Palaveripäivien perusasu

✖ RIGA, LATVIA

Läksin viime viikolla Riikaan työmatkalle. Päivät olivat täynnä palavereita ja tiesin, että autossa istumista, kävelyä ja seisoskelua tulee paljon. Pakkasin siis pelkästään käytännöllisiä perusvaatteita: supermukavat pellavahousut, lenkkarit, nahkatakki, pari neuletta. Mutta eihän sitä ihminen oikeastaan paljon muuta neljän päivän matkalle tarvitsekaan! Jarno nappasi pari kuvaa, kun olimme taas lähdössä aamulla hotellista kohti päivän ensimmäistä tapaamista.

Perusvaatepäivinä tulee turvauduttua usein kokomustaan – se toimii kesälläkin, kun materiaalit ovat ohuet ja rennot. Hiekanvärinen kassi oli *köh* väriläiskäni. Parikymppisenä kannoin olalla usein kangaskasseja, viime vuosina ne ovat vaihtuneet asteen sofistikoituneimpiin punottuihin kasseihin, joihin voi sulloa huoletta kaiken mitä päivän aikana tarvitsee. Vähän silti ikävöin joskus sitä loppuun asti rakastettua haalistunutta kangaskassia, jossa luki support your local music scene. Tai ehken ikävöi niinkään siitä kassia, vaan musiikkialalle päätyneen kaksikymppisen musadiggarin loputonta intoa.

Jep, ei sitä nahkatakkia ihan hirveästi tarvittu. Kesä oli tietysti saapunut Riikaankin ja yhtä sateista päivää lukuunottamatta saimme nauttia jumalaisesta auringonvalosta – onneksi muistin aurinkorasvan.

PELLAVAHOUSUT* & T-PAITA* NANSO
DANTEN NAHKATAKKI* DOTS
AURINKOLASIT RAY-BAN
LENKKARIT PUMA
PUNOSKASSI MATKAMUISTO
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

✖ Toukokuun kootut

Seuraavaksi luvassa katsaus kuluneen kuukauden kuumiin, kiinnostaviin ja ajankohtaisiin asioihin!

✖ Kodin mylläyspäivät. No tämä ei varmaan kuulosta kovin isolta uutiselta, ainahan meillä on käynnissä joku mylläys (kuten pieni keittiöremontti tai joku kasuaali seinänkaato). Instagramin story-videoitamme seuraavat jo tietävät, että meillä on ollut viime viikkoina vähän tavallista enemmän hässäkkää, kun päällä on ollut niin omia kuin muiden kuvaustuotantoja, joiden takia on maalattu seiniä, kannettu kalusteita, lavastettu, valaistu ja vietetty öitä hotellissa. Ensi syksynä saatatte bongata tutun asunnon ainakin yhdessä tv-sarjassa ja parissa mainoskampanjassa. Omat kuvauksemme ovat sentään olleet pienempiä tuotantoja, niitä varten ei ole tarvittu tuotantoyhtiöiden rekkoja tai valotiimiä. Vilautan ehkä joitakin niistä vielä täällä bloginkin puolella.

✖ Kesän festarikausi alkaa. Kreisiä, että ensi viikolla on jo Sideways! Näillä näkymin suuntaamme paikalle ainakin perjantaina kun lauteille nousee yksi teinivuosieni suosikeista, Suede. Ostin viime syksynä kirjamessuilta solisti Brett Andersonin elämänkerran, jota en ole vielä ehtinyt lukea, ehkä ahmaisen sen vielä ennen keikkaa. Listasin tovi sitten muita Sideways -tärppejä, kannattaa kurkata jos harkitsette vielä tulemista. Kesäkuuhun mahtuu toisetkin festarit, tie vie nimittäin Pohjanmaalle Provinssiin kuun lopussa.

✖ Mäykkysiskosten synttärit. Voitteko kuvitella, että kolmikko täytti toissapäivänä kahdeksan vuotta?! Minä en. He saivat viettää merkkipäivän koiranhoitoteknisistä syistä yhdessä, mutta varsinaiset juhlat pidämme vasta ensi viikolla, kun on paremmin aikaa. Nakkikakku on kuitenkin jokavuotinen perinne, jota ei sovi skipata. Jos ihmettelet nyt mikä kolmikko, meillä on tosiaan ystäväpiirissä kolme tyttöstä samasta pentueesta: kurkkaa vaikka tämä vanha kuva heistä. Lisää aiheesta viimesyksyisessä Juno-koiralle omistetussa kirjoituksessa.

✖ Koti täyttyy taiteella. Olemme tehneet viime vuosina useamman taidehankinnan, ja saimme nyt jo aikaiseksi viedä teokset kehystämöön. Mikä siinä onkin, että kehystykseen ryhtymisessä kestää keskimäärin kolme vuotta!? Käyn hammaslääkärilläkin useammin ja kehysten kanssa värkkääminen on sentään kivaa ja luovaa puuhaa (varsinkin kun osallistuu itse lähinnä ideointiprosessiin ja luottaa varsinaisen kehystystyön ammattilaisen käsiin eikä hanki itselleen hermoromahdusta yrittämällä tehdä sitä itse).

Kuvassa oleva taulu ei valitettavasti liity asiaan – tuokin juliste kaipaisi kunnollisia kehyksiä noiden muovisten tilalle, mutta kattellaan sitä sitten kun tämä ensimmäinen satsi on saatu valmiiksi ja ripustettua vihdoin seinille pitkän odotuksen jälkeen.

✖ Uusia tuulia työrintamalla. Uudet ideat ovat poltelleet jo tovin taskunpohjalla ja nyt ne nytkähtelevät eteenpäin! Joka askeleella tulee selvemmäksi ja selvemmäksi miten pitkä matka on vielä edessä, mutta kutina on hyvä enkä malta odottaa, että pääsen kertomaan lisää. JEP, nyt olen just se raivostuttava tyyppi joka vihjailee eikä kerro, mutta asiat ovat sen verran kesken etten vielä voi. Haluan kuitenkin teidän tietävän, että taustalla muhii kaikenlaista silloinkin kun olen täällä hetken hiljaa.

Mitäs teidän toukokuuhun on kuulunut? 

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Nähdään Parolan aseman rompetorilla!

Tiedän, että joukkoonne kuuluu paljon vintagesta ja secondhand-aarteista kiinnostuneita, joten seuraa kuuma menovinkki kesäkuun toiselle viikonlopulle. Olemme menossa myymään kirppistavaraa Parolan aseman rompetorille, joka järjestetään lauantaina 8. kesäkuuta klo 10-15. Tulkaa tervehtimään ja hengaamaan! Jos ette ole shoppailutuulella, paikalle voi tulla myös vain viettämään kesälauantaita ja nauttimaan vohvelikahveista kuvankauniissa asemamiljöössä. Niin, ja tietysti viihdyttämään minua ja Jarnoa.

Tämä on epäilyksettä kesän kivoin kirppistapahtuma, tiedämme koska olimme siellä viime kesänä vieraana. Parolan aseman aulaan, makasiiniin ja asemapihalle kokoontuu kymmeniä kirppismyyjiä, sisältä löytyy hurmaava kahvila ja tunnelma on enemmän kuin kohdallaan. Myymässä on tänä vuonna meidän lisäksemme noin 40 myyjää, joukossaan sisustusbloggaajia, stailaajia, vanhan tavaran kauppiaita ja omia kaappejaan tyhjenteleviä kirppishaukkoja. Vintageaarteiden lisäksi tapahtumassa myydään mm. Diagnoosi Sisustusmanian superkaunista keramiikkaa, jota mekin olemme ostaneet astiakaappiimme.

Nappasin kuvan Lapissa ennen kuin pakkasimme kamat pakuun. Tässä on todellakin vasta mitätön murto-osa kaikesta!

Olemme tyhjentäneet sekä kaupunkikodin että Lappi-kodin varastot ja tehneet tuntuvan harvennuksen kuvausrekvisiittaamme, joten aarteet eivät lopu heti kesken – tavaraa on myynnissä lähes kaksi pakullista ja hinnat sorvataan sellaisiksi, että kaikki varmasti lähtee. Myyntiin tulee mm. 50- ja 60-luvun huonekaluja kuten senkki, sarjapöytiä ja raheja, rottinkikalusteita, isoja marokkolaisia mattoja, taidetta, ryijyjä, kirjoja, keramiikkaa ja astioita. Kuriositeettina mukana myös iso hirventalja ja todella painava kipsipää.

Jos huutelette nyt siellä että MIKÄ PAROLAN ASEMA, tässäpä tiivistelmä: Parolan vanhan rautatieaseman on viime vuodet omistanut ihana pariskunta, joka valtavan (ja upean) asemarakennuksensa kunnostamisen ohessa ylläpitää Parolan asema -nimistä blogia ja järjestää tätä loistavaa vuosittaista tapahtumaa. Jos remppahommat, sisustusinspiraatio ja DIY-vinkit kiinnostavat, kannattaa ottaa blogi seurantaan. Olemme itsekin saaneet heiltä tukullisen tarpeeseen tulleita vinkkejä omaan taloprojektiimme. Vanha asema on itsessäänkin valtavan inspiroiva, joten paikalle kannattaa tulla ihan jo sen vuoksi, että sen sisälle ei pääse ihan joka päivä kurkistamaan.

Vielä muutama käytännön vinkki!

1 ~ Parola sijaitsee Hämeenlinnan kupeessa tunnin matkan päässä Helsingistä. Paikalle pääsee oman auton lisäksi kätevästi bussilla ja junalla, joka jättää sattuneesta syystä lähes ovelle. Tsekkaa tarkemmat saapumisohjeet tapahtuman FB-sivulta. Ystävät, koirat ja lapset mukaan lauantaiselle kesäretkelle.

2 ~ Varaa kunnolla aikaa: tutkittavaa ja pengottavaa on paljon ja haluat takuulla pysähtyä kahvillekin. Tapahtuma alkaa klo 10 ja kestää kolmeen iltapäivällä. Aamupäivällä on tietysti parhaat valikoimat, loppupäivästä taas tehdään parhaat diilit. Meno tulee olemaan vauhdikasta kelistä riippumatta, mutta tietysti olemme tilanneet aurinkoa.

3 ~ Kannattaa varustautua käteisellä. Mobilepay käy tosin meille ja monille muillekin myyjille, toisille jopa korttimaksu.

4 ~ Jos löytösi eivät mahdu autoosi tai eivät kulje kätevästi kainalossasi julkisilla, ei hätää: hankintoja on mahdollista jättää aseman varastoon odottamaan noutoa seuraavan viikon parin aikana.

5 ~ Kirppislöytö voittaa aina tavaran ostamisen uutena! Jos kaipaat inspiraatiota, tsekkaa kymmenen kirppisvinkin lista.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Sanat kateissa

On tullut vahingossa pidettyä pientä blogilomaa viime viikkoina. Ensin en ehtinyt kirjoittaa, sitten en osannut. Niin käy joskus: kun rutiini katkeaa, on hankalaa saada se takaisin. Tulee harhainen kuvitelma, että mitä useampi päivä ehtii vierähtää, sen painavampaa asiaa pitäisi olla palatessaan langoille. Oikeasti kaikilla on oma elämä, jota ajatella, eikä kovin moni ole ehtinyt edes huomata, että joku tyyppi jossain on ollut viime aikoina hiljaa.

Olen sentäs riehunut Instagramin puolella, jakanut pieniä hetkiä viikkojen varrelta: pellavaöljynkatkuisia raksakuulumisia Lapista, raiteiden kolinaa yöjunasta. Se on tuntunut vaivattomalta, kuvat ovat minulle helppoja silloinkin, kun sanat ovat hetkellisesti hukassa. Ehkä siksi kuvia onkin tavallista enemmän.

Kaikki on hyvin, oikeastaan paremmin kuin hyvin. Kirjoitan tätä keskiyöllä, kello tikittää jossain mutta maailma on paikoillaan, ikkunan takana juuri puhkeamaisillaan oleva kesä. Sadetta lupaavat, ei haittaa, viikonloppuna tahdon vain järjestää asioita ja ajatuksia. Pitää ikkunaa auki ja kuunnella kaupungin ääniä, pestä pyykkiä, laittaa sanoja peräkkäin ja katsoa vieläkö osaan kutoa niistä kokonaisia, ymmärrettäviä lauseita.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Särestöniemi ~ taiteilijan kotona

✖ KITTILÄ, LAPPI

Viime tiistaina vietettiin lappilaisen taiteilija Reidar Särestöniemen syntymäpäivää! Loikataanpa merkkipäivän kunniaksi viimekuiseen Lapin roadtripiimme, jonka varrella poikkesimme myös Kittilään. Olin nimittäin pitkään halunnut vierailla Kittilän Kaukosen kylässä, Särestöniemen suvun tilalla, jossa Reidar syntyi ja eli lähes koko elämänsä. Syrjässä kaikesta sijaitsevaan Särestöön ei kulkenut hänen elinaikanaan edes tietä, mutta se oli Lapin luontoa rakastavan taiteilijan koti, työskentelypaikka ja sielunmaisema.

Keskellä metsää sijaitsevan tilan komeita hirsirakennuksia ei tarvitse tyytyä ihailemaan pelkästään ulkoa, sillä tilalla toimii nykyään Särestöniemi-museo. Pääsylipun hinnalla saa koluta nurkkia sydämensä kyllyydestä ja nähdä lähietäisyydeltä missä vuonna 1925 syntynyt Reidar asui, työskenteli ja saunoi nimekkäiden vieraidensa, kuten Kekkosen kanssa. Museolla on hallussaan noin kolmannes Reidarin uran aikana syntyneestä 1500 teoksesta ja tilalla on esillä vaihtuva näyttely, johon lainataan töitä myös muualta.

Loputtoman, mutkittelevan savitien päässä sijaitsevaan Särestöön ei kulje julkista liikennettä, vaan visiittiin tarvitaan oma auto. Vaivannäöstä huolimatta suosittelen lämpimästi vierailua, jos löytää itsensä Kittilän suunnalta. Esimerkiksi Leviltä sinne ei ole kuin vajaa 50 km, mikä on Lapin mittakaavassa yksi poronkusema.

Särestöniemi oli kiehtova tyyppi, joka herätti kiihkeää keskustelua niin taiteellaan kuin värikkäällä persoonallaan. Lapin mies oli loistava tarinankertoja ja seuramies, jota kutsuttiin usein Kittilän shamaaniksi tai Pohjolan Picassoksi. Hän oli 70-luvun aikakauslehtien suosikkihahmo ja poseerasi kuvissa silmät hohkaen mustina kuin miilunpolttajalla milloin afgaaniturkissa, milloin lähes alastomana. Kuvat eivät nostattaisi tänä päivänä suuria tunteita, mutta 70-luvun Suomi oli toisenlainen ja Reidar herätti huomiota kaikkialla missä kulki.

Särestöniemessä hän asui koko elämänsä lukuunottamatta 50-luvun opiskeluvuosiaan Helsingissä ja Leningradissa. 50-luvun lopussa hän piti Helsingissä yksityisnäyttelyn, josta hänen uransa lähti nousukiitoon: villejä, värikylläisiä öljymaalauksia tehneestä kittiläläisestä tuli kolmekymppisenä aikansa tunnetuin lappilainen taiteilija. Nykyään hänen teoksistaan maksetaan moninkertaisia hintoja ja ne ovat taidekeräilijöiden kestosuosikkeja.

Reidar ehti tehdä uransa varrella monenlaista grafiikasta pastellitöihin, mutta pian pienet muotokuvat ja maisemat alkoivat liukua siihen mistä hänet parhaiten tunnetaan: valtaviin, värikkäisiin öljyvärimaalauksiin ja Lapin luonnosta ammentavaan puoliabstraktiin ilmaisuun. 60-luvulla Reidarin tyyli muuttui entistä kokeilevammaksi, hän sekoitti paksuun maaliin erilaisia aineksia ja teki joistakin töistään lähes kolmiulotteisia. Luin jostain, että taidekeräilijät ja konservaattorit ovat olleet kokeiluista enemmän kauhuissaan kuin innoissaan, sillä erikoistekniikoilla tehtyjä maalipintoja on jouduttu konservoimaan uudelleen.

Gallerian sisäänkäynti ja Mukka-ikoni, jonka Reidari teki 70-luvulla lappilaisen kirjailija Timo K. Mukan muistolle.

Monimerkitykselliset eläinaiheet ja arktinen maisema olivat ominta Reidaria: hurjissa teoksissa vilisee ilveksiä ja riekkoja, rakastuneita hylkeitä, koivikkoja, jokia, jänkää, tuntureita. Ne ovat kaikki metaforia, monet niistä taiteilijasta itsestään – joskus hän oli karhu, toisinaan jänkä. Syvät värit olivat tärkeitä, niillä hän kuvasi ruskaa, suopursujen kukintaa, kesäyön aurinkoa, tunturin ensilunta.

Äitini rakastaa Lappia vähintään yhtä paljon ja muistelee Reidarin Huurrekoivikkoa, joka roikkui 70-luvulla Oulun Osuuspankin aulassa. Hän kävi opiskeluvuosinaan istumassa sen äärellä silloinkin kun ei ollut pankkiin mitään asiaa.

Rakastan sitä, että Reidar maalasi Lapin paratiisin väreissä ja sitä kuinka raivokkaasti elossa hänen työnsä ovat yhä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Rakastan maalausten nimiä: Yhdessä yössä Pohjantuuli puhalsi jängän kukkia täyteenKielto ja kaipausYössä kukkii kummat kukat. 

Lempiyksityiskohta: valtava signeeraus jokaisen teoksen alakulmassa.

Visiitti Särestöniemessä syvensi ymmärrystäni taiteilijasta, joka kuoli vain muutamia kuukausia ennen kuin minä synnyin. Jos hän eläisi nyt, hän olisi melkein satavuotias. Särestössä kulkiessa tuntuu kuin olisi päässyt hetkeksi taiteilijan saappaisiin, näkemään samat maisemat kuin hän, tuntemaan metsän ympärillään ja virtaavan veden voiman.

”Yritän kertoa värein tundraa, sekä sitä hurjaa kevättä, mitä koen, plus etsiä elämän pikkiriikkisessä ajassa jotain, joka maistuis vaikkapa yhtä mukavalta kuin kuun kehä ennen suvea, tai ensimmäiset muuttolinnut ja sääsket.” – Reidar Särestöniemi

Hesari julkaisi muuten viime vuonna Reidarista jutun, jossa avataan Reidarin kirjeenvaihtoa rakastettunsa, runoilija Yrjö Kaijärven kanssa. Heidän suhteensa päättyi vasta 70-luvun alussa Kaijärven kuolemaan. Kirjeet ovat lumoavaa luettavaa, mutta en tiedä mitä olisin mieltä yksityisen kirjeenvaihdon julkistamisesta. Tulee olo, että näitä sanoja ei ole tarkoitettu minun silmilleni.

Juuri kukaan ei ollut tiennyt Reidarin homoseksuaalisuudesta. Hesarin haastattelemien aikalaisten mukaan kylillä juoruttiin lähinnä Särestöniemen hurjista juhlista. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti ja sairaus vuoteen 1981 – siis Reidarin kuolinvuoteen – asti. Hän ei ehtinyt nähdä maailmaa, jossa olisi saanut avoimesti olla oma itsensä. Enpä tosin tiedä elämmekö sellaisessa maailmassa vieläkään.

Reidar oli monissa asioissa aikaansa edellä. Hän oli intohimoinen luonnonsuojelija, joka murehti arktisen luonnon tuhoutumista ja suhtautui kriittisesti muoviin. Hän rakasti Särestöniemen ohi virtaavaa Ounasjokea ja kutsui jokea veljekseen. Metsän keskellä sijaitsevalle tilalle pääsi Reidarin elinaikana ainoastaan veneellä sulan veden aikaan eikä hän halunnut rakennuttaa sinne tietä. Periaate saattoi koitua taiteilijan kohtaloksi: kun hänen sydämensä petti, ambulanssin henkilökunnan piti noutaa hänet vesiteitse. Kun he pääsivät vihdoin terveyskeskukseen, 56-vuotias taiteilija oli jo poissa.

Vanha Särestö

Museoalueen vanhin rakennus on Särestöniemen suvun talo, Vanha Särestö, joka on Reidarin lapsuudenkoti. Viimeisimpänä talossa asui Reidarin veli Anton, joka isännöi Särestöniemeä vielä pitkään Reidarin kuoleman jälkeen, 90-luvulle saakka, kunnes aika jätti hänestäkin. Vanhan Särestön peräpohjalaista rakennusperinnettä edustava päätalo piharakennuksineen entisöitiin ja avattiin vieraille 2000-luvun alussa. Kuvilla ja kertomuksilla varustettu talo kertoo suvun tarinan ja avaa taiteilijan varhaisia vaiheita. Reidarin ensimmäinen ateljeetilansa sijaitsi Vanhan Särestön pirtissä.

Eniten minua kiinnosti kuitenkin ns. Reidarin Särestö, eli taiteilijan itsensä rakennuttamat galleria ja ateljeekoti. Arkkitehtipariskunta Reima ja Raili Pietilä suunnittelivat 70-luvulla näyttävät galleria- ja ateljeerakennukset, jotka edustavat modernia suomalaista puuarkkitehtuuria. Niin pökerryttävän hienoja, etten ole päässyt niistä vieläkään yli, enkä osaa päättää kumpaa rakastan enemmän: rakennuksia itsessään vai Reidarin sisustusta, jossa on sulassa sovussa taidetta ja kirjallisuutta, pohjoista mielenmaisemaa ja matkamuistoja maailmalta.

Erillinen galleriarakennus tarvittiin, kun Särestössä alkoi kuuluisan taiteilijan houkuttamina liikkua kiinnostuneita vieraita taiteen ystävistä valtiovieraisiin. Galleria on huikaisevan hieno kelohonkarakennus, joka sulautuu saumattomasti ympäröivään metsään. Rakastan arkkitehtuuria, joka ei riitele ympäristönsä kanssa, vaan solahtaa maisemaan kuin olisi aina kuulunut juuri siihen. Galleriassa on korkea päätytila, jossa Reidarin suuret, värikkäät teokset ovat omassa elementissään, mutta museon kokoelmiin kuuluvia töitä on ripoteltu muuallekin rakennukseen, sinne sun tänne portaikkojen eteen ja nurkkien taakse.

Suurin yllätys odottaa rakennuksen toisessa kerroksessa: siellä on edustuskäyttöön rakennetun saunan lisäksi valtava uima-allas, joka on selvästi rakennuksen sydän. Hehkuvan vihreäksi maalattu allas on niin syvä, että se ulottuu kelohonkarakennuksen perustuksiin asti. Sieltä se omassa surrealistisessa tyyneydessään hohkaa lämpöä ympäröivään kittiläläiseen maisemaan.

Näky oli niin absurdi, että leuka loksahti auki. Tila on tietysti järisyttävän kaunis: valo väreilee ikkunoista, maalaukset hohkavat altaan ympärillä ja altaan toisesta päädystä näkee suoraan galleriatilaan. Gallerian uima-altaassa Särestöniemi sai uida kuin hylje taulujensa keskellä, lukee museon sivuilla. Mielikuva parrakkaasta taiteilijasta polskimassa altaassaan naurattaa yhä.

Varhainen monotypia.

Särestöniemen ensimmäinen ateljeekoti, Honkapirtti, tuhoutui uuden vuoden yönä vuonna 1977 alkaneessa tulipalossa. Talon mukanan tuhkaksi paloivat myös taideteokset, jotka Reidar oli halunnut pitää itsellään, lapsuudenmuistot, kirjakokoelmat sekä omat runot ja päiväkirjat, joista hän oli suunnitellut tekevänsä kirjan. Koko taiteilijan elämän niellyt tulipalo oli paha kolaus. Sanotaan, että Reidar ei koskaan toipunut siitä, eikä hän elänytkään montaa vuotta tulipalon jälkeen. Hänen elämäntyylinsä oli muutenkin kuluttava, alkoholinhuuruinen juhlinta ja julkisuudessa paistattelu vuorottelivat masennusjaksojen kanssa. Taiteilija kärsi myös todellisen identiteettinsä peittämisestä. Olen lukenut tulkintoja siitä kuinka Reidar veti julkisuudessa mystisen, joskin viihdyttävän Lapin samaanin roolia, ja vasta Särestössä läheisten keskellä roolit karisivat ja hän saattoi olla oma itsensä, tavallinen ihminen iloineen ja suruineen.

Uusi koti valmistui vuonna 1978 kivenheiton päähän galleriasta ja vanhan kodin kivijalasta – ja millainen ateljeekoti siitä tulikaan! Enemmänkin hirsilinna, kolmikerroksinen monumentti, jonka ikkunoista valo virtaa sisään kaikista suunnista. En tiennyt mitä tehdä kaiken sen kauneuden äärellä, joten sekoilin huoneesta toiseen pienen hysterian vallassa ja hoin Jarnolle kato tätä, miten ihana, voidaanko muuttaa tänne, miten tää kaikki on niin ihanaa.

Valtava ateljeesali on kaunis ja avara: sinne on helppo kuvitella Reidar työtakissaan suurten maalaustensa ääreen. Taiteilijan päivärytmi vaihteli vuodenaikojen mukaan: pisimmät päivät hän teki keväisin ja kesäisin, kun valoa piisasi yöt läpeensä. Kaamosaikaan työnteko oli vaikeaa, silloin Reidar matkusteli paljon. Sydäntalven valottomuus oli hänelle raskasta, hän eli auringosta ja valosta.

On surullista, että taiteilija ehti asua uudessa kodissaan alle kolme vuotta. Hän kuoli ateljeehensa 56-vuotiaana, toukokuun lopussa jäiden lähdön aikaan vuonna 1981. Ateljee on jätetty suunnilleen siihen kuntoon mihin se taiteilijan kuoltua jäi. Näyttää siltä kuin Reidar olisi vain piipahtanut ulos, mennyt tervehtimään jokea tai hakemaan puita.

Yläkerrasta löytyy taiteilijan makuuhuone kirjoituspöytineen sekä pikkuinen vierashuone, jonka seinät on vuorattu valokuvilla Reidarin matkojen varrelta. Talon ylimmässä kerroksessa on tilava ullakko, joka on harmi kyllä suljettu vierailta. Reidar oli halunnut kotiinsa kolmannen kerroksen, jotta näkisi sieltä Ylläksen tunturirivistön.

Rakastan tätä kelohongasta tehtyä päiväsänkyä. Taljan päällä torkkui aikoinaan Sielu-koira, jolle rakennettiin talossa kuulemma omat, bernhandilaisen valtaville tassuille sopivat portaat. Oven takaa aukeaa talon päädyn kokoinen terassi.

Ateljeesalin taidenäyttely vaihtuu kolme kertaa vuodessa ja salissa järjestetään myös konsertteja, teatteriesityksiä ja taidetapahtumia. Meidänkin vierailumme aikana korkeaan ateljeetilaan kannettiin tuoleja illalla alkavaa esitystä varten. On ihanaa, että Reidar on alkanut kiinnostaa ihmisiä uudelleen viime vuosina, sen myötä museonkin kävijämäärät ovat vilkastuneet. Tila ei varsinaisesti sijaitse kenenkään kulkureitin varrella, sinne pitää hoksata mennä. Suosittelen varaamaan aikaa – tämä on poikkeuksellinen paikka, jota ei halua juosta läpi kiireessä. Museossa on lipunmyynnin yhteydessä myös kahvila ja pieni puoti, jossa myydään julisteiden, postikorttien ja kirjojen lisäksi Halón vaatteita, jotka säkenöivät Reidarin maalausten väreissä ja kuvioissa. Yhteys on luonteva – ehkä muistattekin, että toinen merkin perustajista on kittiläläinen vaatesuunnittelija Jukka Puljujärvi. Minullakin on pari Reidar-malliston vaatetta, vihreän ja punaisen sävyissä loimuava minimekko ja upea kimono, joka hohtaa näissä kuvissa.

Taiteilijan työtakki roikkuu maalaustelineessä kuin odottaisi, että Särestöniemen isäntä saapastelee sisään minä tahansa hetkenä jatkamaan töitään.

Särestöniemi-museo
Avoinna ti-la 12-18 vuoden ympäri (lipunmyynti sulkeutuu klo 17)
Särestöntie 880 
99110 Kaukonen 
Kittilä, Lappi

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kyllä se siitä

Välillä on näitä viikkoja. Päivät ovat tahmeita eikä niistä saa silti otetta. Puhelimet pirisevät väärällä hetkellä, tietokone jumittaa, aikataulujen setvimiseen menee puoli päivää ja juuri kun kalenteritetris on saatu toimimaan, tulee taas joku hemmetin puhelu ja kaikki menee uusiksi.

Ei varsinaisesti kiire, mutta pienempää ja suurempaa säätöä. Pienempiä ja suurempia pettymyksiä. Koko ajan vatsa kipeä ja kun kipu lopulta erinnäisten kivunlievityskeinojen avulla hellittää, tulee uupumus, niin suuri uupumus että nukahdan sohvalle kahdeksalta illalla ja herään siitä vain siirtyäkseni sänkyyn jatkamaan unia.

Kotona on samaan aikaan käynnissä päättyvä keittiöremonttiprojekti ja alkava maalausprojekti. Kyllä se siitä, hoen ja visualisoin eteeni ajan, kun kotona ei ole käynnissä yhtään mitään muuta kuin tavallinen arki. Mutta tuleeko sellaista? Ehkä pitäisi pikemminkin visualisoida itselleen mielenlujuus, joka ei notku säädön alla, sillä sen määrä näyttää olevan vakio. Tätä lausetta kirjoittaessani sain Jarnolta puhelun, että pakun viime viikolla paikattu rengas onkin taas tyhjä, mikä tarkoittaa että huomisen kuvaukset eivät toteudu sellaisena kuin suunnittelimme, mikä tarkoittaa että koko maanantain ja tiistain aikataulu menee uusiksi kolmannen kerran parin päivän sisään. Tämä oikeastaan kiteyttää kaiken olennaisen.

Kukaan ei ole kuollut, hoen sitten kun kyllä se siitä ei enää riitä. Mikään tästä ei ole niin vakavaa, tämä on vain elämää ja joskus se on tälläistä. Sotkuista säätöä. Tyhjiä autonrenkaita. Sitä etten löydä ainoita puhtaita housujani, koska kaikki vaatteeni ovat sikinsokin makuuhuoneen lattialla odottamassa sitä hetkeä, että jatkan siivousprojektia.

Ulkona on tolkuttoman kylmää, vaikka on toukokuu, mutta ei sekään oikeastaan haittaa. Kohta on kesä ja kyllä ne lämpimät päivät sieltä vielä tulevat. Sitä odotellessa luuhaan mohairloimessani, heiluttelen tukkaani, viis veisaan hienoisesta kuivashampoopilvestä ympärilläni.

Toimivia kivunlievityskeinoja ei missään erityisessä järjestyksessä: CBD-öljy. Vyöhyketerapia. Pitkät yöunet ja mahdollisimman rennot päivät, sillä väsymys ja stressi ovat kivun pahimmat viholliset. Seksi. Meditaatio. Yinjooga, kevyt liikunta, rantakävelyt. Vadelmanlehtitee. Torkut (mieluiten kahden) koiran kanssa. New Girlin jaksot nähtynä sadannen kerran.

Onneksi kaikilla näillä on myös onnelliseksi tekevä vaikutus. Kyllä se siitä!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

✖ Huhtikuun kootut

Jahas, vappuaatto on täällä – on siis just hyvä hetki jakaa kuumat, kiinnostavat ja muuten ajankohtaiset asiat kuluneen kuukauden varrelta!

✖ Paluu pohjoiseen. Hirsitalomme talvikausi on pitkän odotuksen jälkeen ohi, niinpä vietimme yli puolet huhtikuusta Lapissa. Oli ihanaa. Tein sielläkin paria pääsiäispyhäpäivää lukuunottamatta ihan normitahdilla töitä, mutta tuntui lähes lomalta. Nukuin paremmin ja enemmän: lopetin herätyskellon käyttämisen ja heräsin silti joka päivä kahdeksan maissa ilman aamuraivoa. En olisi millään malttanut vielä tulla takaisin etelään, mutta minkäs teet, kun työvelvollisuudet ja viimeistelyä vaille valmis keittiöremontti kutsuvat. Onneksi kesällä on mahdollisuus viettää pohjoisessa kerralla pidempiä aikoja. Paljon kuvia luvassa vielä blogin puolelle tältä reissulta.

Joku sanoi kerran, että näytän kaikissa kuvissani niin seesteiseltä. Tämä otos taitaa olla lähempänä arkista totuutta.

✖ Kesäsuunnitelmat. Viime viikolla vasta valkeni, että kesä on todellakin just kulman takana ja kesäsuunnitelmia voi alkaa punoa ihan täyttä häkää! Lista on toistaiseksi lyhyt: kiinnostaa Lapissa oleminen, Sideways ja Flow Festival (THE CURE ♥). Ainiin, kiinnostaa myös loma. Heinäkuussa on tiedossa yksi työkeikka, mutta muuten olisi tarkoitus lomailla pohjoisessa. Eli hikoilla raksalla, mutta se käy lomasta, koska olemme sekaisin ja teemme sitä omasta vapaasta tahdostamme.

✖ Tavaratetris. Isommasta asunnosta pienempään muuttaminen ja muutosta saakka kestänyt remontti on tuottanut monenlaista pähkäilyä tavaroiden kanssa. Uuteen kotiin tuoduista kalusteista osa ei löytänytkään paikkaansa muuttuneiden remonttisuunnitelmien takia, ja päätimme lopulta karsia muitakin, sillä niukkuus ja väljyys kiinnostaa. Käytämme asuntoa paljon niin omissa kuin ulkopuolisten kuvauksissa, ja mitä vähemmän huoneissa on siirreltävää tavaraa, sen helpompaa.

Nämä astiakaappia odottavat lasit EIVÄT ole lähdössä kirppikselle.

Myös pohjoisen kakkoskotia on tyhjennetty turhasta kamasta, jota on totisesti riittänyt, sillä vintin ja ladon lisäksi kaksi asuinhuoneista olivat olleet 60-luvulta saakka varastokäytössä. Mitään talon historiaan kuuluvaa emme tietenkään sieltä vie, vaan muualta tulleet, uudemmat tavarat, jota kukaan ei enää tarvitse. Olemme viime kuukausina myyneet ja antaneet tavaroita pois vähän siellä sun täällä, mutta nyt päätimme, että myymme loput kamat Parolan aseman rompetorille 8. kesäkuuta. Luvassa alkukesän ihanin kirppistapahtuma, kannattaa pistää kalenteriin! Parola sijaitsee tunnin päässä Helsingistä ja paikalle pääsee niin autolla kuin junalla.

✖ (Hitaasti etenevä) ruokavalioremontti. Luulin vielä pari vuotta sitten, että olisi vaikeaa vaihtaa tavallinen kahvimauito kauramaitoon, mutta ei se sitten ollutkaan. Lehmänmaito alkoi pian maistua pahalta ja nykyään valitsen kauramaidon eettisten syiden lisäksi myös siksi, että se yksinkertaisesti on minusta parempaa. Maidon jälkeen moni muukin maitotuote on vaihtunut kauraversioon, mutta turkkilaisen jugurtin korvaajaa en ole onnistunut löytämään. Olen testaillut monia kaura- ja soijajugurtteja, joista monet ovat hyviä (kuvissa yksi lukuisista soijajugurttikokeiluistani) mutta ei ollenkaan sama asia. Kaipaan hapanta, paksua, lusikalla paloiteltavaa! Pitääkö vaan vierottautua? Kysyin tätä Instagraminkin puolella ja moni ehdotti kookosjugurttia, mutta eihän se auta, jos hakusessa on jokin hapan.

Syy karsia ruokavaliosta loputkin maitotuotteet ovat tällä hetkellä eettisten ja ekologisten lisäksi terveydelliset: olen yrittänyt diagnoosini jälkeen vähentää tulehdusta aiheuttavia tai ylläpitäviä ruoka-aineita ja maitotuotteet ovat listan kärjessä. Kokonaan en ole ajatellut luopua juustosta, mutta haluaisin pitää sen harvinaisena herkkuna eikä päivittäisenä itsestäänselvyytenä. Ehkä turkkilaiseen jugurttiin pitää valita sama herkuttelulinja.

✖ Auta Antti. Olemme viimeisenä maailmassa rakastuneet Antti Holman hurmaavaan podcastiin ja kuuntelimme koko ensimmäisen kauden paluumatkalla pohjoisesta. Ah! Jaksot paranevat vaan matkan varrella, kun Antti rentoutuu ja on jakso jaksolta enemmän oma inhimmillinen, räävitön ja sekopäinen itsensä.

Ihanaa vappuaattoa! Jos olette vielä langoilla: mitä kuuluu, miten huhtikuu meni?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Healah Dancing

Olen soittanut tätä koko päivän päässäni enkä malta olla pistämättä vahinkoa kiertämään. Brittiläinen folkmuusikko ja runoilija Keaton Henson teki muutamia vuosia sitten klassisen instrumentaalilevyn nimeltä Romantic Works ja rakastan niin tätä kappaletta kuin siihen tehtyä videota. Albumilla soittava sellisti Ren Ford on upea ja lyhytelokuvan lopun hidas tanssi on ohjattu ja kuvattu niin hienosti, että pakahdun ja halkean ja hajoan.


☊ KEATON HENSON ~ HEALAH DANCING (FEAT. REN FORD)

Päiviä, iltoja

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Heräsimme ensimmäisenä aamuna valoon, koirat välissämme. Aurinko tulvi bambusäleikköjen raoista, paljasti talvikuukausina kertyneen pölyn ja sotkun, jonka olimme saaneet aikaiseksi saapuessamme myöhään illalla. Olimme vain nostaneet matkatavarat sisään, ruokkineet jaloissa pyörineet nälkäiset eläimet, pedanneet sängyn pirtin nurkassa, kaivelleet matkalaukusta hammastahnaa muistamatta, että sitä jätettiin viime syksynä kylpyhuoneen kaappiin juuri tätä hetkeä varten.

Aamun ensimmäinen tehtävä heti heräämisen jälkeen: kahvinkeittimen pyyhkiminen pölystä, kahvipurkin avaaminen ja nuuhkiminen (oli vielä kunnossa). Talo on ollut kylmänä talven yli, täällä oli vielä toissapäivänä sisällä vain yksi tai kaksi plusastetta. Kahvikupit lepäsivät kuivauskaapissa siinä kohdassa, johon olin ne viime lokakuussa lähtöaamuna asettanut. Jarnon lempikupit ovat korkeita ja tukevia, vanhaa Arabiaa. Minun lempikuppini on kirppikseltä löytynyt nimetön käsintehty muki, niin iso että voi vähän huijata itseään, sanoa juoneensa “vain yhden kupin” kohtaamatta tosiasiaa, että mukiin mahtuu puoli litraa kahvia.

Talo nitisi talven jäljiltä, oikoi kohmeisia hirsiään. Tervehdin kuistia ja pirtin pöytää, kosketin leivinuunin kylkeä ja kotilieden valurautaista pintaa, availin ja suljin ovia. Olimme lämmittäneet talon huoneista vain pirtin ja keittiön. Vierashuone lämpenee vasta sitten kun vieras saapuu ja loput kaksi huonetta, no, ne ovat niinsanotusti työn alla. Toisesta tulee tänä kesänä meidän makuuhuone ja siitä toisesta jonain vuonna kylpyhuone sitten kun meillä on varaa ryhtyä urakkaan. Silloin voimme purkaa pirtistä leivinuunin viereen 70-luvulla rakennetun pikkuvessan.

Ostimme Pellosta ruokakaupasta kauramaidon, kananmunien ja muiden välttämättömyyksien lisäksi oransseja tulppaaneja.

Teki mieli alkaa heti tuulettaa ja siivota, valmistella asioita uutta kesää varten. En ollut ainoa kärsimätön, Jarno oli jo kiskonut raksahousut jalkaan ja käynyt tutkimassa miltä tuleva makuuhuoneemme näyttää talven jäljiltä (vastaus: yhtä keskeneräiseltä kuin syksyllä lähtiessämme). Mutta maltoimme mielemme ja menimme ensin aamukahville kuistin rappusille, se on paras mahdollinen paikka aloittaa päivä. Aurinko lämmitti jo puisia portaita. Katselimme koiria jotka kirmasivat puoliksi sulanneella pihalla ja kiipeilivät aurausvallien yli hangille. Naapuri oli ystävällisesti käynyt auraamassa pihatien, muuten olisimme saaneet kahlata sadan metrin matkan perille puolitoistametrisen kinoksen läpi.

Kun olimme edellisenä iltana saapuneet Kittilästä ja kantaneet laukut sisään, olimme ihan ensimmäiseksi poltelleet salviaa. Siitä on tullut täällä tapa, talo on yli satavuotias ja nurkkiin kertyy monenlaista. Kasuaalia noitailua, naurattaa ilmaisu jonka opin yhdeltä teistä. Kuljimme savuavan salvian kanssa hämärässä huoneesta huoneeseen, kiersimme ne nurkkia myöten, puhalsimme savua kaappeihin ja komeroihin. Pöllytimme ummehtuneen ilman ja pysähtyneen energian ulos, teimme tilaa uudelle.

Salvian polttamisen lomassa esitimme toiveita alkaneelle keväälle, tulevalle kesälle ja syksylle. Toivoimme pitkiä unia ja onnellisia päiviä, hyvää kahvia, remonttionnea, kaunista ja vähäsateista kesää. Voimia ryhtyä viikkoja kestävään talonmaalausurakkaan. Nokosia, uintireissuja, notkuvia viinimarjapensaita. Mahdollisuuksia tehdä täällä töitä, mahdollisuutta pitää täällä heinäkuussa muutaman viikon loma. Retkeä tai kahta vielä pohjoisemmaksi. Tuntui juovuttavalta sanoa ääneen kaiken mitä halusimme, kuin se olisi ollut jotain hurjaa, vähän vaarallista.

Ihan kaikkea emme sanoneet ääneen. Emme maininneet toiveita, joista luopuminen tekisi liian kipeää. Ne lepattivat ympärillämme kuin hämärässä välkkyvät perhoset, joita katsotaan ihan läheltä vain silloin kun on tarpeeksi vahva, tarpeeksi vakaa olo.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Postikortteja pohjoisesta

✖ PALLAS-YLLÄSTUNTURIN KANSALLISPUISTO, LAPPI

Pääsiäisterveiset Lapista! Olemme olleet täällä jo viikon ja olemme ilmeisesti ihan sekaisin päivissä, sillä meille valkeni juuri, että on tosiaan pääsiäinen. Olen tehnyt anteeksiantamattoman VIRHEEN ja unohtanut ostaa vuosittaisen suklaamunani, mutta kaupat ovat tiettävästi taas huomenna auki, joten pääsen korjaamaan tilanteen ennen kuin pyhät ovat ohi. Sitä odotellessa seuraa muutama nopea postikortti viime päivien roadtripin varrelta.

Ajoimme Aavasaksalta ensin Ylläkselle ja sieltä Olostunturille, josta teimme päiväretkiä Pallakselle. Sieltä pudottelimme Kittilän kautta takaisin Tornionjokilaaksoon. Harkitsimme hetken, että olisimmekin jatkaneet vielä syvemmälle pohjoiseen Kilpisjärvelle asti, sillä olen käynyt vuosia sitten Enontekiöllä ja haikaillut takaisin käsivarren jylhiin maisemiin siitä saakka, mutta hirsitalolla odottava remontti sai meidät kääntämään pakun kohti tuttua jokilaaksoa. Enontekiö odottakoon seuraavaa roadtripiä – ehkä kesällä tai ensi syksynä?

Lapissa näyttää tällä hetkellä surrealistiselta. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, hetkittäin tarkenee jo nahkarotsissa sillä lämpötilat huitelevat päivisin yli kymmenessä asteessa. Tiet ovat sulat ja tunnelma lähes kesäinen, mutta kinokset alkavat heti tien vierestä ja lunta on tuntureilla vielä metrikaupalla. Ei mitään asiaa ilman suksia tai lumikenkiä.

Koirat ovat olleet supermielissään koko matkan: Luna on nauttinut tuntureista ja Juno hotellielämästä. Miten kaksi siskosta voivatkin olla niin erilaisia. 

Jarno ei tarvinnut suksia metsissä suhaamiseen – mäyräkoiravaljakko, vieno alamäki ja liukkaaksi tallottu polku riittivät pitämään vauhtia yllä.

Älkää sanoko mitään. Munkit ovat olennainen osa roadtrippailua. Raati on yksimielinen siitä, että parhaat munkit tähän mennessä ovat löytyneet Raattaman kylän Loimu-ravintolasta: itsetehdyt munkit olivat jättikokoiset ja tiiviit, ei mitään turhaa höttöä vaan täyttä tavaraa.

Välillä mietin, että miten nuo koirat ovatkin niin sopeutuvaisia ja tyytyväisiä. Ne vaan matkustavat mukana ja luottavat siihen, että pidämme niistä huolta.

Mikään valokuva ei valitettavasti onnistu taltioimaan sitä tunnelmaa kun ajelee täällä tuntureiden keskellä. Hulluimmillaan niitä kohoaa kaikkialla horisontissa.

Parasta matkaseuraa: mies, Juno-mäyräkoira ja Luna-niminen lepakko.

Autton kauppa on ehta kyläkauppa Raattamassa, tunnelma on autenttinen ja poroa löytyy kaikissa muodoissaan. Ne voitokkaat munkit löytyvät kaupan yhteydessä toimivasta ravintolasta.

Rajasin pridepakun kuvan laitaan, koska se on Kittilän mutaisten hiekkateiden jäljiltä niin rapainen, että sen värikkäät raidat ovat muuttuneet ruskeanharmaiksi. Hurmaavaa. Emme suostu pesemään sitä ennen kuin pahimmat kurakelit ovat ohi. 

Kirjoitan tätä hirsitalon pirtissä isoäidin vanhalla puusohvalla, koirat nukkuen jaloissa. Lämmitin hurisee nurkassa, naapurihuoneesta kuuluu raaputusta kun Jarno rapsuttelee kalkkimaalia hirsiseinistä. Ulkona on vielä valoisaa, vaikka kello on melkein yhdeksän illalla. Nautitaan pääsiäisestä, kaikki tavallamme, siellä ja täällä.

PS. Instagramistakin löytyy Lappi-kuulumisia Storyn puolelta, kurkatkaa myös kohokohtien Lappi-kansiot.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Meikkipussissa juuri nyt

Saan säännöllisesti kysymyksiä siitä mitä meikkipussistani löytyy. Tartun vihdoin toiveeseen: seuraavaksi esittelyssä lempituotteet, jotka ovat tällä hetkellä käytössä! Minulla ei ole valokynää lukuunottamatta oikeastaan mitään vakituisia tuotteita, sillä työni kautta tulee paljon tuotteita, joista sopivaksi osoittautuvat jäävät käyttöön ja jotkut ovat niin hyviä, että ostan saman uudestaan edellisen loputtua. Suurimman osan näistä kuvissa vilahtavista purkeista olen saanut blogin kautta, loput olen hankkinut itse. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki ovat luonnonkosmetiikkaa. Kaapissa on muitakin meikkejä odottamassa vuoroaan tai oikeaa tilaisuutta, tykkään pitää meikkipussissa vain niitä tuotteita joita käytän säännöllisesti.

En meikkaa päivittäin enkä käytä joka kerta kaikkia tuotteita. Useimmiten meikkaan vain vähän: levitän seerumin päälle ohuen kuulto- tai sävyvoiteen ja sipaisen silmänalusiin valovoidetta, sillä ne ovat mustat riippumatta siitä paljonko olen nukkunut, ovat olleet ihan lapsesta saakka. Niiden lisäksi meikkaan yleensä myös kulmat, sillä pari vuotta sitten tehty microblading on kulunut suurimmaksi osaksi pois.

Ripsiväriä laitan oikeastaan vain silloin, kun olen lähdössä jonnekin, jossa haluan olla erityisen edustava – tärkeään palaveriin, illalliselle, kemuihin. En oikein tiedä mihin se on unohtunut. Omat ripseni ovat ihan tavalliset, maantienväriset tyngät, eikä niissä ole ollut taivutuksia tai kestovärjäyksiä yli vuoteen. Jostain syystä olen vaan tykästynyt ripsivärittömään lookiin, siinä on jotain androgyyniä. Olen aina tykännyt korostaa androgyynejä piirteitäni enemmän kuin niitä pehmeitä, naiselliseksi miellettyjä. Luulen, että Virginia Woolfin kirjan pohjalta tehdyllä Orlando-elokuvalla ja pääosaa näyttelevällä Tilda Swintonilla on osuutensa asiassa. Näin leffan herkässä teini-iässä enkä ole vieläkään täysin toipunut girl crushistani Tildaan.

Joskus minua viehättää ajatus siitä, että näyttää ensisijaisesti ihmiseltä eikä sukupuoleltaan. Ei sillä, että minulla olisi mitään naisena olemista tai siltä näyttämistä vastaan. En vaan ajattele, että tavoitteeni olisi näyttää aina mahdollisimman naiselliselta tai kauniilta sillä tavoin kuin naisilta monesti odotetaan. Oikeastaan tunnen itseni eniten minuksi silloin kun meikkiä on vähän tai ei ollenkaan.

Mutta tietysti on ihanaa meikata enemmänkin silloin kun siltä tuntuu. Silloin käytän kaikkia meikkipussini tuotteita, lisään myös poskipunaa, kuultoa vähän sinne sun tänne, laitan silmiin ripsivärin lisäksi luomiväriä tai ohuen rajauksen. Puunaan ja tupsuttelen, ihailen peilikuvaa, josta tulee klassisella tavalla kauniimpi, huolitellumpi, vähän enemmän kaikkea.

Juice Beautyn Phyto-Pigments Illuminating Primer on kirkkaasti paras (tai omaan makuuni sopivin) pohjustusvoide, jota olen koskaan käyttänyt: ohut koostumus levittyy ihoon kuin nestemäinen silkki ja taikoo kasvoille luonnollisen hehkun. Käytän usein pelkästään tätä silloin kun iho on päivettynyt.

Meikkivoiteeni on ollut viime aikoina Ere Perezin Quinoa Water Foundation, joka on oikeastaan enemmän ihoa tasoittava ohut sävyvoide. Ihoni on useimmiten luonnostaan ihan riittävän tasainen omaan makuuni, ei tietenkään täydellinen, mutta pidän siitä enemmän epätäydellisenä ja luonnollisena kuin meikattuna virheettömäksi pinnaksi. Lappiin tosin pakkasin Mádaran suojakertoimellisen voiteen, sillä aurinko hohtaa hangilta melkoisella voimalla. Suojakertoimellisella sävyvoiteella mennään muutenkin tästä syksyyn asti.

Oranssi sävynappi kuvassa on RMS Beautyn Lip2Cheek sävyssä Curious. Tätä voisi käyttää myös huulilla, mutta itse töpötän sitä sormenpäillä poskipäille tuomaan kasvoihin heleyttä. Käytin talvella roosahtavampaa sävyä, mutta kaivoin tämän esiin pari viikkoa sitten, sillä oranssiin taittavat sävyt näyttävät ihanalta kevään päivettämillä kasvoilla.

Poskipuna on kyllä helpoin tapa tuoda kasvoihin eloa. Elintärkeä niinä aamuina, kun työ tai viini on valvottanut ja pitäisi olla pätevänä jossain palaverissa.

Rakastan erilaisia kuulto- ja hohtotuotteita, siksi niitä löytyykin meikkipussista useita! Ere Perezin Vanilla Highlighter on superkuulas korostusvoide, jota sipaisen poskipäille, kulmaluille ja joskus keskelle luomia kirkastamaan katsetta. Samppanjaisen sävyn nimi on Falling Stars ja siinä on aavistus kimallusta.

Pienempi purnukka on Kora Organicsin Rose Quartz Luminizer, joka sisältää nimensä mukaisesti aitoa ruusukvartsia, se selittää vaaleanpunaisen sävyn. Luonnollinen hohde ei sisällä yhtään kimallusta, mikä tekee tästä arkikäyttöön täydellisen.

Hot tip: korostusvoiteen voi levittää iholle ennen sävyvoidetta, jos haluaa lopputuloksesta superluonnollisen, ei-meikatun näköisen.

Oranssi tuubi on Bybi Beautyn Babe Balm, monikäyttöinen balmi, jota käytän useimmiten huulirasvana ja joskus superlaiskoina lähes-meikittöminä päivinä tuomaan hohtoa poskipäille ja kulmaluille, joskus luomellekin. Balmi sopii myös meikin alle kosteuttamaan ja tuomaan kuulautta.

Poikkeus luonnonkosmetiikkalinjaani on Yves Saint Laurent. Olen käyttänyt merkin legendaarista valokynää siitä saakka kun olin seitsemäntoistavuotias enkä ole onnistunut löytämään sen voittajaa. Meikkipussista löytyy tällä hetkellä sen uusi versio, Touche Éclat High Cover, joka on pigmenttisempi ja peittävämpi kuin alkuperäinen. Tummien silmänalusten lisäksi sillä saa piiloon arvet ja ihon punoituksen esimerkiksi nenänpielissä.

Toinen meikkipussista löytyvä YSL:n tuote kimaltaa kuvan vasemmassa reunassa. En olisi ostanut tätä huulipunaa itse, sillä en juuri käytä huulimeikkejä, mutta sain sen testiin tovi sitten ja ihastuin. Puna liukuu huulille pehmeästi ja nudesävy näyttää luonnolliselta, suudeltavalta. Pisteet myös siitä, että punaa voi levittää ilman peiliä. Piti tarkistaa tuotteen nimi: Rouge Volupté Shine Oil-In-Stick.

Kuvassa myös silmämeikkiarsenaalini: Absolutionin musta ripsiväri, RMS Beautyn voidemainen luomiväri Eye Polish hohtavassa nudesävyssä Myth sekä Zuii Organicsin kulmakynä ja musta kajal. Jos meikkaan silmät, käytän ripsivärin lisäksi joko voidemaista luomiväriä koko liikkuvalla luomella, tai teen ohuen mustan rajauksen jonka pehmennän sormin.

Aliman luomenpohjustusvoide on ollut kovassa käytössä niinä päivinä kun käytän silmämeikkiä, sillä luomeni ovat nopeasti rasvoittuvaa sorttia. Jostain syystä myös ihoni on alkanut rasvoittua ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien ja siksi olen kaivanut kaapista Hynt Beautyn ohuen puuterin, jota olen tupsutellut kasvojen keskiosiin.

Meikkipussin tärkeät työkalut ovat simpukkapeili, hyvät pinsetit joilla siistin kulmat ja ripsentaivutin, jonka jätin esteettisistä syistä pois kuvista (se on kaamean näköinen, pitäisi ostaa uusi).

Siveltimiä ei meikkipussissa ole, vaikka jokusen omistankin. Tykkään levittää meikit sormin, sillä tavoin lopputuloksesta tulee pehmeä ja luonnollinen. Laiska menetelmäni ei tietenkään sovi mihinkään tarkkaan työskentelyyn, mutta enpä sellaista harrastakaan. Sanotaanko, että meikkaustyylini on enemmänkin ekspressionistinen.

Sellainen setti! Näitä tuotteita saa Naturellesta, JoliestaStockmannilta ja ainakin osan myös Glamlinin kautta. Alehaukoille tiedoksi, että Glamlinin alekoodini on yhä voimassa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kevään tärkein ilmastoteko

Kun perustin blogin lähes kaksitoista vuotta sitten, päätin tehdä siitä poliittisista ja yhteiskunnallisista aiheista vapaan vyöhykkeen, jossa keskityn asioihin, jotka inspiroivat minua. Ajattelin, etten edes tiennyt tarpeeksi politiikasta voidakseni ottaa kantaa julkiseen keskusteluun.

Viime vuosina yhteiskunnalliset aiheet ovat kuitenkin alkaneet vaivihkaa hiipiä mukaan. Yhteiskunnallinen keskustelu ei nimittäin tarkoita vain asiantuntijoiden välistä poliittista debaattia, se koskee kaikkia meitä ja kaikkea meihin vaikuttavaa: valtarakenteita, poliittisia käytäntöjä, instituutioita, infrastuktuuria, kulttuuria jossa elämme. Naisiin kohdistuva väkivalta tai kysymykset kuten onko kaikilla varaa käydä koulua ovat juuri sen keskustelun ytimessä ja blogit ovat loistava väylä tuoda henkilökohtaisia kokemuksia osaksi yleistä ja jaettua.

Olen alkanut myös inspiroitua uudenlaisista asioista, kuten esimerkiksi siitä, että voimme valinnoillamme vaikuttaa siihen millainen tulevaisuus meillä, lapsillamme ja maapallollamme on. Tekemisillämme on väliä ja minä tahdon olla osa ratkaisua, en osa ongelmaa. Minun horinoillani, teidän kommenteilla ja tästä kaikesta syntyvällä keskustelulla on todellakin merkitystä, olivatpa aiheet isoja tai näennäisen pieniä.

Tärkeintä mitä voimme tehdä itsemme ja ilmaston hyväksi juuri nyt on äänestää. Se on kaikkein paras keino vaikuttaa siihen mihin suuntaan yhteiskuntaamme kehitetään ja miten koko ajan akuutimmiksi muuttuvat ilmastokysymykset taklataan. Ellet äänestänyt ennakkoon, huomenna kannattaa siis painella vaaliuurnille! Sen jälkeen voi mennä hyvällä omatunnolla vaalikahveille (tai kuten me usein, vaaliskumpalle) ja jäädä jännittämään tuloksia. Tänä keväänä niillä on erityisen iso merkitys.

Viime kuntavaaleissa äänioikeuttaan käytti harvempi kuin joka kolmas nuori. Se tarkoittaa, että yhtä nuorta kohden äänesti peräti kolme 55-69-vuotiasta. Politiikka tuntuu monista varmasti etäiseltä eikä äänestämisellä koeta olevan todellista vaikutusta asioihin. Mutta meidän kaikkien äänillä paraikaa päätetään keitä eduskuntaan valitaan tekemään päätöksiä yhteisistä asioista. Se tarkoittaa, että käytännössä eduskunta edustaa ainoastaan niitä ihmisiä, jotka äänestävät. Haluammeko, että suurten ikäluokkien valitsemat edustajat tekevät keskenään päätökset meitä kaikkia koskevista asioista – vai toivommeko joukkoon nuorempaa verta, jotka ajattelevat enemmän kuten me?

Monet jättävät äänestämättä myös siksi, että eivät löydä täydellistä ehdokasta. On silti paljon parempi äänestää jotakuta, joka on kiinnostunut sinulle tärkeistä asioista ja osuu arvomaailmaltaan mahdollisimman lähelle omaa kantaasi kuin jättää kokonaan äänestämättä. Voit myös äänestää ihmistä, joka edustaa sukupuolensa tai taustansa puolesta ihmisryhmää, joka ei saa äänensä vielä tarpeeksi kuuluviin yhteiskunnassa.

Sopivimpia ehdokkaita on helpointa kartoittaa erilaisten kyselyiden avulla, esimerkiksi Helsingin Sanomien ja YLEn vaalikoneilla. Ei tarvitse tietää juuri mitään politiikasta, riittää että tiedät mikä sinulle on tärkeää. Aina voi myös valita ensin puolueen ja sitten poimia puolueen sisältä sen, joka vastaa eniten omaa arvomaailmaa.

Omaan äänestysvalintaani vaikuttivat minulle tärkeät asiat, kuten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus, varhaiskasvatus ja koulutus, lasten ja nuorten mielenterveystyö, pienyrittäjien asema ja ennen muuta ilmastonmuutoksen torjunta. Näissä vaaleissa ratkaistaan tekeekö Suomi ilmastopolitiikkaa, joka on 1,5 asteen tavoitteen mukaista. Politiikot ovat vastuussa kaikkein merkittävimmistä päätöksistä ilmaston kannalta ja siksi kannattaa äänestää eduskuntaan sellaisia päättäjiä, jotka ovat valmiita tekemään ratkaisevia päätöksiä ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Miksi ilmasto on kaikkein tärkein? Jos ilmastonmuutosta ei torjuta nyt, kaikki muut hyvät yhteiskunnalliset tavoitteet ovat turhia.

Olen mukana tukemassa ympäristö- ja kehitysjärjestöjen ilmastokampanjaa nimeltä Korvaamaton. Yhdeksän suomalaista järjestöä WWF Suomesta Luonto-Liittoon ja Greenpeaceen ovat yhdistäneet voimansa tehdäkseen nyt käsillä olevista eduskuntavaaleista aidot ilmastovaalit. Kampanjan tavoitteena on yhdessä kansalaisten kanssa muistuttaa poliitikkoja siitä, mikä on meille suomalaisille korvaamatonta. Ilmastonmuutos nimittäin uhkaa kaikkea mikä on meille tärkeää: lastemme tulevaisuutta, hyvinvointipalveluita, luontoamme ja vuodenaikojamme.

Kuten Korvaamaton-kampanjasivun infograafista näkyy, puolueiden välillä on ilmastotavoitteisiin sitoutumisen suhteen suuria eroja, mutta jokaisesta puolueesta löytyy ilmastosta kiinnostuneita ehdokkaita. Äänestämällä vaikutamme siihen ketkä tekevät päätökset puolestamme. Kampanjaan osallistumalla voimme auttaa tulevia kansanedustajia pistämään asiat tärkeysjärjestykseen. Nyt on aika toimia.

Kuvat on otettu viime heinäkuussa Lapissa Kattilakoskella juuri ennen kuin kolmenkymmenen asteen helleputki katkesi ukkosmyrskyyn.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA