin tuotantoa, ja hyaluronihappoa, joka puolestaan kosteuttaa, edistää ihon sileyttä ja stimuloi kollageenin ja elastiinin tuotantoa. Hyaluronihappo on ollut vuosikausia pari isosti pinnalla ihonhoidossa, koska se pystyy sitomaan itseensä tuhatkertaisesti oman painonsa verran kosteutta, mikä parantaa ihon kimmoisuutta ja siloisuutta. Iän myötä ihon luonnollinen hyaluronihappopitoisuus vähenee, myös stressi, saasteet ja UV-säteily heikentävät sitä. (On huomattu!)

Kapseleissa on myös kuparia, joka tasoittaa ihonsävyä ja edistää ihon tasaista pigmentoitumista, ja mikä tärkeintä, kollageenipeptidejä, jotka silottavat ja vahvistavat ihon tukirakennetta sisältäpäin.

Kollageenin merkitys on kiistaton ja siksi niin monet ihonhoitotuotteet ja lisäravinteet sisältävät kollageenia. Elimistö ei kuitenkaan pysty hyödyntämään sellaisenaan syötyä kollageeniproteiinia, koska vatsahapot pilkkovat sen ensin aminohapoiksi ja niiden ketjuiksi eli peptideiksi. Siksi näissä kapseleissa käytetään nimenomaan kollageenia, joka on hydrolysoitu eli pilkottu valmiiksi kollageenipeptideiksi: ne ovat aminohappokoostumukseltaan valmiiksi oikeassa muodossaan ja ilmeytyvät tutkimusten mukaan 97%sti elimistön käyttöön. Kollageenipeptidit kiihdyttävät ihon kollageenituotantoa ja vähentävät kollageenisäikeiden haurastumista. Hyvä niin, sillä säikeiden haurastuminen on juuri se, joka aiheuttaa ryppyjä.

Mitä muutoksia olen tähän mennessä huomannut? Iho vaikuttaa vahvemmalta, ikään kuin olisi hivenen paksumpi. Ihon sävy on hiukan tasoittunut, mikä on ollut tervetullut muutos, sillä talvikuukausien jäljiltä iho oli välillä melkoisen laikukas. Väristä on tullut terveempi, vaikken ole ehtinyt viettää vielä yhtään kevätpäivää auringossa. Näkyvin muutos on tapahtunut ihon pigmentoinnissa: tummemmat läiskät ovat haalistuneet ja kadonneet lähes jäljettömiin. Ihan hyvä saavutus pieniltä kapseleilta!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Ykseydestä maailmankaikkeuden kanssa

6

Keskustelimme viimeviikkoisessa jutussa taiteilija Olli Piipon kanssa työskentelystä abstraktin taiteen parissa. Kiitos kaikille kommentoineille – olin siitä itse innoissani, joten oli superkivaa kuulla, että tekin tykkäsitte jutusta. Tänään on vuorossa jutun toinen osa: puhumme Ollin uudesta Eight notes on oceanic feeling -näyttelystä, joka aukesi juuri Bulevardilla sijaitsevaan Helsinki Contemporaryyn.

Vierailtuani Ollin työtiloissa Berliinissä tiesin toki suurinpiirtein mitä odottaa, mutta yllätyin silti, kun astuin galleriaan ja näin kaikki näyttelyn työt ripustettuna. Mustat teokset näyttävät avarassa valkoisessa tilassa valtavilta, vangitsevilta. Orgaaniselta voimalta, aalloilta tai mustilta aukoilta, jotka vetävät puoleensa kuin Annihilation-elokuvan valoa tulviva syöveri. Kohtauksen alussa on muuten todella hieno musiikki, joka alkoi soida päässä kun seisoin näiden töiden edessä.

Olli puhui avajaisissa kokemuksesta, joka tuntuu siltä kuin pääsisi kurkistamaan maailmankaikkauden lähdekoodia, kaiken olevaisen takana olevaa matematiikkaa. Se oli harvinaisen hienosti sanoitettu, siltä näiden maalausten äärellä nimenomaan tuntuu. Arvaatte ehkä mikä toinen elokuva nousi heti mieleen? Yhden pisteen vihje: alkaa M-kirjaimella, päätyy X-kirjaimeen.

Mennään seuraavaksi keskusteluun, mutta sanon vielä: tämä näyttely kannattaa nähdä. Kuvat eivät tee oikeutta teoksille, kuten eivät ne kuvat ikinä tee. Taiteen läsnäoloa on vaikea ikuistaa ruutuihin, se pitää kokea.

Stella: Oliko sulla uuden näyttelyn suhteen valmiina mielessä joku lähtökohta tai teema, vai onko se muodostunut matkan varrella?

Olli: Sekä että. Mun mielessä on pyörinyt monta vuotta ajatus oseaanisesta kokemuksesta, tilasta, jossa tunnetaan ykseyttä maailmankaikkeuden kanssa. Tunne valaistumisesta ja siitä, että kaikki maailmassa kuuluu yhteen. Se ei ole mun oma konsepti, vaan kyseessä on käsite, jonka ranskalainen kirjailija Romain Rolland (1866-1944) esitteli viime vuosisadan alkupuolella. Se on hirveän iso asia lähestyttäväksi taiteen keinoin ja mietin pitkään miten taklaisin sen. Tämän prosessin alussa onneksi tajusin, ettei mun tarvitse käsitellä koko aihetta tai tehdä siitä väitöskirjaa. Mun ei tarvi alleviivata ihmisille mistä on kyse, vaan mä voin lähestyä aihetta juuri sen kautta miltä se tuntuu, millaisia tunteita se herättää. Siitä lähti suunnaton taakka harteilta.

(Untitled) Sketches for Oceanic Feeling, 2018

Stella: Aivan. Riittää, että kerrot aiheesta sen mitä haluat siitä sanoa.

Olli: Niin. Se on olemassaoleva konsepti, josta voin taiteen keinoin sanoa sellaisia asioita, joita verbaalisin keinoin ei ehkä kykenisi.

Stella: Sehän onkin just taiteessa yksi antoisimmista asioista: miten taiteen keinoin voi kuvata asioita, joihin sanat eivät aina taivu. Mistä puheenollen, oon ymmärtänyt, että kuuntelet aina musiikkia maalatessasi?

Olli: Joo! Se mitä maalatessa kuuntelee vaikuttaa usein työjälkeen. Joskus kuuntelin free jazzia, joka ei toiminut hirveän hyvin maalatessa, se meni vähän miekkailuksi. Olen myös usein kuunnellut klassista, jolloin teokset jäävät helposti tosi auki ja ilmaviksi. Mutta tätä näyttelyä tehdessäni teokset tarvitsivat paljon omaa tilaa ja ilmaa ympärilleen, jotta ne löytäisivät oman hiljaisen kielensä. Tästä syystä valitsin usein työskentelyyn joko hiljaisuuden, tai jotakin, joka vain kevyesti siivittäisi ja antaisi rytmiä maalaamiseen. Nyt tämän asian ajoi mahtava suomalainen klassikko Leevi & The Leevings! Mua nauratti usein kun maalasin. Biisien rytmi ja tunnelma teki työskentelystä jouhevaa ja hyväntuulista.

(Untitled) Sketches for Oceanic Feeling, 2018

Stella: Se näkyy noissa töissä. Olin nähnyt niistä vain kuvia ja ne näytti isoilta ja mustilta, mutta sitten kun näin ne livenä, niissä ei ollutkaan yhtään synkkyyttä. Vaikka ne on tosi tummia, niistä huokuu ilo, niiden äärellä tulee rauhallinen olo. Mulle tulee mieleen kesämyrsky. Se vyöryy yli valtavana, lempeänä aaltona. Siinä on jotain meitä paljon suurempaa kauneutta ja voimaa. Huomasin myös, ettei ne oikeastaan ole mustia – niissä on melkein kaikki sävyt, kun niitä katsoo eri kulmista.

Olli: Totta. Olen tehnyt nuo työt sekatekniikalla, maalannut mustaa mustalle ja levittänyt päälle grafiittia. Se heijastaa eri sävyä ja antaa erilaisia kiiltoja riippuen siitä mitä sen alla on ja millaisesta kulmasta sitä katsoo. Alla on erilaisia aineita, kuten mustaa öljyä, akryylimaalia, vahaa ja vernissaa, kaikki hierottuna, hangattuna ja maalattuna mustille pohjille. Tämä tekniikka löytyi oikeastaan ihan sattumalta, kun työstin grafiittia pieleen menneen teoksen päälle.

”Maalausprosessin kautta hahmotettuna se [Oceanic Feeling] on liikkeessä oleva tila, tunne siitä kuin aaltoileva massa olisi juuri vyörymässä päälle, tai sulautumassa taustaansa. Miten maalaus on joko hävittämässä muotoaan tai juuri nousemassa muotona pinnalle.”

Stella: Eli vaikka olisikin joku valmis visio työn tekemiseen, niin sattuma voi lopulta ohjata lopputulosta paljonkin.

Olli: Ehdottomasti! Se on itseasiassa aika nautinnollista, erilaiset tekniset ratkaisut inspiroivat mua. Ne syntyvät yleensä syntyy juuri virheen tai sattuman kautta, että on tekemässä jotain ja huomaakin, että hetkinen, sekoitin kahta väärää ainetta, tai tämä maali levisi väärään paikkaan. Sitä ei aina heti huomaa. Ensin turhauttaa, kun oli selkeä visio asiasta ja se ei onnistunutkaan. Vasta sitten uhka muuttuukin mahdollisuudeksi.

Stella: Millaiset raamit sulla on ollut tämän näyttelyn teoksiin?

Olli: Värimaailma on hyvin selkeä, mustaa mustalle ja lopuksi graffittia. Kaikki maalaukset ovat samanmuotoisia ja samankokoisia. Maalasin paljon sormin ja käsin, hyvin vähän pensseleillä. Kaikki työt ovat abstrakteja, konsepti sitoo ne yhteen, ne puhuvat samasta aiheesta.

Stella: Näyttelyyn kuuluu kahdeksan kookkaan maalauksen lisäksi myös sarja paperille tehtyjä teoksia nimeltä Sketches for Oceanic Feeling. Ne ovat näyttelytekstien mukaan kiinteä osa näyttelyn valaistumisen kokemuksen ja rauhan tunnetta käsittelevää tematiikkaa.

Olli: Kyllä! Piirrossarjassa on pienempiä ja värikkäämpiä duuneja, joissa on hyödynnetty erilaisia tekniikoita. Piirrokset tulivat mukaan rytmin takia, ne tarjoavat toisenlaisen lähestymistavan samaan aiheeseen ja samalla keventävät tummaa kokonaisuutta.

Stella: Painavien töiden vastapainoksi jotain kevyttä?

Olli: Niin, eikä ne isot tummat työt ole aiheina painavia, niissä puhutaan aika iloisesta jutusta.

(Untitled) Sketches for Oceanic Feeling, 2018

Stella: Totta. Se on itseasiassa aivan ihanaa, koska olen pitkään ajatellut nykytaidetta vähän sellaisena arvokkaana ja vakavana asiana, ja unohtanut siitä kokonaan huumorin ja keveyden. Nämä työt eivät ole ollenkaan vakavia, vaan huokuvat hyvää tunnelmaa. Mitä uutta näissä muuten on verrattuna sun aiempaan tuotantoon?

Olli: Tämä on harmonisin näyttely aikoihin. Työt ovat edeltäjiään selvästi rauhallisempia. Olen koittanut miettiä vaikuttaako mielentilat töihin vai meneekö se toisinpäin, mutta eiköhän ne kumpikin ruoki toisiaan. Ehkä nämä seesteisemmät teokset heijastelevat myös omassa elämässä tapahtuneita muutoksia. Viimeistään jälkeenpäin aina huomaa kuinka isot elämänmuutokset näkyvät teoksissa. Kun muutin aikoinaan Helsingistä Berliiniin opiskelemaan, mun työskentelyssä kaikki värit muuttuivat täysin. Ja kun palasin Helsinkiin, värit muuttuivat taas. Oli mielenkiintoista huomata miten paljon erilaiset asiat, jotka kiinnostavat, tulevat siitä ympäriltä. Työskentelypaikka vaikuttaa paljon, varsinkin joissakin mielentiloissa ja elämänvaiheissa sille on erityisen altis. Silloin kun opiskelin Berliinissä jatkuva inspiraationlähteeni olivat kaupungin seinät, ne olivat niin erinäköisiä siellä: miten ne on maalattu, milloin ne on rakennettu, miten ne ovat kuluneet. Valokin Berliinissä on pehmeämpää kuin Suomessa.

Stella: Missä haluaisit joskus työskennellä?

Olli: Ranskan maaseudulla, Provencessa! Olen haaveillut siitä lähiaikoina paljon, se olisi rauhallinen ympäristö. Sopivaa vastapainoa Berliinille, jossa olen asunut viimeiset kymmenen vuotta. Ehkä alkaisin maalata auringonkukkia.

Olli Piippo: Eight notes on oceanic feeling
Helsinki Contemporary 4. – 27.5.2018
Bulevardi 10, Helsinki

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
PHOTOS OF ARTWORK BY JUSSI TIAINEN, BY COURTESY OF HELSINKI CONTEMPORARY
QUOTES BY OLLI PIIPPO & HELSINKI CONTEMPORARY

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Havaintoja lempeydestä ja laihduttamisesta

45

Tänään vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Internet on täynnä kannanottoja, kuvia erilaisista vartaloista ja keskustelua kulttuurimme vääristyneistä ulkonäköihanteista. Päivän tarkoitus on ravistella laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja tiedän, että tätä keskustelua todellakin tarvitaan.

En vaan mahda mitään sille, että vähän väsyttää. Olen niin kyllästynyt siihen, että naisena pitäisi jatkuvasti olla jotain mieltä omasta kehostaan. Siitä mitä se on tai ei ole, onko se riittävä, mitä itse ajattelen siitä ja varsinkin se mitä kaikki muut ajattelevat siitä. Olisi helvetin virkistävää nähdä sosiaalisessa mediassa enemmän kuvia ja ajatuksia asioista, joita naiset tekevät kuin kuvia ja ajatuksia siitä, miltä he näyttävät.

Ongelma on tietysti todellinen. Elämme pinnallisessa maailmassa, jossa hoikkuus on itseisarvo – hyvän elämän, viehätysvoiman ja menestyksen mittari. Julkisessa työssä siihen ei voi olla törmäämättä. Kuvani saisivat enemmän seuraajia ja tykkäyksiä, jos esittelisin itseäni enemmän, notkuisin rannalla pakarat paljaina. Mutta en halua mennä siihen todellisuuteen mukaan, vahvistaa omilla valinnoillani sen rakenteita.

On silti tosiasia, että jotkut työprojektini ovat riippuvaisia siitä, että mahdun muotibrändien mallikappalevaatteisiin ja näytän niissä hyvältä. Samaan aikaan kun haluaisin sanoutua irti kuvakulttuurin ulkonäkökeskeisyydestä ja ilmaista kuvillani jotain muuta, työni sitoo minut sen lainalaisuuksiin.

Koska olen työni puolesta esillä, se tuntuu tarkoittavan, että kehoni on vapaata riistaa kenen tahansa kommentoitavaksi. 99% seuraajistani on superfiksua sakkia ja olen päässyt moniin kollegoihini verrattuna vähällä. Silti minäkin olen törmännyt ulkonäköäni ja kehoani koskeviin kommentteihin ja haukkuihin, spekulointeihin siitä olenko lihonut vai laihtunut ja piilottelenko “päärynävartaloa” kuvakulmavalinnoillani. Kovin syvää haavaa ne eivät ole onneksi saaneet aikaan, ehkä siksi että olen ollut viimeiset viisitoista vuotta työkseni tekemisissä median, julkisuuden ja sen lieveilmiöiden kanssa. Eniten varmasti sen ansiosta, että kukaan, jonka mielipiteellä on minulle merkitystä, ei ole koskaan sanonut minulle kehostani mitään rumaa. Siis kukaan muu kuin minä itse.

Kehopositiivisuus on lähtökohtaisesti hyvä ilmiö, tietysti tuhat kertaa parempi kuin raadollisiin mittakaavoihin yltynyt laihuuden, hoikkuuden ja timmiyden ihannointi. Mutta sekin vaan jatkaa tätä iänikuista kehoista ja painoihanteista jankuttamista. EN JAKSA! Pystyn listaamaan noin seitsemänsataaviisikymmentäneljä asiaa, joista olen kiinnostuneempi kuin siitä paljonko minä tai joku muu painaa. Muutaman pahasti säikäyttäneen tilanteen jälkeen tuntuu muutenkin huomattavasti tärkeämmältä onko kehoni terve ja toimiva kuin se miltä kehoni näyttää.

Ja silti aion nyt kirjoittaa tästä itsekin, ihan vaan saadakseni nämä ajatukset ulos.

Turhautuminen kehokeskusteluun ei valitettavasti tarkoita, että oma suhteeni kehooni olisi terve tai tasapainossa. Kuten melkein kaikki muutkin, olen ollut kroonisesti tyytymätön peilikuvaani siitä saakka kun varhaisteininä tajusin eläväni maailmassa, jossa ulkonäkö on naiselle hyödyllisempää valuuttaa kuin äly, lahjakkuus tai motivaatio. Vihasin tuuheita kulmakarvojani ja muhkuraisia polviani, olin varma että niiden takia kukaan poika ei tulisi koskaan rakastamaan minua. Yläasteella tytöt puristelivat uimahallin saunassa vatsanahkojaan ja valittivat kuvitteellista lihavuuttaan. Sitä en vielä silloin ymmärtänyt, onneksi en! Olin roikkuvissa bändipaidoissa kulkeva heppatyttö, jonka keho oli yhtä raajaa. Läskidiskurssi tuli tutuksi vasta myöhemmin, kun täytin seitsemäntoista ja kehooni alkoi piirtyä uudenlaista pehmeyttä. En ollut rintavarustustani lukuunottamatta vieläkään erityisen kurvikas, mutta en ollut myöskään enää se kaitaluinen tyttölapsi, jonka olin tottunut näkemään peilistä.

Kahdeksantoistavuotiaana flirttailin hetken syömishäiriön kanssa. Anoreksia oli muodissa, kaikki ystäväni puhuivat laihduttamisesta ja ostelivat kilpaa pienempiä ja pienempiä farkkuja. Paineet eivät koskeneet vain tyttöjä, pojatkin skippasivat aterioita ja korvasivat ne tupakalla. Olin hiukan häkeltynyt uudesta, aiempaa naisellisemmasta kehostani ja päätin salaa kokeilla kuinka vaikeaa painon pudottaminen olisi. Se oli vain leikkiä, halusin haastaa itseni, kiilata takavasemmalta mukaan kisaan, jossa muut jo kiisivät. Laihduttaminen osoittautui yllättävän helpoksi – niin helpoksi, että jäin vähän koukkuun. Ensin jätin väliin illalliset, sitten lounaat. Farkut alkoivat roikkua lonkkaluillani. Se kannusti jatkamaan, pian elin pelkillä omenoilla ja ruispaloilla. Hallinnan tunne oli huumaava: minulla oli valtaa omaan vartalooni, pystyin niin helposti muovaamaan sitä vain olemalla syömättä. Nukuin huonosti, koska jatkuva nälkä jäyti vatsaani, mutta tunsin itseni voittajaksi. Huumaa kesti ehkä kuukauden tai kaksi. En edes tiedä paljonko laihduin, koska en omistanut vaakaa – kyse ei ollut kiloista, vaan kontrollista. Salainen kokeiluni päättyi joululomaan, kun silloisen poikaystäväni äiti vilkaisi minua saunan jälkeen ja totesi, että alapa tyttö syödä. Minäpä aloin. Olin todistanut itselleni, että pystyin laihduttamaan, ei tarvinnut enää.

Tuon kummallisen kokemuksen jälkeen on ollut helppo ymmärtää miten laihduttamisesta voi tulla sairaalloista ilman että sen edes tajuaa. Minut riuhtaistiin ajoissa takaisin todellisuuteen, mutta toisissa olosuhteissa olisi ihan helposti voinut käydä toisin. Juuri tämä on yksi niistä syistä miksi Syömishäiriöliitto-SYLI kampanjoi Suomessa Älä laihduta -päivän puolesta.

Sen jälkeen olen syönyt mitä on huvittanut ja pysynyt perushoikkana. Painoni on heilahdellut muutamia kiloja sinne tai tänne sen mukaan olenko keskittynyt liikkumiseen ja nukkumiseen vai voisalviapastaan ja valvomiseen. Olen ollut laihimmillani silloin kun olen eronnut tai ollut muuten todella, todella onneton – ja saanut juuri silloin silloin ulkonäöstäni eniten kiitosta ja kehuja. Hullu maailma! Mutta hullumpaa on, että silloin olen ollut itsekin tyytyväisin ulkonäkööni. Kaikkina muina hetkinä olen ajatellut, että voisin – ja oikeastaan pitäisi – olla sen klassisen viisi kiloa laihempi. Pohtinut toisinsanoen sitä täsmälleen samaa problematiikkaa kuin monet muutkin naiset, jotka rakastavat Kate Mossin siroa olemusta, mutta myös punaviinilasillisiaan ja sohvahetkiään suklaan kanssa.

En ole koskaan laskenut kaloreita, en edes tiedä paljonko niitä on missäkin. Olen silti ollut koko aikuisikäni tietoinen kehostani ja painostani ja siitä miten erilaiset valintani siihen vaikuttavat. Harkinnut suupaloja, tehnyt tietoisia valintoja välittää tai olla välittämättä niiden sisältämistä synneistä, treenannut kovaa siinä toivossa, että kunnon kohenemisen ohessa sujahtaisin sukkelammin kireisiin nahkahousuihini. Laihduttaminen on yleiseen keskusteluun juurtunut oletusarvo, jonka läsnäoloon kaikki ovat tottuneet. On kummallista mistä kaikesta tulee normaalia: puolitutut juttelevat kokkareissa siitä montako sipsiä voi hyvällä omatunnolla syödä, kuinka monta kiloa kuka on minkäkin laihdutuskuurin avulla pudottanut, kuinka monta päivää joku paastosi ennen lomamatkaansa, miten nopeasti toinen hankkiutui eroon raskauskiloistaan. Tuntuu, että krooninen itseinho on koodattu meihin solutasolla.

Muutama vuosi sitten minulle alkoi riittää. Ahdistuin siitä miten rumasti naiset puhuivat itsestään ja kehoistaan. Julkkiksista salaa otetut sellulliittikuvat ja niiden ympärillä vellova keskustelu alkoivat kuvottaa. Törmäsin keskusteluketjuun, jossa näyttelijä haukuttiin rumaksi ja lihavaksi, koska hänen reisissään oli muhkuroita. Hän oli ollut lomalla, nauttinut vapaa-ajastaan läheistensä kanssa, tullut tahtomattaan kuvatuksi bikineissään miljoonien silmille – ja nyt häntä nöyryytettiin joukolla maailman normaalimmista asiasta, muhkuroista joita meiltä kaikilta löytyy. Mikä meitä vaivaa? Ja mitä hittoa – miksi juuri naiset haukkuvat toisiaan? Eikö naisten pitäisi pitää yhtä, kannustaa ja kohottaa toisiaan, antaa toistensa loistaa? Omassa kaveripiirissäni vallitsee onneksi rakentava ja rakastava ilmapiiri, mutta heti oman kuplan ulkopuolella alkaa kylmä ja karu maailma, jossa pätevät aivan toiset lainalaisuudet.

En halunnut olla ulkonäkökyttäämisen kanssa missään tekemisissä. Päätin, etten osallistu muiden ulkonäön, kehon tai painon ruotimiseen edes näennäisen harmittomalla kahvipöytäkeskustelutasolla. En lue lehtiä tai keskusteluita, joissa naiset haukkuvat muita naisia. Ei ole suinkaan yhdentekevää miten puhumme ja mistä – sanat muovaavat maailmaa, käsityksiämme todellisuudesta.

Mutta salaa olen ollut itselleni ankara, vielä ankarampi kuin ennen. Ehkä alan tai ikääntymisen paineet saavuttivat vihdoin minutkin? Olen laiminlyönyt ja piiskannut kehoani – ensin viis veisannut sen tarpeista ja sitten suuttunut siitä, että se voi huonosti. Sättinyt siitä ettei se ei ole notkea, vahva ja laiha, vaan väsynyt ja lysähtänyt. Olen vihannut vatsaani, joka reagoi stressiin turpoamalla ihan kaikesta mitä söin. On käsittämätöntä, että pidän itseäni fiksuna ja hyvänä tyyppinä ja ammatillinen itsetuntonikin on ihan kohdallaan, mutta omaan kehooni suhtaudun julmuudella, jota en ikimaailmassa kohdistaisi kehenkään toiseen elävään olentoon.

Eihän näin voi elää. Tai ehkä voi, mutta en halua.

Olen pohtinut tätä monta vuotta eikä minulla ole vieläkään mitään yksiselitteisiä vastauksia siihen miten krooninen ylikriittisyys muutetaan lempeydeksi, hyväksynnäksi tai rakkaudeksi.

En vieläkään tiedä mitä se “rakasta itseäsi sellaisena kuin olet” -mantra tarkalleen ottaen tarkoittaa ja miten sellainen maaginen tila kaiken meihin koodatun itsekritiikin jälkeen saavutetaan. Kehonsa rakastaminen on aika kova vaatimus ihmiselle, joka on tottunut näkemään itsensä aina negatiivisen linssin läpi. Se on lähes yhtä stressaava vaatimus kuin ikuisen laihuuden ihannointi.

Olen ajatellut, että vähempikin saa luvan riittää. Ei tarvitse rakastaa, palvoa tai jumaloida. On ihan tarpeeksi, että suhtautuu kehoonsa enimmäkseen lempeydellä ja ymmärryksellä.

Kaikkein eniten on auttanut kylmä järkeistäminen.

Maailmassa, jossa voin olla mitä vain, haluanko tosiaan olla se tyyppi, joka tuijottaa peilistä muhkuroitaan ja antaa niiden määrittää mielipiteitä itsestään? Se, joka jättää uintireissun väliin, koska on turvonnut olo eikä huvita esiintyä bikineissä?

Meille on annettu tämä yksi elämä – haluanko tosiaan tuhlata energiaani ja aikaani kriiseilemällä siitä miltä näytän?

Vastauksia ei tarvitse edes miettiä – en todellakaan halua mitään noista asioista. En tahdo olla osa tätä hulluutta edes oman pääni sisällä. Joten lopetin sen. Kaiken turhan vatvomisen. Ei siinä sen kummempaa jumalatartaikaa tai kukkakylpyä tarvittu, minä vaan lopetin sen. Kun päähän tuli ilkeä ajatus, työnsin sen pois ja aloin ajatella jotain muuta. Ja mikä mahtavinta, se tuntuu toimivan.

Menen nykyisin peilin eteen vain kun puen tai meikkaan – ja silloin ajattelen tietoisesti vain hyviä ajatuksia: näytänpä kivalta tänään. Hyvä kulmapäivä. Jos hyviä ajatuksia ei ole, en ajattele mitään. Aina ei tarvitse olla mieltä. Voi vaan kiskoa vaatteet päälle ja painella ulos, elää elämäänsä ja keskittyä ihan muihin juttuihin kuin siihen miltä reidet näyttävät näissä farkuissa. Maailma on täynnä kiinnostavia ja tärkeitä asioita, eikä reiden ympärysmitta kuulu niihin.

Kun lopettaa jatkuvan itseinhon, jää kummasti tilaa kaikenlaiselle uudelle. Vaikka sen tajuamiselle kuinka monista rankoista vaiheista kehoni on kuljettanut minut läpi ja selvinnyt niistä ilman suurempia vahinkoja. En todellakaan ole aina osannut hoitaa, ravita ja kannustaa sitä, mutta tässä sitä ollaan, minä omissa nahoissani, kehossa joka nousee aamuisin, jaksaa seistä suorassa, juosta, loikkia ja tanssia. Mitä enemmän sitä ajattelen, sen enemmän tunnen siitä kiitollisuutta ja iloa. Hetkittäin jopa: hellyyttä.

Viime aikoina olen havainnut uuden energian lisäksi ihan uudenlaisia ajatuksia. Eilen huomasin, että kylkeni kaari on aika kaunis. Se vaan pälkähti päähän kun menin suihkuun siinä missä aiemmin olisin kiinnittänyt huomioni johonkin negatiiviseen. Tänään katsoin jalkojani ja ajattelin, että ovat muuten kelvolliset kintut ja vieläpä ihan nätit. Niin pieni asia, mutta muutos sen takana on valtava.

En vieläkään erityisesti rakasta kehoani, mutta ei tarvitsekaan. Tärkeintä on, etten enää puhu itselleni rumasti. Opettelen lempeyttä, yritän tehdä itselleni hyviä asioita, sellaisia jotka hellivät sekä kehoa että mieltä. Annan itselleni kahdeksan tunnin yöunet, koska tarvitsen niitä. Liikun, koska hikoilu tekee hyvää. En pohdi sitä miltä näytän, keskityn siihen miltä tuntuu – ja tuntuu paljon, paljon paremmalta.

Harjoitukset jatkuvat.

PS. Suosittelen lämpimästi aiheesta kiinnostuneille myös Anu Silfverbergin esseetä: Miksi toteuttaa kauneusihanteita, joita inhoaa

PHOTOS BY JARNO JUSSILA & ANNI TAIMISTO

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Tervetuloa toukokuu

4

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että on jo toukokuu. Ensinnäkin sen ensimmäiset päivät on vallinnut sama tihkusateinen harmaus, joka tuntuu nykyään olevan vuodenajasta riippumatta Helsingin pääasiallinen säätila. Toisekseen sisäisen kalenterini mielestä menemme aikaisintaan huhtikuun toisessa viikossa, mutta se nyt ei ole mikään yllätys, sillä sisäinen kalenterini on lähtökohtaisesti yhtä sekaisin kuin sisäinen kellonikin. Ei takerruta siihen – on siis toukokuu! Melkein kesä! Olkoonkin, etten ole luopunut vielä talvitakeistani.

Kuvat ovat vappupäivän jälkeiseltä aamulta, kun heräsimme arkeen kahden ystävien kanssa vietetyn päivän jälkeen. Onneksi ei ollut mitään aikaista aamupalaveria. Viinilaseja lojui siellä täällä ja työhuone oli iloisen sekasorron vallassa, kun olimme innostuneet porukalla yöllä maalaamaan. Viininhuuruinen taidepaja, miten mahtava konsepti! Otin muutaman kuvan sotkusta, sillä itse juhlista ei ollut kuin tallentunut kameraan kuin jokunen heilahtanut yhteiskuva.

Vappuvastaanotosta tuli juuri niin stressitön kuin toivoinkin. Ei ollut mitään virallisia kutsuja, kemuista mainittiin niille, joiden kanssa tuli puhe vapusta. Paikalle saapui juuri sen verran ystäviä, että kaikki mahtuivat yhdessä katetun pöydän ympärille. Pöydän alla vartioi omien vappunakkiemme lisäksi yllätysvieras, osuvasti nimetty Vappu-koira. Koirat ovat kotibileiden käteviä apureita – ei haittaa vaikka lattialle putoaa sipsejä, koska sinne ei takuulla jää muruakaan.

Olemme henganneet myös Ollin näyttelyn avajaisissa Helsinki Contemporaryssa, päätyneet yllätysillallisille, tutustuneet uusiin ihmisiin ja löytäneet itsemme odottamattomista keskusteluista. Sellaisesta tulee riehakas olo, että kesä on todella kulman takana – spontaanien käänteiden mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti heti kun lomakausi alkaa kimaltaa näköpiirissä eikä ole enää pelkkä teoreettinen käsite. Kävelin eilen hapsukorkkareissa kotiin – ne kastuivat tietysti sateessa, mutta sellaista se on – ja mietin, että taas on selvitty mitenkuten kunnialla yhdestä talvesta. Noin ne vaan kuluvat ja taittuvat taas kohti valoa, vaikka joka kerta koittaa jossain vaiheessa synkkä varmuus siitä, että tällä kertaa tämä marraskuu kestää kuuden kuukauden sijaan ikuisesti eikä kesä tule enää koskaan.

Vasemmalla vappuyön taidepaja seuraavana aamuna, oikealla installaatio nimeltä LUNA WAS HERE.

Kuunvaihteeseen on mahtunut vapunvieton ja sosiaalisten rientojen lisäksi ihan pirusti töitä. Oli pari projektia, jotka paisuivat isommiksi kuin olin kuvitellut, ja siksi blogissa on ollut vähän hiljaista. Olen istunut tietsikan äärellä ja naputtanut pieni hiki pinnassa hommia pois alta, onnellisena siitä, että nykyään nämä kiireviikot ovat oikeasti vain viikkoja siellä ja toisia tuolla, eikä pysyvä tila. On sanoinkuvaamattoman tyydyttävää, kun tehtävälistat oikeasti lyhenevät eikä yliruksattujen kohtien tilalle ilmaannu heti kolme uutta.

Onneksi on se uusi energia, jonka turvin olen jaksanut pahemmin väsähtämättä nämä pitkät päivät – ja ihanaa, että nyt alkoi viikonloppu. Ei se suinkaan ole vapaa, mutta aikataulut ovat vapaat ja saan yksiä kuvauksia lukuunottamatta tehdä työni vaikka sängyssä. Tämän duunia paiskien, viinitellen ja taidepäissään vietetyn viikon vastapainoksi tarvitaan nyt ihan pelkkää olemista: pitkiä yöunia, vähän liikkumista ja sitä valuvaa ja venyvää aikaa, jonka saa tuhlata vaikka kahvin keittämisestä haaveiluun ja sen pohtimiseen jaksaisiko mennä suihkuun vai ottaako mieluummin nokoset. Vierashuoneessa on nimittäin muutaman viikon takaisten yövieraiden jäljiltä peti, johon koirillakin on lisenssi – eikä mikään ole parempaa kuin koko perheen yhteiset päiväunet.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Ajatuksia abstraktista: Olli Piippo

22

Matkustimme Berliiniin muutama viikko sitten. Kävimme valokuvataiteen museossa, korkkasimme kevään terassikauden ja vietimme sunnuntai-iltapäivää legendaarisessa Paris Barissa, mutta matkamme varsinainen tarkoitus oli jokin ihan muu: tutustua Olli Piipon tällä viikolla alkavan Eight notes on oceanic feeling -näyttelyn töihin ja niiden tekemisen taustoihin. Vietimme viikonlopusta suurimman osan Ollin työhuoneella jutellen, ottaen kuvia ja katsellen viimeisiä näyttelyyn valmistuvia töitä. En tiedä mitään inspiroivampaa kuin tutustua luovaa työtä tekevien ihmisten työtiloihin – ja vielä parempaa, jos siellä saa ottaa kuvia, kysyä kysymyksiä ja notkua ilman kiirettä seuraamassa taiteilijan työskentelyä. Aaaaah. Viikonlopun jälkeen tuntui siltä kuin olisi ollut lomalla: pää pursusi iloa ja inspiraatiota ja sormet syyhysivät halusta tarttua uusiin ideoihin.

Kun päätin viime syksynä kirjoittaa enemmän asioista, joihin suhtaudun intohimolla, taide oli listan kärjessä. Näyttelyvinkkien ohessa olen tehnyt mm. jutun siitä millä tavoin innostunut ja utelias taiteen ystävä voi lähestyä taiteen ostamista. Tästä eteenpäin on tarkoitus antaa tilaa myös ajankohtaisille taiteilijoille, joiden työt ovat minusta tavalla tai toisella kiinnostavia.

Berliinissä asuva taiteilija Olli Piippo on ehdottomasti yksi heistä. Abstraktista ilmaisustaan tunnetun Ollin viimeisimmät näyttelyt on järjestetty Saksassa ja Ruotsissa, joten olen innoissani (kuten varmasti monet muutkin taiteen ystävät) siitä, että nyt myös Helsinkiin on luvassa pitkästä aikaa yksityisnäyttely. Tykkään tosi paljon Ollin töistä – niissä on voimaa, tunnetta ja rohkeaa värinkäyttöä. Esimerkiksi uudessa näyttelyssä nähdään valtavia mustia maalauksia ja sitä ennen oli vaaleanpunainen kausi.

Olli kuuluu ystäväpiiriimme ja jutut tuntuvat aina kääntyvän ennen pitkää luovaan työhön, taiteeseen ja musiikkiin, sillä kiinnostus niihin yhdistää meitä kaikkia. Päätimme painaa tällä kertaa nauhoituksen päälle ja poimia otteita keskustelusta myös teidän iloksi. En ole varma onko se harmi vai teidän onni, että huonot vitsimme eivät mahtuneet mukaan. Itseasiassa asiaa riitti niin paljon, että jaoin jutut kahteen osaan: tässä jutussa keskitymme Ollin taiteelliseen työskentelyyn ja palaamme uuteen näyttelyyn toisessa osassa.

Kuvat on otettu Berliinissä Ollin työhuoneelta ja kotoa. Sekä taiteilijan että häntä ikuistavan valokuvaajan iloksi molemmissa tiloissa vallitsee taianomainen valo ja viipyilevä tunnelma. Ehkä se johtuu Ollin rauhallisesta olemuksesta tai taiteen läsnäolosta. Työtila aukeaa suoraan natisevan teollisuushissin ovelta ja ensisilmäyksellä näkee, että täällä todellakin tapahtuu: seinillä ja lattioilla on keskeneräisiä töitä, hyllyt notkuvat kirjoista, maalauspohjista ja väripurkeista.

Stella: Hei kerro, miten päädyit abstraktiin ilmaisuun?

Olli: Kun opiskelin, tein pelkkää abstraktia maalausta. Sitten huomasin lipuvani figuratiiviseen suuntaan, mutta lähestyin aina kuitenkin sitä abstraktin kautta, eli ajattelin kaiken esittävän väriläiskinä tai muina abstrakteina, maalauksellisina elementteinä. Lopulta huomasin, että abstrakti jälki ja kieli tuntuu eniten omalta ja jätin esittävät elementit pois.

Oman työskentelyn kannalta on ollut helpottavaa supistaa skaalaa. Ehkä se on katsojankin kannalta selkeämpää, että maalaan abstraktia enkä sotke sinne tikku-ukkoja. Aluksi oli vaikeaa luottaa siihen, että abstraktissa taiteessa pelkkä jälki riittää. Mutta sitten löysin luottamuksen siihen, että väreillä, maalinkäytöllä ja jäljellä on oma kieli ja poetiikka.

Stella: Tuntuuko siltä, että abstrakti taide on kaikkein vaikein laji juuri siksi, ettei siinä ole valmiiksi annettuja raameja?

Olli: Tavallaan joo. Ei ole mitään yhteisesti sovittua kieltä, jonka kaikki tunnistaisi. Jos haluan ilmaista palavan talon esittävän taiteen keinoin, maalaan kuvan talosta ja sen yläpuolelle liekkejä. Mutta jos haluan ilmaista sen abstraktisti, mun täytyy kehittää se kieli itse.

Stella: Valitsit silti juuri abstraktin.

Olli: Tykkään abstraktissa ilmaisussa siitä miten paljon helpompaa sillä on lähestyä tunnepuolen asioita: miltä joku asia tuntuu. On mielettömän ihanaa kun ei tarvitse miettiä miltä joku konsepti tai teos näyttää, vaan sitä miltä se tuntuu, miltä se maali tuntuu, tai miltä vaikka viiva tuntuu. Tulevassa näyttelyssäni on abstrakti konsepti, jota maalaan abstraktilla ilmaisulla, ollaan siis todellisen abstraktin äärellä. Kun maalasin näitä isoja tummia teoksia, mietin paljon myös sitä miltä tuntuu, kun jotain ei ole kuvassa, tai mikä on tilan ja maalaamattoman tila merkitys.

Stella: Se onkin oikeastaan kaikessa taiteessa kiinnostavaa, että mitä jättää sanomatta, oli sitten kyse musasta, kirjallisuudesta tai kuvataiteesta. Sen tyhjän tilan käyttäminen, miten kovaa puhuu juuri se mitä ei ole.

Olli: Olen miettinyt paljon poetiikkaa ja runoja, esimerkiksi sitä, miltä hyvä runokirja visuaalisesti näyttää. Lukemattakin runoa näkee valkoisen sivun, jossa on muutama viiva ja se on jotenkin jo todella herkullinen. Tyhjyys ja tila tekstin ympärillä antaa raamit sisällölle. Aina ei tarvitse koko selitystä, tai hirveästi sanoja avaamaan asioita.

Stella: Mua kiinnostaa kun puhuit siitä abstraktin maalaamisen kielestä, että se pitää luoda kokonaan itse. Millainen sun kieli on?

Olli: Se on syntynyt niinsanotusta bad paintingin perinteestä, eli maalaan näennäisesti huonosti tai väärin. Toisin sanoen maalaan lähtökohtaisesti epäesteettisillä elementeillä. Sen on helppoa tunnistaa esimerkiksi naivistisessa tai esittävässä ilmaisussa vaikka tarkoituksellise kömpelösti maalatusta kaupunkisiluetista. Abstraktissa ilmaisussa mulle se tarkoittaa sitä, että pensselinkäyttö, maalinkäyttö ja jälki ei ole estetisoitua. Ehkä jopa huonoa, mutta niin että siitä on saatu aikaan jotain esteettistä ja ilmaisuvoimaista ilman että se nojaa mihinkään figuratiiviseen.

Stella: Miten se tehdään? Tämähän on just se josta nykytaidetta parjaavat puhuvat, kuka tahansa osaisi tehdä tämän, vaikka eivät sitten kuitenkaan osaa saati tee.

Olli: Tuossa tulikin jo kaksi mielenkiintoista asiaa. Ensinnäkin sen jäljen pitää olla luonnollista ja suvereenia. Se on vähän kuin puhumisen opettelemista. Eli opettelee käyttämään sanoja oikein ja oikeassa rytmissä, ja puhuuko hyviä ja järkeviä vai niitä näitä vähän huonolla suomenkielellä. Toinen juttu on just tää klassikko, joka tuli viime vuosisadan puolivälissä modernin abstraktin taiteen kanssa, että “my child could do that”. Moni niistä maalauksista onkin sellaisia, että periaatteessa kuka tahansa pystyisi teknisesti toteuttamaan ne. Ne eivät ole mitään Rembrandteja, joissa taito piilee siinä että pystyt maalaamaan sen minkä näet, vaan tämän ajan abstrakteissa teoksissa olennaista on osata olla tarpeeksi herkkä, osata luoda sinne työhön tunnelma joka tavoittaa tunteen. Se ei ole pelkästään sitä, että roiskii maalia, mikä ei ole teknisesti haastavaa – tekniikka ei ole tässä se ihastuksen aihe. Tätä voisi verrata vähän runouteen: me osataan sanoa ja lukea kaikki sanat, ja osataan kirjoittaa runo kun sen kerran olemme lukeneet, mutta kyse ei olekaan siitä että osaammeko käyttää suomenkieltä, vaan siitä mitä ja miten sanoo. Eli löytää tapoja ilmaista ja kertoa.

Stella: Ajatteletko maalausprosessin aikana sitä miten ihmiset katsovat töitäsi ja mitä he ajattelevat niistä?

Olli: Pyrin olla ajattelematta sitä. Nykytaiteessa näkee paljon teoksia, joiden kohdalla joutuu pysähtymään miettimään taiteilijan perimmäisiä pyrkimyksiä teosten takana. Itse olen perinteinen romanttinen hupsu ja pyrin siihen, että duunista näkee samantien mitä siinä on.

Stella: Antaako sun työt siis enemmän vastauksia kuin herättävät kysymyksiä?

Olli: Sitä en tiedä, mutta ainakaan en rakenna sinne kerroksia tai monimutkaisia kulttuurihistoriallisia viittauksia. Ne toimivat paljon enemmän puhtaasti visuaalisella ja tunteen tasolla. Tähän vaikutti paljon se, että olin joskus taideopintojeni alussa kovin kiinnostunut konseptuaalisesta taiteesta, käsitetaiteesta ja kulttuurillisista referensseistä taiteen sisällä, mutta sitten kävin ystäväni kanssa Venetsian biennaalissaa katsomaan millaista on tämän päivän taide. Vuosi taisi olla 2005 ja silloin oli muodissa oikein överikonseptuaalinen taide: tilassa saattoi olla vain seinällä joku lappu, seuraavassa huoneessa roikkui joku rautalanka ja kolmannessa oli pelkkiä puhelinluettelon kokoisia paperinivaskoita, jotka piti lukea. Kaikki oli kuivakkaa, pelkkää konseptia. Mulle tuli ähky, se ei ollut se mitä mä halusin. Mun tavoitteet on tehdä jotain paljon suorempaa ja runollisempaa, joka viittaa mahdollisimman vähän itsensä ulkopuolelle. Tämä tulee myös musiikin kautta. Sävellys, harmoniat, tempo, ne ovat kaikki siinä sisäänrakennettuna. Toki musiikissakin voi olla viittauksia vaikka, johonkin toiseen kappaleeseen tai ulkopuolisia elementtejä kuten kirkonkellon ääni, mutta lähtökohtaisesti musiikin kieli on vapaata ja abstraktia ja olemme tottuneet ymmärtämään sitä kieltä ilman ns. figuratiivisia viittauksia.

Stella: Siitä voi nauttia tuntematta sen taustoja tai tietämättä mistään suuremmasta viitekehyksestä.

Olli: On muuten jännittävää miten olemme paljon vastaanottavaisempia musiikille kuin kuvataiteelle. Toisaalta luemme kuvaa helpommin kuin ääntä, koska meidän arkipäivän kulttuuri on niin visuaalista, älypuhelimien, arkkitehtuurin, mainosten ja fasaadien kyllästämää. Heti kun siihen liittää sanan “taide” niin suhtautuminen muuttuu. Kuvasta tuleekin jotain vaikeaa, jota pitää yrittää ymmärtää, vaikka usein paras lähtökohta taiteen kokemiselle on se, ettei yritä väkisin ymmärtää. Katsoo vaan sitä mitä on edessä ja antaa itsensä kokea sen. Olemme avoimempia ja vastaanottavaisempia hampurilaismainokselle kuin vaikka tunne-elämää kuvittavalle taiteelle.

Stella: Se onkin hassua, että meidän kulttuuri on nykyisin niin kuvakeskeistä ja jokainen on oman elämänsä dokumentoija ja valokuvaaja, koska tekniikka mahdollistaa sen. Mistä sitten johtuu, että kaikki kuluttaa mielellään vaikka elokuvia tai musiikkia, mutta juuri kuvataiteeseen liittyy niin paljon mystifiointia?

Olli: Uskon, että se tulee siitä, että kuvataide pyrkii koko ajan uudistamaan tapaa, jolla katsomme, näemme ja luemme kuvaa. Aina kun tulee jotain uutta, se on aluksi vaikea, koska kukaan ei ole tarjoillut sitä samalla tavalla aiemmin. Ainoa tapa päästä yli siitä vaikeudesta on vaan antaa olla ja hyväksyä uteliaana, antaa sen tunteen tulla ja mennä. On ihan sallittua ihmetellä, että mitähän tuokin tyyppi on tässä miettinyt.

Stella: Ihmiset lukevat intuitiivisesti esimerkiksi some- tai mainoskuvastoa, mutta taiteen kohdalla ei olekaan totuttuja rakenteita tai lokeroita, joihin sijoittaa asiat. Tulee jännitys, kun kukaan ei sano miten tätä pitää lukea tai mihin se pitää suhteuttaa.

Olli: Jos katsoo mainos- tai somekuvastoa niin siinä käytetään kieltä, joka me tunnetaan ja jota osaamme lukea. Mainoskuvassa se on melkein välttämätöntä, jotta mainostaja saa viestinsä läpi. Somessa näkee kuvia, jotka ovat yleensä joko hauskoja tai kauniita.

Stella: Niissä agenda on ilmiselvä tai ainakin helposti tulkittavissa, mutta taiteen kuvastossa ei ole mitään valmiiksi annettua raamia miten kuvaa pitää katsoa.

Olli: Taiteilijoiden tehtävä onkin juuri tuottaa uutta, laajentaa sanavarastoa, tarjoilla uusia tapoja nähdä ja ajatella. Oli laji mikä tahansa.

Stella: Tuleeko sulle ikinä paineita, että nyt pitäisi täysin tyhjästä luoda jotain uutta ja omaa?

Olli: Tulee. Yleensä näyttelyiden jälkeen tulee aikamoinen dippi, kun on puskenut takin tyhjäksi. Saattaa olla sellainen olo, että voin tehdä mitä vaan, mutta totuus on, että kun palaa työhuoneelle ei tiedäkään enää mistä aloittaa. Sitä elää niiden maalausten mukana samaan tahtiin kun niitä rakentaa, eli on periaatteessa valmiin maalauksen kohdalla silloin kun näyttely on valmis. Ja kun taas jälleen palaa työhuoneelle, pitäisi palata siihen mentaaliseen tilaan miten työ aloitetaan, ja löytää taas kärsivällisyys siihen että teos rakentuu hiljalleen, eikä valmis jälki tapahdukaan taas samantien.

Stella: Mikä sua muuten inspiroi?

Olli: Tosi moni asia! Yleensä musiikki, paikat, arkkitehtuuri, runous, taide ja elokuvat. Kaikesta voi löytää jotain kiinnostavaa, en halua sulkea mitään pois. Tällä hetkellä kiinnostaa myös interiöörit ja se miten erilaiset sisustussuunnittelijat luovat tiloihin erilaisia tunnelmia pienilläkin nyansseilla.

Stella: Just eilen puhuin ystävän kanssa siitä miten luovassa tekemisessä ei ole kyse vain siitä mistä ympärillä olevista asioista sattuu inspiroitumaan, vaan myös siitä että inspiraatiota voi tietoisesti ruokkia altistamalla itsensä asioille, joille haluaa avata mielensä. Miten käy jos altistun vaikka tälle, näkyykö se mun tekemisessä?

Olli: Ehdottomasti. Otollisin aika omassa työskentelyssäni on näyttelyn juuri jälkeen, kun kaikki on tyhjennetty ulos. Silloin kannattaa matkustaa ja katsella ja kokea ja imeä uudestaan itsensä täyteen asioita mitkä askarruttavat ja herättävät, ruokkia itseään kaikella uudella.

Stella: Tykkään sun töiden tietynlaisesta luonnosmaisuudesta: joistakin kohdista huokuu semmonen kokeilevuus, että miten käy jos teenkin näin. Ja sitten se on uskallettu jättää tarpeeksi keskeneräiseksi, kaikkea ei ole lähdetty hinkkaamaan ja hiomaan liian täydelliseksi.

Olli: Maalaus kuolee tosi nopeasti, jos lähtee hinkkaamaan ja yrittämään saada jonkun kulman just oikein. Silloin se ei enää hengitä, se ei ole enää ekspressiivinen ja avoin jälki. Kuin yrittäisi taivuttaa rautakankea.

Stella: Sama homma musiikissa, jonka voi ylituottaa kuoliaaksi.

Olli: Toisaalta musassa voi ruuvata vaikka kuukauden sitä täydellistä kitarasoundia ja sen jälkeen soittaa kitaraa haarukalla.

Stella: Haha! Niin, sun töissä on ehkä haettu sitä oikeaa värisävyä pitkään, valittu huolella sopiva maali ja työstötapa, valittu oikea kangas ja pohjustettu se tietyllä tavalla.

Olli: Niinpä, totta, joskus voi mennä päivä tai kaksi ihan vain oikeita sävyjä sekoitellen.

Stella: Miten voimakas visio sulla on kun aloitat uuden teoksen?

Olli: Riippuu ihan hirveästi. Joskus hyökkään kankaan kimppuun ihan vaan saadakseni sen aloitettua. Suttaan kynällä jotain ihan vaan häpäistääkseni ison valkoisen kankaan, ettei se olisi enää liian pyhä aloitettavaksi.
 Olen huomannut, että mitä enemmän pidän kiinni alkuperäisestä visiosta kynsin hampain sen varmemmin siinä epäonnistuu. On tärkeää kuunnella maalausta, olla avoinna mihin suuntaan kuva kehittyy kankaalla. Esimerkiksi pienten virheiden kautta voi huomata, että tässä duunissa onkin tapahtumassa jotain ihan muuta kuin mitä oli alunperin suunnitellut. Parhaaseen lopputulokseen pääsee tekemällä työtä yhdessä sen teoksen kanssa, silloin se ei ole pakotettu mihinkään. On vain antautunut sen teoksen tarjoamaan ajatusprosessiin.

Stella: Ei tehdä siitä omasta visiosta vankilaa, vaan antaa tekemisen virrata vapaasti.

Olli: Juuri tätä varten on olemassa paljon pakokanavia. Minulle yksi niistä on sarjallisuus. Toisin sanoen en edes pyri maalaamaan yhdelle kankaalle kaikkea, vaan mulla on esimerkiksi kahdeksan samanlaista kangasta. Jos tämä duuni menee tohon suuntaan niin tuon idean voi tehdä tuolle toiselle kankaalle. Tai jos on joku tietty raami tai konsepti, mitä haluaa tehdä, niin sallii itsensä tehdä mitä vaan niiden raamien sisällä. Lopulta nekin saattaa mennä palasiksi ja uusiksi, mutta sekin on taas yhdenlainen tapa päästä parhaaseen lopputulokseen. Tietyt raamit helpottavat työskentelyä. Esimerkiksi yksi tanskalainen taiteilija valitsi kerran itselleen vain seitsemän väriä, joilla maalata kaikki maalauksensa. Näillä paradigmoilla voi vapauttaa luovuutta itsestään suunnattomasti. Kun oma sanavarasto on määritetty, voi keskittyä siihen mitä haluaa sanoa.

Olli Piippo: Eight notes on oceanic feeling
Helsinki Contemporary 4. – 27.5.2018
Bulevardi 10, Helsinki

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA