Monthly Archives: November 2018

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Potkua päivään ~ Electric Youth

Reply

Tämä päänsäryllä ja jälleen yhdellä remonttitakaiskulla alkanut päivä tarvitsee nyt hiukan potkua hyväntuulisen syntikkapopin muodossa. Kanadalainen Electric Youth muistetaan parhaiten Drive-elokuvassa kuullusta A Real Hero -kappaleestaan. Uutta musiikkia ei ole harmi kyllä tullut hetkeen, mutta onneksi vanhoja voi yhä luukuttaa. Ehkä sen leffankin voisi katsoa uudestaan pitkästä aikaa! Olen nähnyt sen vasta 738 kertaa. Se on edelleen yksi parhaista elokuvista, joita tällä vuosikymmenellä on tehty.


☊ ELECTRIC YOUTH ~ THE BEST THING

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kohti lempeämpiä päiviä

232

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Olemme olleet syksyn mittaan muutaman kerran Lapissa viemässä hirsitaloprojektiamme eteenpäin. Kukaan vastaavaa tehnyt ei kuvittele, että se olisi lomaa, eikä sinne lomailemaan olla lähdettykään – olemme nimittäin tehneet pohjoisessa remontin ohella myös omat työmme. Ne, joilla elätämme itsemme ja maksamme pähkähullut harrastuksemme, kuten juuri tämän yli satavuotiaan hirsitalon kunnostamisen. Sänkyyn on kaatunut iltaisin aika väsynyt pariskunta, mutta tuntuu, että silti elämä on siellä paljon leppoisampaa kuin omassa täpötäydessä arjessamme Helsingissä, jossa kiireet ovat toisenlaisia.

Hiihtelen pitkissä yöpaidoissa koko aamun, jos ei ole ihan pakko pukeutua. Kuvassa vaaleanharmaaraidallinen Mukava-yöpaita.

Viime pohjoisen reissulla pakkasin mukaan Nanson syksyn lounge-mallistosta poimimiani suosikkeja, jotka kuvasimme talolla ja sen lähiympäristössä. Rentoon olemiseen sopivat pehmeät vaatteet ovat tietysti parhaimmillaan juuri tälläisessä miljöössä, jossa aika kuluu enimmäkseen puuhaillen kotona ja pihapiirissä, mutta tällä kertaa haluan tyylistä ja vaatevalinnoista puhumisen sijaan pohtia jotain muuta, nimittäin oman arjen rauhoittamista, ja tehdä samalla itselleni muutaman lupauksen. Oikeastaan haluan ajatella, että ne ovat lupausten sijaan suunnitelmia, sillä lupaukset ovat vain hyviä aikeita, mutta suunnitelmat toteutetaan.

Enemmän unta

Mikähän siinä onkin, että jotkut asiat pitää oppia uudestaan ja uudestaan? Olen tehnyt elämäni varrella erinnäisen määrän empiirisiä tutkimuksia siitä mitä ihmiselle tapahtuu, kun ei nuku tarpeeksi, ja voin kertoa, että siitä ei seuraa mitään hyvää. Silti projektit vievät taas naista kuin pässiä narussa ja huomaan liian usein kaatuvani nukkumaan vasta kahden ja kolmen välissä. Herätyskello soi seitsemältä, viimeistään kahdeksalta, ja jopa meikän lyhyellä matematiikalla voi päätellä, että unta kertyy kaikkinensa ihan liian vähän. Niitäkin öitä on, kun naputan aamuun asti kiriäkseni dedikset kiinni, ja skippaan yöunet kokonaan. Ei ihme, jos pinna vähän kiristyy enkä palaudu rasituksista, varsinkin kun koko elämä on yksi riivatun rasitus juuri nyt.

Tummanharmaa Villis-villatakki on ollut yksi syksyn suosikkivaatteista.

Lapissa olen nukkunut silti paremmin kuin missään aikoihin, elämä siellä on vaan rytmiltään niin paljon rauhallisempaa ja ympärillä öisin hipihiljaista. Tuntuu luontevalta mennä nukkumaan samaan aikaan kuin luonto ikkunan takana (olkoonkin, että metsänrajassa on pöllö, jolla on välillä ollut öisin paljon asiaa). Olen monina iltoina nukahtanut jo ennen kuin olen ehtinyt sänkyyn asti – useimmiten vanhalle puusohvalle, johon olen mennyt ihan vaan “hetkeksi lepäämään”, kerran jopa lattialle koirien kanssa. Aivan hyvä paikka nukkua! Koirien pedissä on lampaantalja, paksuja peittoja ja vieläpä koirien iloksi strategisesti sijoitettu lämmitin, joka tohottaa iltaisin ja öisin lämpöä koko pirttiin.

Musta Ylle-villakangastakki ei kuulu lounge-mallistoon, mutta sopii täydellisesti samaan lungiin maailmaan.

Olin pohjoisessa niin onnellinen, kun nukuin kokonaisia kahdeksan tunnin yöunia. En valvonut pitkään enkä heräillyt liian aikaisin epämääräiseen tunteeseen, että pitäisi olla jo tekemässä jotain, vaan vanuin ja venyin sängyssä pitkään heräämisen jälkeen ja nousin vasta, kun kahvin tuoksu alkoi leijailla keittiöstä. Niin havahduin itsestäänselvyyteen, jonka olin hetkeksi taas unohtanut: nukkuminen on yksi maailman ihanimmista asioista ja haluan käyttää siihen mieluiten enemmän kuin vähemmän aikaa, mieluiten niin paljon aikaa kuin mahdollista! Elämä on niin paljon parempaa, jos on levännyt. On tietysti elämäntilanteita, joissa unta ei vaan saa niin paljon kuin haluaisi ja tarvitsisi, mutta minua ei valvota esimerkiksi koliikkivauva vaan työt. Elämä on liian lyhyt siihen.

Jalo-yöpaidasta on tämän hiukan pidempihihaisen version lisäksi olemassa myös lyhythihainen. Itse olen käyttänyt tätä rentona päivävaatteena.

Koska en ole vielä keksinyt miten organisoin loppuvuoden työni viisaammin, olen päättänyt yksinkertaisesti alkaa vaan mennä nukkumaan yhdentoista ja kahdentoista välissä, vaikka työt olisivat kuinka kesken. Jollain tapaa niiden vaan täytyy järjestäytyä sen mukaan – ja ehkä olen tehokkaampikin, kun olen oikeasti nukkunut yöllä enkä yrittänyt silmät ristissä kiriä kalenteria kiinni aamukolmeen saakka. Ja jos en ehdi kaikkea päiväsaikaan, täytyy vaan pudotella asioita pois tehtävälistalta, tajuta että yksi ihminen ei voi elää samaan aikaan kahta tai kolmea elämää. Tiedän, että työt pitää muutenkin organisoida jatkossa jollain toisella tapaa, mutta tiedän myös, etten keksi mitkä ne tavat ovat ennen kuin olen selättänyt tämän yliväsymyksen ja saanut aivot taas toimimaan.

Juuri nyt ajattelen että kunnolliset yöunet ovat suurin lahja, jonka voin itselleni antaa ja sitä varten ei tarvitse eikä kannata odottaa jouluun saakka, vaan aloitan heti. Haaveilen rauhallisista nukkumaanmenohetkistä, siitä että ehtisin ensin pöyhiä tyynyt ja peitot, tuulettaa hetken huonetta, keittää kupillisen teetä, pukea villasukat ja käpertyä sitten sänkyyn jonkun hyvän kirjan kanssa. Aaaah mitä arjen luksusta. Mutta sekin on ok, että kaatuu joskus hampaita pesemättä nukkumaan. Kunhan nyt nukkuu! Kaikki muu on plussaa.

Vaaleaharmaaraidallinen Mukava-mekko löytyy hihattomana myymälöistä, verkkokaupasta myös hihallisena. Just sopivan pehmeä yöpaidaksi, mutta tarpeeksi salonkikelpoinen myös muuhun kotona hengailuun.

Enemmän aikaa itselle

Olen pohtinut viime aikoina paljon ajankäyttöäni ja tajunnut, että ylivoimaisesti suurin osa vähäisestä vapaa-ajastani kuluu sosiaalisissa tilanteissa. Ystävien näkemisestä, kemuista ja illanvietoista tulee usein sovittua etukäteen ja siksi niistä tulee pidettyä myös kiinni. Sehän on ihanaa, mutta jostain syystä en koskaan sovi laatuaikaa itseni kanssa, vaikka rakastan hillua itsekseni ja puuhailla kaikenlaista. Silloin harvoin kun sellainen hetki osuu puolivahingossa eteen – yleensä silloin kun en vaan jaksa tehdä töitä, vaikka pitäisi – puen ensin päälle jotain rentoa ja sitten järjestelen tavaroita, selailen ja lueskelen kirjoja, tutkin internetistä (joskus tärkeitä, mutta useimmiten täysin turhia) asioita, nypin kulmiani ja laadin listoja. Keittelen kahvia tai teetä, tai jos on ilta, saatan mummoilla, kaataa itselleni tilkan portviiniä ja kuvitella, että olen eläkkeellä. Haaveilla hetken eteläranskalaisesta pionitarhasta, jota en oikeasti ikinä saisi pidettyä hengissä, mutta portviininkatkuisessa haavemaailmassani tosiasioista ei onneksi tarvitse niin välittää.

Vaaleanpunaisessa Villis-poolossa on 55% merinovillaa ja loput puuvillaa. Harmaat Joggeri-housut ovat täydelliset vapaapäivän viettoon: rennot, mutta materiaalinsa ansiosta selvästi verkkareita tyylikkäämmät.

Siitä tietää, että olen päässyt itsekseni puuhailun ytimeen, kun alan pikkuvaimoilla ihan toden teolla ja paahtaa kirsikkatomaatteja uunissa. Se on superhelppoa, mutta vaatii kiireetöntä aikaa, sitä että maailma lakkaa hetkeksi kohisemasta ympärillä ja maltan keskittyä johonkin sellaiseen kuin hitaasti paahtuvat pienet tomaatit. Siinä on jotain meditatiivista, kun uuni ritisee, tomaattien tuoksu syvenee ja leviää keittiöstä koko taloon. En tiedä miksi se tekee minut niin onnelliseksi – ehkä juuri siksi että se tarkoittaa, että aikaa on.

Niin paljon kuin ystäviäni rakastankin ja viihdyn seurassa, olen lopulta tosi introvertti ja tarvitsen aikaa ladata akut, että jaksan taas olla luova, läsnä ja kupliva. On vaan kestänyt kauan tajuta, että pitkien työpäivien vastapainoksi ei riitä ystävien kanssa notkuminen – niin superkivaa kuin se onkin – vaan tarvitsen rentoutuakseni myös aikaa yksin. Paras lääke sykkeen tasaamiseen on se, että saa viettää muutaman tunnin ihan hissuksiin ja tehdä ihan mitä huvittaa kysymättä kenenkään muun mielipidettä. Joskus se tarkoittaa sitä, ettei tee yhtään mitään, ja silloin se oli juuri sitä mitä kaivattiin.

Oliivinvihreä villakangastakki on ehdoton suosikkini koko syksyn valikoimasta.

Yksinolo ei ole välttämätön omasta ajasta nauttimiselle. Jarnokin uppoutuu mielellään omiin projekteihinsa (lue: kitaran soittamiseen ja vanhojen rumpujen kunnostukseen) ja olemme hyviä olemaan yhdessä erikseen. Lapissa se on toki helppoa, kun talon lisäksi on kokonainen pihapiiri latoineen, navettoineen ja pihasaunoineen ja voimme hajaantua kukin omille tahoillemme. Minä saatan lojua vierashuoneessa selaamassa äitini vanhoja kirjoja ja Jarno puuhaa pihalla hiomassa kirppikseltä löytämäänsä bassorumpua. Jossain soi musiikki, kukaan ei puhu, koirat nukkuvat keossa jossain ja kaikki ovat täysin tyytyväisiä.

Yksi syy siihen miksi Lapissa on ollut niin paljon helpompi rentoutua on varmasti se, että sieltä puuttuu kaupunki ympäriltä. Ei ole työaiheisia tapaamisia, ei suunnittelupalavereita, aika ei kulu raitiovaunussa istumiseen tai parkkipaikan etsimiseen. Ei ole tapahtumia, joihin on työnsä puolesta pieni paine osallistua, vaikkei oikeasti ehtisi eikä jaksaisi. Ovikello ei soi. Jostain syystä puhelimen soiminenkin ärsyttää vähemmän pohjoisen hiljaisuuden keskellä. Keskeytyksiä on niin paljon vähemmän, että ne harvat ovat oikeastaan ihan tervetulleita, hyviä hetkiä nousta keittämään lisää kahvia ja katsomaan ovatko pihalla riehuvat koirat tallessa.

Tälläisiä ajatuksia tänään. Tiedättekö mitä tarkoitan? Onko siellä ruudun toisella puolella pohdittu samankaltaisia asioita? Tiedän kirjoittaneeni monista näistä asioista ennenkin, mutta vasta nyt pohjoisessa vietettyjen viikkojen myötä olen tajunnut ihan omakohtaisesti kuinka paljon ne vaikuttavat, eivätkä ne tunnu enää “pitäisi” -tyyppisiltä velvoitteilta, vaan asioilta, joita haluan tehdä, joita kaipaan ja tarvitsen. Ehkä jokin on vihdoin naksahtamassa päässä oikeaan asentoon.

Kuvissa vilahtavista vaatteista kiinnostuneille vinkiksi, että yöasut ovat Nanson verkkokaupassa ensi viikon ajan -25% alennuksessa. Lisäksi myymälöissä on ota 3, maksa 2 -kampanja, joka koskee kaikkia normaalihintaisia tuotteita.

Loppuun tuttuun tapaan arvonta: kommentoi tähän kirjoitukseen kertomalla mitä ajattelet aiheesta tai mikä syksyisen lounge-malliston vaatteista on suosikkisi? Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon sunnuntaihin 18. marraskuuta saakka. Valoa ja arvontailoa!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Isänpäivä

2

Äitini ottama kuva kertoo minusta ja isästäni kaiken: haavi auki, horisontti vinossa ja määrätietoisesti menossa ei pienintäkään aavistusta minne. Harasekin perheessä on aina tiedetty, että suurpiirteiselläkin suuntavaistolla pääsee pitkälle, kun luottaa vaan siihen että vauhti korjaa virheet.

Kirjoitin vuosi sitten kuudesta muistosta isästäni ja lapsuudesta toisella puolella palloa. Toisina päivinä poissaolo tuntuu enemmän kuin toisina. Onnea isille! Minä lähetän taas rakkautta rajan taa.

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Paluu Pariisiin

16

✖ PARIS, FRANCE

Muistin vasta taksissa matkalla hotellille, etten ole käynyt tässä kaupungissa kahteenkymmeneen vuoteen. Olin silloin valmistumassa juuri ylioppilaaksi ja reissasin silloisen poikaystäväni kanssa pitkin Eurooppaa repussani yliopiston kirjallisuustieteen pääsykoekirja, joka tainnutti minut uneen aina kun yritin aloittaa lukemisen. Kävimme Père-Lachaisen hautausmaalla Jim Morrisonin ja surrealistirunoilija Paul Eluardin haudoilla, istuimme puistoissa juomassa kaupan halvinta punaviiniä ja nukuimme yömme teltassa kaupungin ulkopuolella. Ennen kuin jatkoimme matkaa, varasimme viimeiseksi yöksi hostellihuoneen, koska halusimme peseytyä lämpimällä vedellä ja pestä nyrkkipyykkiä. En muista missä kaupunginosassa huoneemme oli, muistan vain rakennusta pitkin kiemurtelevat muratit ja alakerran leipomon. Sen edessä otettiin valokuva, jossa minulla on Fjällrävenin reisitaskuhousut ja havunvihreä villapaita. Molemmat olivat äitini vanhat.

Pariisiin matkustaminen on selvästi vähän erilaista näin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Varasin minulle ja Mikolle kauniin hotellihuoneen, jossa on levysoitin, vinyylilevyjä, kylpyamme ja näkymä kaupungin yli. Pakkasin matkalaukkuun nahkatakin, mustan ripsivärin, korot ja ohuita kimaltavia sukkia. Mukana ei ole telttaa tai retkikeitintä, vaan läppäri ja (tällä kertaa hyvin, hyvin kevyt) kamerakalusto, rungon lisäksi vain yksi linssi, 50-millimetrinen kiinteä, jolla ajattelin kuvata kaiken. Jos Henri Cartier-Bresson kuvasi koko tuotantonsa samalla linssillä, minäkin saan.

Ja sitten löysin hotellihuoneesta vinyylin, jolla Salvador Dali lukee runoja. Laitoin sen soimaan ja muistin kuka olin 14-vuotiaana, huonosti suomea puhuva teini, joka halusi olla isona kuvataiteilija ja palvoi Dalia kahjoine päähänpistoineen enemmän kuin Robert Plantia ja Morrisonia yhteensä. Kaikki nämä kerrokset meissä yhtäaikaa, toiset eri tilanteissa ja elämänvaiheissa enemmän läsnä kuin toiset. Osa pulpahtaa pinnalle lupaa kysymättä silloin kun sitä vähiten odottaa.

Pariisi on kaunis ja kaoottinen, täällä on varmasti helppo niin kadottaa kuin löytää itsensä. Tämä on työmatka ja opintomatka, mutta myös lomamatka, lomailen ahnaasti joka hetki kun ei tarvitse ajatella tai tehdä töitä. Kun odotamme taksia, kun istumme terasseilla, Pariisissa se nimittäin onnistuu vielä marraskuussakin. Tilaamme lounaan kanssa viinin ja hetken ajan kaikki tuntuu mahdolliselta.

Kummallista olla ihanalla matkalla tälläisessä mielentilassa, yliväsyneenä, turhautuneena ja vähän vihaisena. Sillä on silti oudolla tavalla vapauttava vaikutus, antaa tunteiden ryöpsähdellä ja revetä rinnasta ulos vierailla kaduilla, ravintoloissa, joissa en ole koskaan käynyt enkä tunne ketään. Niissä on tilaa ajatella asioita, joita ei olisi aiemmin edes harkinnut. Poltan tupakkaa ensimmäistä kertaa kuukausiin, täällä se tarttuu, huono tapa josta kieltäydyn juuri nyt tuntemasta mitään syyllisyyttä, koska se on asia, jonka teen vain minua varten.

Saan kotoa koirakuvia, ne ovat saaneet väliaikaisen sänkylisenssin ja viettävät yönsä onnellisena Jarnon kainalossa. Viestit ankkuroivat minut sinne minne kuulun. Mutta vielä vietän täällä muutaman päivän ja hengitän tätä nikotiinin ja bensan ja syksyn tuoksuista kaupunkia, toivon, että se täyttää minut uudella energialla ja tulen takaisin pää täynnä kirkkaita suunnitelmia tämän tuskastuttavan sameuden sijaan.

Tänä aamuna hotellin aamupalalla. Naapuripöydässä istui pikkutyttö, hän oli ehkä kolmen tai neljän. Hänellä oli räjähtänyt vaalea tukka ja liian iso t-paita, jossa oli hai kita ammollaan. Tunsin heti suurta sielujen sympatiaa, olinhan pienenä ansioitunut haitutkija. Tyttö pulputti ja lauleskeli, pureskeli hitaasti patonginpalaa seisten tuolillaan, lumoutui ikkunan takaa kulkevasta koirasta ja unohtui kesken lauseen ajatuksiinsa. Katselin häntä kahvikuppini takaa, se oli kuin elävä muisto jostain kaukaa, humahdus, välähdys, vihlaisu.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Speak low when you speak

Reply

Metsästin viimeviikkoista DJ-keikkaa varten svengaavaa jazzia ja klassikoista tehtyjä remixejä, ja törmäsin matkan varrella vähän toisenlaiseen versioon Billie Holidayn kappaleesta Speak Low. No, biisi ei toki ollut varsinaisesti hänen omansa, kuten ei oikein mikään kappale 40- ja 50-luvuilla ollut kenenkään omaa, vaan vähän niinkuin yleistä omaisuutta, josta suunnilleen kaikki levyttävät artistit tekivät omanlaisensa tulkinnan. Itse pidän paljon Billien alkuperäisestäkin versiosta, mutta tässä remixissa on juustoisesta syntikasta huolimatta jotain jumalaisen koukuttavaa. Puritaanit varmasti valelisivat tämän bensalla ja polttaisivat roviolla kaikkien muiden epäortodoksisten remixien kanssa, mutta itse olen sitä mieltä, että vaihtelu virkistää joskus. Kyllä ne originaalit odottavat sitten kun on taas aika palata perusasioihin. Ja sitäpaitsi, kuka tietää vaikka uudenlaisten versioiden ansiosta joku ihan uusi ihminen innostuisi vanhasta jazzmusiikista.


☊ BILLIE HOLIDAY ~ SPEAK LOW (BENT REMIX)

PS. Kaikenlaiset intertekstuaaliset viittaukset jaksavat riemastuttaa entistä kirjallisuustieteen opiskelijaa. Kappaleen avauslause “Speak low when you speak, love” on sanaleikki Shakespearen yli 400-vuotiaasta näytelmästä Paljon melua tyhjästä, jossa kuullaan repliikki: “Speak low if you speak love.”

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kahvipöytäkeskusteluita

15

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Pelican Rouge

Stella: Näyttää niin ihanalta. En muuten muista milloin oltais katettu kahvipöytä ihan vaan meille kahdelle. Siihen liittyy melkein aina ystäviä tai joku muu tilanne.

Jarno: Kahvi on sosiaalisen kanssakäymisen avain. Aina kun joku tulee kylään, hyvä host kysyy ensimmäisenä maistuuko kahvi, tai sitten vieras ehdottaa sitä itse. Se on se yksi juttu, jossa suomalaisetkin saavat suunsa reippaasti auki.

Stella: Totta! Kahvi on kirjoitettu suomalaiseen kulttuuriin, se on jonkinlainen jaettu ja yhteinen kokemus. Kaikki tietää sen kutkuttavan olon, kun joku ehdottaa, että keitetäänkö kahvit.

Jarno: Meillä oli pienenä tapana tehdä niin, että kavereiden kanssa varattiin kahvihetkiä aina kakku.

Stella: Kakku?!

Jarno: Sellainen rullakakku.

Stella: Ai kääretorttu?

Jarno: Niin! Se oli mun bravuuri, mä kävin aina hakemassa sen.

Stella: Oikeasti? Ihanaa, mulle tuli nyt vähän tippa linssiin. Olit skeittaava ja rumpuja takova hood rat, jolla oli tapana tuoda kavereilleen kääretorttua. Kaikista niistä asioista, joita teinipoika olisi voinut kavereilleen viedä.

Jarno: Jep. Se oli sanaton sopimus, mä toin tullessani rullakak.. kääretortun ja kaveri meni keittämään kahvia.

Stella: Oliko se aina samanlainen kääretorttu?

Jarno: Joo, halpa ja suklaapäällysteinen. Taisi olla Lidlistä.

Stella: Oliko Ylivieskassa silloin Lidl?!

Jarno: No oli! En mä ole mikään kaksisataavuotias.

Stella: Hah! Mutta rakastan tätä ajatusta, että pyhititte teidän kahvihetken halvalle kääretortulle ja yhdessäololle.

Jarno: Se oli sellainen rituaali.

Stella: Musta olisi ihanaa, että mekin pyhitettäisiin joskus meidän kahvihetkiä, kuten vaikka nyt, eikä vain haettais kahvikuppia siihen tietokoneen viereen. Olisi ihanaa pitää tietoisia taukoja töistä ja hengata ja vaihtaa kuulumisia. Apua, en edes muista milloin olisin viimeksi oikeasti kysynyt mitä sulle kuuluu?

Jarno: Ihan hyvää! *naurua* Paljon asioita mielen päällä. Monella rintamalla tapahtuu, kun on nämä syksyn kiireviikot, remppa ja musahommat. Oon kyllä innoissani siitä, että meillä on vihdoin uusi studio- ja treenitila. Ja mulla ja sulla pian uusi keittiö! Vähän väsyttää, mutta tykkään kyllä, että tapahtuu paljon.

Stella: Nautitko pienestä kiireestä?

Jarno: Joo, kunhan ei ole stressiä, sitä mä en osaa handlata. Just siksi pitäisi ottaa omasta ajasta jonkinlainen johtajuus. Välillä tuntuu, että työ valtaa koko hereilläoloajan. Näen untakin töistä ja aamulla oon valmiiksi voipunut, kun on paiskinut hommia koko yön.

Stella: Tiedän mitä tarkoitat. Ajanhallinta on kyllä yksi yrittäjyyden isoimmista haasteista. Mä edelleen harjoittelen kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

Jarno: Se on semmosta kummaa kaupankäyntiä, joka ei kuitenkaan oikeasti toimi. Jos ajattelee, että teen tän illan hommia ja otan ne takaisin jostain muusta, eihän se ikinä tapahdu. Aina on töitä odottamassa. Pitää itse antaa itselleen luvan ottaa iisimmin hetken aikaa.

Stella: Sekin taitaa olla tyypillinen yrittäjyysongelma, vaikeus erottaa työ ja vapaa-aika, ja varsinkin se, että muistaa yleensäkin siirtyä töistä vapaalle. Asiaa ei helpota, että iso lohko meidän työstä on luonteeltaan sellaista, että tuotamme materiaalia omasta todellisesta elämästämme.

Jarno: Niinpä. Tuntuu joskus helpommalta olla valokuvaaja ja tehdä asiakkaalle briiffin mukaisia kuvia, joilla ei ole mitään tekemistä oman elämän kanssa.

Stella: Ettei vaan kävisi tylsäksi, sen lisäksi että me ollaan parisuhteessa, me ollaan myös työkavereita. Oon ajatellut viime aikoina, että olisi ihanaa, että meillä olisi enemmän laatuaikaa yhdessä, sellaista johon työ ei liity millään tavalla.

Jarno: Lapissa meillä onkin sellaista. Ehkä me siksi viihdytään siellä niin hyvin. Vaikka kyllä me sielläkin töitä tehdään, mutta se rytmi on niin erilainen. Täällä Helsingissä on kiireisempi ilmapiiri, on vaikeampi riuhtaista itsensä irti työasioista ja keskittyä johonkin ihan muuhun.

Stella: Aah Lapissa on parasta kun saa heräillä hissuksiin ja mennä kuistin rappusille istumaan kahvikupin kanssa. Katsella kun lehmät heräilevät ja alkavat odottaa aamuruokaansa.

Jarno: Hei kerro nyt säkin mitä sulle kuuluu?

Stella: Hyvää… Okei mun ääni oli nyt tosi kärsivä. Hyvää, mutta vähän sekavaa. Oon aika loppu tämän syksyn jäljiltä, vaikka tätä on vielä melkein kaksi kuukautta jäljellä. Odotan kyllä tosi kovasti jo vuodenvaihdetta ja sitä, että meillä voisi olla silloin mahdollisuus oikeasti hiukan lomailla.

Jarno: Taidetaan molemmat olla loman tarpeessa.

Stella: Ärsyttää, että päivät on niin silppuisia, ettei mihinkään saa keskittyä kunnolla, vaan jatkuvasti on miljoona asiaa kesken ja lisää keskeytyksiä tulee koko ajan. Yksi tapa rauhoittaa arkea voisi olla se, että rakentaisi sinne hetkiä, jotka pyhitetään vain tietylle asialle eikä edes yritetä tehdä samaan aikaan mitään muuta. Että nyt keskityn tunnin vain tähän työhön, suljen netin ja laitan puhelimen äänettömälle eri huoneeseen, istun kuulokkeet päässä kunnes tämä asia on valmis. Ja sitten sen jälkeen pidän kahvitauon enkä vastaa samalla sähköposteihin.

Jarno: Niin, voisi pitää enemmän tälläisiä taukoja, että ollaan oikeasti hetki poissa tietokoneen ääreltä.

Stella: Me ollaan tässä testailtu meille uutta tuttavuutta, belgialaisen Pelican Rougen kahveja, niiltä on tullut kauppoihin uusia kahvimakuja. Mikä on ollut tähän mennessä sun suosikki?

Jarno: Tykkään siitä Reilun Kaupan Soul Blendista, jossa on aika tummapaahtoinen, jopa suklainen maku. Ei se ole tietenkään mikään suklaakahvi, vaan sellainen tumma ja aromikas. Mutta se riippuu hetkestä. Aamulla tarvitsee jytympää kamaa, mutta iltapäivällä riittää vähemmänkin.

Stella: Niinpä, esimerkiksi Silk Blend on tosi pehmeä ja kevyesti paahdettu, hyvä iltapäiväkahvi. Siinä on aavistus sitrushedelmää, joka tietenkin toimii mulle kun haluaisin muutenkin laittaa sitruunaa kaikkeen mahdolliseen. Mutta tuen tosi mielelläni Reilua Kauppaa, joten sitä sielukasta Soul Blendia mä taitaisin itse ostaa kaupasta.

Jarno: Oho, tämä firma on paahtanut kahveja vuodesta 1863. Mä en osaa edes hahmottaa sellaista aikaa.

Stella: 155 vuotta! Edes mun isoisoäiti ei ollut syntynyt silloin. Meidän Lappi-talokin rakennettiin vasta monta kymmentä vuotta sen jälkeen.

Jarno: Onko sulla ikinä kahvi muuten vaikuttanut uneen?

Stella: Ei.

Jarno: Ei mullakaan. Se on varmaan tää meidän krooninen univaje.

Stella: Uuh. Haaveilen siitä, että remontin jälkeen me voitais palata siihen aamiaisperinteeseen mikä meillä oli joskus edellisessä kodissa. Oli kahvia, uppomunia, lehtikaalta ja pannulla paahdettua leipää… Soitettiin musaa, otettiin vielä toinen kuppi kahvia ja oltiin hetki ihan kaksin ennen kuin heittäydyttiin töihin.

Jarno: Just mietin yks päivä, että sitä on ikävä! Mutta musta sekin on ollut ihanaa, että tuon sulle aamuisin kahvin sänkyyn. Oon kuitenkin monesti jalkeilla ennen sua, vaikka sä heräät aiemmin.

Stella: Niin, oon yleensä jo käynyt aamupesulla, lukenut meilit ja vastannut kiireellisimpiin viesteihin, mutta saatan tulla takaisin sänkyyn lämmittelemään sun kylkeen ja suunnittelemaan päivän tehtävälistaa. Se on vähän huono tapa, aloittaa työt sängyssä, mutta mua jollain tapaa lohduttaa, että vaikka pitää herätä ja ryhtyä hommiin, ei ole kuitenkaan pakko luopua heti peiton lämmöstä. Sä hyppäät housuihisi heti kun heräät ja alat puuhata, mutta mun pitää saada tehdä tätä pitkää luopumisprosessia sängystä. Ja sitten sä tuot kahvin mulle yöpöydälle ja hetken ajan mun aamu on täydellinen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Viikonloppu Hangossa

6

✖ HANKO

Palataan hetkeksi takaisin Hankoon, jonne ajelimme muutama viikko sitten. Viikonlopun pituinen getaway tuli täydelliseen saumaan. En pitkästytä teitä kertomalla millaista elämä on ollut viime viikkoina, mutta sanotaan, että helpompia vaiheita on nähty. Silmäpussit roikkuvat varmaan jossain solisluiden kohdalla. En ole ihan varma, koska olen katsonut parhaaksi vältellä peilejä ja piiloutua kuvissa hiuksiini.

Perjantai-iltapäivänä pakuun pakkautuu minun ja Jarnon lisäksi Mikko ja kaksi koiraa, tuttu jengi jolla on ennenkin vierailtu Hangossa. Matka sujuu tyypilliseen tapaansa. On eväitä: vissyä ja pähkinöitä. Koirat nukkuvat vilttiin kääriytyneenä jaloissamme ja täyttävät pakun sakealla popkornin löyhkällä. On YouTube-disko ja DJ Mikko, joka soittaa kaikki ikivihreät klassikkonsa Sannista Metallicaan – ja ottaa ystävällismielisesti vastaan jopa muutaman toivekappaleen!

Pysähdymme ruokaostoksille ja sekoilemme kaupassa puoli tuntia kun aamiaissuunnitelmat muuttuvat moneen kertaan lennosta. Syötäiskö munia valmistettuna marokkolaiseen tapaan chilin ja jugurtin kera, vai uppomunia avokadon ja parsan kanssa? Aina sama pelko: loppuuko se ruoka nyt kesken. Pitäisikö kuitenkin ottaa vielä toinen parsakaali ja vaihtaa munakenno isompaan? Riittääkö kolme pulloa kuohuviiniä koko viikonlopuksi neljälle ihmisille ystävineen? Ei. Ei riitä. Koirille omat eväät: safkaa ja pussillinen purukeppejä.

Kaikki on muuten hyvin valtakunnassa, mutta Jarnon selkä, joka on oireillut jo pari päivää, sanoo matkan aikana itsensä kokonaan irti. Viimeiset kilometrit Hankoon ovat kuskille pitkät, mutta kuskin vaihto olisi vielä tuskallisempaa, koska se vaatisi penkistä nousemisen. Onneksi ystävämme, ihana Ira, joka odottaa meitä jo Hangossa, on loistava vyöhyketerapeutti. Kun pääsemme perille, minä ja Mikko puramme kauppakassit ja laskemme koirat vapaaksi tutkimaan uutta ympäristöään sillä aikaa kun Ira hoitaa Jarnon selkää.

Vitsailemme (vaikka aihe ei toki ole varsinaisesti hauska) että Jarnon keho taisi tietää, että ollaan matkalla vyöhyketerapeutin luo ja nyt on lupa luhistua. Syksyn työputken aikana ei ole juurikaan riittänyt aikaa levolle tai liikunnalle, vaikka juuri niistä pitäisi pitää silloin tiukimmin kiinni. Vielä on meillä molemmilla opeteltavaa tässä itsestä huolehtimisessa. Määräämme kollektiivisesti Jarnolle venyttelyä, urheilua ja paljon unta. Ja vahvoja särkylääkkeitä.

Viimeksi Hangossa ollessamme saimme majailla Tomi Parkkosen valostudiossa, joka on aivan mielettömän hieno mesta. Tällä kertaa saamme asua Tomin ja Annan vierastalon yläkerrassa, joka on vastikään valmistunut remppaurakan jälkeen. Pyörin siellä ensimmäisen vartin kykenemättä edes istumaan. Apua mikä paikka! Niin upea, niin täynnä herkullisia yksityiskohtia! Ihan kuten heidän oma, harvinaisen kaunis kotinsa. Annalla on pettämätön tyylisilmä – ja sen lisäksi aivan loistava blogi, jota teidän on mentävä heti lukemaan, jos ette jo lue. Se on ihana ja inspiroiva kokoelma matkajuttuja, ruokaohjeita, tyylipohdintaa ja taidetta hankolais-ranskalaisella twistillä.

Jarno nukahtaa hoitonsa aikana, herää syömään ja ryömii takaisin sänkyyn. Häntä ei näytä haittaavan, että me muut riehumme pikkutunneille keittiön pöydän äärellä vain muutaman metrin päässä sängystä. On viiniä, alakerrasta lainatussa pikkukaiuttimesta raikaavaa musiikkia, väsymyksen aiheuttama riehakkuus ja ehkä siksi sillä tavoin vapautunut olo, että voi puhua mistä tahansa, sanoittaa asioita joita ei aiemmin ole osannut. Kun menemme nukkumaan, kello näyttää 5:01 ja nouseva myrsky rymisyttää kattopeltejä.

Aamulla herätämme koirat sohvalta ja lähdemme ulos tutkimaan hiljaista lokakuista Hankoa. Koirat olivat viimeksikin mukana, muistavatkohan ne? Silloin oli kesä, vietimme rannalla ihanan iltapäivän, Juno-koira torkkui hiekalle levitetyllä viltillä Mikon vieressä ja Luna-koira riehui meressä Jarnon kanssa eikä olisi halunnut tulla vedestä pois vielä illallakaan. Jarnon piti kantaa vastahakoinen eläin rantaan ja kääriä se pyyhkeeseen.

Koiria ei tunnu hirveästi huolettavan se, etteivät ne ikinä tiedä mihin päätyvät hypätessään pakuun. Mikko huomautti, että ehkä se johtuu siitä, ettei niitä ikinä viedä mihinkään ikävään paikkaan. Aina ne ovat yhtä innoissaan, nuuhkivat ja tutkivat paikat läpi samalla pätevyydellä ja tarkkavaisuudella, heiluttelevat häntiään ja vaativat välipalaa. Luna löytää aina kepin. Juno löytää aina kadulle unohdetun puolikkaan kebabin. Hangossa sellaista ei omistajan huojennukseksi ja koiran pettymykseksi ole tarjolla. Keppejä löytyy kyllä useita ja Lunan riemuksi ne lentävät pitkin rantaviivaa.

Teemme edellisillan jämistä pienen lounaan, joka paisuu fiestaksi: saaristolaisleipää ja lohta, Iran tekemää skagenia, avokadoa sitruunalla ja suolalla. Keittiön vihreät käsintehdyt kaakelit ovat niin hienot, että unohdan ottaa niistä kuvan (voitte vakoilla niitä Annan Instagramista). Sitten keittelemme kahvia ja juomme sitä käsinmaalatuista keramiikkakupeista. Selailen Annan kirjoja, ne on valittu samalla pieteetillä kuin kaikki muutkin vierastalon esineet. Paljon taidetta, paljon ruoka-aiheita. Pidän tämän naisen prioriteeteista! Picasso-kirjoista löytyy kuvia taiteilijan mäyräkoirasta, yritän pakottaa meidän koiria tutustumaan kuuluisaan lajitoveriinsa. Juno yrittää nuolaista kirjaa ja Luna on kiinnostuneempi nukkumisesta, kerää selvästi voimia seuraavaa keppiriehaa varten.

Kiertelemme lauantain kunniaksi kirpputoreilla. Yhdessä pyörii musta noutaja, vanha huumekoira, joka viettää eläkepäiviään Hangossa. Ammattitaidosta on eläkkeelläkin hyötyä, sillä se tietää heti, että Jarnolla on taskussaan raksuja ja istuu Jarnon eteen odottamaan. He ystävystyvät ja minä koluan kirppistä, hyllyt notkuvat kauniita vanhoja esineitä joita voi katsella ja ihastella kuin olisi näyttelyssä. Miten hieno peili! Niin nätisti kaiverretyt kyntteliköt. Tuokin käsinmaalattu maljakko! Unohdan taas ottaa kuvia, vaikka kamera keikkuu olallani.

Ostamme kolmellakympillä loistokunnossa olevan vanhan peurantaljan, se taitaa löytää paikkansa Lappi-talomme saunan terassilta. Sen harmaantuneissa laudoissa kasvaa jäkälää ja talja sopii sen täydellisesti tunnelmaan. Ostan myös käsinmaalatun keltaisen Arabian pikkuvadin, joka huutaa Annan nimeä tavalla, jota en osaa selittää, mutta jota en aio vastustaa. Uskon, että joskus asiat löytyvät intuitiivisesti tiensä oikean omistajansa luo.

Illalla syömme simpukoita ja juomme valkoviiniä, seurue on iso ja mahtuu juuri ja juuri pitkän pöydän äärellä. Illallisen jälkeen päädymme vielä täpötäyteen baariin, jossa pitää huutaa tullakseen kuulluksi, koska lavalla soittaa paikallinen rokkibändi. Lavan lähellä häärää tyyppi, jonka paidan selkämyksessä lukee Väistä urpo. Veikkaan, että hän on talon teknikko. Olen pudota penkiltä kun ihmiset kokoontuvat lavan eteen tanssimaan – onko Suomessa tosiaan korttelikapakka, jossa bändi saa ihmiset tanssimaan!? Ehkä niitä on paljonkin ja olen vain unohtanut, kun “mennään baariin” on viime vuosina tarkoittanut, että mennään Coronaan.

Kun olemme huutaneet tarpeeksi bändin yli, suuntaamme jatkoille vierasresidenssiimme, jonne olemme varanneet viinipullon (hyvä on, kaksi) juuri tälläistä täysin yllättävää tilannetta varten. Puhumme elokuvista, matkoista (erityisesti Ranskasta) ja remonteista (niistä sekä meillä että Annalla on erityisen paljon sanottavaa). Kaivamme jääkaapista purkillisen oliiveja, ne menevät jälkiruoasta, jolle ei simpukoiden ja ranskalaisten jäljiltä jäänyt tilaa.

Joskus tällaisinä hetkinä havahdun siihen kuinka onnekas olen, kuinka paljon kaikkea hyvää elämässäni on. Saan istua iltaa tälläisessä seurassa, pöydässä, jonka äärellä on elämänkumppanini ja ystäväni, jotkut heistä vanhempia ja toiset uudempia, hurmaavia ihmisiä joiden kanssa on helppo olla. Koiramme ovat siskokset, parhaat ystävykset, jotka nukkuvat kasassa sohvalla. Heidätkin olemme saaneet pitää luonamme jo seitsemän vuotta. Meillä on yllin kyllin kaikkea, ruokaa ja viiniä ja rakkautta, hyvää tahtoa ja säkenöiviä suunnitelmia, sellaisia joista toiset ovat ehkä parempia paperilla, mutta loput laitetaan täytäntöön heti.

Sunnuntai valkenee valkoisena pilviutuisena aamuna, mutta iltapäivällä taivas kirkastuu. Kuljeskelemme tyhjillä rannoilla. Meillä tuntuu käyvän tuuri, sillä olemme joka visiitillä saaneet pitää rannat kokonaan itsellämme. Koirat villiintyvät vapaudestaan ja kirmaavat edestakaisin niin että hiekka pöllyää. Sillä välin kun toinen loikkii keppinsä perässä, toinen tutkii toiveikkaana hiekalle huuhtoutuneita (ilmeisesti hiukan kebabia muistuttavia) leväkeriä. Ne ovat niin onnellisia, että se ei voi olla tarttumatta.

Mikko ottaa meistä muutaman kuvan. Aurinko on alkanut yhtäkkiä paistaa. Juuri kun ajattelen, että tästä ei enää sunnuntai parane, keskellä tyhjää rantaa tulee vastaan puiden keskellä häämöttävään rakennukseen osoittava kyltti, jossa lukee: tuoretta kahvia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Savuista rokkia New Yorkista

2

Aah nyt kaikki savuisen, riisutun rokin ystävät kuulolle! Jos tykkäät PJ Harveysta, The Killsista, Patti Smithista tai siitä miltä suunnilleen kaikki newyorkilainen rock kuulosti 70-luvun puolivälissä, saatat lämmetä uusimmalle löydölleni. Brooklynlainen She keeps bees on yhtä kuin laulaja-kitaristi Jessica Larrabee ja rumpali Andy LaPlant. He tapasivat baarissa, jossa Jessica oli töissä baarimikkona. Andysta tuli ensin Jessican tuottaja, sitten rumpali ja lopulta ilmeisesti myös poikaystävä. Jotenkin sympaattista, että useimpien kappaleen tiedoissa lukee Recorded and mixed by Andy and Jess at home. Rakastan tätä simppeliä, rämisevää soundia, jossa on uskallettu luottaa vahvaan äänenkäyttöön ja melodiaan eikä olla sorruttu turhaan kikkailuun.


☊ SHE KEEPS BEES ~ OUR BODIES

Jarno Jussila
Jarno Jussila ~

33 vastausta miehen suusta

21

Tartunpa minäkin tähän blogimaailmaa kiertävään poikaystävähaasteeseen! Seuraa siis kolmekymmentäkolme kysymystä ja vastausta aiheesta tyttöystäväni Stella.

1. Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitapaamisellamme? 

Tapasimme ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, kauan ennen kuin aloimme olla yhdessä. Olin silloin toisessa parisuhteessa enkä oikein muista mitä ajattelin, mutta tuntuu, että sen jälkeen meillä on ollut monta “ensitapaamista”. Mulla on ollut Stellasta aina tietynlainen tuttuuden tunne, aivan kuin olisimme olleet ystäviä jo ennen tätä elämää. Olemme aina hakeutuneet toistemme lähelle. Meistä on useita ennen suhdettamme otettuja yhteiskuvia – kuten tämä tai tämä – ja jotenkin olemme onnistuneet näyttämään jo silloin pariskunnalta. Tunne Stellasta on ollut aina lämmin, vastaanottavainen ja jollain tapaa tasapainoinen. Hänen vaikutuspiirissään on aina ollut hyvä olla.

2. Nauranko vitseille, joita en oikeasti tajua? 

Emme varsinaisesti kertomalla kerro vitsejä mitä kuuluisi tajuta, vaan huumorintajumme on enemmän tilannesidonnaista ja useasti väsyneen maanista. Mä suollan suustani välillä sellaista dadaa, jota en aina itsekään ymmärrä. Huumorini on usein fyysistä, saatan tanssia tai twerkata tai näytellä jotain hämärää taideperformanssia. Vien sen aina loppuun asti, jotta saisin Stellan nauramaan ja tähän asti oon aina onnistunut, riippumatta siitä onko sekoiluni tajuttu vai ei.

3. Pidänkö halailusta? 

Me molemmat pidämme. Kuka nyt ei pidä halailusta!? Stellan mielestä voisin myös silitellä häntä aina kun lojumme vaikka sohvalla yhdessä, ja yleensä silittelenkin.

4. Haluaisinko pienet vai isot häät? 

Aiheesta on haaveiltu ja tuntuu, että minä olen se primus motor, joka haluaa ne isot häät. Stella haluaisi intiimit eli varmaankin melko pienet häät, joissa ei olisi hirveä järjestäminen tai valtava budjetti. Siellä olisi vain tärkeimmät ihmiset (ja koirat) ja meidännäköinen meininki.

5. Olenko koskaan rikkonut lakia? 

Puhutaan aika pienistä rikkomuksista, mutta kyllä – she has!

6. Millainen on voileipäni? 

Yleensä minun tekemä, jota minä yritän syödä.

7. Millaista musiikkia kuuntelen? 

Kaikenlaista hyvää musaa vanhasta rokista ja postpunkista elektrovetoiseen indiepopiin ja folkhönkäilyyn. Väliin mahtuu kyllä kaikkea muutakin The Nationalista niihin kahteen räppibiisiin, joita Stella aina välillä soittaa. Rakastan sitä, että naisellani on hyvä musiikkimaku – eli melkein samanlainen kuin minulla. Stellan musiikkivalinnoista on helppo päätellä millainen maanisuuden vaihe on milloinkin meneillään. Viime aikoina olemme tosin molemmat taantuneet rauhallisemman musiikin pariin.

8. Mitä pelkään? 

Läheisten menettämistä ja sitä, että koirille sattuisi jotain. Kaikista eniten hämähäkkejä. Tämän pelon Stella on ihan itse kehittänyt itselleen joskus teinivuosinaan, sillä ei hän niitä kuulemma pelännyt vielä lapsena kun asui hämähäkkimaassa Australiassa.

9. Kestänkö stressiä? 

No kyllä. Välillä meidän elämässä on tosi stressaavia aikoja, mutta en ole koskaan tavannut ketään, joka pystyisi handlaamaan niitä niin hyvin. Stella on kertonut kuinka hänen elämänsä oli joskus monin verroin stressaavampaa. En voi kuin ihmetellä kuinka kovassa liemessä hänet on keitetty, sillä itse ajaudun paljon pienemmästä stressistä jo ihan hajoamispisteeseen.

10. Oudoin tapani? 

Peili-ilme! Aina peilatessaan Stella tekee huulillaan ilmeen, mitä en koskaan näe muuten. Jaksan aina huomauttaa asiasta, vaikka ei siinä mitään pahaa olekaan. Se vaan aina ihmetyttää mua. Ärsyttäviä tapoja on sitten enemmän, mutta sitä ei onneksi kysytty.

11. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?

Kirjanpitäjäksi. Omienkin kuittien järjestelemisessä näyttää olevan ihan tarpeeksi hommaa.

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävän, kuolleen tai ihan kenen kanssa tahansa. Kuka se olisi?

Hänen isänsä Christian.

13. Jos voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?

Paljon hyvää niin itselleen, läheisilleen kuin koko maailmalle. Yhteinen haaveemme on perustaa jokaiseen maailman kolkkaan eläinhoitolaketju haavoittuneille ja hylätyille eläimille. Idea sai alkunsa viime vuonna Balilla, kun ihmisiä evakuoitiin aktivoituneen tulivuoren ympäriltä ja alueella oli paljon hätää kärsiviä ja hylättyjä eläimiä, kuten kaksi koiranpentua, jotka pelastimme ojasta. Alueella oli pari animal shelteriä, jotka olivat niin täynnä, etteivät pystyneet enää ottamaan uusia eläimiä vastaan. Olemme konseptoineet tätä ideaa jo pitkälle, puuttuu vain rahoitus. Pitääkin pistää taas lotto vetämään.

14. Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?

En tiedä väripersoonallisuusasioista juuri mitään. Vastaan, että punainen, koska Stella on kuuma.

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?

Stellaa risoo eniten öykkäröinti ja moukkamaisuus, empatiakyvyttömyys, tahallinen tyhmäksi heittäytyminen ja henkinen laiskuus.

16. Mikä on suosikkiroskaruokani?

Old skool grilliruoka. Kun liikumme pakulla ympäri Suomea, koitamme aina etsiä autenttisia lippakioskeja ja grillejä. Aavasaksan grilli on klassikko, sieltä yleensä ranut kaikilla mausteilla. Stella pyytää aina ekstramajoneesia, sipulihakkelusta ja sinappia, ja voi sitä järkytystä jos sipulihakkelusta ei ole.

17. Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?

Me ollaan rasittavan yksimielisiä myös tyylijutuissa, mutta jos joku on nyt pakko keksiä niin Stellan jotkut loppuun asti rakastetut lempivaatteet on mun mielestä vähän turhan kulahtaneet. Eivät ne varsinaisesti ole rumia, mutta sanotaanko, että ne ovat asiansa ajaneet. Osa niistä onkin siirtynyt ajasta ikuisuuteen palautteeni perusteella, kuten yhdet farkut, joita Stella sinnikkäästi käytti, vaikka niistä oli pelkät riekaleet jäljellä.

18. Mikä oli viimeisin tekstiviesti minkä lähetin sinulle?

Messenger: “Haluan kuvan myös siitä toisesta”. Kuva nukkuvasta Luna-koirasta ei riittänyt, hän vaati kuvan myös toisesta viereeni käpertyneestä koirasta. Tämä viestinvaihto käytiin työhuoneen ja olohuoneen välillä.

WhatsApp: “Ah, ihanaa <3”. Vastaus siihen, kun kerroin olevani pihalla hengaamassa lehmien kanssa. Olimme Lapissa, olin ollut aika pitkään kauppareissulla ja Stella oli lähettänyt viestin kysyäkseen olenko eksynyt.

SMS: “Hei rakas, tuleekohan tämä tekstari perille? Me ollaan ehkä matkan puolivälissä, kaikki mennyt hyvin, mutta nyt ukkostaa ja sataa niin, että näkyvyys on 0 ja tiet tulvii. Näätkö säätiedotuksesta mikä meininki, onko tää pahenemassa vai kuuroluonteinen homma? En tiedä saatko näitä viestejä, mulle ei ainakaan tuu vastaukset läpi. Kohta on pimeää ja sade näyttää vaan tihenevän… Toivotaan että pysytään tiellä.”  Tämä viesti saapui mun nukkuessa jetlagia pois jakartalaisessa hotellissa ja Stellan matkatessa Balilta halki Jaavan luokseni.

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan?

Tottakai! Ja silloin minä myös haluan hoitaa.

20. Kun riitelemme miten käyttäydyn?

Stella on riidellessään ärsyttävän looginen ja haluaa käsitellä kaiken heti ja suoraan. Useimmiten hän toimii reilusti ja perustelee kantansa eikä vaan huuda tai riitele riitelemisen vuoksi. Stella on oikeastaan paljon parempi riitelijä kuin minä. Itsehän mieluiten pakenisin konfliktitilanteesta ja siirtyisin suoraan tunnekuohun jälkeiseen sovintovaiheeseen, jossa yritetään ymmärtää toista ja etsitään ratkaisuja.

21. Menemme ravintolaan, mitä tilaan?

Stella tilaa alkuun kuplivaa, pääruoaksi yleensä pastaa tai kalaa. Tilaamme useasti eri pääruoat, jotta molemmat pääsevät maistamaan toisen annosta. Tämä on vähän riskaabelia, sillä monesti toinen on hitti ja toinen huti ja se olen yleensä minä, jonka arpaonni on kehnompi.

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

Taide tai esimerkiksi hyvä kirja heittää Stellan aikapoimuun. Myös ystävien parissa Stella unohtaa ajantajun. Musiikki, viini ja naposteltavat liittyvät usein asiaan.

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?

Vaikka Stella on monessa asiassa suurpiirteinen, saksalainen suoraviivaisuus tulee esiin asioiden hoitamisessa. Kaikenlainen turha säätäminen saa hänet samantien raivon valtaan.

24. Entäs piristymään?

Pienet pyyteettömät teot ja huomaavaisuus. Sen ei tarvitse kohdistua välttämättä Stellaan, vaan riittää, että hän todistaa jotain tällaista tapahtumaa. Ja söpöjen eläinvideoiden voimaa ei pidä koskaan aliarvioida.

25. Millainen olen tyttöystävänä?

Rehellinen, reilu ja avoin. Stella antaa mulle tilaa olla sellainen kun olen, eikä mun tarvi taistella saadakseni ääntäni kuuluviin. En tiedä minkälainen hän on ollut muiden tyttöystävänä, mutta mulle hän on sielunkumppani. Hän saa mut pyrkimään olemaan parempi mies joka ikinen päivä.

26. Kumpi sanoi ensin “rakastan sinua” ja missä se tapahtui?

Stella sen sanoi ensimmäisenä ääneen, Tehtaankadun kämpässä ennen kuin itse asuin siellä. Se tuli ulos mutkan kautta jonkun kinan yhteydessä.

27. Mitä teen heti ekana aamulla?

En itseasiassa edes tiedä, koska nukun yleensä vähän pidempään kuin Stella. Luulen, että hän tarkastaa puhelimesta sähköpostit, viestit, kellonajan ja kalenterin, jonka jälkeen menee aamupesulle.

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?

Vaihtelee vähän vuodenajan mukaan. Kesäisin pelkkä ohut aamutakki ja talvella iso villapaita, joogapöksyt ja villasukat.

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?

Kaiken varmaan osaisi hoitaa, jos vaan haluaisi ja ehtisi. Mutta suurimman osan mä hoidan mieluusti, koska nämä on niitä pyyteettömiä tekoja, joilla kerään itselleni helppoja poikaystäväpisteitä. Toki tämä on myös mun koti, joten tekisin jokatapauksessa osani.

30. Kumpi määrää kaapin paikan?

Just nyt remontin keskellä tuntuu, että rakennesuunnittelija, taloyhtiö tai rakennusvirasto. Meillä kahdella on melko hyvä yhteisymmärrys kaapin paikasta eikä kukaan varsinaisesti määrää ketään. Ajattelen, että meillä on aika moderni parisuhde, jossa molemmat ottaa vastuuta itselleen luontevista asioista ja arvostaa toisen tekemisiä. Mutta silloin kun Stellalla on jostain asiasta vahva visio, hän jakaa ohjeita, joita kannattaa noudattaa ellei halua joutua keskelle kriisineuvottelua.

31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?

Viisaus, ehdottomasti. En tarkoita kirjaviisautta, vaan sellaista elämänkokemuksen tuomaa ymmärrystä itsestä, muista ja ympäröivästä maailmasta.

32. Entä paras piirre ulkoisesti?

Hymy ja varsinkin silmät hymyillessä.

33. Ihanin yhteinen muisto?

Näitä on lukemattomia, mutta yksi mieleenpainuvimmista muistoista oli koko Australian matka ja etenkin se päivä, kun ajoimme hänen isänsä vanhalle tilalle. Siihen liittyi niin paljon tunteita, että se täytti ihan joka paikan. Oli hienoa saada jakaa se Stellan kanssa. Koko matka oli vaikuttava kokemus ja tiedän, että palaamme Australiaan vielä.

Kuvituskuvista kiitos italialaiselle valokuvaajalle Silvia Falcomerille, jonka ottamat yhteiskuvat kuvittivat myös edellistä kirjoitusta, jossa vastasin kysymyksiin.

PHOTOS BY SILVIA FALCOMER