Yearly Archives: 2018

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Tarinoita kivusta

26

*Osa kiropraktikkohoidoista saatu blogin kautta

Tiedättekö tunteen, kun keho tuntuu kevyeltä ja ketterältä? Liikkuminen on ihanaa ja helppoa, happi virtaa hyvin, hartiat ovat rennot ja niska pitää päätä pystyssä ranskalaisista elokuvista tutulla ryhdillä ja eleganssilla? Ei hätää, en minäkään tiennyt.

Harva asia uuvuttaa yhtä paljon kuin jatkuva kipu. Pienikin särky alkaa pitkään jatkuessaan nakertaa ihmistä, puhumattakaan kivusta, joka tuntuu joka kerta kun nouset seisomaan tai käännät päätäsi. 

Olen kerrannut viime aikoina monestakin syystä oman hyvinvointini – tai pikemminkin sen puutteen – historiaa ja todennut, että eipä ihme, jos tuntuu, että koko elämäni 12-vuotiaasta eteenpäin on ollut yksi iso pitkä uupumus. Olen positiivisen asenteen ja “ei minulla ole oikeutta valittaa, kun monilla on paljon huonommin” -väheksynnän turvin pitänyt itseäni aina perusterveenä, mutta ollaanpa rehellisiä, kehooni on kohtalaisen nuoren ikäni huomioiden kertynyt enemmän kroonisia kipuja kuin kenellekään soisi. Varhaisteininä nimittäin alkoi kovien kuukautiskipujen lisäksi myös krooniset jalkakivut sekä jatkuvat selkä- ja niskasäryt.

Olen vasta viime vuosina alkanut miettiä paljonko asiaan vaikutti niihin aikoihin rajusti muuttunut elämäntilanne – muutto Suomeen toiselta puolelta maapalloa ja kaikki siihen liittyvät olosuhteet. Olen aina ollut sopeutuja ja selviytyjä, painellut eteenpäin vaikka katkenneella nivelsiteellä (tarina tosielämästä). Vasta viime aikoina olen pysähtynyt pohtimaan kuinka paljon olenkaan padonnut kehooni sellaisia asioita, joita lapsena ei ollut keinoja käsitellä. Mutta siitä lisää toiste. Tämä on tarina selkäkivusta, johon olen vihdoin löytänyt avun.

Jatkuvat selkäkivut alkoivat varhaisteininä, kun rintavarustukseni alkoi kasvaa. Ja kasvaa. Ja kasvaa. Hontelo kehoni ei jaksanut kannatella kunnolla uusia muotojaan, terveydenhoitaja huomautti ryhtiongelmista ensimmäisen kerran kuudennella luokalla. Mutta en murehtinut asiaa, miksi olisin, lapsenkehonihan liikkui. Ratsastin ja juoksin, kiipeilin puissa. Lukiovuosina selkäni, hartiani ja rintalihakseni alkoivat mennä vuosi vuodelta pahemmin jumiin. Ei varsinaisesti auttanut, että vietin tunteja kirjoittaen, lukien ja kyhjöttäen pimiössä kehitealtaiden äärellä. Kävin sen vastapainoksi juoksemassa iltaisin urheilurataa ympäri, mutta tuntui, että liikkumisesta oli enemmän haittaa kuin hyötyä: paikat olivat sen jälkeen entistäkin kipeämmät. Niihin aikoihin sain kuulla, että rintojeni paino oli aiheuttanut yläselkääni lievän skolioosin, selkärangan vinoutumisen.

Alkoi vuosien kierre. Opiskelin, tein töitä ja yritin elää pahenevan säryn kanssa. Olin musiikkialalla työskentelevä parikymppinen enkä jaksanut kivultani seistä kokonaista keikkaa alusta loppuun. Painavan kauppakassin kantaminen kotiin oli painajainen, joka päättyi kramppeihin. Liikkuminen oli jäänyt, koska se oli niin kivuliasta. Hullu kierre: liikunta olisi auttanut, jos olisi vaan pystynyt liikkumaan. Selkäkivut alkoivat aiheuttaa kovia päänsärkyjä ja lopulta sain työterveydestä lähetteen fysioterapiaan. Siitä ei ollut apua, päinvastoin – viimeinen niitti oli, kun fysioterapian hellävaraisin mahdollinen muoto sai rintojen painon rasittamat kaulalihakseni tulehtumaan niin pahasti, etten saanut enää aamulla päätäni tyynystä.

Itkin ilosta, kun sain lääkäriltä lähetteen kunnallisen puolen rintojenpienennysleikkaukseen. Se oli keskisuuri leikkaus, jossa rintakudosta otettiin pois yhteensä kilon verran. Tikkejä tuli sata, paraneminen kesti kuukausia ja rintakehässäni on yhä muistona arvet, mutta se kaikki oli samantekevää – leikkaus oli ehdottomasti parasta mitä olin siihen mennessä tehnyt hyvinvointini eteen. Pelkästään suorassa seisominen tuntui niin paljon kevyemmältä.

Vuosia kestäneet jatkuvat kivut jäivät leikkauspöydälle, mutta skolioosin sain pitää muistona, se oli erottamaton osa minua. Aloitin liikkumisen heti kun sain lääkäriltä luvan ja se tuntui euforiselta, mutta kehoni oli kaiken kokemansa jäljiltä todella jumissa – oli selvää, että vaatisi vielä paljon töitä ennen kuin esimerkiksi ryhtiongelmani ja niskan virheasento korjaantuisivat. Skolioosin vaikutus heijastuu paljon varsinaista ongelma-aluetta laajemmalle alueelle: minun kehossani se kiristää lihaksia niinsanottuun takaketjuun eli pakaroihin ja takareisiin saakka ja rajoittaa liikkuvuuttani niin treenaamisessa kuin arkipäivän tasolla.

Kun aloin treenata säännöllisesti, apunani oli useampi loistava ammattilainen ja aloitin samalla liudan erilaisia kehonhuolto- ja kuntoutusharjoituksia, joiden tavoite oli saada kehoni toimimaan toivotulla tavalla. Niistä olisi varmasti ollut tosi paljon apua, jos olisin vaan jaksanut ja ehtinyt noudattaa niitä ohjeiden mukaan. Tein sen verran mihin voimat riittivät. Oli vaan niin loputtoman paljon korjattavaa, paljon muutakin kuin pelkät skolioosin aiheuttamat jumitukset. Oli jalkaongelmat, jotka pahenivat kroonisesta akuutiksi, kun aloin juosta ensimmäisen kerran vuosiin. Oli ne uuvuttavat kuukautiskivut ja niiden lisäksi vielä aikuisiällä ilmaantuneet vatsaongelmat, jotka varmistivat, että vatsaani sattui myös muulloin kuin kuukautisten aikaan. Olo oli jatkuvasti täysin hakattu, voimat vähissä ja kaikki energiani kului töistä ja muista välttämättömyyksistä selviytymiseen.

Puin tuon vyyhdin sanoiksi nyt ensimmäistä kertaa ja tajusin samalla miten hirveältä se kuulostaa. Hyvinvointi on toki suhteellista ja tiedän selvinneeni pienin haastein moniin muihin verrattuna, kun olen kuitenkin ollut suurimman osan ajasta mitenkuten työkykyinen. Entä jos suhteuttaakin toiseen suuntaan? Jos hyvinvoiva ihminen kohtaisi yhtäkkiä noin monta jatkuvaa kipua aiheuttavaa ongelmaa, hän säikähtäisi ja hakeutuisi välittömästi akuuttiapuun. Siinäpä piileekin jatkuvan kivun petollisuus: kaikkeen tottuu. Jos käytännössä joka paikkaan on sattunut yli viisitoista vuotta, ei osaa edes kuvitella elämäänsä kivuttoman kehon kanssa. Ravasin silti voimieni mukaan lääkärissä milloin minkäkin kivun tiimoilta ja sain lähinnä buranareseptejä. Toisinaan päädyin tuttavien suosituksesta muille ammattilaisille, joilta olen saanut lopulta paljon isomman avun. Yksi noista suosituksista johti minut lopulta myös tähän päivän aiheeseen.

Selkäsäryt pääsivät pahenemaan viime syksynä. Vuosi oli ollut kiireinen, teimme paljon töitä ja iso osa siitä liittyi matkustamiseen – naputin töitä milloin lentokoneessa, autossa tai kahvilan kovalla penkillä, ja nukuin missä sattui. En ehtinyt saada treenirytmistä kiinni reissujen välissä eikä aika riittänyt treenaamiseen tiiviisti aikataulutetuilla matkoillakaan.

Lopulta havahduin siihen, että pääni ei enää kääntynyt kunnolla kumpaankaan suuntaan enkä pystynyt istumaan puolta tuntia pidempään töiden äärellä ilman että niskakivut yltyivät sietämättömiksi ja piti nousta venyttelemään. Päätä särki jatkuvasti, käsivarret puutuivat. Tälläiseen ei edes tarvita skolioosia, oireet ovat ihan samat kuin kellä tahansa liian pitkiä työtunteja painavalla toimistotyöläisellä, joka ei ehdi liikkua ja levätä tarpeeksi. Turhan tuttu kuvio monelle ystävällenikin – ehkä joillekin teistäkin?

Päädyin ystävien suosituksesta kiropraktikolle. Tilanne oli hupaisa: tiesin kyllä monen ystäväni käyvän kiropraktikolla, mutta sitä en tiennyt, että puolet ystäväpiiristäni tosiaan kävi samassa paikassa, Erottajalla sijaitsevassa ViaVitalissa ja siellä kiropraktikolla nimeltä Simo. Simo Poutanen on ViaVitalin perustaja ja hämmästyttävän energinen mies, jolle on helppo puhua, koska hän on hyvin ystävällinen, hyvin läsnä ja puhuu itsekin taukoamatta. Ei ole ollenkaan vaikea ymmärtää miten tälläinen tyyppi on saanut aikaan menestyvän vastaanoton ja ehtii vielä hakea asiakkailleen kahvin ennen hoidon aloittamista.

Simo kuuli ahdingostani ystävältäni ja varasi minulle ajan heti seuraavalle aamulle. Sain myöhemmin nähtäväkseni otteita hänen muistiinpanoistaan ensimmäisestä tapaamisestamme: “Asiakkaalla niska-hartiaseudun alueen vaiva, jatkunut vuosia. Jatkuvia päänsärkyjä, tälläkin hetkellä päätä särkee. Niskassa virheasento ja krooninen jännitystila. Myös ryhti on lysyssä, käsivärret puutuvat usein ja niistä lähtee voimat. Lapojen väli jumissa, oikea lapa pahempi. Tuntuu raskaalta hengittää. Saattaa olla myös henkinen oire.”

Nekin, jotka eivät ole käyneet kiropraktikolla, yleensä tietävät hoitomuodosta sen verran, että siellä naksautellaan. Vastoin yleistä käsitystä naksauttelu ei kuulu kuitenkaan luista, vaan nivelistä vapautuvista kaasukuplista, kun kiropraktikko ohjaa rankaa oikeaan asentoon ja palauttaa ryhdin paikoilleen. Kun kehon lukot avataan, keho pääsee liikkumaan kuten sen kuuluu. Kun Simo sanoi tuon ääneen, omasta päästäni kuului pieni naks, vaikka hän ei ollut edes koskenut selkääni. Niin yksinkertainen asia, niinhän sen kuuluu olla! Kun jatkuvat säryt, kivut ja väsymystila eivät rajoita kehoa, se jaksaa tehdä töitä, liikkua ja leikkiä, palautuu levossa. Kyse on kehon kokonaisvaltaisesta toimintakyvyn palauttamisesta. Minulla se oli ollut kateissa niin kauan kuin muistin.

Toisin kuin niinikään kiropraktikolle päätynyt poikaystäväni, minä en rakasta nivelten naksauttelua, mutta lopputulos auttaa kyllä kummasti sietämään sitä, sillä: pahin kipu hellitti Simon käsittelyssä heti ensimmäisellä kerralla. En tarkoita samalla viikolla tai seuraavana aamuna, vaan heti. Kun nousin pöydältä, olo oli ihan eri kuin siihen asettuessani puolta tuntia aiemmin.

Mitä siinä välissä sitten tapahtui? Olin ensin selälläni, naks, sitten kyljelläni ja toisella kyljellä, naks, sitten vatsallani, naks. Sitten istuin hetken hoitopöydällä venytettävänä ja ennen kuin tajusin, että olimme kunnolla edes aloittaneet, olimmekin jo valmiita. Minun ei tarvinnut kuin hengittää ohjeiden mukaan sisään ja ulos, Simo teki kaiken työn pienenpienin mutta todella varmaotteisin liikkein.

Hoidon teho tuli yllätyksenä. Olin jo tottunut ajatukseen siitä, että hyvinvoinnin saralla ei ole sellaista kuin quick fix. Mutta siinä minä istuin sohvalla, kuuntelin huoneessa soivaa musiikkia ja happi kulki kevyemmin ja vapaammin kuin kuukausiin, pääni liikerata oli palautunut ennalleen, päänsärky oli kadonnut eikä niskaan sattunut lainkaan. Tuntui vaikealta uskoa, että nämä viikkoja ja kuukausia jatkuneet oireet olivat helpottaneet alle 30 minuutissa. En ollut edes tajunnut, että hengitysvaikeudet johtuivat jumissa olevista lihaksista eikä stressistä.

Pitkäaikaisiin tuloksiin tarvittiin pieni hoitokuuri. Kävin talven aikana Simolla reissujeni välissä ehkä kuusi tai seitsemän kertaa ja tilanne parani kerta kerralta. Kivut olivat kokonaan poissa kolmen käynnin jälkeen ja sen jälkeen keskityimme niskan ja pään virheasennon korjaamiseen, jotta ongelmat myös pysyisivät poissa.

Paljon tuli keskusteltua hoidon lomassa, esimeriksi siitä, että kiropraktiikasta on Suomessa paljon ennakkoluuloja, vaikka se on saapunut maahan jo 40 vuotta sitten ja koulutetun ammattilaisen toimesta tehtynä tehokas ja turvallinen tapa hoitaa kehoa. Se ei vaan ole täällä lainkaan niin tunnettu hoitomuoto kuin muualla maailmalla, sillä täällä ei kouluteta kiropraktikoita, vaan opiskelemaan on lähdettävä Eurooppaan tai Amerikkaan. Sekä Amerikassa että Englannissa se on ollut pitkään osa normaalia terveydenhuoltoa, johon ei suhtauduta ihmetellen. Australiassa huomasin, ettei siellä ollut niin pientä surffikylänpahasta, ettei tien varrelta olisi löytynyt vähintään yhtä tai kahta kiropraktikkovastaanottoa.

Kiropraktikot käyvät viisivuotisen yliopistokoulutuksen ja ammattinimike on Suomessa nykyään suojattu: kiropraktikon titteliä ei siis saa käyttää kuin virallisen, Valviran hyväksymän yliopistokoulutuksen käynyt ammattilainen. Kiropraktikoita ei vieläkään ole Suomessa kovin paljon, mutta 8 vuotta sitten perustetun ViaVitalin menestys kertoo omaa kieltään kysynnästä: vastaanotolla palvelee jo useampi kiropraktikko ja paikka on samalla laajentunut pieneksi hyvinvointikeskukseksi, jossa on tarjolla myös joogaa ja pilatesta.

Kysynnän kasvu ei ole ihme. Niska- ja hartiavaivat ovat lisääntyneet viime vuosina enkä suinkaan ole ainoa lajissani: tietokoneella istuminen luo niskaan kovan rasitteen, johon kehoa ei ole tarkoitettu. Eteenpäin työntyvä työasento tuottaa rasitusta kaularankaan ja koko ylävartaloon ja aiheuttaa minullekin tutun virheasennon lisäksi kipuja, puutumista, päänsärkyjä ja tokkuraista väsymystä, kun veri ei kierrä kunnolla. Vaivat alkavat usein salakavalasti ja pääsevät pikkuhiljaa pahenemaan, kun ihminen tottuu jumissa olemiseen ja se alkaa tuntua normaalilta. Vaivat myös kertyvät helposti toistensa päälle, sillä keho mukautuu virheasentoihin ja yksi ongelma voi johtaa lukuisiin toisiin. Suunta on huolestuttava, sillä jopa lapsilla on havaittu muutoksia, joiden pitäisi tulla vasta ikääntymisen myötä.

Olen omien kokemusten kautta huomannut, että Suomessa rakastetaan oireiden hoitamista ja monia vaivoja lääkitään pelkällä buranalla sen sijaan, että selvitettäisiin ja yritettäisiin ratkaista kipujen syy. Lyhytnäköinen toimintamalli näkyy kroonistuvissa vaivoissa, joiden korjaaminen on myöhemmin paljon vaikeampaa. Kipulääkkeillä hoidetaan oiretta blokkaamalla kipusignaali aivoista, mutta kiropraktikko korjaa kivun varsinaista syytä.

Siksi tykkäänkin Simon lähestymistavasta: hänen missionsa on opettaa ihmiset huolehtimaan terveydestään ja kehostaan mieluummin ennaltaehkäisevästi kuin jatkuvia vaurioita korjaten ja usein vasta siinä vaiheessa, kun vaivat ovat jo kroonistumassa. Tunnen pientä pistoa sydämessäni kirjoittaessani tätä, sillä olen juuri oppikirjaesimerkki ihmisestä, joka menee hoidattamaan ongelmansa vasta sitten kun ne ovat jo oikeasti pahat. No, onneksi siihenkin tilanteeseen on apua tarjolla.

Jarno puolestaan on käynyt Simolla hoitamassa erilaisia akuuttitilanteita. Joko hän on tullut vanhaksi tai istunut liian pitkiä aikoja tietokoneen äärellä käsittelemässä kuvia, sillä hänen selkänsä on kipeytynyt pahasti useammankin kerran viimeisen parin vuoden aikana. Se on ollut pienimuotoinen järkytys fyysiselle ihmiselle, joka on tottunut heilumaan, tanssimaan ja riehumaan kehoaan säästelemättä. Viimeksi Hangon reissullamme kävi niin, että tyhjästä tullut kipupiikki halvaannutti miehen lähes koko viikonlopuksi vaakatasoon. Se paheni taas kotimatkalla niin, että pelkästään paikallaan oleminen ja hengittäminen sattui. Seuraavana päivänä ei tarvittu kuin vartti Simon vastaanotolla, niin kipu oli poissa.

Tämä iloinen kuva ei ole lavastus. En ole ikinä tavannut ihmistä, joka nauttisi nivelten avaamisesta yhtä paljon kuin Jarno.

Entä minä? Jatkuva selkä- ja niskasärky ei ole tullut takaisin viimetalvisen hoitokuurin jälkeen, ei myöskään pääkivut tai käsivarsien puutuminen. Olen käynyt jokusen kerran hoitotulosta ylläpitävässä hoidossa silloin kun on ollut intensiivisempi työputki päällä enkä ole ehtinyt liikkua ja olen tuntenut niskan taas jäykistyvän.

Olen miettinyt viime aikoina asiaa, josta Simo puhui kun viimeksi näimme: monet ihmiset pitävät kehonsa hyvinvoinnin mittarina ainoastaan kipua, vaikka siihen liittyy niin paljon muutakin. Tuntuuko keho hyvältä ja liikkuvalta, onko liikkuminen kevyttä ja helppoa? Onko energiaa tarpeeksi, pystytkö keskittymään, onko unen laatu hyvä ja palautuuko keho levossa? Olen itse ikävä kyllä niin tottunut elämään jatkuvan kivun ja epämukavuuden kanssa, että olen jossain vaiheessa kadottanut täysin käsityksen siitä miltä kehossa voi parhaimmillaan tuntua. Siinä on kyse kokonaisuudesta, johon ei tietenkään olekaan quick fixejä. Mutta ei auta kuin purkaa vyyhtiä yksi lanka kerrallaan, opetella kuulostelemaan kehoaan ja reagoimaan asioihin, joiden kanssa ei ole pakko elää. Sitä olen tässä viime vuodet opetellut, niin liikunnan, kehonhuollon, ravinnon, unen kuin muiden hyvinvointiin vaikuttajien asioiden kautta – ja onneksi olen edennyt isoin harppauksin siitä mistä lähdin joskus liikkeelle.

Minä ja Jarno emme suinkaan olleet tuttavapiirimme viimeiset Simolle päätyneet asiakkaat, ViaVitaliin on sittemmin löytänyt tiensä moni muukin ystävä, heidän joukossaan myös skolioosista laillani kärsivä Nata, joka kirjoittikin käynnistään. ViaVitalin maine on levinnyt ansiokkaasti puskaradion kautta, joten laitetaan hyvä kiertämään.

PÄIVITETTY TOUKOKUUSSA 2020:

Simo on luvannut blogin seuraajille “kesäksi kuntoon” -hengessä ensikäynnin hintaan 60€ (normaali hinta 85€) koodilla STELLA ajanvarauksen yhteydessä netissä tai puhelimitse. Alennus koskee kaikkia ViaVitalin kiropraktikoita. Koodilla saa myös 20% ViaVitalin muista palveluista eli osteopatista, ravintoneuvonnasta ja hieronnasta. Molemmat alennukset ovat voimassa kesän ajan elokuun 2020 loppuun saakka.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Okoko ~ Kokeilussa uusi ihonhoitosarja

176

Kaupallinen yhteistyö Naturelle, sisältää arvonnan

Ihonhoito alkaa kummasti kiinnostaa erityisen paljon juuri tähän aikaan vuodesta, kun iho on kylmenevien säiden vuoksi kovalla koetuksella. Oma ihoni ei erityisemmin pidä tästä syksyn ja talven taitekohdasta: pintakuivuus pahenee, näppylää puskee ja auringonvalon puute alkaa tehdä ihosta samean. On ollut siis näkökulmasta riippuen erityisen haastava tai erittäin otollinen hetki ottaa käyttöön uusi ravitseva ihonhoitosarja ja katsoa mitä kiukuttelemaan ryhtynyt iho siitä tuumaa.

Olen nimittäin testaillut viime aikoina Naturelleen rantautunutta uutta kandalaista ihonhoitosarjaa nimeltä Okoko ja menen suoraan asiaan, koska mitäpä sitä kiertelemään: rakastan tätä supertyylikästä ja supertoimivaa sarjaa. Rakastuin heti. Se on kuin May Lindstromin pikkusisar: samat ylelliset lasipurnukat, samat huumaavat tuoksut ja samat käsintehdyt, käsinpakatut ja pienissä erissä tuotetut tuotteet, joita voi yhdistellä vapaasti keskenään. Se on vain tuntuvasti edullisempi, sillä yksikään sarjan tuote ei maksa yli sataa euroa. Sitä on niiden laatuun ja luksusfiilikseen suhteutettuna hiukan vaikea uskoa.

Tuntuu nykyään lähes absurdilta mainita erikseen, että puhun luonnonkosmetiikasta, mutta ehkä sen mainitseminen ei ole kuitenkaan vielä turhaa. Olen päättänyt, etten kirjoita blogissa enää muunlaisesta kosmetiikasta kuin luomusta eikä se itseasiassa vaadi radikaaleja toimenpiteitä, sillä peilikaapistani ei enää muuta löydykään. Käytännössä se tarkoittaa, etten ota enää yhteistyönkään merkeissä testiin uutuuksia, elleivät ne ole luonnonkosmetiikkaa.

Luonnonkosmetiikka on niin ihon kemikaalikuormituksen kuin ympäristön kannalta varsinkin tässä maailmanajassa täysin itsestäänselvä valinta – miksi ihmeessä kuormittaisin omaa ihoani tai luontoa, kun on olemassa paljon parempia vaihtoehtoja? Nykyään on sitäpaitsi olemassa niin tehokkaita, teknisiä sarjoja ja upeita pakkauksia, ettei ole senkään suhteen enää mitään syytä kääntää katsetta synteettiseen kosmetiikkaan. Luonnonkosmetiikka on paitsi ympäristöystävällistä myös cruelty-free, sillä tuotteita ei testata eläimillä. Esimerkiksi Okoko on lisäksi täysin vegaaninen sarja, eli tuotteista ei löydy mitään eläinperäistä, kuten esimerkiksi hunajaa.

Yksinkertaisuudessaan tehokas artesaanisarja on suunniteltu niin naisten kuin miesten vaativan ihonhoitoon ratkaisemaan monille tuttuja ja tyypillisiä haasteita, kuten ihon kuivuutta, sameutta, elottomuutta, epäpuhtauksia ja erilaisia ikääntymisen merkkejä. Itse pidän rypyistäni ja lähtökohtaisesti vastustan ajatusta, että ihon ikääntyminen olisi “haaste” tai “ongelma”, mutta myönnetään, en itsekään iloitse esimerkiksi ajatuksesta, että iho veltostuu ja alkaa ajan mittaan valua painovoiman mukana alaspäin. Tälläiseen vaikuttaa ihonhoidon lisäksi toki moni muukin tekijä, kuten genetiikka ja elämäntavat, mutta ihanaa, että niiden tueksi löytyy myös tehokasta kosmetiikkaa meidän 30+ käyttäjien iloksi.

Tämänkin sarjan takana on nainen, Oyeta Kokoroko, joka tuntee opintojensa ja työtaustansa ansiosta sekä luonnonkosmetiikan että synteettisen ihonhoidon maailmaa. Luin netistä, että hän on sydämeltään ikiutelias tutkija, joka haluaa hyödyntää tieteen uusimmat tutkimustulokset, tehden sen ekologisesti ja eettisesti kestävin keinoin. Tärkeintä on laatu: Kokoroko ei ole kiinnostunut kikkailusta, vaan luottaa less is more -hengessä muutamaan tehokkaaseen raaka-aineeseen, joista on suunniteltu älykkäitä, monikäyttöisiä tuotteita. Ihonhoitorutiinien ei onneksi tarvitse olla monimutkaisia ollakseen tehokkaita. Tuotteiden laadusta kertoo jotain sekin, että ne eivät sisällä mitään niinsanottuja fillereitä eli turhia täyteaineita, vaan ne on pakattu täyteen vaikuttavia raaka-aineita. Se tarkoittaa sitä, ettet maksa turhasta, etkä laita ihoosi mitään sellaista mistä se ei hyödy.

Sananen myös purnukoista, sillä ovathan ne nyt superkauniit ja sofistikoituneet! Sirot lasipurnukat on tehty kierrätettävästä mustasta Mirum-lasista, joka on valoa läpäisemätöntä ja parantaa siten tuotteiden säilyvyyttä.

Tykästyin tosi paljon sarjan kahteen seerumiin. Elixir de Clarte on kirkastava seerumi, joka kosteuttaa ja kiinteyttää, tasoittaa ihon sävyä, kuorii ihoa kevyesti ja vähentää epäpuhtauksia. Vesimäisen koostumuksensa ansiosta se sopii myös kasvovedeksi, ja sellaisena olen sitä käyttänytkin, taputellut kasvoille puhdistuksen jälkeen ja ennen öljyseerumin levittämistä. Tykkään hivenen vaniljaisesta tuoksusta ja siitä, että seerumi imeytyy ihoon sekunnissa. Kovin herkälle rosaceaiholle tai perioraalidermatiitista kärsivälle iholle tätä ei suositella AHA-happopitoisuuden vuoksi, mutta se sopii erinomaisesti muille ihotyypeille sekä aikuiselle, ikääntyvälle iholle.

Ah, tämä on yksi sarjan parhaista tuotteista! Les 16 Precieux -öljyseerumi levittyy iholle kuin kullanvärinen silkki ja jättää ihon pehmeäksi ja ravituksi. Kuusitoista vaikuttavaa raaka-ainetta sisältävää, kirkastavaa ja uudistavaa öljyseerumia voi käyttää monilla muillakin tavoilla, esimerkiksi silmänympäryshoitotuotteena tai täsmähoitona epäpuhtauksiin tai arpiin. Itse olen levittänyt sitä koko kasvoille aamuin illoin ja hieronut loput kaulaan ja dekolteelle. Niin hyvä tuote – antaa välittömän terveen hehkun, sulaa ihanasti ihoon ja toimii myös hyvin meikin alla. Öljy sopii takuulla kaikille ihotyypeille, mutta voin omalla kokemuksella kertoa, että se on erityisesti kuivan ja samean aikuisen ihon pelastus.

Seerumin ylellinen koostumus sisältää luonnon vastinetta synteettiselle retinolille, bakuchiolia. Valkoisen lupiinin uute kiinteyttää ihoa ja tasoittaa juonteita. Fermentoitu pajunkuori kosteuttaa ja hillitsee ihon tulehdustiloja ja epäpuhtauksia. Siitä puheenollen, epäpuhtauksista kärsivät monesti välttelevät öljyjä siinä pelossa, että ne rasvoittaisivat ihoa entisestään, mutta se on myytti: epäpuhdas ja rasvoittuva ihokin tarvitsee öljyä. Janoinen iho alkaa muuten kompensoida puutosta erittämällä talia entistäkin enemmän.

Jos muuten rakastat May Lindstromin jumalaista The Youth Dew -öljyseerumia, mutta sadanviidenkympin hinta hirvittää, tämä on hyvin samankaltainen vaihtoehto ja maksaa puolet vähemmän. Tuoksu ei ole ihan sama, mutta silti ihana ja ylellinen. Okokon seerumin latvatuoksussa on appelsiinipuuta, ho wood -puuta ja porkkanaöljyä.

Secret Du Dragon Cleanser + Mask on nimensä mukaisesti monitoimituote, joka toimii niin putsarina kuin naamiona. Tykästyin heti sen hellävaraisuuteen ja siihen miten hehkuvaksi se jättää ihon, joten olen käyttänyt sitä päivittäiseen puhdistukseen. Öljy on aluksi lähes geelimäistä ja muuttuu iholla maitomaiseksi, kun siihen sekoittaa tilkan vettä. Tämä tuote ei ole heille, jotka haluavat narskuvan puhtaan ihon, sillä tämä jättää ihoon kevyen öljyhunnun. Oma pintakuiva, janoinen ihoni on rakastanut sitä, joten käytän putelin varmasti pohjiaan myöten loppuun. Paras ja minulle sopivin puhdistustuote pitkään aikaan.

Tästä ei voi tietenkään puhua mainitsematta dragon’s bloodia, eli lohikäärmeen verenä tunnettua hartsiuutetta, joka on yhdistelmä sheavoita, arganöljyä ja Croton Lechleri -puusta peräisin olevaa uutetta, jonka vaikutuksiin lukeutuvat mm. ihovaurioiden paraneminen, ihon uudistuminen ja tulehdusten hillitseminen. Villin nimen lumoa ei lainkaan vähennä se, että tuote on tosiaan punertava ja läpikuultava.

Ei tullut varsinaisena yllätyksenä, että pidän tästä naamionakin. Puolessa tunnissa se rauhoittaa ärtyneen ihon, tekee kasvoista säteilevät ja jättää ihon superpehmeäksi, samanlaiseksi kuin saunan tai hyvän kasvohoidon jälkeen. Olen sekoittanut sitä hyvällä menestyksellä myös sarjan jauhemaisiin naamioihin, näihin seuraavassa kuvassa näkyviin.

Okokon jauhemaiset naamiot ovat paitsi kauniita kylpyhuoneen hyllyssä, myös todella riittoisaa tavaraa. Jos et halua käyttää kosmetiikkaasi paljon rahaa, suosittelen lämpimästi näitä naamioita: sekä La Boue de Beaute Brightening Mask että La D’Tox Noire Purifying Mask maksavat kumpikin alle viisikymppiä ja piisaavat pitkäksi aikaa, sillä tehokkaita tuotteita tarvitaan vain vähän kerrallaan. Niitä voi sekoittaa veden lisäksi muihin sarjan tuotteisiin vaikutuksen maksimoimiseksi.

Olen käyttänyt erityisesti puhdistavaa La D’tox Noire –savinaamiota ja sekoittanut siihen välillä tuota aiemmin hehkuttamaani Secret Du Dragonia: puhdistava ja rauhoittava yhdistelmä on useamman kerran pelastanut ihoni viilenevien säiden aiheuttamista näppylärykelmistä. “Pelastaa” on just oikea sana, kirkkaanpunaisena poskessa helottaneet näpyt ovat 45 minuutissa rauhoittuneet ja tasaantuneet lähes huomaamattomiksi. Hiili ja antioksidanttirikas kaakao tekevät naamiosta mustan, mutta se on äkkijyrkästä väristään huolimatta lempeää kamaa ja sopii hyvin epäpuhtaalle ja ärtyneelle iholle, jättäen sen kuulaaksi, hehkuvaksi ja pehmeäksi.

Täyteläinen naamio on valmistettu hiilen ja kaakaon lisäksi jäämerisavista, jotka sisältävät runsaasti hyödyllisiä mineraaleja, mikroravintoaineita sekä kasviplanktoneita, sekä spiruliinasta, kloerallasta ja pajunkuoriuutteesta. Jos se kuulostaa korvaasi joltain mitä voisit laittaa aamusmoothieesi, olet totuuden ytimessä: siitähän luonnonkosmetiikassa on kysymys, että iholle kannattaa laittaa juurikin niitä samoja hyväätekeviä raaka-aineita, joita olisit valmis syömään.

Jep, tuo kaunis musta puulusikka kuuluu pakettiin.

Sarjan toinen jauhemainen naamio on savea sekin, kirkastava ja uudistava “kauneusmuta”. Hellävaraista naamion ja kuorinnan yhdistelmää voi käyttää naamion lisäksi myös kirkastavana puhdistusaineena, pikaisena kuorintana ja rauhoittavana täsmähoitona epäpuhtauksiin. Vaikuttavien raaka-aineiden lista kuulostaa ihanalta: macadamiaöljyä, ruusun terälehtiä, bambua, suolakristallia ja leväuutteita. Olen ollut tuohon toiseen savinaamioon niin ihastunut etten ole vielä hirveästi ehtinyt testata tätä, mutta lupaan palata tuloksiin myöhemmin Instastoryn puolella. Hento kukkaistuoksu on huumaava, eli jos et pidä perinteisen saven tuoksusta, siitä ei ole tämän tuotteen kohdalla pelkoa.

Savinaamiot ovat usein hiukan kuivattavia, mutta Okokon molemmat savinaamiot kosteuttavat ja rauhoittavat eli sopivat hyvin myös herkälle ja pintakuivalle iholle. Naamiot muuten auttavat myös muita ihonhoitotuotteiden aktiiviaineita imeytymään ihoon paremmin, joten naamion jälkeen on loistava hetki hemmotella ihoa sarjan muilla tuotteilla, kuten seerumeilla ja balmilla.

Säästin suosikkini viimeiseksi: Sublime Balm on on Naturellen tuotekuvauksen mukaan “ultimaattinen monitoimibalmi” ja se ei ole kyllä yhtään liioittelua. Jos ostat tästä sarjasta vain yhden tuotteen, valitse tämä, sillä tämä tepsii oikeastaan kaikkiin mahdollisiin iho-ongelmiin: balmi rauhoittaa ja kosteuttaa, kirkastaa ja tasoittaa sävyä ja tekee ihosta nuorekkaamman ja pehmeämmän. Aika paljon yhdeltä tuotteelta, mutta sellaisia ovat oikeastaan kaikki Okokon tuotteet, moniottelijoita jotka tekevät paljon enemmän kuin vain yhden asian.

Myös balmia voi yhdistellä muihin tuotteisiin, kuohkea koostumus pehmenee öljyksi kun sitä sekoittaa hetken kämmenessään. Olen välillä valmistanut itselleni supertehokkaan ja kosteuttavan yövoiteen sekoittamalla balmia sarjan öljyseerumiin. Lopputuloksen on nähnyt aamulla peilistä, pehmeän ja levänneen näköisen ihon.

Kaikki sarjan tuotteet tuoksuvat ihanilta, mutta balmi vie voiton kaikista, sitä tekisi mieli lusikoida suoraan suuhun: mangovoita, granaattiomenaa, tomaatti- ja porkkanaöljyä, bergamottia ja patsulia.

Sain kokeiluun koko sarjan, johon kuuluu seitsemän tuotetta, ja poimin tähän juttuun omat suosikkini. Kuvaavaa on, että poimintoja oli kuusi. Ainoa tuote, jonka jätin pois, oli Secret Du Dragon -huuliseerumi, koska vierastin sen sinistä väriä ja huulipunamaista pakkausta. Olen kuitenkin käyttänyt sitäkin ja todennut sen niin toimivaksi, että nyt vähän kaduttaa, etten ottanut sitä mukaan näihin kuviin. No, huulipunamainen pakkaus ärsyttää vähän yhä, mutta se kyllä toimii kuin häkä rohtuneisiin huuliin.

Ihoni yksinkertaisesti rakastaa näitä tuotteita. Olin jo ujuttanut Okokon mukaan ihonhoitorutiineihini ja kun pakkasin sarjan mukaani Pariisiin, uskalsin olla ottamatta mukaan mitään muita ihonhoitotuotteita. Tuttujen, hyväksihavaittujen tuotteiden jättäminen kotiin oli silti vähän uhkarohkeaa, sillä iho on viime aikoina kärsinyt aika paljon näistä viilenevistä keleistä ja muuttunut viimeisen vuoden kahden aikana muutenkin aiempaa herkemmäksi. Mutta seurasi pelkkää hyvää! Huomasin jo ensimmäisenä matka-aamuna muutoksen ihossani, kolmanteen aamuun mennessä sen huomasi matkatoverinikin. Näyttää terveemmältä ja sileämmältä, hän sanoi ja halusi heti apajille.

Okokon tuotteet ovat hinta-laatusuhteeltaan niin loistavia, että unohdetaan tällä kertaa kampanjakoodit ja laitetaan pystyyn pitkästä aikaa kosmetiikka-arvonta: kerrohan, minkä näistä valitsisit, jos voittaisit? Yksi voittaja saa valita mieluisensa tuotteen omakseen. Arvonta on voimassa ensi viikon sunnuntaihin 25. marraskuuta saakka. Muista sähköpostiosoitteesi, sen näkee vain onnetar. Arvontailoa!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & MIKKO RASILA

Jarno Jussila
Jarno Jussila ~

Kymmenen lempikorua

10

Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa puhua koruista?

Korut ovat mulle sydämen asia. Halusin joskus kovasti lähteä opiskelemaan korusuunnittelijaksi, mutta se haave jäi yleisen elämänjanon jalkoihin ja tapahtuikin kaikkea muuta. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan osata tehdä itse. Yksi suurimmista iloistani onkin tutkia ja ihastella muiden aikaansaannoksia. Korut ovat taidetta.

Oma kokoelmani ei ole kovin iso, mutta sitäkin tärkeämpi. Minä en löydä korujani, vaan ne löytävät minut. Ostan koruni useasti ulkomailta. Ennen keräsin jääkaappimagneetteja matkamuistoksi, mutta nykyään metsästän reissuilta jonkin kivan korun. Suosin aitoja metalleja, vintagea ja käsityötä, sillä huonolaatuista rihkamaa on tässä maailmassa muutenkin liikaa. Aito koru on tietysti kalliimpi sijoitus kuin jääkaappimagneetti, mutta siitä on huomattavasti enemmän myös iloa: mieluummin käytän rahani kauniiseen käyttöesineeseen, joka kestää aikaa ja ilahduttaa päivästä toiseen. Esittelen teille omat suosikkini, joita käytän aamusta iltaan. Joskus öisinkin, kun en jaksa riisua niitä.

Tulum cuff ~ Balilla on joka sortin vaatekauppaa ja designputiikkia. Olimme viimeisinä päivinämme siellä etsimässä muutamaa tuliaista ystäville ja kiertelimme varmaan viisikymmentä kauppaa, joissa tuntui olevan myynnissä ihan samat epäkiinnostavat asiat. Poikkeuksiakin löytyi, yhdestä niistä löysin tämän hopeisen, kaiverretun rannekorun. Se tuntui heti omalta. Pyysin myyjää avaamaan vitriinin, jotta pääsen tutkimaan korua lähempää ja mikä hauskinta – sen nimeksi paljastui Tulum cuff. Meksikon Karibianmeren puoleisella rannikolla sijaitseva Tulum oli nimittäin seuraava matkakohteemme ja päätin viedä korun nimensä alkulähteille. Sen jälkeen olemme olleet erottamattomat, sillä en ole elänyt päivääkään ilman sitä ranteessani. Se on myös Stellan ehdoton suosikki kaikista koruistani. Hän havittelisi sitä varmasti itselleen, jos se ei olisi hänen ranteeseensa liian iso.

Hopeinen rannerengas ~ Muuan rouva piti Hietsun torilla pientä korupöytää ja kävin ihailemassa siellä tätä rannekorua pariinkin otteeseen, aina kun hän sattui olemaan siellä. Juttelin rouvan kanssa joka kerta pitkät pätkät, mutta en kuitenkaan koskaan ostanut sitä. Stella oli päätynyt myöhemmin omilla kirppiskierroksillaan saman pöydän ääreen ja tunnistanut korun, jota olin niin useasti käynyt katsomassa. Rouva oli kuulemma tiennyt sen päätyvän mulle ja odottanut milloin tulemme ostamaan sen. Niinhän siinä kävi, sillä Stella toi sen mulle lopulta syntymäpäivälahjaksi.

Koru on painava ja kulunut, sen elämän kerrostumat tuntee. Sen sisällä on pitkään minua askarruttanut numero 8. Kehitin sille mystisiä tarkoituksia ja numerologisia selityksiä. Kun olimme Marokossa, näin vintagekaupan ikkunassa miltei samanlaisen rannekorun, se oli vaan isompi. Utelin myyjältä sen alkuperää ja selvisi, että tälläisiä rannerenkaita tulee Marokon naapurimaasta Algeriasta ja sisäpinnalla oleva numero indikoi renkaan painoa: 8 unssia.

Turkoosisormus ~ Meksikossa myydään koruja siellä sun täällä, mutta Puerto Vallarta ei varsinaisesti ole mikään Meksikon korutaiteen kehto: miltei kaikki siellä on rihkamaa, lukuunottamatta yhtä ihan mieletöntä kivi- ja korumyymälää, jossa on upeita hopea- ja kivikoruja. Se oli kuin taidenäyttely ja kävimmekin siellä vain katselemassa, sillä hinnat ovat huimaavat.

Sitten löysimme pikkukaupungin varmaan ainoan vintagekaupan, ja sieltä vitriinin, jossa oli yksi ainoa sormus. Se oli tämä turkoosisormus, joka solahti sormeeni niin hyvin, että jäi siihen siltä seisomalta. Navajo korutaiteilija W. Spencer on tuottanut muitakin vastaavia koruja 70-luvulla ja tietääkseni jokainen kappale on uniikki käsityön taidonnäyte. Sormukseni on muhkea, kaunis yksilö, jonka haluan kuvitella odottaneen siellä juuri mua.

Tiikerinsilmä ~ Etelä-Amerikassa reissatessani etsin joka puolelta oikeanlaista tiikerinsilmäkorua. Kaikenlaisia kivikoruja riitti jokaiseen kadunkulmaan, mutta se oikea ei vaan kävellyt vastaan. Ongelma on se, että olen allerginen kaikille epämetalleille ja metalliseoksille. Sielläpäin kivikorujen designissa käytetään paljon uushopeaa eli alpakkaa, joka saa ihoni kutisemaan ja menettää käytössä värinsä eli muuttuu RUMAKSI. Löysin lopulta kyyneleen mallisen tiikerinsilmän, joka oli niin kaunis, että olin valmis antamaan anteeksi pienen määrän alpakkaa sen ripustuskohdassa. Ajan saatossa siitäkin tuli RUMA ja hylkäsin sen. Harmittaa ainoastaan sen mukana mennyt nyöri, jonka ystäväni oli punonut varta vasten korua varten.

Tulumin kivikaupoista löysin sattumalta täysin identtisen kyyneleen mallisen tiikerinsilmäriipuksen. Tällä kertaa ripustus oli tehty fiksummin, sillä kiven läpi oli porattu reikä. Lisäpallerot on pieni bonus muuten täysin samanlaiseen riipukseen, jota joskus niin paljon rakastin. Kävi ilmi, että kauppiaat olivat itse kotoisin Argentiinasta, eli aikaisemman koruni alkujuurilta. Tätä rakastan jopa vielä enemmän, tiikerinkyynelsilmä 2.0 ilman RUMAKSI kuluvia metalliosia. Tiikerinsilmiä rakastan siksi, että olen kaksonen ja astrologia kiinnostaa.

Pieni punainen pikkurillisormus ~ Jälleen koru, jonka olen saanut Stellalta lahjaksi – olisiko ollut vielä jopa vuotta aikaisempi syntymäpäivälahja? Olen helppo lahjojen suhteen. Tämäkin lahjakoru on Hietsusta ja tätä en ole kirjaimellisesti ottanut sormestani kahteen vuoteen. Se on saanut matkan varrella hiukan siipeensä, kivi on osittain murtunut ja rengas on enemmän soikea kuin pyöreä, mutta pidän siitä juuri tuollaisena. Mulle korut ovat käyttöesineitä ja niiden tuleekin nähdä elämää. Ne, jotka eivät kestä mun matkassa, hajoavat ja jäävät sille tielle. Mulla on joku kirous sellaisten sormusten kanssa, joissa on musta onyx-kivi. Olen omistanut niitä varmaan yhdeksän ja ne kaikki ovat menneet poikki. Niiden suhteen olen tajunnut luovuttaa, mutta tämän sormuksen kanssa meillä on vielä paljon matkaa edessä.

Hopeinen ranneketju ~ Matkamuisto Ranskasta. Tämä ei ole vintagekoru, vaikka sen ostopaikan historia ulottuu tuhansien vuosien päähän. Osuimme roadtripillämme puolivahingossa Occittanien alueelle ja päätimme viettää muutaman yön lähellä Carcassonnen linnoitusta. Kaunis, idyllinen kaupunki, jonka keskellä kohoaa valtava linnoitus. Näky kaupungista linnoitukseen on upea ja historian havinan aistii kaikilla soluilla. Kävin siellä joka päivä muutaman päivän vierailumme aikana ja sisäinen larppaajasieluni imi irti kaiken mitä vuosituhansia vanhoilla muureilla ja mukulakivikaduilla oli kerrottavanaan. Druidipaskaa, kuten ystävämme Inke sanoisi, mutta mulle ikimuistoinen kokemus, josta tämä koru muistuttaa aina.

Punainen kiviriipus ~ Riipus on muisto Kreikan matkaltamme. Rakastuin siihen välittömästi ja se on ollut siitä saakka yksi ehdottomista lempikoruistani. Ketjun kiinnike on simppeliydessään hieno ja neliömäinen muotokieli koristekaiverruksineen puhuttelee. Kauniisti hiottu punainen kivi ja roikkuvat hetulat muistuttavat hämähäkkimäisiä Sentinel-avaruustappoaseita – jep, nyt larppaan Matrixia. Riipusta kannattelee lahjaksi saatu noin kaksisataa vuotta vanha nepalilainen hopeaketju, jonka olen saanut lahjaksi eräältä antiikkikauppiaalta. Toivon, etten ikinä hukkaa tätä korua.

Hopeinen kaulaketju ~ Tämä on myös Kreikasta, samasta paikasta kuin aikaisempi koru. Harvoin ostan monta korua samasta paikasta, mutta näistä kahdesta en yksinkertaisesti osannut valita. Kiinnostuin sen designista, jossa kaksi ketjua roikkuu vapaina ja etuosa on toteutettu samalla tavalla kuin Bolo-koruissa, joissa on säädettävä solki. Myös mitta on tärkeä: se on melkein choker-mittainen ja asettuu muiden korujen yläpuolelle. Mikään ei ole nimittäin ärsyttävämpää, kuin toisiinsa sotkeutuneet kaulakorut. EI MIKÄÄN. Tämä asettuu lempiriipukseni kanssa nätisti limittäin solisluiden väliin. Ostohetkellä tuntui, että ne luotu olemaan yhdessä, muutenkin kuin hetuloidensa takia.

“Kelttikoru” ~ Tämä taitaa olla suomalaista käsityötä. Mulle harvoin uppoaa kelttiläinen ornamentiikka, mutta tämä on poikkeus. Se saa kelttiläisyytensä anteeksi, koska kuviointi muistuttaa mua hyvällä tavalla Led Zeppelinistä, tarkemmin sanottuna bändin jäsenten muinaisesta symboliikasta ammentavista logoista (ne tyypit ovat kyllä olleet true larppaajia). Korun lukkosysteemi on erittäin, miten sen nyt ilmaisisi mahdollisimman kuvaavasti, PASKA ja siksipä rengas onkin seikkaillut vähän siellä sun täällä. Se on jäänyt baareihin, treenikselle, keikoille ja silti se on aina palautunut takaisin. Kerran se oli jopa päätynyt kaverini ranteeseen. Hassu juttu, mutta tämänkin Stella on antanut mulle, ihan suhteemme alussa. Koru oli Fidan vitriinissä ja olin käynyt katselemassa sitä jo jonkin aikaa. Se oli silloin mielestäni liian kallis ja jäi kerta toisensa jälkeen vitriiniin odottamaan. Kerran kävimme Stellan kanssa siellä yhdessä ja Stella osti mulle kauan haikailemani korun lahjaksi. Itse puolestani ostin hänelle sieltä tiikerinsilmäsormuksen. Tästä sai alkunsa tapa, että ostamme toisillemme koruja ilman mitään erikoisempaa syytä. 

Hopeinen sulkakorvis ~ Ostin sulanmallisen korvakorun Oulun torilta vuosia sitten, kun isoveljeni sai vaimonsa kanssa esikoislapsen. Olin käymässä heidän luonaan ja halusin siitä muiston. Jostain syystä löysin silloin peräti kolme sulkakorua ja heillä on nyt kaksi ihanaa lasta, joten ken tietää käykö sulkaprofetia toteen kolmannen kohdalla. Tämä on itseasiassa kaulakoru, mutta ujutin sen korvarenkaaseen, koska kaulakorukiintiö oli täysi. Se on roikkunut siinä siitä asti, yli kuusi vuotta. 

Mistä teidän korut kertovat, onko niillä tarina? Millaisista koruista tykkäätte?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Jokin työntää kohti reunaa

40

Tulin takaisin Pariisista jo pari päivää sitten, mutta matkalaukut lojuvat yhä pitkin lattiaa. On taas kuukauden vaikein aika, se juhlava hetki kun makaan sängyssä kuumalla vedellä täytetyn vissypullon kanssa ja mietin, että tälläiseen selviytymiseen tuhlaan lähes neljänneksen elämästäni. Sehän on varovaisimmankin mahdollisen laskutavan mukaan niin monta vuotta, ettei sitä kestä ajatella.

Minulla on päällekkäin kaksi vahvaa kipulääkitystä, yhdessä ne auttavat vähän, ei tarpeeksi. Jarno hieroo alaselkääni kipua lievittävää yrttiöljyä ja hauduttelee siankärsämöstä teetä. Niiden tehoa on tässä lääkepöllyssä vaikea arvioida, mutta ainakin niistä tulee parempi mieli. Ääretön sympatiani kaikille teille, jotka käytte samankaltaisia olotiloja läpi ilman toisen ihmisen läsnäoloa.

Sen lisäksi, että tavarat makaavat koskemattomana, tekemättömät työt kasaantuvat, reissukuvat odottavat kovalevyllä enkä ole käynyt ulkona melkein kahteen vuorokauteen. Mutta musiikkia olen kuunnellut! Sitä voi tehdä, vaikka olisi kuollut.

Lainasin kirjoituksen otsikon Arto Tuunelan Pariisin kevät -yhtyeen biisistä, jonka etsin pari päivää sitten käsiini pelkän nimen vuoksi. Saatan myös valita kirjoja kannen perusteella tai viinin siksi, että sen etiketti puhuttelee minua. Valinnat osuvat harvoin täysin metsään. Hyvä on myös tämä Pariisin kevään kappale, kaikessa helkkyvässä elinvoimassaan. Vanha opiskelukaverini Jussi joutuu siitä kuulemma aivan tiloihin. Yllätyin vähän siitä, että kappale on julkaistu kolme vuotta sitten – minä kuulin siitä ensimmäisen kerran viime viikolla.

Olen totta puhuen seurannut ja soittanut kotona kotimaista musiikkia ahkerammin viimeksi vuosia sitten kun olin vielä töissä levy-yhtiössä ja työskentelin kotimaisen musiikin promootion parissa. Silloin tiesin työni kautta kaiken mitä suomalaisessa musiikkikentässä tapahtuu. Järjestin jatkuvasti levynjulkkareita, ravasin musiikkialan tapahtumissa, kävin viikottain radiokierroksilla musiikkipäälliköiden luona, seurasin musiikkimedioita (joita silloin vielä oli) ja radioiden soittolistoja (joihin vielä silloin heijastui toimittajien omat musiikkivalinnat).

Sittemmin olen pudonnut kotimaisen musiikin suhteen täysin kärryiltä, oikeastaan ihan tietoisesti antanut sen tapahtua, kun ei ole enää töiden puolesta tarvinnut. Olen toki tsempannut tuttuja muusikoita ja pari satunnaista uutta artistia nostanut täälläkin sopivan hetken tullen, kuten viime keväänä, kun kuulin Vestan Turvallista sotaa ja menin hetkellisesti hiukan sekaisin, kuten hyvän musiikin kohdalla monesti käy.

Mutta viime päivinä olen pitkästä aikaa tutkinut ja pohtinut nimenomaan suomalaista musiikkia. Olin viime viikolla soittamassa musiikkia Bollingerin kemuissa, joissa Anna Puu veti akustisen keikan. En ole nähnyt Annaa livenä vuosiin – en edes viimekesäistä Flow-keikkaa, josta kaikki puhuivat – ja yllätyin siitä miten hienosti uudella albumilla julkaistu Tarviin vielä yhden yön aikaa soi riisutun säestyksen kanssa. Tuli pala kurkkuun, lähes samanlainen ylpeys kuin joskus oman artistin menestystä seuratessa, vaikka ei minulla Annan huikean uran kanssa ole ollut mitään tekemistä.

Iisa puolestaan on juuri julkaissut uuden Päivii, öitä -albumin. Tämä uutukainen ja sen edeltäjä ovat olleet minulle jostain syystä vaikeampia kuin Iisan ihan ensimmäinen sooloalbumi, jonka duettona Knipin kanssa levytetty Puutarhajuhla on yhä yksi niistä kappaleista, joita soitan syksyisin, kun ikkunan takana pimenee tarpeeksi. Tykkään silti kovasti uuden levyn ensimmäisestä kappaleesta nimeltä Kaunein syy ja tutustun hissuksiin niihin muihin, tunnustelen miten tulemme toimeen.

Taloudessamme on soitettu viime aikoina kaikkein eniten Minä ja Ville Ahosta, kyllä, sitä vuonna 2013 julkaistua ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyttä Mia-albumia, jonka silloinen kämppikseni uhkasi heittää ikkunasta, jos se soisi vielä kerran. Ymmärrän, se ei ole mikään ihan mutkaton levy. Ehkä juuri siksi se oli ja on yhä hienointa mitä suomalaisen musiikin saralla on hetkeen tehty, uniikki yhdistelmä tarinoita hajoavan mielen hämärästä ja tulkintaa, joka voi samassa kappaleessa kohota falsettiin ja suistua mantramaiseen transsiin. Jarno on syypää tämän matopurkin avaamiseen uudelleen ja nyt tästä ei taas tahdo tulla loppua. Ville tuskin lukee tätä blogia, mutta voisiko joku hänet tunteva välittää terveiset, että uutta musiikkia odotetaan jo kovasti (lue: tarvitsemme uuden levyn, että pääsemme irti tästä edellisestä). Vielä kerran tunteella, yksi lempivideoistani, jossa yhdistyy kaksi maailman hienointa asiaa – musiikki ja ihminen, joka osaa tanssia.

PS. Olen saanut viime aikoina monia viestejä magneettitutkimuksesta, jossa kerroin käyneeni kipujeni vuoksi muutama viikko sitten. Kokeen tulokset ovat saapuneet jo, mutta sulattelen niitä omassa rauhassani vielä hetken.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Marraskuu vuosi sitten

2

Kun kirjaa yli kymmenen vuoden ajan internetiin huomioita ja havaintoja päiviensä varrelta, tulee huomaamattaan kertyneeksi melkoista elävää arkistoa omasta elämästään. Joskus tekee mieli selata sitä taaksepäin, tsekata esimerkiksi mitä teki ja mistä kirjoitti vuosi sitten näihin aikoihin. Tai ihan vaan katsella kuvia, yrittää nähdä niiden taakse ja muistaa mitä silloin ajatteli, oliko enemmän onnellinen vai väsynyt, enemmän läsnä vai etäällä? Viimeisessä kuvassa olemme juuri saapuneet Australiaan, se matka on yksi niistä tarinoista, joka on vielä kerimättä auki. Ehkä pian on sen aika.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Potkua päivään ~ Electric Youth

Reply

Tämä päänsäryllä ja jälleen yhdellä remonttitakaiskulla alkanut päivä tarvitsee nyt hiukan potkua hyväntuulisen syntikkapopin muodossa. Kanadalainen Electric Youth muistetaan parhaiten Drive-elokuvassa kuullusta A Real Hero -kappaleestaan. Uutta musiikkia ei ole harmi kyllä tullut hetkeen, mutta onneksi vanhoja voi yhä luukuttaa. Ehkä sen leffankin voisi katsoa uudestaan pitkästä aikaa! Olen nähnyt sen vasta 738 kertaa. Se on edelleen yksi parhaista elokuvista, joita tällä vuosikymmenellä on tehty.


☊ ELECTRIC YOUTH ~ THE BEST THING

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kohti lempeämpiä päiviä

232

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Olemme olleet syksyn mittaan muutaman kerran Lapissa viemässä hirsitaloprojektiamme eteenpäin. Kukaan vastaavaa tehnyt ei kuvittele, että se olisi lomaa, eikä sinne lomailemaan olla lähdettykään – olemme nimittäin tehneet pohjoisessa remontin ohella myös omat työmme. Ne, joilla elätämme itsemme ja maksamme pähkähullut harrastuksemme, kuten juuri tämän yli satavuotiaan hirsitalon kunnostamisen. Sänkyyn on kaatunut iltaisin aika väsynyt pariskunta, mutta tuntuu, että silti elämä on siellä paljon leppoisampaa kuin omassa täpötäydessä arjessamme Helsingissä, jossa kiireet ovat toisenlaisia.

Hiihtelen pitkissä yöpaidoissa koko aamun, jos ei ole ihan pakko pukeutua. Kuvassa vaaleanharmaaraidallinen .

Viime pohjoisen reissulla pakkasin mukaan Nanson syksyn lounge-mallistosta poimimiani suosikkeja, jotka kuvasimme talolla ja sen lähiympäristössä. Rentoon olemiseen sopivat pehmeät vaatteet ovat tietysti parhaimmillaan juuri tälläisessä miljöössä, jossa aika kuluu enimmäkseen puuhaillen kotona ja pihapiirissä, mutta tällä kertaa haluan tyylistä ja vaatevalinnoista puhumisen sijaan pohtia jotain muuta, nimittäin oman arjen rauhoittamista, ja tehdä samalla itselleni muutaman lupauksen. Oikeastaan haluan ajatella, että ne ovat lupausten sijaan suunnitelmia, sillä lupaukset ovat vain hyviä aikeita, mutta suunnitelmat toteutetaan.

Enemmän unta

Mikähän siinä onkin, että jotkut asiat pitää oppia uudestaan ja uudestaan? Olen tehnyt elämäni varrella erinnäisen määrän empiirisiä tutkimuksia siitä mitä ihmiselle tapahtuu, kun ei nuku tarpeeksi, ja voin kertoa, että siitä ei seuraa mitään hyvää. Silti projektit vievät taas naista kuin pässiä narussa ja huomaan liian usein kaatuvani nukkumaan vasta kahden ja kolmen välissä. Herätyskello soi seitsemältä, viimeistään kahdeksalta, ja jopa meikän lyhyellä matematiikalla voi päätellä, että unta kertyy kaikkinensa ihan liian vähän. Niitäkin öitä on, kun naputan aamuun asti kiriäkseni dedikset kiinni, ja skippaan yöunet kokonaan. Ei ihme, jos pinna vähän kiristyy enkä palaudu rasituksista, varsinkin kun koko elämä on yksi riivatun rasitus juuri nyt.

Tummanharmaa on ollut yksi syksyn suosikkivaatteista.

Lapissa olen nukkunut silti paremmin kuin missään aikoihin, elämä siellä on vaan rytmiltään niin paljon rauhallisempaa ja ympärillä öisin hipihiljaista. Tuntuu luontevalta mennä nukkumaan samaan aikaan kuin luonto ikkunan takana (olkoonkin, että metsänrajassa on pöllö, jolla on välillä ollut öisin paljon asiaa). Olen monina iltoina nukahtanut jo ennen kuin olen ehtinyt sänkyyn asti – useimmiten vanhalle puusohvalle, johon olen mennyt ihan vaan “hetkeksi lepäämään”, kerran jopa lattialle koirien kanssa. Aivan hyvä paikka nukkua! Koirien pedissä on lampaantalja, paksuja peittoja ja vieläpä koirien iloksi strategisesti sijoitettu lämmitin, joka tohottaa iltaisin ja öisin lämpöä koko pirttiin.

ei kuulu lounge-mallistoon, mutta sopii täydellisesti samaan lungiin maailmaan.

Olin pohjoisessa niin onnellinen, kun nukuin kokonaisia kahdeksan tunnin yöunia. En valvonut pitkään enkä heräillyt liian aikaisin epämääräiseen tunteeseen, että pitäisi olla jo tekemässä jotain, vaan vanuin ja venyin sängyssä pitkään heräämisen jälkeen ja nousin vasta, kun kahvin tuoksu alkoi leijailla keittiöstä. Niin havahduin itsestäänselvyyteen, jonka olin hetkeksi taas unohtanut: nukkuminen on yksi maailman ihanimmista asioista ja haluan käyttää siihen mieluiten enemmän kuin vähemmän aikaa, mieluiten niin paljon aikaa kuin mahdollista! Elämä on niin paljon parempaa, jos on levännyt. On tietysti elämäntilanteita, joissa unta ei vaan saa niin paljon kuin haluaisi ja tarvitsisi, mutta minua ei valvota esimerkiksi koliikkivauva vaan työt. Elämä on liian lyhyt siihen.

Jalo-yöpaidasta on tämän hiukan pidempihihaisen version lisäksi olemassa myös lyhythihainen. Itse olen käyttänyt tätä rentona päivävaatteena.

Koska en ole vielä keksinyt miten organisoin loppuvuoden työni viisaammin, olen päättänyt yksinkertaisesti alkaa vaan mennä nukkumaan yhdentoista ja kahdentoista välissä, vaikka työt olisivat kuinka kesken. Jollain tapaa niiden vaan täytyy järjestäytyä sen mukaan – ja ehkä olen tehokkaampikin, kun olen oikeasti nukkunut yöllä enkä yrittänyt silmät ristissä kiriä kalenteria kiinni aamukolmeen saakka. Ja jos en ehdi kaikkea päiväsaikaan, täytyy vaan pudotella asioita pois tehtävälistalta, tajuta että yksi ihminen ei voi elää samaan aikaan kahta tai kolmea elämää. Tiedän, että työt pitää muutenkin organisoida jatkossa jollain toisella tapaa, mutta tiedän myös, etten keksi mitkä ne tavat ovat ennen kuin olen selättänyt tämän yliväsymyksen ja saanut aivot taas toimimaan.

Juuri nyt ajattelen että kunnolliset yöunet ovat suurin lahja, jonka voin itselleni antaa ja sitä varten ei tarvitse eikä kannata odottaa jouluun saakka, vaan aloitan heti. Haaveilen rauhallisista nukkumaanmenohetkistä, siitä että ehtisin ensin pöyhiä tyynyt ja peitot, tuulettaa hetken huonetta, keittää kupillisen teetä, pukea villasukat ja käpertyä sitten sänkyyn jonkun hyvän kirjan kanssa. Aaaah mitä arjen luksusta. Mutta sekin on ok, että kaatuu joskus hampaita pesemättä nukkumaan. Kunhan nyt nukkuu! Kaikki muu on plussaa.

Vaaleaharmaaraidallinen Mukava-mekko löytyy hihattomana myymälöistä, verkkokaupasta myös hihallisena. Just sopivan pehmeä yöpaidaksi, mutta tarpeeksi salonkikelpoinen myös muuhun kotona hengailuun.

Enemmän aikaa itselle

Olen pohtinut viime aikoina paljon ajankäyttöäni ja tajunnut, että ylivoimaisesti suurin osa vähäisestä vapaa-ajastani kuluu sosiaalisissa tilanteissa. Ystävien näkemisestä, kemuista ja illanvietoista tulee usein sovittua etukäteen ja siksi niistä tulee pidettyä myös kiinni. Sehän on ihanaa, mutta jostain syystä en koskaan sovi laatuaikaa itseni kanssa, vaikka rakastan hillua itsekseni ja puuhailla kaikenlaista. Silloin harvoin kun sellainen hetki osuu puolivahingossa eteen – yleensä silloin kun en vaan jaksa tehdä töitä, vaikka pitäisi – puen ensin päälle jotain rentoa ja sitten järjestelen tavaroita, selailen ja lueskelen kirjoja, tutkin internetistä (joskus tärkeitä, mutta useimmiten täysin turhia) asioita, nypin kulmiani ja laadin listoja. Keittelen kahvia tai teetä, tai jos on ilta, saatan mummoilla, kaataa itselleni tilkan portviiniä ja kuvitella, että olen eläkkeellä. Haaveilla hetken eteläranskalaisesta pionitarhasta, jota en oikeasti ikinä saisi pidettyä hengissä, mutta portviininkatkuisessa haavemaailmassani tosiasioista ei onneksi tarvitse niin välittää.

on 55% merinovillaa ja loput puuvillaa ovat täydelliset vapaapäivän viettoon: rennot, mutta materiaalinsa ansiosta selvästi verkkareita tyylikkäämmät.

Siitä tietää, että olen päässyt itsekseni puuhailun ytimeen, kun alan pikkuvaimoilla ihan toden teolla ja paahtaa kirsikkatomaatteja uunissa. Se on superhelppoa, mutta vaatii kiireetöntä aikaa, sitä että maailma lakkaa hetkeksi kohisemasta ympärillä ja maltan keskittyä johonkin sellaiseen kuin hitaasti paahtuvat pienet tomaatit. Siinä on jotain meditatiivista, kun uuni ritisee, tomaattien tuoksu syvenee ja leviää keittiöstä koko taloon. En tiedä miksi se tekee minut niin onnelliseksi – ehkä juuri siksi että se tarkoittaa, että aikaa on.

Niin paljon kuin ystäviäni rakastankin ja viihdyn seurassa, olen lopulta tosi introvertti ja tarvitsen aikaa ladata akut, että jaksan taas olla luova, läsnä ja kupliva. On vaan kestänyt kauan tajuta, että pitkien työpäivien vastapainoksi ei riitä ystävien kanssa notkuminen – niin superkivaa kuin se onkin – vaan tarvitsen rentoutuakseni myös aikaa yksin. Paras lääke sykkeen tasaamiseen on se, että saa viettää muutaman tunnin ihan hissuksiin ja tehdä ihan mitä huvittaa kysymättä kenenkään muun mielipidettä. Joskus se tarkoittaa sitä, ettei tee yhtään mitään, ja silloin se oli juuri sitä mitä kaivattiin.

on ehdoton suosikkini koko syksyn valikoimasta.

Yksinolo ei ole välttämätön omasta ajasta nauttimiselle. Jarnokin uppoutuu mielellään omiin projekteihinsa (lue: kitaran soittamiseen ja vanhojen rumpujen kunnostukseen) ja olemme hyviä olemaan yhdessä erikseen. Lapissa se on toki helppoa, kun talon lisäksi on kokonainen pihapiiri latoineen, navettoineen ja pihasaunoineen ja voimme hajaantua kukin omille tahoillemme. Minä saatan lojua vierashuoneessa selaamassa äitini vanhoja kirjoja ja Jarno puuhaa pihalla hiomassa kirppikseltä löytämäänsä bassorumpua. Jossain soi musiikki, kukaan ei puhu, koirat nukkuvat keossa jossain ja kaikki ovat täysin tyytyväisiä.

Yksi syy siihen miksi Lapissa on ollut niin paljon helpompi rentoutua on varmasti se, että sieltä puuttuu kaupunki ympäriltä. Ei ole työaiheisia tapaamisia, ei suunnittelupalavereita, aika ei kulu raitiovaunussa istumiseen tai parkkipaikan etsimiseen. Ei ole tapahtumia, joihin on työnsä puolesta pieni paine osallistua, vaikkei oikeasti ehtisi eikä jaksaisi. Ovikello ei soi. Jostain syystä puhelimen soiminenkin ärsyttää vähemmän pohjoisen hiljaisuuden keskellä. Keskeytyksiä on niin paljon vähemmän, että ne harvat ovat oikeastaan ihan tervetulleita, hyviä hetkiä nousta keittämään lisää kahvia ja katsomaan ovatko pihalla riehuvat koirat tallessa.

Tälläisiä ajatuksia tänään. Tiedättekö mitä tarkoitan? Onko siellä ruudun toisella puolella pohdittu samankaltaisia asioita? Tiedän kirjoittaneeni monista näistä asioista ennenkin, mutta vasta nyt pohjoisessa vietettyjen viikkojen myötä olen tajunnut ihan omakohtaisesti kuinka paljon ne vaikuttavat, eivätkä ne tunnu enää “pitäisi” -tyyppisiltä velvoitteilta, vaan asioilta, joita haluan tehdä, joita kaipaan ja tarvitsen. Ehkä jokin on vihdoin naksahtamassa päässä oikeaan asentoon.

Kuvissa vilahtavista vaatteista kiinnostuneille vinkiksi, että yöasut ovat Nanson verkkokaupassa ensi viikon ajan -25% alennuksessa. Lisäksi myymälöissä on ota 3, maksa 2 -kampanja, joka koskee kaikkia normaalihintaisia tuotteita.

Loppuun tuttuun tapaan arvonta: kommentoi tähän kirjoitukseen kertomalla mitä ajattelet aiheesta tai mikä syksyisen lounge-malliston vaatteista on suosikkisi? Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon sunnuntaihin 18. marraskuuta saakka. Valoa ja arvontailoa!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Isänpäivä

2

Äitini ottama kuva kertoo minusta ja isästäni kaiken: haavi auki, horisontti vinossa ja määrätietoisesti menossa ei pienintäkään aavistusta minne. Harasekin perheessä on aina tiedetty, että suurpiirteiselläkin suuntavaistolla pääsee pitkälle, kun luottaa vaan siihen että vauhti korjaa virheet.

Kirjoitin vuosi sitten kuudesta muistosta isästäni ja lapsuudesta toisella puolella palloa. Toisina päivinä poissaolo tuntuu enemmän kuin toisina. Onnea isille! Minä lähetän taas rakkautta rajan taa.

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Paluu Pariisiin

16

✖ PARIS, FRANCE

Muistin vasta taksissa matkalla hotellille, etten ole käynyt tässä kaupungissa kahteenkymmeneen vuoteen. Olin silloin valmistumassa juuri ylioppilaaksi ja reissasin silloisen poikaystäväni kanssa pitkin Eurooppaa repussani yliopiston kirjallisuustieteen pääsykoekirja, joka tainnutti minut uneen aina kun yritin aloittaa lukemisen. Kävimme Père-Lachaisen hautausmaalla Jim Morrisonin ja surrealistirunoilija Paul Eluardin haudoilla, istuimme puistoissa juomassa kaupan halvinta punaviiniä ja nukuimme yömme teltassa kaupungin ulkopuolella. Ennen kuin jatkoimme matkaa, varasimme viimeiseksi yöksi hostellihuoneen, koska halusimme peseytyä lämpimällä vedellä ja pestä nyrkkipyykkiä. En muista missä kaupunginosassa huoneemme oli, muistan vain rakennusta pitkin kiemurtelevat muratit ja alakerran leipomon. Sen edessä otettiin valokuva, jossa minulla on Fjällrävenin reisitaskuhousut ja havunvihreä villapaita. Molemmat olivat äitini vanhat.

Pariisiin matkustaminen on selvästi vähän erilaista näin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Varasin minulle ja Mikolle kauniin hotellihuoneen, jossa on levysoitin, vinyylilevyjä, kylpyamme ja näkymä kaupungin yli. Pakkasin matkalaukkuun nahkatakin, mustan ripsivärin, korot ja ohuita kimaltavia sukkia. Mukana ei ole telttaa tai retkikeitintä, vaan läppäri ja (tällä kertaa hyvin, hyvin kevyt) kamerakalusto, rungon lisäksi vain yksi linssi, 50-millimetrinen kiinteä, jolla ajattelin kuvata kaiken. Jos Henri Cartier-Bresson kuvasi koko tuotantonsa samalla linssillä, minäkin saan.

Ja sitten löysin hotellihuoneesta vinyylin, jolla Salvador Dali lukee runoja. Laitoin sen soimaan ja muistin kuka olin 14-vuotiaana, huonosti suomea puhuva teini, joka halusi olla isona kuvataiteilija ja palvoi Dalia kahjoine päähänpistoineen enemmän kuin Robert Plantia ja Morrisonia yhteensä. Kaikki nämä kerrokset meissä yhtäaikaa, toiset eri tilanteissa ja elämänvaiheissa enemmän läsnä kuin toiset. Osa pulpahtaa pinnalle lupaa kysymättä silloin kun sitä vähiten odottaa.

Pariisi on kaunis ja kaoottinen, täällä on varmasti helppo niin kadottaa kuin löytää itsensä. Tämä on työmatka ja opintomatka, mutta myös lomamatka, lomailen ahnaasti joka hetki kun ei tarvitse ajatella tai tehdä töitä. Kun odotamme taksia, kun istumme terasseilla, Pariisissa se nimittäin onnistuu vielä marraskuussakin. Tilaamme lounaan kanssa viinin ja hetken ajan kaikki tuntuu mahdolliselta.

Kummallista olla ihanalla matkalla tälläisessä mielentilassa, yliväsyneenä, turhautuneena ja vähän vihaisena. Sillä on silti oudolla tavalla vapauttava vaikutus, antaa tunteiden ryöpsähdellä ja revetä rinnasta ulos vierailla kaduilla, ravintoloissa, joissa en ole koskaan käynyt enkä tunne ketään. Niissä on tilaa ajatella asioita, joita ei olisi aiemmin edes harkinnut. Poltan tupakkaa ensimmäistä kertaa kuukausiin, täällä se tarttuu, huono tapa josta kieltäydyn juuri nyt tuntemasta mitään syyllisyyttä, koska se on asia, jonka teen vain minua varten.

Saan kotoa koirakuvia, ne ovat saaneet väliaikaisen sänkylisenssin ja viettävät yönsä onnellisena Jarnon kainalossa. Viestit ankkuroivat minut sinne minne kuulun. Mutta vielä vietän täällä muutaman päivän ja hengitän tätä nikotiinin ja bensan ja syksyn tuoksuista kaupunkia, toivon, että se täyttää minut uudella energialla ja tulen takaisin pää täynnä kirkkaita suunnitelmia tämän tuskastuttavan sameuden sijaan.

Tänä aamuna hotellin aamupalalla. Naapuripöydässä istui pikkutyttö, hän oli ehkä kolmen tai neljän. Hänellä oli räjähtänyt vaalea tukka ja liian iso t-paita, jossa oli hai kita ammollaan. Tunsin heti suurta sielujen sympatiaa, olinhan pienenä ansioitunut haitutkija. Tyttö pulputti ja lauleskeli, pureskeli hitaasti patonginpalaa seisten tuolillaan, lumoutui ikkunan takaa kulkevasta koirasta ja unohtui kesken lauseen ajatuksiinsa. Katselin häntä kahvikuppini takaa, se oli kuin elävä muisto jostain kaukaa, humahdus, välähdys, vihlaisu.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Speak low when you speak

Reply

Metsästin viimeviikkoista DJ-keikkaa varten svengaavaa jazzia ja klassikoista tehtyjä remixejä, ja törmäsin matkan varrella vähän toisenlaiseen versioon Billie Holidayn kappaleesta Speak Low. No, biisi ei toki ollut varsinaisesti hänen omansa, kuten ei oikein mikään kappale 40- ja 50-luvuilla ollut kenenkään omaa, vaan vähän niinkuin yleistä omaisuutta, josta suunnilleen kaikki levyttävät artistit tekivät omanlaisensa tulkinnan. Itse pidän paljon Billien alkuperäisestäkin versiosta, mutta tässä remixissa on juustoisesta syntikasta huolimatta jotain jumalaisen koukuttavaa. Puritaanit varmasti valelisivat tämän bensalla ja polttaisivat roviolla kaikkien muiden epäortodoksisten remixien kanssa, mutta itse olen sitä mieltä, että vaihtelu virkistää joskus. Kyllä ne originaalit odottavat sitten kun on taas aika palata perusasioihin. Ja sitäpaitsi, kuka tietää vaikka uudenlaisten versioiden ansiosta joku ihan uusi ihminen innostuisi vanhasta jazzmusiikista.


☊ BILLIE HOLIDAY ~ SPEAK LOW (BENT REMIX)

PS. Kaikenlaiset intertekstuaaliset viittaukset jaksavat riemastuttaa entistä kirjallisuustieteen opiskelijaa. Kappaleen avauslause “Speak low when you speak, love” on sanaleikki Shakespearen yli 400-vuotiaasta näytelmästä Paljon melua tyhjästä, jossa kuullaan repliikki: “Speak low if you speak love.”

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kahvipöytäkeskusteluita

15

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Pelican Rouge

Stella: Näyttää niin ihanalta. En muuten muista milloin oltais katettu kahvipöytä ihan vaan meille kahdelle. Siihen liittyy melkein aina ystäviä tai joku muu tilanne.

Jarno: Kahvi on sosiaalisen kanssakäymisen avain. Aina kun joku tulee kylään, hyvä host kysyy ensimmäisenä maistuuko kahvi, tai sitten vieras ehdottaa sitä itse. Se on se yksi juttu, jossa suomalaisetkin saavat suunsa reippaasti auki.

Stella: Totta! Kahvi on kirjoitettu suomalaiseen kulttuuriin, se on jonkinlainen jaettu ja yhteinen kokemus. Kaikki tietää sen kutkuttavan olon, kun joku ehdottaa, että keitetäänkö kahvit.

Jarno: Meillä oli pienenä tapana tehdä niin, että kavereiden kanssa varattiin kahvihetkiä aina kakku.

Stella: Kakku?!

Jarno: Sellainen rullakakku.

Stella: Ai kääretorttu?

Jarno: Niin! Se oli mun bravuuri, mä kävin aina hakemassa sen.

Stella: Oikeasti? Ihanaa, mulle tuli nyt vähän tippa linssiin. Olit skeittaava ja rumpuja takova hood rat, jolla oli tapana tuoda kavereilleen kääretorttua. Kaikista niistä asioista, joita teinipoika olisi voinut kavereilleen viedä.

Jarno: Jep. Se oli sanaton sopimus, mä toin tullessani rullakak.. kääretortun ja kaveri meni keittämään kahvia.

Stella: Oliko se aina samanlainen kääretorttu?

Jarno: Joo, halpa ja suklaapäällysteinen. Taisi olla Lidlistä.

Stella: Oliko Ylivieskassa silloin Lidl?!

Jarno: No oli! En mä ole mikään kaksisataavuotias.

Stella: Hah! Mutta rakastan tätä ajatusta, että pyhititte teidän kahvihetken halvalle kääretortulle ja yhdessäololle.

Jarno: Se oli sellainen rituaali.

Stella: Musta olisi ihanaa, että mekin pyhitettäisiin joskus meidän kahvihetkiä, kuten vaikka nyt, eikä vain haettais kahvikuppia siihen tietokoneen viereen. Olisi ihanaa pitää tietoisia taukoja töistä ja hengata ja vaihtaa kuulumisia. Apua, en edes muista milloin olisin viimeksi oikeasti kysynyt mitä sulle kuuluu?

Jarno: Ihan hyvää! *naurua* Paljon asioita mielen päällä. Monella rintamalla tapahtuu, kun on nämä syksyn kiireviikot, remppa ja musahommat. Oon kyllä innoissani siitä, että meillä on vihdoin uusi studio- ja treenitila. Ja mulla ja sulla pian uusi keittiö! Vähän väsyttää, mutta tykkään kyllä, että tapahtuu paljon.

Stella: Nautitko pienestä kiireestä?

Jarno: Joo, kunhan ei ole stressiä, sitä mä en osaa handlata. Just siksi pitäisi ottaa omasta ajasta jonkinlainen johtajuus. Välillä tuntuu, että työ valtaa koko hereilläoloajan. Näen untakin töistä ja aamulla oon valmiiksi voipunut, kun on paiskinut hommia koko yön.

Stella: Tiedän mitä tarkoitat. Ajanhallinta on kyllä yksi yrittäjyyden isoimmista haasteista. Mä edelleen harjoittelen kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

Jarno: Se on semmosta kummaa kaupankäyntiä, joka ei kuitenkaan oikeasti toimi. Jos ajattelee, että teen tän illan hommia ja otan ne takaisin jostain muusta, eihän se ikinä tapahdu. Aina on töitä odottamassa. Pitää itse antaa itselleen luvan ottaa iisimmin hetken aikaa.

Stella: Sekin taitaa olla tyypillinen yrittäjyysongelma, vaikeus erottaa työ ja vapaa-aika, ja varsinkin se, että muistaa yleensäkin siirtyä töistä vapaalle. Asiaa ei helpota, että iso lohko meidän työstä on luonteeltaan sellaista, että tuotamme materiaalia omasta todellisesta elämästämme.

Jarno: Niinpä. Tuntuu joskus helpommalta olla valokuvaaja ja tehdä asiakkaalle briiffin mukaisia kuvia, joilla ei ole mitään tekemistä oman elämän kanssa.

Stella: Ettei vaan kävisi tylsäksi, sen lisäksi että me ollaan parisuhteessa, me ollaan myös työkavereita. Oon ajatellut viime aikoina, että olisi ihanaa, että meillä olisi enemmän laatuaikaa yhdessä, sellaista johon työ ei liity millään tavalla.

Jarno: Lapissa meillä onkin sellaista. Ehkä me siksi viihdytään siellä niin hyvin. Vaikka kyllä me sielläkin töitä tehdään, mutta se rytmi on niin erilainen. Täällä Helsingissä on kiireisempi ilmapiiri, on vaikeampi riuhtaista itsensä irti työasioista ja keskittyä johonkin ihan muuhun.

Stella: Aah Lapissa on parasta kun saa heräillä hissuksiin ja mennä kuistin rappusille istumaan kahvikupin kanssa. Katsella kun lehmät heräilevät ja alkavat odottaa aamuruokaansa.

Jarno: Hei kerro nyt säkin mitä sulle kuuluu?

Stella: Hyvää… Okei mun ääni oli nyt tosi kärsivä. Hyvää, mutta vähän sekavaa. Oon aika loppu tämän syksyn jäljiltä, vaikka tätä on vielä melkein kaksi kuukautta jäljellä. Odotan kyllä tosi kovasti jo vuodenvaihdetta ja sitä, että meillä voisi olla silloin mahdollisuus oikeasti hiukan lomailla.

Jarno: Taidetaan molemmat olla loman tarpeessa.

Stella: Ärsyttää, että päivät on niin silppuisia, ettei mihinkään saa keskittyä kunnolla, vaan jatkuvasti on miljoona asiaa kesken ja lisää keskeytyksiä tulee koko ajan. Yksi tapa rauhoittaa arkea voisi olla se, että rakentaisi sinne hetkiä, jotka pyhitetään vain tietylle asialle eikä edes yritetä tehdä samaan aikaan mitään muuta. Että nyt keskityn tunnin vain tähän työhön, suljen netin ja laitan puhelimen äänettömälle eri huoneeseen, istun kuulokkeet päässä kunnes tämä asia on valmis. Ja sitten sen jälkeen pidän kahvitauon enkä vastaa samalla sähköposteihin.

Jarno: Niin, voisi pitää enemmän tälläisiä taukoja, että ollaan oikeasti hetki poissa tietokoneen ääreltä.

Stella: Me ollaan tässä testailtu meille uutta tuttavuutta, belgialaisen Pelican Rougen kahveja, niiltä on tullut kauppoihin uusia kahvimakuja. Mikä on ollut tähän mennessä sun suosikki?

Jarno: Tykkään siitä Reilun Kaupan Soul Blendista, jossa on aika tummapaahtoinen, jopa suklainen maku. Ei se ole tietenkään mikään suklaakahvi, vaan sellainen tumma ja aromikas. Mutta se riippuu hetkestä. Aamulla tarvitsee jytympää kamaa, mutta iltapäivällä riittää vähemmänkin.

Stella: Niinpä, esimerkiksi Silk Blend on tosi pehmeä ja kevyesti paahdettu, hyvä iltapäiväkahvi. Siinä on aavistus sitrushedelmää, joka tietenkin toimii mulle kun haluaisin muutenkin laittaa sitruunaa kaikkeen mahdolliseen. Mutta tuen tosi mielelläni Reilua Kauppaa, joten sitä sielukasta Soul Blendia mä taitaisin itse ostaa kaupasta.

Jarno: Oho, tämä firma on paahtanut kahveja vuodesta 1863. Mä en osaa edes hahmottaa sellaista aikaa.

Stella: 155 vuotta! Edes mun isoisoäiti ei ollut syntynyt silloin. Meidän Lappi-talokin rakennettiin vasta monta kymmentä vuotta sen jälkeen.

Jarno: Onko sulla ikinä kahvi muuten vaikuttanut uneen?

Stella: Ei.

Jarno: Ei mullakaan. Se on varmaan tää meidän krooninen univaje.

Stella: Uuh. Haaveilen siitä, että remontin jälkeen me voitais palata siihen aamiaisperinteeseen mikä meillä oli joskus edellisessä kodissa. Oli kahvia, uppomunia, lehtikaalta ja pannulla paahdettua leipää… Soitettiin musaa, otettiin vielä toinen kuppi kahvia ja oltiin hetki ihan kaksin ennen kuin heittäydyttiin töihin.

Jarno: Just mietin yks päivä, että sitä on ikävä! Mutta musta sekin on ollut ihanaa, että tuon sulle aamuisin kahvin sänkyyn. Oon kuitenkin monesti jalkeilla ennen sua, vaikka sä heräät aiemmin.

Stella: Niin, oon yleensä jo käynyt aamupesulla, lukenut meilit ja vastannut kiireellisimpiin viesteihin, mutta saatan tulla takaisin sänkyyn lämmittelemään sun kylkeen ja suunnittelemaan päivän tehtävälistaa. Se on vähän huono tapa, aloittaa työt sängyssä, mutta mua jollain tapaa lohduttaa, että vaikka pitää herätä ja ryhtyä hommiin, ei ole kuitenkaan pakko luopua heti peiton lämmöstä. Sä hyppäät housuihisi heti kun heräät ja alat puuhata, mutta mun pitää saada tehdä tätä pitkää luopumisprosessia sängystä. Ja sitten sä tuot kahvin mulle yöpöydälle ja hetken ajan mun aamu on täydellinen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Viikonloppu Hangossa

6

✖ HANKO

Palataan hetkeksi takaisin Hankoon, jonne ajelimme muutama viikko sitten. Viikonlopun pituinen getaway tuli täydelliseen saumaan. En pitkästytä teitä kertomalla millaista elämä on ollut viime viikkoina, mutta sanotaan, että helpompia vaiheita on nähty. Silmäpussit roikkuvat varmaan jossain solisluiden kohdalla. En ole ihan varma, koska olen katsonut parhaaksi vältellä peilejä ja piiloutua kuvissa hiuksiini.

Perjantai-iltapäivänä pakuun pakkautuu minun ja Jarnon lisäksi Mikko ja kaksi koiraa, tuttu jengi jolla on ennenkin vierailtu Hangossa. Matka sujuu tyypilliseen tapaansa. On eväitä: vissyä ja pähkinöitä. Koirat nukkuvat vilttiin kääriytyneenä jaloissamme ja täyttävät pakun sakealla popkornin löyhkällä. On YouTube-disko ja DJ Mikko, joka soittaa kaikki ikivihreät klassikkonsa Sannista Metallicaan – ja ottaa ystävällismielisesti vastaan jopa muutaman toivekappaleen!

Pysähdymme ruokaostoksille ja sekoilemme kaupassa puoli tuntia kun aamiaissuunnitelmat muuttuvat moneen kertaan lennosta. Syötäiskö munia valmistettuna marokkolaiseen tapaan chilin ja jugurtin kera, vai uppomunia avokadon ja parsan kanssa? Aina sama pelko: loppuuko se ruoka nyt kesken. Pitäisikö kuitenkin ottaa vielä toinen parsakaali ja vaihtaa munakenno isompaan? Riittääkö kolme pulloa kuohuviiniä koko viikonlopuksi neljälle ihmisille ystävineen? Ei. Ei riitä. Koirille omat eväät: safkaa ja pussillinen purukeppejä.

Kaikki on muuten hyvin valtakunnassa, mutta Jarnon selkä, joka on oireillut jo pari päivää, sanoo matkan aikana itsensä kokonaan irti. Viimeiset kilometrit Hankoon ovat kuskille pitkät, mutta kuskin vaihto olisi vielä tuskallisempaa, koska se vaatisi penkistä nousemisen. Onneksi ystävämme, ihana Ira, joka odottaa meitä jo Hangossa, on loistava vyöhyketerapeutti. Kun pääsemme perille, minä ja Mikko puramme kauppakassit ja laskemme koirat vapaaksi tutkimaan uutta ympäristöään sillä aikaa kun Ira hoitaa Jarnon selkää.

Vitsailemme (vaikka aihe ei toki ole varsinaisesti hauska) että Jarnon keho taisi tietää, että ollaan matkalla vyöhyketerapeutin luo ja nyt on lupa luhistua. Syksyn työputken aikana ei ole juurikaan riittänyt aikaa levolle tai liikunnalle, vaikka juuri niistä pitäisi pitää silloin tiukimmin kiinni. Vielä on meillä molemmilla opeteltavaa tässä itsestä huolehtimisessa. Määräämme kollektiivisesti Jarnolle venyttelyä, urheilua ja paljon unta. Ja vahvoja särkylääkkeitä.

Viimeksi Hangossa ollessamme saimme majailla Tomi Parkkosen valostudiossa, joka on aivan mielettömän hieno mesta. Tällä kertaa saamme asua Tomin ja Annan vierastalon yläkerrassa, joka on vastikään valmistunut remppaurakan jälkeen. Pyörin siellä ensimmäisen vartin kykenemättä edes istumaan. Apua mikä paikka! Niin upea, niin täynnä herkullisia yksityiskohtia! Ihan kuten heidän oma, harvinaisen kaunis kotinsa. Annalla on pettämätön tyylisilmä – ja sen lisäksi aivan loistava blogi, jota teidän on mentävä heti lukemaan, jos ette jo lue. Se on ihana ja inspiroiva kokoelma matkajuttuja, ruokaohjeita, tyylipohdintaa ja taidetta hankolais-ranskalaisella twistillä.

Jarno nukahtaa hoitonsa aikana, herää syömään ja ryömii takaisin sänkyyn. Häntä ei näytä haittaavan, että me muut riehumme pikkutunneille keittiön pöydän äärellä vain muutaman metrin päässä sängystä. On viiniä, alakerrasta lainatussa pikkukaiuttimesta raikaavaa musiikkia, väsymyksen aiheuttama riehakkuus ja ehkä siksi sillä tavoin vapautunut olo, että voi puhua mistä tahansa, sanoittaa asioita joita ei aiemmin ole osannut. Kun menemme nukkumaan, kello näyttää 5:01 ja nouseva myrsky rymisyttää kattopeltejä.

Aamulla herätämme koirat sohvalta ja lähdemme ulos tutkimaan hiljaista lokakuista Hankoa. Koirat olivat viimeksikin mukana, muistavatkohan ne? Silloin oli kesä, vietimme rannalla ihanan iltapäivän, Juno-koira torkkui hiekalle levitetyllä viltillä Mikon vieressä ja Luna-koira riehui meressä Jarnon kanssa eikä olisi halunnut tulla vedestä pois vielä illallakaan. Jarnon piti kantaa vastahakoinen eläin rantaan ja kääriä se pyyhkeeseen.

Koiria ei tunnu hirveästi huolettavan se, etteivät ne ikinä tiedä mihin päätyvät hypätessään pakuun. Mikko huomautti, että ehkä se johtuu siitä, ettei niitä ikinä viedä mihinkään ikävään paikkaan. Aina ne ovat yhtä innoissaan, nuuhkivat ja tutkivat paikat läpi samalla pätevyydellä ja tarkkavaisuudella, heiluttelevat häntiään ja vaativat välipalaa. Luna löytää aina kepin. Juno löytää aina kadulle unohdetun puolikkaan kebabin. Hangossa sellaista ei omistajan huojennukseksi ja koiran pettymykseksi ole tarjolla. Keppejä löytyy kyllä useita ja Lunan riemuksi ne lentävät pitkin rantaviivaa.

Teemme edellisillan jämistä pienen lounaan, joka paisuu fiestaksi: saaristolaisleipää ja lohta, Iran tekemää skagenia, avokadoa sitruunalla ja suolalla. Keittiön vihreät käsintehdyt kaakelit ovat niin hienot, että unohdan ottaa niistä kuvan (voitte vakoilla niitä Annan Instagramista). Sitten keittelemme kahvia ja juomme sitä käsinmaalatuista keramiikkakupeista. Selailen Annan kirjoja, ne on valittu samalla pieteetillä kuin kaikki muutkin vierastalon esineet. Paljon taidetta, paljon ruoka-aiheita. Pidän tämän naisen prioriteeteista! Picasso-kirjoista löytyy kuvia taiteilijan mäyräkoirasta, yritän pakottaa meidän koiria tutustumaan kuuluisaan lajitoveriinsa. Juno yrittää nuolaista kirjaa ja Luna on kiinnostuneempi nukkumisesta, kerää selvästi voimia seuraavaa keppiriehaa varten.

Kiertelemme lauantain kunniaksi kirpputoreilla. Yhdessä pyörii musta noutaja, vanha huumekoira, joka viettää eläkepäiviään Hangossa. Ammattitaidosta on eläkkeelläkin hyötyä, sillä se tietää heti, että Jarnolla on taskussaan raksuja ja istuu Jarnon eteen odottamaan. He ystävystyvät ja minä koluan kirppistä, hyllyt notkuvat kauniita vanhoja esineitä joita voi katsella ja ihastella kuin olisi näyttelyssä. Miten hieno peili! Niin nätisti kaiverretyt kyntteliköt. Tuokin käsinmaalattu maljakko! Unohdan taas ottaa kuvia, vaikka kamera keikkuu olallani.

Ostamme kolmellakympillä loistokunnossa olevan vanhan peurantaljan, se taitaa löytää paikkansa Lappi-talomme saunan terassilta. Sen harmaantuneissa laudoissa kasvaa jäkälää ja talja sopii sen täydellisesti tunnelmaan. Ostan myös käsinmaalatun keltaisen Arabian pikkuvadin, joka huutaa Annan nimeä tavalla, jota en osaa selittää, mutta jota en aio vastustaa. Uskon, että joskus asiat löytyvät intuitiivisesti tiensä oikean omistajansa luo.

Illalla syömme simpukoita ja juomme valkoviiniä, seurue on iso ja mahtuu juuri ja juuri pitkän pöydän äärellä. Illallisen jälkeen päädymme vielä täpötäyteen baariin, jossa pitää huutaa tullakseen kuulluksi, koska lavalla soittaa paikallinen rokkibändi. Lavan lähellä häärää tyyppi, jonka paidan selkämyksessä lukee Väistä urpo. Veikkaan, että hän on talon teknikko. Olen pudota penkiltä kun ihmiset kokoontuvat lavan eteen tanssimaan – onko Suomessa tosiaan korttelikapakka, jossa bändi saa ihmiset tanssimaan!? Ehkä niitä on paljonkin ja olen vain unohtanut, kun “mennään baariin” on viime vuosina tarkoittanut, että mennään Coronaan.

Kun olemme huutaneet tarpeeksi bändin yli, suuntaamme jatkoille vierasresidenssiimme, jonne olemme varanneet viinipullon (hyvä on, kaksi) juuri tälläistä täysin yllättävää tilannetta varten. Puhumme elokuvista, matkoista (erityisesti Ranskasta) ja remonteista (niistä sekä meillä että Annalla on erityisen paljon sanottavaa). Kaivamme jääkaapista purkillisen oliiveja, ne menevät jälkiruoasta, jolle ei simpukoiden ja ranskalaisten jäljiltä jäänyt tilaa.

Joskus tällaisinä hetkinä havahdun siihen kuinka onnekas olen, kuinka paljon kaikkea hyvää elämässäni on. Saan istua iltaa tälläisessä seurassa, pöydässä, jonka äärellä on elämänkumppanini ja ystäväni, jotkut heistä vanhempia ja toiset uudempia, hurmaavia ihmisiä joiden kanssa on helppo olla. Koiramme ovat siskokset, parhaat ystävykset, jotka nukkuvat kasassa sohvalla. Heidätkin olemme saaneet pitää luonamme jo seitsemän vuotta. Meillä on yllin kyllin kaikkea, ruokaa ja viiniä ja rakkautta, hyvää tahtoa ja säkenöiviä suunnitelmia, sellaisia joista toiset ovat ehkä parempia paperilla, mutta loput laitetaan täytäntöön heti.

Sunnuntai valkenee valkoisena pilviutuisena aamuna, mutta iltapäivällä taivas kirkastuu. Kuljeskelemme tyhjillä rannoilla. Meillä tuntuu käyvän tuuri, sillä olemme joka visiitillä saaneet pitää rannat kokonaan itsellämme. Koirat villiintyvät vapaudestaan ja kirmaavat edestakaisin niin että hiekka pöllyää. Sillä välin kun toinen loikkii keppinsä perässä, toinen tutkii toiveikkaana hiekalle huuhtoutuneita (ilmeisesti hiukan kebabia muistuttavia) leväkeriä. Ne ovat niin onnellisia, että se ei voi olla tarttumatta.

Mikko ottaa meistä muutaman kuvan. Aurinko on alkanut yhtäkkiä paistaa. Juuri kun ajattelen, että tästä ei enää sunnuntai parane, keskellä tyhjää rantaa tulee vastaan puiden keskellä häämöttävään rakennukseen osoittava kyltti, jossa lukee: tuoretta kahvia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA