Utuista poppia Belgiasta ~ Oscar And The Wolf

Utuisen popin ystävät kuulolle, nyt seuraa viikon vinkki! Belgialainen Oscar And The Wolf tekee musiikkia, joka sopii soitettavaksi toistolla marraskuun mustina iltoina, kun tekee mieli vajota sohvalle suklaalevyn viereen ja googlata matkoja aurinkoon. Nimen takaa löytyy belgialainen muusikko Max Colombie, jonka sielu selvästi sykkii samankaltaisilla taajuuksilla kuin meitsin. Orange Sky on miehen esikoissinkku muutaman vuoden takaa, en tiedä miksi törmäsin tähän vasta nyt! Otan miekkosen muunkin tuotannon testiin, kunhan pääsen ensin yli tästä pakkomielteestä.


OSCAR AND THE WOLF – ORANGE SKY

Asioita joita olen oppinut tähän mennessä

Juhlin juuri syntymäpäiviäni. Ystävä oli varannut meille pöydän Rustysta, uudesta baarista, jonka hän ja kumppanit ovat avanneet vanhaan makasiinirakennukseen Kanavarantaan, Shelterin yläkertaan. Paikasta tuli heti uusi suosikkini – tummassa tilassa on tunnelmaa ja vinyylit soivat pikkutunneille, palvelu on ihan parasta kuten kaikissa Son Of A Punchin baareissa, alakerrasta saa ruokaa niin kauan kuin ravintolan keittiö on auki ja mikä tärkeintä, ullakkobaarissa mahtuu istumaan ja kuulee puhua. Ei vaan jaksa ryysiä tungoksessa ja huutaa kuulumisia kaverin korvaan. On kiva kuulla mistä puhutaan ja vielä kivempaa, jos puolet illasta ei kulu jonottamalla juomaa tiskiltä.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-1

Ilta oli ihana. Ystävä oli valinnut meille nurkkapöydän ja varustanut sen samppanjalla – kiitos!  Porukka oli pieni ja hyvä niin, oli ollut pitkä viikko ja teki mieli jutella rauhassa. Isommalla jengillä tunnelma on toisenlainen eikä siinä ehdi keskittyä samalla tavalla keskusteluun, vaikka toki suuretkin juhlat ovat joskus paikallaan. Ehkä ensi vuonna, tai jonain vuonna, kuka näitä laskee.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-2

Syntymäpäivillä tulee aina käytyä juhlavia keskusteluita otsikolla Mitä Tulikaan Opittua. Ruoditaan läpi syntymäpäiväsankarin (ja mielellään muidenkin) vuoden saavutukset, menetykset, oivallukset ja opetukset. Vuoden vanhempi, vuoden viisaampi? Viisautta kun ei kerry joka vuosi saman verran. Yhdeksäntoistavuotiaana olin kaikkein viisaimmillani, tiesin kaiken mitä elämästä oli olennaista tietää. Oikeasti olin tietysti ihan kujalla, kuten yhdeksäntoistavuotiaana saa ollakin. Kun elämään kuuluvat kolhut karistivat turhan kaikkitietävyyden harteilta, alkoi pikkuhiljaa tajuta kuinka vähän sitä tajusikaan.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-3

Toiset oppivat nopeammin kuin toiset ja minä olen tunnetusti krooninen myöhästelijä. Välillä tuntuu, että olen vasta viime vuosina alkanut ymmärtää jotain itsestäni, elämästä ja maailmasta. En vieläkään tiedä kovin paljoa, säännöllisin väliajoin yllätän itseni olemalla a) todella paljon typerämpi ja joskus myös b) todella paljon fiksumpi kuin olen kuvitellut. Tiedän sentään enemmän kuin ennen! Listahullu ei malta olla tarttumatta tilaisuuteen tehdä tästäkin lista. Pidätän oikeuden (mielen)muutoksiin.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-52016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-42016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-6

Tähän mennessä on selvinnyt seuraavaa:

Aina on aikaa kahville. Kaveripiirini tunnetuin totuus on, että eipäs hötkyillä vaan keitetään ensin kaffet. Mitään ei tehdä ennen kuin kahvit on juotu.

Seuraaviin kannattaa sijoittaa:
1. Ihaniin lakanoihin (vietät niissä kolmanneksen elämästäsi)
2. Kenkiin joissa on kiva kävellä (maailma on täynnä hyviä syitä hidastella, mutta kehnot kengät eivät ole yksi niistä)
3. Kunnolliseen talvitakkiin (talvi tulee joka vuosi eikä sitä ole pakko viettää palellen)
4. Hiton hyvään matkalaukkuun (se on ostos, jonka teet vain kerran)
5. Maldonin merisuolahiutaleisiin (hyvä suola parempi ruoka)

Aina on niitä, jotka tekevät ja niitä, jotka puhuvat heistä pahaa. Tiedän kumpaan leiriin tahdon kuulua.

Juo viiniä iloon, älä suruun. Suruun voi juoda vaikka minttuteetä.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-72016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-82016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-9

Mistään aatteesta, harrastuksesta tai elämäntavasta – oli se sitten ruokavalio, treeni tai siivousfilosofia – ei kannata rakentaa itselleen uskontoa, joka vie energiaa enemmän kuin antaa. Miksi kaventaa ajatusmaailmaansa, jos voi laventaa? Sitäpaitsi ehdottomuus on uuvuttavaa.

Maltti on valttia. Asioilla on taipumus tapahtua silloin kun aika on oikea ja sitä on niille valmis. Aivan kuten oikeat ihmisetkin astelevat elämäämme silloin kun olemme valmiita ottamaan heidät vastaan.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-102016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-112016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-12

Muita kuuluu auttaa. Älä ole se, joka kävelee ohi ja olettaa, että joku muu auttaa kuitenkin. Se apua kaipaava voi ensi kerralla olla joku, jota sinä rakastat. Tai sinä.

Kovin yksinkertaista, mutta kesti kauan tajuta: kannattaa viettää aikaa seurassa, jossa on hyvä olla. Elämä on liian lyhyt ihmissuhteille jotka uuvuttavat, ahdistavat, tekevät sinusta pienemmän tai estävät sinua tekemästä asioista, joita haluat.

2,20 eurolla saa ison Ärräkahvin, joka ei välttämättä pelasta ankeaa arkiaamua, mutta tekee siitä merkittävästi paremman.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-13

Relaa ettet delaa. Tämän minulle opetti ystäväni Mikko Rasila (jolta olen oppinut monta muutakin arvokasta asiaa). Kun kierrokset alkavat käydä kovilla, pysähdy ja hengitä. Harva asia on lopulta niin vakava kuin sitä kuvittelee. Vaikka olisikin, stressaaminen ei ole ratkaisu. Usko pois, olen kokeillut.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-142016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-15

En ole ikinä katunut ystävien kanssa vietettyä aikaa, yhtään matkaa, villasukkahousuihin käytettyjä pennosia, lukemiani kirjoja tai sitä, että olen noudattanut intuitiotani.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-162016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-182016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-17

Päätöksenteosta tulee paljon helpompaa, kun muistaa, että hyvät asiat tunnistaa usein siitä, että ne tuntuvat hyviltä. Sama pätee huonoihin.

Kaikesta tulee paljon helpompaa kun luopuu kateudesta, yrityksistä kontrolloida kaikkea ja halvoista sukkahousuista.

Materiaan ei kannata kauheasti kiintyä eikä sitä tarvitse määräänsä enempää, mutta se ei tarkoita, etteikö siitä saisi nauttia sydämensä kyllyydestä! Rakastan valoisaa kotiani, kauniita esineitä ja vaatteita, kenkiä joissa olen pysäyttämätön ja lempikahvikuppiani, jossa keskinkertainenkin kahvi maistuu hyvältä. Se ei tee minusta pinnallista, se tekee minusta esteetikon.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-19

Vaatekaapin sisältö, mielipiteet, lempikengät, elämäntilanteet, pelot, haaveet ja tavoitteet eivät ole ikuisia. Me kaikki kasvamme ja muutumme ja vanhenemme, minä ja sinä ja äitimme, ystävämme ja rakastettumme. Ollaan lempeitä ja annetaan tilaa muutokselle, tapahtuipa se itsessämme tai muissa.

On ok käyttää oikeiden rintaliivien sijaan Filippa K:n joogatoppeja. Helpot, hyvännäköiset ja tosi, tosi mukavat.

Olivatpa asiat hyvin tai huonosti, muista nukkua. Väsyneenä aivan kaikki tuntuu vaikeammalta. Olisinpa oppinut tämän vähän aiemmin, mutta parempi nyt kuin ei milloinkaan. Aloin vihdoin nukkua muutama vuosi sitten ja maailma on näyttänyt sen jälkeen aivan toisenlaiselta. Jos aika on oikeasti kortilla, tinkaa mieluummin ihan mistä tahansa muusta.

Halvin tapa matkustaa on lukea kirja.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-202016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-21

Nippu arkisia asioita, jotka tekevät elämästä paremman ja vaivattomamman:

Maksa laskut heti kun ne saapuvat, tai viimeistään palkkapäivänä.
Hanki vain ihania vaatteita, jotka haluat pukea heti päälle.
Pistä puhelimesta turhat ilmoitukset pois, piippaus vähenee puolella.
Tee soittolista kaikista lempikappaleistasi. Tarvitset sitä surkeina päivinä ja silloin kun siivoat.
Kananmunia, tomaatteja ja sitrushedelmiä ei tarvitse säilyttää jääkaapissa.
Jos se viimeinen viinilasi oli liikaa, ota kaksi buranaa ja huuhdo alas litralla vettä ennen kuin menet nukkumaan.
Laita puurokattila likoamaan heti kun se on kaavittu tyhjäksi.
Kun aikaa on minuutti, pue päälle asu, jonka olet jo todennut toimivaksi.
Unohda sängyn petaaminen, sijoitit niihin lakanoihin joita ei tarvitse piilottaa.
Sano aina mitä ajattelet sen sijaan että miettisit mitä toinen tahtoo kuulla.
Valitse kantabaari tai kaksi, koska muuten pitää aina erikseen päättää mihin mennään.
Luottokampaaja, joka tietää mistä tykkäät.
Korilla varustettu fillari.
Spotify Premium.
Nukanpoistaja.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-23

Toiseksi parasta maailmassa on olla oma itsensä. Kaikkein parasta on olla oma itsensä ja hyväksyä itsensä ihan sellaisena kuin on. Harjoitukset jatkuvat.

Mitä tahansa haluatkaan tehdä, tee se nyt. Vaihda työpaikkaa, aloita tanssitunnit. Soita isällesi. Kirjoita kirja, muuta ulkomaille, hanki koira. Laita ystävälle vihdoin se viesti ja kysy mitä kuuluu. Lähde parisuhteesta, jossa et voi hyvin. Osta se salaa himoitsemasi minimekko, jota mummovainaasi paheksuisi. Hae opiskelemaan. Maalaa taulu, ihan sama tuleeko siitä mestariteos. Kysy tarvitseeko naapurin rouva apua, tai voitko tuoda jotain kaupasta. Tee se lapsi, jos tuntuu siltä. Mene treenaamaan, vaikka olet varma, että kaikki muut ovat sinua paremmassa kunnossa (ehkä ovatkin, mutta nekin olivat siellä joskus ensimmäistä kertaa). Hae kaksi Ärräkahvia ja kutsu kävelylle se tyyppi, johon mielelläsi tutustuisit vähän paremmin. Nyt on hyvä hetki. Et voi tietää tuleeko parempaa. Aikaa voi olla, tai sitten ei.

Taikaa on, jos uskot siihen.

2016-11-11-stellaharasek-birthdaydrinks-rusty-22PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Talvi, mikä ihana tekosyy

Pukeutua harmaaseen villaan joka päivä. Olla pesemättä tukkaa, koska pipo latistaa sen kuitenkin. Korkata glögikauden. Sytyttää kynttilöitä heti kun herää. Hiiviskellä ympäri hämärää asuntoa kietoutuneena Balmuirin kashmirhuiviin ja kuvitella olevansa Nosferatu. Ostaa piparitaikinaa syödäkseen sen salaa pakkasesta sellaisenaan. Kulkea kotona äitinsä lahjoittamissa lampaanvillatöppösissä, vaikka on julkisesti julistanut ne rumaksi, koska ne ovat – myönnetään – tosi, tosi lämpimät.

2016-11-08-stellaharasek-harmaissa-1

Valjastaa takka päivittäiseen palvelukseen. Päättää vaihtaa pienempään telkkuun, jotta sen taakse seinää vasten mahtuisi kaksi kuutiota polttopuita. Olla menemättä ulos kuin pakon edessä. Syödä mieluummin kylmiä kalapuikkoja kuin lähteä kauppaan. Katsoa kolme kautta Masters Of Sexia ja harjoitella mustalla meikkitussilla Virginia Johnsonin raukeaa kissarajausta.

2016-11-08-stellaharasek-harmaissa-22016-11-08-stellaharasek-harmaissa-3

Mennä treeneihin taksilla. Seurata pakkomielteisesti äkkilähtöjä, vaikka seuraava matka häämöttää kalenterissa kolmen viikon päässä. Googlata uusia bikineitä, vaikka muut metsästävät talvitakkeja. Pakata päässään hellevaatteita kun ulkona pyryttää. Olla silti salaa ihan vähän fiiliksissä joulusta.

2016-11-08-stellaharasek-harmaissa-102016-11-08-stellaharasek-harmaissa-9

Luvata kokata herkkuaamiainen, jos mies vie koiran. Katsoa kolmekymmentäneljä koiranpentuvideoita ennen kuin avaa sähköpostin. Lähteä kemuihin kelsiturkissa ja lampaankarvabuutseissa. Viettää koko ilta sohvalla kääriytyneenä sängystä nyysittyyn untuvapeittoon. Nukahtaa siihen, koska sänky on liian kaukana – ja kuka sitä sänkyä muutenkaan kaipaa, jos siinä sohvalla on peitto, kainalo ja koira?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Ensilumi

Olen kuullut koirista, jotka ottavat riemulla vastaan jokatalvisen ilmiön nimeltä ensilumi. Meillä sen sijaan asuu koira, joka kyylää kaikkialle laskeutunutta valkeutta oven takaa ja päätyy siihen, että pissahätä ei oikeastaan ollutkaan niin akuutti. Instagramissa joku epäili, että sitä vaan hävettää esiintyä villapaidassa, mutta paidastaan se tuntuu pitävän, sukeltaa siihen melkein mielellään. Se on se kylmä valkoinen vuodenaika, joka vetää mäyräkoiran mielen matalaksi.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-1

Lämpötilat ovat alkaneet laskea uhkaavasti sisätiloissakin. Viime talvena oli niin kylmä, että laahustin aamuisin kylpyhuoneeseen kääriytyneenä peittooni. Tästä talvesta taitaa onneksi tulla helpompi. Kiitos jumalille käytännöllisestä ja käsistään kätevästä miehestä, joka tajuaa ilmata patterit, tiivistää ikkunat ja huomaa, että kylpyhuoneessa on lattialämmitys. Niin: olen asunut tässä asunnossa puolitoista vuotta miettimättä kertaakaan mikäs vipu siellä vessan seinässä sojottaa. Kun kylpyhuoneen lattia yksi aamu hohkasikin jääkylmän sijaan lempeää lämpöä, ensimmäinen reaktioni oli, että alakerrassa palaa ja pitää soittaa palokunta. Ajatella, että tälläisellä havaintokyvyllä varustetuille ihmisille annetaan ajokortteja, yliopisto-opiskelupaikkoja, projektinjohtotehtäviä ja lupia toteuttaa isoja remontteja. Tai ehkä parempi kun ei ajattele.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-2

Mäyräkoiran pahin lumimasennus menee onneksi melko nopeasti ohi pienellä puistoilulla. Pian se muisti, että vastasataneessa lumessa on oikeastaan aika kiva kipittää ja siitä löytyy monta mielenkiintoista hajua, kuten lähikortteleiden koirien teksut. Jokainen viesti tutkitaan tarkkaan, mutta kaikkiin ei arvonsa tunteva neitokainen viitsi vastata. Silti parasta on kun pääsee takaisin sisään ja voi aloittaa samban, joka tarkoittaa, että koiran mielestä on ruoka-aika. Koiran mielestä ruoka-aika on jokaikinen kerta sen jälkeen kun on käyty ulkona. On kehittynyt viiden vuoden aikana melko sulavaksi sambaajaksi, pylly heiluu ja häntä pyörii kuin propelli.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-32016-11-04-stellaharasek-marraskuu-42016-11-04-stellaharasek-marraskuu-6

Ymmärrän kylmää inhoavaa koiraa kyllä, ensimmäiset pakkaset hiipivät minullakin luihin ja ytimiin. Olisin ihan valmis vetäytymään talviunille ja laudoittamaan ovet ja ikkunat umpeen seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Nukkuisin paljon ja uneksisin keväästä, mutta silloin kun olisin hereillä, kirjoittaisin ja lukisin, valokuvaisin ikkunoihin hiipiviä kuurankukkasia ja paistelisin uunissa chiliperunoita (olisin tietysti neuvokkaana talvehtijana ostanut keittiön kulmakaapin täyteen juureksia, lämmittäviä mausteita ja säilykkeitä).

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-82016-11-04-stellaharasek-marraskuu-7

Nyt on muuten pieni huoli tuosta matalasta lumenvihaajasta. Keskiviikkona se vielä juoksenteli lumessa, mutta eilen alkoi aristella selkäänsä ja muuttui vaisuksi ja huonovointiseksi. Ei loikannut enää lempilepakkotuoliinsa kun keitimme aamulla kahvit, ei tullut sohvalle kainaloon kun kellahdimme siihen iltapäivällä. Annoimme sen levätä illan ja yön, olikin aamulla jo paljon parempi, mutta veimme silti eläinlääkäriin. Sai kipulääkityksen ja kolmen viikon riehumiskiellon, hyppiä ei saa vaikkei sattuisikaan. Lepakkotuoli kannettiin pois keittiöstä, peitosta tehtiin korvaava pesä jonne koiran ei tarvitse loikata. Sormet ristiin, että selkä paranee levolla eikä pahempia oireita tule. Potilas toki ottaa tilanteestaan kaiken irti ja uskoo vakaasti, että selkä paranee kaikkein parhaiten syömällä juustoa.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-9

Viikon hyvä uutinen on, että työhuone on vihdoin toimintakunnossa! On valo ja patteri päällä, pari tauluakin seinällä, palmu huojuu nurkassa ja odottaa sopivankokoista saviruukkua. Työpöytäkin löytyy, vaikka onkin vähän väliaikaisratkaisu: se on se sama joka meillä aiemminkin oli, kunnes muutti kesällä pois, vain palatakseen nyt takaisin. Naurattaa tämä ystäväpiirissä esiintyvä tavaroiden paluumuuttelu, joka ei suinkaan ole ensimmäinen sarjassaan. Pöytä on valitettavasti vähän pieni kahdelle ihmiselle, jotka pakonomaisesti pinoavat ympärilleen läppärin lisäksi kirjoja, papereita, muistilappuja ja kahvikuppeja, mutta se ongelma ratkeaa sitten kun keittiöön löytyy uusi puinen ruokapöytä nykyisen tilalle. Silloin alkaa kaikkien aikojen pöytätetris: se ruokapöydän tehtävää palveleva pukkijalkapöytä muuttaa työhuoneeseen, työhuoneen pöytä muuttaa vierashuoneeseen ja vierashuoneen minikokoinen kirjoituspöytä muuttaa makuuhuoneeseen. On se hyvä, ettei tule kotona aika pitkäksi.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-10

Perjantaihin kuuluu pienen selkäsärkypotilaan (juustolla) lääkitsemisen lisäksi viikon sukulaisvisiitti numero kaksi: alkuviikosta kävi toinen äiti pohjoisesta, tänään samalta suunnalta saapuu se toinen. Pakkasessa on pohjoisesta saakka kannettuja mustikoita ja karpaloita, talouden isoimpaan kattilaan tehty porokeitto riitti kolmeksi päiväksi. Saa nähdä syntyykö keittiössä seuraavina päivinä jotain pohjalaisia perinneherkkuja. Rento viikonloppu (ja ruokakaupassa käynti) on onneksi hyvä tapa aloittaa laskeutuminen talviunille.

Mitä teille kuuluu?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kreikan kaunein hotelli

✖ SANTORINI, GREECE

Santorini on kuukaudesta toiseen yksi blogini suosituimmista hakusanoista, vaikka sinne tekemästäni työmatkasta on jo tovi aikaa. Kirjoitin saaresta jutun Elleen, ehkä teistä jotkut lukivatkin sen. Kuvia ja vinkkejä jäi kuitenkin jutusta rutkasti yli, joten ajattelin (kun kerran kiinnostelee!) koota niistä teille muutaman kirjoituksen tänne internetiin, jossa sivutila ei lopu kesken. Hajannaisia havaintoja kirjasinkin tien päällä muistiin – ja ensivaikutelman siitä, miltä maailma näyttää kalderan eli romahtaneen tulivuoren reunalla. Santorinilta sai niin hengästyttäviä kuvia, että on oikeastaan kansalaisvelvollisuus julkaista loputkin.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-1

Syksyisessä loskassa tarpovia meikäläisiä saattaa lohduttaa tai olla lohduttamatta tieto, että juuri tähän aikaan vuodesta Santorinilla näyttää tältä. Talvi toki tulee Kreikan saaristoonkin, mutta lämmintä on silti pitkälle syksyyn. Olimme reissussa lokakuussa, päivisin asteet nousivat kahteenkymmeneen viiteen, iltaisin oli viileää ja piti pukea hellemekkojen päälle pitkähihaisempaa. Lokakuu onkin sesongin loppu, sen jälkeen suurin osa saaren hotelleista ja ravintoloista sulkee talveksi ovensa avatakseen ne uudestaan loppukeväästä.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-29

Aivan alkuun on pakko saada yksi pakkomielle ulos systeemistä ja kirjoittaa Kapari Natural Resortista, jota olen ajatellut vähintään kerran kuussa siitä saakka kun vietimme siellä nuo muutamat unohtumattomat päivät. Kuusi vuotta sitten perustettu putiikkihotelli on moneen kertaan palkittu ja valittu Kreikan saariston kauneimmaksi, eikä kukaan meistä ihmetellyt yhtään sen jälkeen kun jeeppi kurvasi pientä ja mutkittelevaa kylätietä pitkin hotellin pihaan. Paikka on pieni – huoneita on yhteensä alle viisitoista – ja epätodellisen kaunis. Koko paikka hohtaa, kun pilvettömältä taivaalta loistava aurinko heijastuu valkoisiin kivimuureihin. Kalderan jyrkänteeltä avautuu huimaava näkymä tulivuoren vedentäyttämään kraateriin.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-322016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-2

Jokainen, joka on koskaan käynyt tuolla sirpinmuotoisella saarella, muistaa varmasti sen hetken, kun kirjaimellisesti valkeni, että kaikki Santorinin talot ja melkein kaikki muukin on maalattu valkoiseksi. Mutkittelevat pienet polut jotka pujottelevat pitkin jyrkänteen reunaa talojen välissä, jyrkät portaat jotka johtavat ylös ja alas seuraaville poluille, penkit, kyltit… Kaikki valkoista. Ja kaikkialla on valtavia kaktuksia ja mehikasveja, uneliaita kissoja ja tuo sama pohjoisen pimeydestä matkustaneen silmiä häikivä, hohkava valo. Välillä tuntui kuin olisi pudonnut postikorttiin.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-72016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-6

En osaa oikein päättää mikä oli Kaparissa parasta, mutta kärkikolmikkoon yltää ainakin aamiainen. Kirkkaasti paras hotelliaamiainen, jonka olen koskaan saanut! Harmittaa, etten saanut siitä kovin kummoisia kuvia – oli niin kiire hotkia lautaset tyhjiksi ettei tullut mieleenkään kaivaa kameraa esiin. Rakastan kreikkalaista ruokaa yli kaiken ja iloitsin siitä, ettei keittiö sortunut tarjoamaan kaikille vähän kaikkea, vaan keskittyi paikallisen ruoan parhaisiin paloihin. Kuten taivaallisen pehmeään kreikkalaiseen jugurttiin hunajalla ja hedelmillä, fetalla ja pinaatilla täytettyihin piirakkoihin, mausteisiin makkaroihin, erilaisiin pehmeisiin juustoihin, tuoreisiin tomaattisiin ja viinirypäleisiin ja parhaisiin munakkaisiin, jotka olen ikinä syönyt. Tiedän, nyt tuli monta superlatiivia, mutta uneksin yhä tuosta aamiaispöydästä. Jos käytte joskus Santorinilla, kannattaa ehdottomasti käydä Kaparissa aamiaisella, vaikkei asuisi hotellissa. Se maksaa muistaakseni vain parikymppiä ja hakkaa mennen tullen minkä tahansa helsinkiläisen brunssin niin maussa kuin maisemissa.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-32016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-312016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-8

Kapari on niin pieni paikka, että mistään ei ole pitkä matka mihinkään. Mikon ja Eevan huoneesta oli hotellin altaaseen kahdentoista portaan pituinen matka. Ikkunasta avautui näkymä altaalle ja heti sen edessä avautuvalle merelle. Kallioon louhitut huoneet luonnonkivisine seinineen olivat seesteiset, ilmeisesti kaikki keskenään hiukan erilaiset. Yhdessä oli tuon huikean näkymän lisäksi suuri kylpyhuone ja poreamme, toisessa niiden sijaan suuri aurinkotuoleilla varustettu terassi, jonka ulkoporeammeesta näki merelle.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-302016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-10

Viinipullo ja kulhollinen tuoreita marjoja ilmestyivät terassimme pöydälle kuin taikaiskusta heti kun olimme saaneet huoneidemme avaimet ja potkineet pölyiset sandaalit jaloistamme. Myöhemmin tapasimme melkoiseksi persoonaksi osoittautuneen hotellijohtajan, joka kertoi, että Kaparissa panostetaan kaikkein eniten palveluun. En tiedä miksi yllätyin vähän, ehkä olin olettanut, ettei tuollaisen maiseman äärellä tarvitse kauheasti edes keksiä mitään muita valtteja? Hotelli pyörii perheyrityksen lailla, suurin osa henkilökunnasta on ollut sama koko hotellin historian ajan. Putiikkihotelliin ei mahdu kerrallaan kovin monia vieraita, joka varmistaa seesteisen tunnelman lisäksi sen, että jokaista voidaan palvella mahdollisimman henkilökohtaisesti ja – tästä pidin erityisesti – huomaamattomasti. Joskus on ihaninta, että asiat vaan toimivat ilman, että kaikesta täytyy erikseen käydä keskustelu tai sopia tai pyytää.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-11

Johtaja kertoi myös Santorinin historiasta ja paikallisesta rakentamisesta. Saari oli ennen köyhä ja eli eristyksessä muusta Kreikan saaristosta. Kalderan jyrkkään rinteeseen louhittiin luolia, se oli ollut halvin tapa rakentaa asuinkelpoisia tiloja. Ulkoseinät muurattiin laavakivestä, sitä löytyy tuliperäiseltä saarelta enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Rakennuskanta on toki sittemmin korjattu ja uusittu moneen kertaan, mutta kalderan reunalle rakennetut kylät ovat perustuksiltaan kuulemma yhä samat.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros1

Kapari sijaitsee Imeroviglin kylässä, josta on pieniä polkuja pitkin vartin kävelymatka lähimpään kaupungintapaiseen, Firaan. Matkan varrelta löytyy kuuluisan näköalan lisäksikaikenlaista kahvilaa, ravintolaa ja pikkuista putiikkia. Lähempää löytyy toinenkin, vähän toisenlainen trekkauskohde, jota on mahdoton missata: valtavankokoinen kallionlohkare nimeltä Skaros, joka kohoaa merestä suoraan Kaparin alapuolella. Äkkiseltään näyttää, että se on aika lähellä. Vasta kun lähtee kipuamaan portaita alas kohti lohkaretta, tajuaa miten hiton iso ja kaukana se on.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros2

Mitä pidemmälle polkua kulkee, sen pienemmäksi ja jyrkemmäksi se käy. Kallion kaikkein korkeimpaan kohtaan on mahdollista kivuta ja siellä olikin ihmisiä, minä jätin huipun väliin. Olen perinyt äitini korkeanpaikankammon, harmi vaan että muistan sen usein silloin kun on niinsanotusti myöhäistä ja seison kallionkielekkeellä viidenkymmenen metrin korkeudessa uskaltamatta mennä eteenpäin eikä mielellään takaisinkaan. Allaolevassa kuvassa vielä hymyilytti, kun en tiennyt mitä on edessä. Siitä ei sitten sattuneista syistä olekaan kuvia, oli kiire pysyä hengissä.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros32016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros4

Paluumatkalla Kapariin malttoi taas ihailla noita epätodellisia maisemia – ja haaveilla ansaitusta hetkestä hotellin altaalla. Se on pieni, mutta eipä sitä tarvinnutkaan kovin monen kanssa jakaa. Käytimme vapaaillan parhaalla mahdollisella tavalla: tilasimme huonepalvelusta kreikkalaista roseeviiniä ja lorvimme altaalla auringonlaskuun. Joskus on vaikea uskoa omaa elämäänsä todeksi: että tässä sitä vaan ollaan, yhdessä maailman kauneimmista paikoista, siemailemassa viiniä kylpytakissa. Että tälläinen paikka on oikeasti olemassa ja sijaitsee vain viiden tunnin lentomatkan päässä kotoa.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-132016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-142016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-152016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-162016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-17

Olin kuullut, että Santorini on kuuluisa auringonlaskuistaan, paikan päällä tajusi miksi. Näytös on hidas, mutta pitää otteessaan. Kaikki taivaankannen kullan, vaaleanpunaisen, pinkin ja punaisen sävyt toistuvat vedenpinnassa. Ymmärsin samalla miksi niin moni matkustaa saarelle vihittäväksi tai häämatkalleen. Kuka kaipaa kynttilöitä tai kukkia tunnelman luomiseen, kun luonto tarjoaa tälläiset puitteet? Kuvat eivät kerro puoltakaan totuudesta.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-182016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-192016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-202016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-212016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-22

Ei ole Kaparin ravintolassakaan hullummat näkymät. En voinut olla miettimättä ihmisiä, jotka asuvat saarella ja katselevat näitä maisemia ja auringonlaskuja joka päivä – turtuukohan niihin, vai jaksaako niistä haltioitua uudelleen ja uudelleen? Kysyin yhdeltä tarjoilijalta, hän sanoi että maisema on joka päivä erilainen. Viikon mittaisen matkan aikana ehti huomata, että se on täysin totta: joinakin aamuina merisumu teki horisontista utuisen, toisina aamuina aurinko paistoi pilviharson läpi. Auringonlaskutkin olivat joka ilta aivan omanlaisiaan kuin jossain olisi etukäteen päätetty mitkä ovat päivän sävyt, pilvimuodostelmat ja valon liikkeiden koreografia.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-242016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-23

Näiden kuvien vahtaaminen ei varsinaisesti helpota ikävää takaisin. Tekisi mieli varata pieni karkumatka ensi toukokuulle, viikko valohoitoa tuon altaan äärellä taikoisi minusta takuulla uuden naisen. Tai voisiko joku ystävistäni mennä Santorinilla naimisiin ja pitää häät tuolla Kaparin täydellisellä terassilla? Siellä järjestetään vihkimisiä kuulemma tuon tuosta, luonnon omalla alttarilla.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-262016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-25

Kapari sijoittuu sirppisaaren keskikaareen, josta näkee molempiin kärkiin. Kuvassa näkyvässä pohjoiskärjessä on pikkukaupunki nimeltä Oia, jonka pienet valot alkavat loistaa hämärässä kun aurinko on kadonnut horisontin taakse. Oia on saaren kuuluisin paikka, sillä auringonlasku näyttää paikallisten mielestä juuri siellä kaikkein kauneimmalta. Kävimme yhtenä iltana kokeilemassa, mutta parhaille apajille kaupungin pohjoiskortteleiden kapeille kaduille ahtautuu silloin niin järjetön määrä ihmisiä, ettei kokemus ollut kovin nautinnollinen. Otin auringonlaskuni sata kertaa mieluummin vastaan lilluen Kaparin altaalla tai valkoviinilasi kädessä jossain pikkuravintolassa kalderan reunalla. Niistä kaikista kun löytyy juuri tähän tarkoitukseen suunniteltu näköalaterassi.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-27

Odotin pilkkopimeitä öitä, vähänpä tiesin. Kaldera on öisin täynnä kalastajaveneitä, rahtilaivoja ja risteilijöitä, jotka hohtavat hämärässä kuin vedessä kelluvat timantit. Skaros kohoaa mustana niiden ylle, tuli mieleen muumilaakson mörkö, joka katselee varjoista.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-28

Ajattelinpa raottaa vähän muidenkin matkojen kuva-arkistoja, sillä Santorini ei suinkaan ole ainoa paikka, josta on vielä vinkkejä jakamatta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kesä keskellä syksyä

Tänään satoi ensilumi. Vaikea uskoa, että päivälleen kuukausi sitten notkuimme syntisen kevyissä vaatekerroksissa rantakallioilla. Oli syntymäpäiväni jälkeinen sunnuntai, tyyntä ja tuuletonta, niin lämmintä että villatakissa tuli kuuma. Se, joka vääntelee säävipuja, oli ilmeisesti hetkeksi unohtanut, että oli lokakuu. Harmi, että lipsahdus tuli sittemmin korjattua korkojen kera.

2016-11-02-stellaharasek-kallioilla-1

Tiedän, taas ne samat Eiranrannan kalliot, mutta minkäs sitä lempipaikoilleen mahtaa! Elokuun jälkeen siellä ei ole ollut varsinaista ruuhkaa, joten parhaan tähystyspaikan on saanut napattua itselleen ilman kyynerpäätaktiikkaa. Silloin kun saa valita, levitämme leirimme mieluiten yhdelle tietylle kallionnyppylälle, sille joka kurottuu kaikkein pisimmälle mereen.

2016-11-02-stellaharasek-kallioilla-22016-11-02-stellaharasek-kallioilla-3

Nappasimme matkan varrelta eväitä mukaan. Oikeastaan jokainen retki on vain tekosyy syödä eväitä, ja retkeksi kelpaa mikä tahansa kolmea korttelia pidempi kävely. Pizza oli päivän valinta, edellisenä iltana oli mennyt niinsanotusti myöhään. Pizzalle olisi ollut muitakin ottajia, mutta pysyimme kovana, koska Juno on edelleen (toistaiseksi melko tuloksettomalla) laihdutuskuurilla ja Lunakin vahtii kurvejaan (eli saa herkkuja vain salaa, ettei siskolle tule paha mieli).

2016-11-02-stellaharasek-kallioilla-52016-11-02-stellaharasek-kallioilla-42016-11-02-stellaharasek-kallioilla-12

Olen muuten haaveillut monta viikkoa retkestä, jota varten saisi tehdä evääksi erilaisia voileipiä. Nyt ei puhuta mistään spelttiin leivotusta artesaanileivästä, jonka päällä on hummusta ja ituja, vaan rehellisistä kolmioleivistä, jotka on tehty vehnäpaahtoleivästä ja pakattu voipaperiin. Pitää olla kermajuusto-kinkkuleipiä, majoneesia tihkuvia tonnikalaleipiä ja edam-kurkkuleipiä. Tästä on keskusteltu kavereiden kanssa useaan otteeseen ja leipäsuunnitelma onkin toteutusta vaille valmis. Varsinaista retkeä tai sen kohdetta ei ole ehtinyt kukaan vielä miettiä, mutta ei se tässä nyt olekaan se olennaisin asia.

2016-11-02-stellaharasek-kallioilla-72016-11-02-stellaharasek-kallioilla-8

Kuten aina, osa seurueesta katseli ohilipuvia laivoja ja toiset väijyivät lokkeja, jääköön nyt mysteeriksi ketkä. Annan viiden pisteen vihjeen, että eräällekin laihduttelijalle maistuisi lokkipata (jos ei kerran pizzaa saa). Aurinko lopulta tainnutti koko lauman torkuille. Taisi olla viimeiset ulkoilmaunet tälle vuodelle, ainakin näillä leveysasteilla.

2016-11-02-stellaharasek-kallioilla-92016-11-02-stellaharasek-kallioilla-102016-11-02-stellaharasek-kallioilla-11

Juu, Minimumin muutaman sesongin takainen säihkemekko on juuri niin rento, että sen voi pukea päälle villatakin ja buutsien kanssa sunnuntaiselle rantaretkelle! Olen kyllästynyt hilloamaan kaikkein ihanimpia ja kimaltavimpia vaatteitani kaapin perällä, alkanut päinvastoin käyttää niitä just niin usein kuin huvittaa. Jarno muuten puki saman säihkemekon päälle Halloween-kemuihin ja näytti tyrmäävältä. Ministi masentavaa. Saa hän silti lainata sitä toistekin, säärensäkin olivat kuin luotu 20 denierin sukkahousuihin.

2016-11-02-stellaharasek-kallioilla-6

Nappasimme nämä kuvat kotimatkalla. Se kesti kaksi tuntia, koska piti pysähdellä. Joku sanoi jossain, että ehkä meille annettiin tämä maailman kaunein syksy, jotta ihmiset eivät olisi niin surullisia. Siltä välillä tuntuu. Niin meillä kuin muualla tapahtuu pimeitä asioita, joista tulee uupumus ja ahdistus kun ei enää tiedä mitä ajatella saati tehdä. En aio lopettaa uutisten lukemista, vaikka välillä sillä uhkailenkin. Joskus on vaan pakko paeta ulos ja keskittyä hetken kaikkeen tähän kauneuteen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ruusuinen maailma

Kuvittelin vuosia, etten pidä ruusun tuoksusta. Tuntui ettei se kuulunut minulle, vaan tyyliltään minua naisellisemmille. Heille, jotka käyttävät huulipunaa ja pitkiä hansikkaita, pukeutuvat kermanvärisiin silkkipaitoihin ja helmoistaan hulmuaviin hameisiin ja onnistuvat kantamaan ne elegantisti eivätkä näytä siltä, että kuusivuotias on käynyt salaa äitinsä kaapilla. Ruusulta tuoksuvia hajuvesiä kantavat ystävistäni erityisesti ne, jotka matkustelevat usein Pariisiin, tuntevat kaupungin ihanimmat kahvilat ja osaavat tilata niissä ranskaksi café au lait tai tarte tatin.

Mikä ihana ja minulle niin kaukainen maailma! Minä olen se, joka ottaa yhteen ovikarmien kanssa ja kompastelee omiin jalkoihinsa, ostaa kahvinsa useimmiten Ärrältä, ei voi pukeutua vaaleisiin silkkipaitoihin koska läikyttää niihin heti tomaattikastiketta ja käyttää juhlissakin vain huulirasvaa. Eikä osaa sanaakaan ranskaa, vaan hajamielisimpinä hetkinään hädin tuskin muistaa miten puhutaan edes suomea tai englantia, sekoilee sanoissaan ja vastaa joskus puhelimeen sanomalla hein sijaan kiitos.

2016-11-01-stellaharasek-ruusukuume-1

Siitä huolimatta elämääni on solauttunut viime aikoina montakin ruusuntuoksuista suosikkiasiaa. Se alkoi hiusöljystä, sitten huomasin ostaneeni ruusuntuoksuisen käsivoiteen. En tiedä mitä ajatella. Onko sittenkin niin, että tuoksut kuuluvat ihan kaikille, jotka niistä sattuvat pitämään? Että aivan suotta sitä rajailee maailmastaan ulos isoja ja pieniä asioita, jotka eivät mukamas siihen sovi. Sen kunniaksi tässäpä muutama vinkki teille, jotka olette aina tykänneet ruususta, sekä minun kaltaisilleni myöhäisherännäisille, jotka ovat vasta tulossa ruusukaapista. Osa tuotteista on saatu blogin kautta, loput ostettu.

2016-11-01-stellaharasek-ruusukuume-5

Vanhoja viinipulloja tuoksukynttilöiksi kierrättävä Rewined on uusi tuttavuus, johon törmäsin Nest Factoryssa. Tuoksut ovat teeman mukaisesti saaneet inspiraationsa viinimaailmasta ja tykästyin tietysti Roséen. Kynttilässä tuoksuu ruusun terälehtien lisäksi valkoinen persikka ja roseepippuri, jonka englanninkielinen nimi on minusta ihana: pink peppercorn. Myrkyttömän soijakynttilän tuoksu on tarpeeksi hento ja hienovarainen, jotta sitä voi polttaa joka ilta, eikä täytä ilmaa paksulla, pääsärkyisellä hajulla.

2016-11-01-stellaharasek-ruusukuume-3

Dotsista Fredrikinkadulta bongasin Jurliquen ruusuntuoksuisen ihonhoitosarjan ja innostuin, sillä merkin ruusukäsivoide on ollut osa yöpöytäni vakiovarustusta pitkään. Ruususarjan kosteusvoide ja putsari ovat nekin kivat, mutta eniten ihastuin kasvosuihkeeseen, joka yllätti viilentävällä vaikutuksellaan ja huumaavalla tuoksullaan. Pidän sitä useimmiten työpöydällä ja suihkin sitä aina kun uhkaa mennä hermo tai tulla väsähdys. Sen yleistä virkeystilaa edistävä vaikutus taitaa olla sen olennaisin ominaisuus, mutta toki se siinä sivussa myös kosteuttaa syksyn kuivattamaa ihoa. Tätä kannattaa käydä kokeilemassa, vaikkei tavallisesti välittäisikään ruusuntuoksusta, sillä tässä on jotain poikkeuksellista puhtautta ja raikkautta.

2016-11-01-stellaharasek-ruusukuume-4

Siellä se käsivoide notkuu tuolla keskellä. Olen käyttänyt tätä kauan, ostan aina uuden loppuneen tilalle. Yöpöytä on käsivoiteelle loistopaikka, nukkumaan mennessä malttaa pysähtyä pienen ruusuntuoksuisen rituaalin ääreen. Arvostan myös yksinkertaista pakkausta, mustavalkoinen mutkattomuus tuntuu helpottavalta kaiken kohinan keskellä.

2016-11-01-stellaharasek-ruusukuume-2

Rewined on lisännyt valikoimiinsa niiden pieneksi hitiksi maailmalla nousseiden kynttilöidensä kaveriksi myös käsintehtyjä saippuoita, joissa on samat viinien inspiroimat tuoksut kuin kynttilöissäkin. En voinut vastustaa ruusuista versiota. Pakkaus on niin kaunis, että näitä on varmasti kiva viedä myös lahjaksi – jos mitenkään malttaa olla sittenkin pitämättä niitä itsellään.

2016-11-01-stellaharasek-ruusukuume-6PHOTOS BY STELLA HARASEK

Viime viikkoina tapahtunutta

Hetkinen! Haluaisin taas reklamoida. Lokakuun loppu häämöttää, vaikka vastahan se alkoi. Päivät sinkoilevat taas sellaisella vauhdilla etten pysy perässä. Olen ihmetellyt tätä niin kauan, että kiusallinen totuus alkaa valjeta – vika ei ole maailmankaikkeudessa vaan minussa. Ilmeisesti toisille meistä ei ole suotu syntymässä luontaista ajantajua tai ymmärrystä ajankulusta, mutta onneksi kameran kuvista tai viimeistään kalenterista vakoilemalla selviää missä sitä on ollut ja mitä tekemässä.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-152016-10-29-stellaharasek-betweendays-212016-10-29-stellaharasek-betweendays-17

Täytin vuosia! Tässä vuosien varrella opituista tärkeistä ja täysin turhista asioista ajattelin kirjoittaa lisää ensi viikolla. Nyt kun kerran olen – Mikkoa lainatakseni – tuhatkaksisataavuotias, aion häikäilemättömästi tarttua jokaiseen tilaisuuteen viisastella. Kuvan kukkakimpun sain toiselta ystävältä, ne kestivät keittiössä melkein viikon ja ajattelin häntä joka kerta kun näin ne. Se oli hyvä viikko.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-132016-10-29-stellaharasek-betweendays-202016-10-29-stellaharasek-betweendays-10

Olin soittamassa musiikkia uuden miestenvaatekaupan vip-avajaisissa. Mietin koko illan miten onnekas olen. Että saan soittaa lempilevyjäni ja joku vielä maksaa siitä! Illan aikana soi Led Zeppelin, Buzzcocks, Iggy, The Kinks, Hendrix, The Velvet Underground ja vaikka kuinka moni muu. Kukaan ei valittanut ja muutama jopa kehui, joten pidän keikkaa onnistuneena.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-22

Olin siellä soittohommissa tosin kuumeessa eikä sen lääkitseminen gin&tonicilla ollut ehkä paras idea jonka olen saanut. Kivaa oli kuitenkin. Ostin vahingossa (syytän gin&tonicin ja ibuprofeenin harkintakykyä alentavaa yhteisvaikutusta) miesten nahkatakin, jossa on enemmän hapsuja kuin minulla tukkaa. En ole katunut. Ei mikään turha ilta.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-192016-10-29-stellaharasek-betweendays-26

Hyvä syksy, tarkenin sittenkin ilman sukkia melkein lokakuun puoliväliin! Säihketossut ja muut pikkukengät on nyt pakattu talviteloille odottelemaan kevättä, joka minun kirjoissani alkaa joka vuosi 1. tammikuuta. Siihenhän ei ole enää pitkä aika, joten voiton puolella ollaan.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-3

Kimallusta pimeän keskellä: viime viikon Elle Style Awards. En ollut parhaassa vedossa, päinvastoin väsynyt ja vielä kipeä, pukeutuneena buutseihin ja samaan kimaltavaan minimekkoon, jolla olen vedellyt suurimman osan viimeisen vuoden kahden kemuista. Olisin vielä muutama kuukausi sitten potenut huonoa omatuntoa siitä etten ollut ehtinyt edes ajatella iltapuvun lainaamista tai kampaajalla käymistä, enää en. Elämä on vaan liian lyhyt. Iloitsin siitä että olin paikalla, halasin tutut läpi, ihastelin muiden pukuja ja voittopokaaleja. En kantanut mukana kameraa eikä kuvia ole, paitsi yksi, jossa kimallan valokuvaseinän edessä Hertan kanssa. Olen hämilläni, mutta hymyilen silti, koska kimaltavassa minimekossa ja buutseissa ei vaan voi olla mikään kovin huonosti.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-16

Muut jäivät palkinnonjaon jälkeen juhlimaan, minä hyppäsin taksin takapenkille muutaman lempi-ihmiseni sekaan ja kaahasimme kohti Pasilaa katsomaan Placeboa. Matka märkää Mannerheimintietä pitkin ei kestänyt kauaa, mutta yhtye kaahasi keikan läpi vieläkin vauhdikkaammin. Vähän jäi nälkä, vaikka moni suosikkini soitettiin.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-82016-10-29-stellaharasek-betweendays-1

Skippasimme viralliset jatkot, joihin olisi joutunut jonottamaan tunnin. Painelimme sen sijaan salaiseen kantakapakkaamme, jonne voi senkun talsia sisään ja olla melko varma, että vakipöytä on vapaa. Kotiin on sieltä vain korttelin matka, sitä osaa tähän aikaan vuodesta arvostaa. Kylmyys tuntuu pahimmalta silloin kun on väsynyt, haluaa vaan kotisohvalle ja ikävöi villasukkiaan.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-24

Kävin yksi päivä läpi kaikki kenkäkaappini syys- ja talvikelpoiset kengät ja tein sen mitä en ikinä tee: putsasin ja lankkasin koko joukon. Oli otettava yhteiskuva, kun nauratti niin. Kenkämakuni on näköjään melko, sanoisinko, yhtenäinen. Mutta mikäs siinä, kaikki ovat kuitenkin käytössä, vanhimmatkin viiden-kuuden vuoden takaa. Haluaisin sanoa, että säännölliset suutarivisiitit ovat niiden salaisuus, mutta olen häpeällisen laiska asioimaan suutarilla. Kyllä se taitaa olla ihan se, että kenkiä on kierrossa koko ajan yli kymmenen paria eivätkä ne yksinkertaisesti ehdi kulua puhki.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-25

Sain työni kautta kutsun Pastoriin illalliselle muutaman kaverin ja Jackson Estaten viinitilan omistajan kanssa. Huipputyyppi! Olimme kolmen minuutin sisällä syventyneet keskusteluun maailmalla kasvavasta ammattikunnasta, jonka tehtävä on varustaa ihmisten kodit zombie-vallankumouksen kestäväksi. Vähän alkoi kiinnostaa millaisia tehtäviä (ja tyyppejä) siinä työssä kohtaa. Puhuimme toki viineistäkin. Oma suosikkini oli tuo kuvassakin vilahtava Stitch, kuiva valkkari jossa pirskahteli karviaisen ja sitruksen sävyjä. Sain kutsun Uuteen-Seelantiin, siihen täytyy vielä tarttua. Se on vielä valloittamaton kolkka tätä maapalloa, vaikka kasvoin ihan naapurissa.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-52016-10-29-stellaharasek-betweendays-42016-10-29-stellaharasek-betweendays-92016-10-29-stellaharasek-betweendays-72016-10-29-stellaharasek-betweendays-62016-10-29-stellaharasek-betweendays-2

Kävimme katsomassa Kaurasen Syysprinssi-kirjasta tehdyn elokuvan. Olen tässä miettinyt mitä olisin siitä mieltä, enkä vieläkään ole ihan varma. Elokuva oli kyllä kuvattu kauniisti, mutta tarina ehkä aukeaa parhaiten heille, jotka ovat lukeneet kirjan ja tuntevat taustatarinan (tai ovat olleet siitä pakkomielteisen kiinnostuneita kuudentoista vuoden kulttuurivallankumouksellisesti valveutuneessa iässä). Kirkkaasti parasta elokuvassa oli musiikki! En ole ikinä ennen kuullut suomalaisessa elokuvassa Joy Divisionia ja se on paljon se. Oikeastaan kaikki kohtaukset, jotka rakentuivat musiikin varaan, olivat tosi onnistuneita. Harmittamaan jäi Paula Vesalan ja Olavi Uusivirran mitättömän pieniksi jääneet sivuroolit ja dialogin epäuskottavuus, joka tuntuu vaivaavan lähes kaikkia kotimaisia leffoja. Mistä se johtuu? Siitä, että suomalainen kirjakieli ja puhekieli ovat niin kaukana toisistaan?

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-142016-10-29-stellaharasek-betweendays-182016-10-29-stellaharasek-betweendays-12

On sitä kotonakin oltu – ja saatu jopa asioita aikaiseksi. Tai en minä, mutta muut. Jarno ja Madesignin Antti ovat riehuneet työkalujen kanssa ja hoitaneet ne kuuluisat viimeiset asiat, jotka olivat vielä tekemättä toissakesäisestä keittiöremontista: kaakeloineet kaasulieden kulmauksen marokkolaisilla betonilaatoilla ja koteloineet mattamustalla peltiputkella keittiön seinää pitkin risteilevät vesiputket. Nämähän ehtivät vasta vuoden verran odottaa etenemistään! Kyllä sitä työnjälkeä onkin nyt ihailtu koko odotuksen edestä, laatoituksesta tuli vielä kauniimpi kuin kuvittelin.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-272016-10-29-stellaharasek-betweendays-11

Jumalille kiitos siitä, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia vitkuttelijoita, sivupoluille ajelehtelijoita ja vääriin asioihin keskittyjiä kuin minä. Itsehän kuulun niihin, jotka tyynesti kävelevät lattialle levittäytyneen pyykkipinon yli ja alkavat aakkostaa levyhyllyään, jonka järjestyksessä ei ollut alunperinkään mitään vikaa. Ja niihin, jotka eivät huomaa lattialla olevaa punaviinitahraa kolmeen viikkoon, mutta eivät voi elää, jos hiuslenkit eivät ole oikeanlaisessa kipossa käden ulottuvilla (tai mikä pahinta jos hiuslenkit loppuvat). Ja sitten on sellaisia kuin Antti, joka soittaa siinä ohimennen peltisepälle ja tilaa kolme metriä mattamustaa metallia taivutettuna keittiömme mittojen mukaan, ja kas, kaksi viikkoa myöhemmin homma on hoidettu ja keittiö on noin vaan val-mis. Huh, kiitos avusta! Kuvia luvassa.

2016-10-29-stellaharasek-betweendays-23

Mitä muuta? Ihanaa, että on viikonloppu. Olen saanut tänään kuvata yhtä pökerryttävän kaunista pariskuntaa, tehdä sen jälkeen ruokaa ja rojahtaa sohvalle viinilasin kanssa. Kirjoitan tätä kaksi koiraa käpertyneenä jalkoihin, on ne villasukat, vilttikin, kaikki asiaankuuluvat syyskliseet jotka ovat kliseitä siksi, että toimivat. Kuulin kyllä, että on Halloween, mutta mikään maailmassa ei olisi saanut minua tänä iltana ulos. Huomenna menemme katsomaan koiranpentuja, kääpiömäyräkoiria, toivottakaa minulle itsehillintää etten kaappaa koko pentuetta taskuihini ja juokse. Crazy dog lady toivottelee teille leppoisaa lauantaita (vai onko nyt jo sunnuntai?) ja palailee huomenna muiden asioiden merkeissä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, DORIT SALUTSKIJ & JARNO JUSSILA

Kuulumisia työkentältä

Nurinkurisin asia, jonka olen työvuosieni varrella tehnyt, oli sanoa itseni irti yrityksestä, jonka ystäväni kanssa aikoinaan perustin. Ruisrockissa viime heinäkuussa vietetty viikonloppu oli viimeinen työrupeamani Mellakka Helsingin riveissä.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-1

Lähtööni ei liittynyt draamaa tai yllätyskäänteitä. Olen tainnut tehdä hidasta irtaantumista siitä saakka kun yrityksestä tuli kaksi vuotta sitten osa isompaa konsernia. Ollut välillä puoliksi poissa, sitten taas puoliksi takaisin, hakenut tapaa mahduttaa yhteen elämään kaikki ne asiat, joita olen halunnut tehdä. Vaikka olen vakaasti uskonut yli-inhimmillisiin kykyihini olla useammassa paikassa samaan aikaan, mikään ei lopulta tarjonnut ratkaisua rasittavaan tosiasiaan, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Luksusongelma, tiedän, mutta yhtäkaikki ratkaistava.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-2

Allekirjoitukset kauppakirjaan, avaimet aulaan. Lähdin kuin takaovesta, ei läksiäisiä tai muodollisuuksia. Sopii tarinaan, ei niitä puheita ehditty töiltä pitää firmaa perustaessakaan.

On ollut haikeaa. Perustin sentään yrityksen yhden parhaimman ystäväni kanssa. Sittemmin värväsimme rinnallemme monta muutakin läheistä – ei siksi, että he olivat tuttuja, vaan siksi, että he olivat parhaat valinnat työhönsä. On vaikea avata ulkopuolisille työpaikkaa, joka on tuntunut parhaimpina (ja pahimpina) hetkinä perheeltä.

On ollut niin huojentavaa. Työssä ei ollut mitään vikaa, minä olen vaan tehnyt liikaa töitä niin kauan kuin muistan. En edes tiedä milloin olisin tehnyt vain yhtä työtä – en varmaan koskaan? Opiskeluaikoinakin piti käydä kahta koulua, kun en millään malttanut keskittyä vain yhteen. Tuntuu, että olen ollut vuosia törmäyskurssilla todellisuuden kanssa ja lakannut vihdoin taistelemasta vastaan. Vaarallisiin lukemiin noussut leposyke toki auttoi osaltaan tässä oivalluksessa, siitä tajuan olla keholleni kiitollinen. Jääräpäiselle on joskus taivutettava asiat ratakiskosta ennen kuin ne menevät perille.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-32016-10-26-stellaharasek-workinggirl-4

Olen Mellakasta niin ylpeä! Kahden musiikkimaailmasta karanneen naisen pr-pulju kasvoi muutamassa vuodessa ihan oikeaksi viestintätoimistoksi. Työt ensin tuplasivat ja sitten triplasivat kokonsa, nykyisin niitä toteuttaa seitsemän loistotyypin tiimi. Laivaa luotsataan vankalla visiolla ja työpöydillä on projekteja, joista emme olisi alkuaikoina osanneet edes haaveilla. Kuten vaikka Ruisrock, josta tämän kirjoituksen kuvat ovat – vuosia sitten teimme yksittäisten artistien tiedotusta, viime kesänä vastasimme yhden Suomen suurimman festivaalin koko viestinnästä, pr-työstä ja osin markkinoinnistakin.

Alkuajat, naurattaa joka kerta kun mietin niitä. Tuntuu niin kaukaiselta, että oli työpäiviä, jotka kuluivat rokkibändien sinkkujen postitukseen tai printterin kanssa riitelyyn. Uskon yhä, että printterit on lähetetty helvetistä maan päälle raatelemaan yrittäjien muutenkin ohuiksi hiutuneita hermoja. Sinkkujakaan ei ole vuosiin lähetetty postissa tai varmaan edes painettu. Musiikkimaailma on muuttunut moneen kertaan siitä mitä se oli silloin kun olimme täyspäiväinen osa sitä.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-52016-10-26-stellaharasek-workinggirl-6

Mellakka sai alkunsa yhdestä melko tavanomaisesta myöhäisillan maratonpuhelusta. Oli marraskuinen tiistai, molempia oli turhauttanut jo tovin. Mari väittää, että idea oli minun, mutta muistan kyllä, että se oli Marin. Marilla on ennenkin ollut hyviä ideoita, joista yksi oli tämän blogin perustaminen vuonna 2007. Silloin olimme töissä monikansallisen levy-yhtiön markkinointiosastolla emmekä tienneet mitään mistään Mellakasta tai miettineet mistä löytäisimme luovia aloja ymmärtävän kirjanpitäjän. Sen sijaan pohdimme mitä pukisimme päälle Emma-gaalaan ja päädyimme joka vuosi hirveän kriisin päätteeksi aivan samaan settiin, mustiin kolttuihin ja silmiin sormin sutattuihin rajauksiin. Niitä kuvia nähtiinkin blogin alkuvuosina, ujoja otoksia Tavastian takahuoneesta, hotellihuoneista ja levy-yhtiön käytäviltä.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-72016-10-26-stellaharasek-workinggirl-8

Yhteisen yrityksen perustaminen oli enemmän hullaantunut päähänpisto kuin huolellisesti harkittu päätös. Minulle muutos oli pienempi, olin jo tovi sitten irtaantunut kuukausipalkkaa nostavan levy-yhtiötiedottajan arjesta freelanceriksi ja tottunut työskentelemään omillani. Marin rohkeus oli aivan omaa luokkaansa. Minä sain rinnalleni työtoverin, hän muutti elämässään melkein kaiken.

Vaikeinta oli keksiä yritykselle nimi. Mellakka oli ensimmäinen ideamme, se oli epäsuora suomennos toiminimestä, jonka olin perustanut parikymppisenä. Umpisurkea, tuomitsi Mikko. Mellakka meistä silti tuli. Mikko pitää yhä kiinni mielipiteestään.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-92016-10-26-stellaharasek-workinggirl-10

Saimme ensimmäisen työkeikkamme, ison muotitapahtuman tiedotuksen, ennen kuin olimme ehtineet edes hankkia toimiston. Sekin löytyi sattuman oikusta melkein samantien: kaksikymmentä neliötä Suvilahden kaasutehtaan vanhasta konttorirakennuksesta taiteilijatyöhuoneiden, graffittigallerioiden, valokuvastudioiden ja kirjailijoiden keskeltä. Oli vuodenvaihde, Suvilahdessa ei liikkunut muu kuin sata metriä sekunnissa etenevä lumimyrsky. Kannoimme pyryn läpi porakoneita ja maaliämpäreitä, ruuvasimme valaisimet kattoon, maalasimme kaiken mustaksi, harmaaksi ja valkoiseksi. Myös armeijalaverin, jolla makasi neljä koiraa eli koko Mellakan kennel paheksumassa remonttiamme.

Olimme iloinneet siitä, että saisimme olla keskellä luovan luokan vilinää, rakennuksen hiljaiset käytävät tulivat yllätyksenä. Kesäisin alue heräsi onneksi eloon, oli Flow ja monta muuta tapahtumaa, jotka toivat vanhan tehdasalueen täyteen ihmisiä, musiikkia ja valoja. Silloin tuntui että olimme juuri siellä missä halusimmekin, kaiken keskipisteessä, siellä missä tapahtuu.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-112016-10-26-stellaharasek-workinggirl-12

Myöhemmin Punavuori ja mainostoimistomaailma imaisi Mellakan mukaansa. Saimme sen vilinän, jota olimme kaivanneet, vähän vielä enemmän. Järjestimme vihdoin tuparit, joita olimme kaksi vuotta suunnitelleet saamatta mitään aikaiseksi – mitäs niistä suutareiden lapsista sanottiinkaan? Alkoi kasvu ja kokonaan uusi vaihe, jossa saimme keskittyä siihen missä olimme parhaimmillamme. Se tie jatkuu, minä vaan loikkasin tässä kurvissa kyydistä.

Tuparit olivat muuten niin menestys, että niistä tuli perinne. Ensi vuonna tulen paikalle vieraana ja kehun Mellakkaa vuolaasti kaikille, jotka eivät tunne (tai enää muista) historiaani yrityksen kanssa.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-132016-10-26-stellaharasek-workinggirl-152016-10-26-stellaharasek-workinggirl-14

Mitä on opittu matkan varrella? Helvetisti kaikkea.

Aika paljon asiaa viestinnästä, markkinoinnista ja brändeistä – kaikesta siitä on hyötyä myös viestintätoimiston ovien ulkopuolella. Aika monta asiaa, joita ei kannata tehdä, kun perustaa yrityksen, toki nippu niitäkin, joita ehdottomasti kannattaa. Sen, että hyvä kirjanpitäjä on paras sijoitus, jonka yrittäjäksi heittäytyvä humanisti voi tehdä. Että aika on (kalleimmalla mahdollisella kurssilla vaihdettua) rahaa ja jotkut asiat on vaan järkevintä ulkoistaa. Että toisina päivinä sitä on maailmanvalloittaja ja toisina päivinä riittää, että on kahvia. Sen, että yhdessä yrittäminen vaikuttaa ystävyyteen. Ei se lopu, mutta muuttaa muotoaan.

On asioita, jotka tiesin todeksi jo ennen Mellakkaa. Kuten: yrittäminen sopii ihmiselle, joka arvostaa vapauttaan enemmän kuin mitään muuta, esimerkiksi taloudellista turvaa, varmuutta tulevasta tai tasaista arkea. Helppoa ei ole ollut. Päivääkään en vaihtaisi jonkun toisen palvelukseen.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-162016-10-26-stellaharasek-workinggirl-17

Vahvistui muitakin asioita, jotka jo tiesin. Esimerkiksi se mitä haluan elämälläni tehdä. Olen aina halunnut kirjoittaa ja kuvata, aina tiennyt sen. On vaan kestänyt kauan kerätä riittävästi rohkeutta sen varaan heittäytymiseen. Ensimmäistä kertaa elämässäni keskityn pelkästään siihen mitä eniten haluan sen sijaan, että tekisin kaikkea missä satun olemaan hyvä. Se on uusi alku, uusin ja suurin jonka edessä olen ollut. Olen onnellinen ja helpottunut, kiitollinen mahdollisuudesta ja kaikista kokemuksista, kankea kauhusta ja ennen muuta enemmän kuin valmis tähän kaikkeen.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-182016-10-26-stellaharasek-workinggirl-19

Taiteilijasielun tarkemmin määrittelemättömät seikkailut yrittäjän tiellä jatkuvat, sehän on selvää. Jatkan kaiken sen tekemistä mitä tähänkin asti olen Mellakan ohella tehnyt, keskityn vaan siihen vihdoin kokonaan. Tämä blogi on tarjonnut kohta vuosikymmenen ajan aivan mahtavan kanavan asioille, joita olisin jokatapauksessa tehnyt ja tein jo ennen blogia: kulkenut kameran kanssa, kirjoittanut muistiinpanoja päivien varrelta. Tiedän olevani onnekas, kun pystyn elättämään sillä itseni, ja voin viedä sen rinnalla eteenpäin muita projekteja, jotka ovat muhineet päässäni pitkään odottamassa oikeaa aikaa. Jotkut teistä tietävätkin, että yksi niistä on kirja. Se edistyy nykien, mutta edistyy! En vielä tiedä tuleeko siitä hyvä tai milloin se mahdollisesti näkee päivänvalon, mutta kerron kyllä sitten. Se on tällä hetkellä tärkein projektini, sanon sen ääneen jotta siitä tulee totta.

Kirjoittamisen rinnalla kulkee toinen rakkauteni, valokuvaus. En osaa oikein erottaa näitä asioita päässäni, molemmissa on kyse samasta paineesta, joka on päästettävä ulos ennen kuin se räjähtää. Kuvaan omaksi iloksi ja muille, tähän blogiin, muihin projekteihin. Etsin kaikessa omaa tapaa tehdä, omaa paikkaa olla minä. Tekemällä se löytyy, tai sitten se on jo tässä – ja pitäisi vaan tunnistaa ja lunastaa.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-19a2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-20

Etsin myös omalta tuntuvaa tapaa kirjoittaa tästä kaikesta täällä. Tuntuu, että blogi on polkenut viime kuukausina paikoillaan, kun kovin vähiin käynyt energia on tarvittu akuutimman stressin taltuttamiseen ja keskeneräisten asioiden järjestämiseen. Kun isoja asioita on kesken, on vaikea kirjoittaa niistä tai mistään muustakaan kun ei itsekään tiedä ihan tarkalleen missä mennään. Pahin on ohi ja nyt jo helpottaa, sen tietää siitä, että osaa pukea sen sanoiksi. Kiitos teille, kun olette täällä yhä, niin sankoin joukoin! Monet teistä ovat kulkeneet mukana koko sen yhdeksän vuotta jonka olen tätä blogia nimellä jos toisellakin kirjoittanut. Siitä olen sanaton ja kiitollinen.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-212016-10-26-stellaharasek-workinggirl-22

Viime vuodet ovat olleet hulluja, hienoja ja uuvuttavia. Olen vieläkin väsynyt, joinakin päivinä niin uupunut etten jaksa edes puhua. Loppukesä ja alkusyksy ovat kuluneet kootessa ajatuksia, keräillessä voimia ja tasaillessa sykettä. Olen ollut kotona, kainalossa, keskittynyt kerrankin ihan muihin asioihin kuin työhön. Olen kirjoittanut, nyt kun vihdoin ehdin. Olen myös raivannut kaapit, kalenterin ja tietokoneen kansiot, takonut delete-nappia kaiken turhan ja tarpeettomaksi käyneen kohdalla, siivonnut elämästäni kohinaa, joka on vienyt energiaa enemmän kuin antanut. Sellaista kummasti kertyy, kun elämä on ollut koko aikuisiän yhtä kaaoksenhallintaa.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-232016-10-26-stellaharasek-workinggirl-24

Vanhat tavat eivät kuole muutamassa kuukaudessa. Opettelen tässä perusasoita, kuten heräämään aamuisin ilman päässä tykyttävää stressiä siitä, että olen jo myöhässä kaikesta enkä ehdi, vaikka tekisin kuinka paljon tahansa. Pahinta kroonisessa kiireessä: päivät ovat junia, jotka nytkähtävät aamulla liikkeelle eikä kyytiin ikinä ehdi. Juokset perässä seuraavalle asemalle asti ja ehdit hetken hengähtää, kunnes konduktööri puhaltaa pilliin ja onkin taas aamu. Paniikki voi jäädä päälle, vaikka kiireen katkaisi.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-252016-10-26-stellaharasek-workinggirl-262016-10-26-stellaharasek-workinggirl-27

Opettelen elämään rennommin, olemaan minä ilman suorituspaineita tai syyllisyyttä siitä, etten tee kaikkea mitä voisin. On sanottava yhä uudestaan ei kaikelle muulle, jos haluaa sanoa kyllä sille mikä on tärkeää. Olen kirjoittanut tästä niin kovin monta kertaa erilaisin sanoin, yrittänyt tavoittaa sen ytimen, tuohon se lopulta tiivistyy. Melkein mitä tahansa voi tehdä, mutta ei samaan aikaan. Ja jos tahtoo eteenpäin, täytyy ensin valita suunta.

2016-10-26-stellaharasek-workinggirl-28

Nyt tuntuu hyvältä. Tuntuu oikealta. Oikealla tiellä ollaan, matkalla sinne minne haluan. En malta odottaa mihin kaikkialle tie vielä kuljettaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Villapaitojen valtakausi

Kyllä, se on täällä taas. Tuntuu, että pukeudun villapaitaan joka päivä. Minkäs teet, kun aamuisin ei vaan tee mieli vetää päälle mitään muuta kuin mahdollisimman pehmeää ja muhkeaa villaa. Onneksi niitä neuleita ja villapaitoja löytyy, muutamakin erilainen aika samanlainen suosikki. Tykkään rennoista, jopa väljistä villiksistä, miehen kaapista lainatun oloisista, joiden hihat voi kääriä. Kääritään nyt vielä kun voi, kohta on liian kylmää paljaisiin ranteisiin. Meillähän se menee muuten niin, että mies lainailee minun kaapistani niitä neuleita, ilmankos kun ovat niin lämpimät.

2016-10-19-stellaharasek-onthestreet-12016-10-19-stellaharasek-onthestreet-5

Filippa K:n syysmallistosta poimitut leveälahkeiset farkut ovat osoittautuneet täydelliseksi vaatekappaleeksi melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen. Simppelit housut ovat tarpeeksi salonkikelpoiset sopiakseen korkojen seuraksi työtapaamisiin, toisaalta riittävän rennot yhdistettäväksi isoon villapaitaan ja lenkkareihin. Tykkään siitä, että sama vaate taipuu monenlaisiin tarpeisiin – mieluummin täytän vaatekaappini muutamilla lempivaatteilla, jotka ovat jatkuvassa käytössä kuin valtavalla määrällä vaatteita, joista suurin osa viettää päivänsä kaapin kätköissä.

2016-10-19-stellaharasek-onthestreet-22016-10-19-stellaharasek-onthestreet-3

TAKKI* STYLEIN
FARKUT* & PIKKULAUKKU FILIPPA K
SECOND FEMALEN NEULE* DOTS
AURINKOLASIT RAY-BAN
NILKKURIT ACNE
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Tervetuloa takaisin Placebo

Yhteistyössä Live Nation, sisältää lippuarvonnan

Kyllä nyt brittiläisen vaihtoehtomusiikin ystäviä hemmotellaan! The Cure kävi kaupungissa viikko kaksi sitten, kolmituntinen keikka oli meikälle yksi syksyn kirkkaimmista kohokohdista. Tänä torstaina Helsinkiin saapuu puolestaan toinen suosikkini, Placebo. Heidänkin kanssaan minulla on pitkä, joskin täysin toisenlainen historia. Valitsin viisi kappaletta, jotka ehdottomasti haluaisin keikalla kuulla.

Twenty Years sopii meneillään olevan maailmankiertueen teemaan kuin nenä päähän: Placebo juhlii 20-vuotista taivaltaan, sillä yhtyeen nimeä kantavasta, platinaa myyneestä debyyttialbumista on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta. Twenty Years on julkaistu tosin jo vuonna 2004, se oli silloin ilmestyneen kokoelmalevyn Once More With Feeling ainoa uusi biisi ja lohkaistiin siksi sinkuksi. Olin juuri aloittanut työt yhtyeen monikansallisen levy-yhtiön maakonttorilla, muistan vielä kun se kiikutettiin suomalaisiin radioihin. Placeboa, joka oli jo silloin Englannin suurimpia rockyhtyeitä, pidettiin täälläpäin vielä pienenä marginaalinimenä.

Because I Want You on yksi suosikkikappaleistani vuonna 2006 julkaistulta albumilta Meds. Paiskin päivät pitkät töitä levyn eteen ja lopulta rakastin, palvoin ja vihasin sitä. Työnkuvani oli liukunut graafisesta suunnittelusta brändinhallinnan ja digitaalisen markkinoinnin ja promootion puolelle, en edes muista mitä kaikkea kaksitoistatuntisiin työpäiviini lopulta kuului. Ainakin suunnittelin levylle lehtimainoksia ja julisteita metroon, leiskasin suomenkielisen verkkosivuston ja konseptoin sen sisällön, perustin yhtyeelle Suomeen streetteamin, olin mukana radiokierroksilla ja järjestämässä fanitapaamisia. Lensin Lontooseen katsomaan yhtyettä, levy-yhtiön pääkonttori antoi liput ja keikalla sai huojua yleisön joukossa. Suomen keikoilla kun olin aina töissä. Eipä sekään tosin hirveästi harmittanut, harva musadiggari saa tilaisuuden tehdä töitä oman suosikkimusiikkinsa parissa.

Running Up That Hill on Placebon hypnoottinen tulkinta Kate Bushin klassikkokappaleesta ja yksi suosikkicovereistani kautta aikojen. Sydämenlyönnit ja Bushin lyriikat, tarvitseeko enempää? Jos Placebon versioinnit toisten kappaleista kiinnostaa, kannattaa tutustua myös Velvet Goldmineen, viimeisten vuosikymmenten musiikkihistoriaan sukeltavaan elokuvaan josta kirjoitin tovi sitten.

The Bitter End tiivistää monta asiaa, jotka Placebossa rakastan. Vyöryvät kitaravallit, tiukka soitto josta ei ikinä arvaisi että äänen tuottaa trio, ja metsäpalon lailla roihuavat tunneryöpsähdykset, joista on vaikeaa erottaa toisistaan rakkautta ja vihaa. Kappale on toki myös 2000-luvun tulikivenkatkuisimpia erotilityksiä.

Sleeping With Ghosts on yksi hämmentävistä biiseistä, joilla on ihan eri nimi kuin pitäisi. Lähes kaikki muistelevat, että sen nimi on Soulmates never die, vaan ei ole! Muusikot, selittäkää miksi annatte kappaleille nimiä, joita ei mainita lyriikoissa lainkaan?! Viattomien musiikin ystävien harhautusta, sanon minä. Vaan en valita, sillä tämä kappale on samannimisen albuminsa kauneimpia. Olin vähällä valita viidenneksi vähän vanhemman biisin nimeltä Without You I’m Nothing, jonka Brian Molko levytti David Bowien kanssa. No, laitetaan sekin tähän ihan varmuuden vuoksi.

Saa nähdä kuinka käy! Keikalla kuullaan kuulemma kappaleita, joita yhtye ei ole soittanut vuosiin. Musiikkilehti Rumban sivuilta vakoilin seuraavaa: “Tämä kiertue on nimenomaan faneillemme ja mahdollisuus myös meille palata alkuvuosien materiaalimme pariin. Jos haluaa nähdä meidät soittamassa kappaleita kuten Pure Morning ja Nancy Boy, joita emme ole soittaneet lähes kymmeneen vuoteen, niin kannattaa tulla näille keikoille! Luvassa on myös yllätyksiä.”

Tällekin keikalle saan ottaa jonkun teistä mukaan, sillä laikkien tähän kirjoitukseen kommentoineiden kesken arvotaan nimittäin kahden lipun paketti. Kerro miksi juuri sinä haluat voittaa liput ja olet mukana arvonnassa, jonka suoritan keskiviikkoiltana. Muista liittää mukaan sähköpostiosoitteesi, voittajalle ilmoitetaan nimittäin heti henkilökohtaisesti.

*** ARVONTA ON PÄÄTTYNYT JA VOITTAJA TAVOITETTU! KIITOS OSALLISTUNEILLE, NÄHDÄÄN KEIKALLA! ***
Jos et halua jättää keikkakokemusta arvaamattoman onnettaren varaan, varmista lippusi ostamalla ne ennakkoon. Niitä on vielä nippu jäljellä, nopeat syövät hitaat!

Placebo (UK) – 20 Years Of Placebo
To 20.10.2016 @ Hartwall Arena, Helsinki
Ovet klo 18:30, klo 20 The Mirror Trap, klo 21 Placebo

Tehokas viikko tiedossa

Maanantai! Uusi viikko, uusi mahdollisuus aloittaa alusta. Tällä viikolla ajattelin saada aikaiseksi paljon kaikenlaista, kuten esimerkiksi tyhjentää vanha tietokoneeni 90 000 valokuvasta vaipumatta epätoivoon, valjastaa käyttöön uuden ja uljaan MacBookin, iskeä kalenteriin kaikki ilmassa ajelehtivat asiat ja menot, kirjoittaa kolme tarjousta, lähetellä laskuja, tyhjentää työhuoneen nurkat kirppiskamoista ja tavalla tai toisella ratkaista sen mystisen ongelman, että asunnon lämpötila alkaa lähennellä arktisia lukemia.

2016-10-17-stellaharasek-maanantai-12016-10-17-stellaharasek-maanantai-2

Koska olen aikuinen, aloitin loogisesti leipomalla pullaa. En osaa selittää, oli vaan sellainen olo. En muista milloin olisin viimeksi leiponut. Juno toimi työnjohtajana eli vahti pullapsykoosin vallassa uunia koko sen kolme tuntia, joka prosessiin taikinan teosta sen kohotukseen ja pullien paistamiseen meni. Kun valmiit pullat nostettiin pöytään, se oli jo tuolilla odottamassa omaansa. Voi millaisen pettymyksen voi pieni koira harmaana maanantaina kohdata… Sai sentään maistaa reunapalan omastani. Juno on vaihteeksi laihdutuskuurilla, toisinsanoen koko ajan on kauhea nälkä. Voitte vaan kuvitella millaisia mäyräkoiramulkaisuja saamme osaksemme kun istumme pöydässä.

2016-10-17-stellaharasek-maanantai-32016-10-17-stellaharasek-maanantai-42016-10-17-stellaharasek-maanantai-5

Kuvissa ei ole pullaa, vaan aamupala joltain toiselta päivältä, pikkukoiria jotka ahkeran laihduttamisen ohessa nautiskelevat auringosta vielä kun sitä piisaa ja muita sattumanvaraisia otoksia kotinurkista. Olemme tehneet viime viikoina paljon töitä kotoa, ei haittaa yhtään ettei koleina aamuina tarvitse painella kiireellä mihinkään. Työhuone alkaa onneksi olla käyttökunnossa, onkin jo korkea aika kantaa läppärit pois keittiöstä. Olkoot nuo Jarnon ottamat kuvat sammuneesta kynttilästä kiemurtelevasta savusta symbolinen merkki siitä.

2016-10-17-stellaharasek-maanantai-62016-10-17-stellaharasek-maanantai-72016-10-17-stellaharasek-maanantai-8

Pullantuoksuista tai ainakin pehmeää alkua uuteen viikkoon! Kuullaan kohta, hitosti kaikenlaista asiaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA