Vinkit lumettomaan laskiaiseen

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Helmikuun loppu häämöttää ja se tarkoittaa, että elämme kuuminta laskiaissesonkia! Laskiaissunnuntaita vietetään tänä vuonna 23.2. ja laskiaistiistaita 25.2. Laskiainen on yksi niistä alunperin pakanallisista juhlista, joista useammat kirkot ovat myöhemmin tehneet jalostaneet tarkoituksiinsa sopivia muotoja. Roomalaiset juhlivat alkuvuodesta lähestyvää kevättä, hedelmällisyyttä, uutta elämää ja Bacchus-viininjumalaa, mistä saamme kiittää ah niin upeaa sanaa bakkanaali. Alunperin bakkanaalit olivat salaisia, vain naisille tarkoitettuja kolmepäiväisiä juhlia. Sittemmin myös miehet hyväksyttiin mukaan.

Suomen luterilaisessa perinteessä laskiainen on merkinnyt paaston alkamista: se on aina seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä, johon paasto päättyy. Ennen paastoa on tietysti pitänyt hillua, herkutella ja pitää hauskaa seuraavienkin viikkojen edestä.

Nykysuomalaisiin laskiaisperinteisiin kuuluu sukupuolineutraaliuden ohessa olennaisena osana mäenlasku, mutta lumiriehat taitavat jäädä tänä vuonna väliin, etelässä ei ole nimittäin kinoksen kinosta! Lapissa asuvat saavat tietysti nauttia lumesta, mutta meidän muiden iloksi listasin muutamia hauskanpidon ja hillumisen muotoja, joiden toteuttaminen ei ole säästä riippuvainen.

SYÖ NIIN MONTA LASKIAISPULLAA KUIN EHDIT

Itseoikeutetusti listan kärjessä, sillä minulle laskiainen on ennen muuta VUODEN MERKITTÄVIN PULLAJUHLA, voisiko jopa sanoa PULLABAKKANAALIT. Laskiaispullista saa onneksi nauttia säästä riippumatta ja minun suosikkini on tietysti mantelimassa, olenhan puoliksi saksalaisena rakastanut marsipaania pienestä saakka. Artesaanileipomo Gateaun laskiaispulla on juuri sellainen kuin pitää: kuohkea, kaunis ja täytetty runsaalla kädellä. Täytteiden kanssa pihtailu ei sovi ollenkaan laskiaisen riehakkaaseen luonteeseen. Kuvissa on vaaleanpunaisella kermavaahdolla varustetut erikoispullat, jotka olivat valikoimissa vain Ystävänpäivänä, mutta tavalliset laskiaispullat ovat onneksi valikoimissa 29. helmikuuta asti. Jokainen on leivottu Helsingin Sörnäisissä. Lähipulla!

Tein muuten tovi sitten Instagramin puolella erittäin tieteellisen pullatutkimuksen, jossa selvisi mm. seuraavat seikat: hillo on ainakin tämän otannan joukossa jostain käsittämättömästä syystä suositumpi kuin mantelimassa ja voittaa prosenttiluvuilla 70/30. Pieni vähemmistö tykkää molemmista pullista, vielä pienempi vähemmistö sekoittaa molempia täytteitä samaan pullaan. Näin tutkijana voin sanoa, että se on vähintäänkin epäilyttävää, mutta ehkä silti parempi kuin hillopullan syöminen. Pullansyöntitekniikan suhteen väki jakautuu kahtia: toiset syövät ensin hatun ja sitten käyvät varsinaisen pullan kimppuun, muut syövät pullan kokonaisuutena ja nuolevat sormistaan valumat. Me kuulumme ensinmainittuun joukkoon, joka hoitelee ensin hatun päiväjärjestyksestä.

Laskiaispullan muotokuva! Tuli niin lyyrinen!

Kuriositeettina mainittakoon, että tutkimustulosteni perusteella mantelimassa on tiettävästi saapunut joihinkin Pohjanmaan kolkkiin vasta 2000-luvulla. Esimerkiksi 90-luvun Lapualla ja Ylivieskassa siitä ei kuulemma tiedetty mitään! Järkyttävää! Tieto on vahvistettu Ylivieskan osalta avioliittoni ylivieskalaiselta osapuolelta. Nivalassa mantelimassa sen sijaan oli ihan tuttu juttu, siellä ilmeisesti oltiin kehityksessä edellä.

TEE ILMAINEN TAIDEKIERROS

Helsinki on täynnä taidetta, jonka parissa voi viettää kokonaisia iltapäiviä – myös ilman hintavia pääsymaksuja! Käy esimerkiksi katsomassa nykytaidetta Helsinki Contemporaryssa, jossa on 8. maaliskuuta saakka esillä Anna Retulaisen töitä. Retulainen muuten palkattiin Helene-elokuvaan opettamaan Laura Birn maalaamaan ja tekemään elokuvakohtauksiin tarvittavat versiot Schjerfbeckin töistä. Nyt on kuitenkin esillä Retulaisen omia maalauksia. Retulaisen tuotantoon voi tutustua myös Artekin Mikonkadun myymälässä, jossa on yhteistyössä Helsinki Contemporaryn kanssa esillä Retulaisen piirroksia 14. maaliskuuta asti.

Galerie Forsblom sijaitsee sopivasti edellisen kahden välissä ja siellä on aina käynnissä useampi kiinnostava taidenäyttely, tällä hetkellä mm. tanskalaisen Per Kirkebyn värikkäät työt ja Katja Tukiaisen hattaramaalaukset. Molempiin gallerioihin muuten saa mennä koiran kanssa – ja kannattaa, koska henkilökunta ilahtuu koiravieraista!

Taidekoti Kirpilä tarjoaa täysin uniikin taide-elämyksen ja aikamatkan 1900-luvun jälkipuoliskon yläluokkaiseen Helsinkiin. Funkkistalon ylimmän kerroksen 350-neliöiseen töölöläiskotiin perustettu taidemuseo on veloituksetta auki vierailijoille keskiviikkoisin 14–18 ja sunnuntaisin 12–16. Taidekoti oli lääketieteen lisensiaatti Juhani Kirpilän ja hänen elämänkumppaninsa, antiikkikauppias Karl Rosenqvistin koti vuosina 1979–1988. Pariskunnan taidekokoelma oli uskomaton ja asunto muutenkin visiitin arvoinen.

Monilla museoilla on myös kerran kuussa ilmainen sisäänpääsy. Nykytaiteen museo Kiasmaan on vapaa pääsy joka kuun ensimmäisenä perjantaina. Helsingin taidemuseo HAMiin puolestaan pääsee ilmaiseksi joka kuun viimeisenä perjantaina ja Taidehallissa on vapaa pääsy kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona klo 18–20. Kurkkaa koko lista museoiden ilmaispäivistä.

PIDÄ PIIRUSTUSILTA

Jos sää vihmoo vettä vaakasuoraan, pysy suosiolla sisällä ja pidä perheen tai ystävien kanssa piirustusilta! Drink and draw -illat ovat maailmalla supersuosittuja. Idea on, että piirtämiseltä poistetaan paineet pitämällä tunnelma kepeänä. Ei tarvitse olla hyvä nauttiakseen piirtämisestä, sitä voi tehdä vain siksi että se on hauskaa.

Ohje on yksinkertainen: laita ensin hyvä soittolista soimaan. Sujauta viinipullo kylmään tai keitä teetä. Panosta pieneen purtavaan, tähän aikaan vuodesta laskiaispullat ovat varma hitti. Kaiva esiin esiin paperia ja kyniä – miksei maalejakin, vesivärit ovat helppoja! Jos pöytätila loppuu kesken, levittäydy lattialle. Suojaa alusta sanomalehdillä, jos aiot päästää vieraat läträämään maaleilla.

Konsepti toimii lähipiirin kokemusten mukaan lapsiinkin: vaihda vaan viini mehuun.

TEE EVÄSRETKI PALMUN ALLE

Jos ei voi saada lunta, viherterapiaa on onneksi tarjolla vuoden ympäri! Suosittelen piipahtamaan Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneissa imemässä itsensä trooppista tunnelmaa. Puutarhaan on vapaa pääsy joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina klo 14-17.

Yli 125 vuotta kaupunkilaisia ilahduttanut Talvipuutarha palvelee Töölönlahden pohjoispäässä ja sinne pääsee ilman sisäänpääsymaksua kaikkina aukiolopäivinä tiistaista sunnuntaihin (maanantaisin on kasvienhoitopäivä). Tähän aikaan vuodesta voi ihailla lumikuningattaren kukintaa! Muutakin nähtävää piisaa kolmen suuren salin verran, Palmuhuoneesta Kaktushuoneeseen ja 130-vuotiaaseen kameliapuuhun. Myös: karppilampi! Pakkaa mukaan eväät, sillä Talvipuutarhassa saa vapaasti syödä eväitä!

Muita vinkkejä saa lisätä kommenttilootaan – ja toki saa osallistua suureen laskiaispullakeskusteluun kertomalla kumpaan leiriin kuulut ja miten pullasi syöt. Tutkijana pidätän oikeuden tulosten tieteelliseen arviointiin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Helmikuu vuosi sitten

Löysin sekavista kuva-arkistoistani tasan vuosi sitten otettuja valokuvia Helsingin keskustasta. Kontrasti tähän hetkeen on melkoinen: kadut ovat kuivat, lumesta ei tietoakaan ja lämpötilat muistuttavat huhtikuuta. Luin uutisista, että Etelä-Suomessa on siirrytty termisestä syksystä termiseen kevääseen ja talvi on jäänyt kokonaan välistä. No siltä näyttää.

Mikko, Jarno ja kaksi toppamakkaraa Ruttopuistossa.

Lumi kiinnostelee! Pääsemme ottamaan Lappi-talon talviteloilta vasta pääsiäisen aikaan kun kinokset ovat jo kovaa vauhtia sulaamassa, mutta ehkäpä täytyy järjestää sitä ennen joku lumiretki pohjoiseen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Paluu päiväjärjestykseen

Moro, elossa ollaan! Palasimme viikko sitten Keniasta ja kaiken alkuvuoden reissailun jälkeen on mennyt hetki kootessa ajatuksia, pestessä pyykkiä, availlessa postia ja järjestellessä niin työ- kuin arkiasioita. Kun on heti vuoden alusta lähes puolitoista kuukautta poissa, melkoinen nippu asioita ehtii kasaantua odottamaan vahvistuksia ja tarkempia aikatauluja.

MOHAIRTAKKI ~ MARIMEKKO, SECONDHAND
MEKKO* ~ SECOND FEMALE, DOTS
NILKKURIT, NAHKALAUKKU & KORVIKSET ~ VINTAGE
*SAATU

Olimme viime perjantaina juhlimassa Asennemedian 5-vuotissyntymäpäiviä. Jarno nappasi nämä kuvat matkan varrelta, kun jostain ilmestyi odottamaton auringonvalon kajo. Toki se kerkesi kadota ennen kuin pääsimme perille kolmen korttelin päähän, mutta lyhyestä kajastuksesta otettiin kyllä kaikki irti.

Aavistuksen kimaltava musta mekko on viime syksyn uutuus, kulkenut vaivattoman tyylikkäänä mukana monessa loppuvuoden riennossa. Syväänleikattu kietaisumallinen yläosa sisältää vilautusvaaran varsinkin kun lookista jättää liivit pois, mutta let’s live a little. Kaikki muu asussa on secondhandia ja vintagea. Rakastan edelleen kiihkeästi pörröistä mohairtakkiani ja hohtavia vintagekorviksia, jotka ostin Kaunis Veerasta vuosia sitten. Olen pitkästä aikaa innostunut käyttämään korvakoruja nyt, kun vihkisormuksen myötä ei tee mieli käyttää juurikaan muita sormuksia ja rannekoruja (jep, haluan antaa sormuksen loistaa yksinään!).

Pari vuotta sitten ostetuista vintagenilkkureista on tullut suosikit, jotka ovat jalassa harva se viikko. Arvostan tukevaa lestiä ja maltillisia korkoja, rakastan vetoketjuja ja särmää mustaa nahkaa. Olen tullut kenkien suhteen entistäkin mukavuudenhaluisemmaksi. En jaksa mitään hankalia tai liian korkeita korkoja, jotka alkavat painaa jalkoja illan puolivälissä. Omissa häissänikin vaihdoin puolivälissä iltaa jalkaan mukavammat kengät, jotta jaksoin tanssia pikkutunneille saakka. Onneksi kaapista löytyy muutamia näitä ihmeitä, korkoja jotka ovat sekä käytännöllisiä että kauniita.

Synttärikemuissa oli ihanaa: Maannoksen ruokaa, paljon ystäviä ja tuttuja joita ei ole ehditty nähdä aikoihin ja DJ, joka soitti The Crashin Lauren Caught My Eyes, jota kukaan ei ikinä soita missään paitsi minä. Kilistelimme hienosti kasvaneelle Asennemedialle, ystävänpäivälle ja sille, että kaiken tämän harmauden keskelle koittaa ihan kohta kevät. (Vai luuletteko, että vielä se talvi tärähtää tänne eteläänkin? Itsehän olen luopunut toivosta ja siirtynyt tyynesti kevätsuunnitelmien punomiseen.)

Luulisi, että kahden ison matkan jälkeen olisin intoa täynnä heittäytymässä uuden vuoden haasteisiin, mutta jostain syystä se on tuntunut ehkä juuri siksi tavallista vaikeammalta – ehdin päästä arjesta irti olemisen makuun, tilaan jossa ajatukset virtaavat vapaasti. Mutta kyllä se siitä. Nyt kun seuraavien viikkojen elämä on jotakuinkin selvillä, täytyy pyrkiä arkeen, jossa ajatuksille on jatkossakin tilaa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Väriä sadepäivään ~ Uutta Tame Impalaa

Harmaan sunnuntain ratoksi vähän väriä ja psykedeelistä poppia! Australialaisartisti Kevin Parker, paremmin tunnetulta nimeltään Tame Impala, on julkaissut viiden vuoden odotuksen jälkeen viime perjantaina uuden levyn. Uunituore pitkäsoitto on nimeltään The Slow Rush ja takana on vasta pari kuuntelukertaa, mutta Lost in Yesterday on tähän mennessä suosikkini, enkä myöskään vihaa tätä upeasti toteutettua hääteemaista musiikkivideota.


☊ TAME IMPALA ~ LOST IN YESTERDAY

Lentämättä

Istun keittiön nojatuolissa, hörpin pikimustaa kahvia ja selaan puhelintani. Havahdun, kun huomaan klikkailevani auki lentotarjouksia. Hetkinen, näillähän en tee nyt yhtään mitään.

Tämä on lentolakon vuosi, tämä 2020.

En ihan tarkkaan muista miten päätös lopulta syntyi. Vielä ihan vähän aikaa sitten olisin kuitenkin voinut vannoa, että lentämisestä en luovu. Minähän RAKASTAN matkustamista, lapset ovat isoja ja osin jo omillaan, on vihdoin aikaa, vähän varaakin. Vähäisiä töitäni voin tehdä missä tahansa, kunhan olen silloin tällöin netin ulottuvilla. Parkkonen hei, MAAILMA ON MEIDÄN!

Muutokseen sysäsi pieni valaistuminen. Eihän minun tarvitse luopua matkustamisesta, minun tarvitsee vain luopua lentämisestä. Jollain tasolla alkoi myös ärsyttää se, että aivan kynnelle kykenevät ihmiset sanoivat kerta toisensa jälkeen, ettei se olisi mahdollista.

Ajattelin, että jos minä pystyisin siihen, kuka vain pystyisi.

Luulen, että ihmisen on aina helpointa luopua sellaisesta, mistä ei pidä niin hirveästi muutenkaan. Minä en pidä lentämisestä. Jo lentokenttien ilmanvaihto imee minusta kaikki mehut ja tekee olostani nuupahtaneen ja sähköisen. Lentokoneessa tuntuu kuin kaikki elintoimintoni hidastuisivat, sieluni lisäksi jopa suolistoni tulee matkakohteeseen mukaan hiukan jälkijunassa.

Pitkiä lentoja vihaan yli kaiken, vanhat lukijani muistavat kenties Meksikon matkani. Menomatkalla yritin elää kaikkien upeiden ja raikkaiden huippumalliohjeiden mukaan. Minulla oli valtava pieniin erillispusseihin jaoteltu laukullinen erilaisia suihkutettavia, taputeltavia, hierottavia ja valeltavia aineita mukanani. Olin pukeutunut jumalattoman kalliiseen “oloasuun”. Söin vain vihreitä asioita, join vettä, venyttelin olemattomassa jalkatilassa pohkeitani. Se oli kamalaa. Paluumatkalla vetelin mustissani suklaata ja ranskalaisia perunoita ja join punaviiniä päälle, välillä kajalia lisäillen, ja se matka meni paljon menomatkaa sutjakammin.

Minulla ei ole myöskään suurta seikkailuviettiä, olen ennemminkin sellainen burgundia siemaileva, kirjakaupoissa kyyhöttävä, 1800-lukulainen kissaihminen, jolle riittää vähänkin vieraampi (mielellään eurooppalainen) kaupunki ja yksi kahvila. Minun aivan rakkaimpiani ei asu muilla mailla. En harrasta vuorikiipeilyä tai muuta sellaista, mikä vaatisi matkustamista. (En harrasta itse asiassa yhtään mitään, jos ihan tarkkoja ollaan.) Helppohan minun on sanoa.

Olen myös todennut, että minun on vaikea olla maassa, jossa ihmisten elintaso on heikko ja yhteiskunnalliset erot suuria. Lomailu sellaisissa paikoissa tuntuu väärältä. Tekee mieli heittää kartat ja lonelyplanetit helvettiin ja kääriä hihat. Voisin hyvin kuvitella lähteväni vapaaehtoistöihin pakolaisleireille mutta siirtomaaherra-larppaus, ei kiitos.

Ei minulla ole harhakäsitystä siitä, että muutamalla lentämättä jättämiselläni olisi mitään merkitystä. Ennemminkin ajattelen, että jos yhä useampi meistä nyt kynnelle kykenevistä lähettää tätä signaalia, maailma (talous, teknologia, poliittiset päättäjät) pikkuhiljaa reagoi. Jos me sinnikkäästi matkustamme junalla vaikka se olisi vielä hankalaa ja hidasta (ainakin yhtenäisen lipunostomahdollisuuden puuttumisen takia), kalusto kehnoa, yöjunayhteydet lakkautettu, niin ennen pitkää tilanne paranee kysynnän lisääntyessä. Olisi ainakin vaihtoehtoja! Seuraavan aallon olisi helpompi hypätä mukaan. Lentoyhtiöille tulisi paineita kehittää vähäpäästöisiä ratkaisuja.

Olen aina rakastanut Kyllikki Villan rahtilaivapäiväkirjoja. Luen tai kuuntelen Vanhan rouvan lokikirjaa vuosittain. Löysin jo kymmenen vuoden takaa facebook-merkinnän, jossa kysyn, kuinka moni osallistuisi jos järjestäisin Hangossa Kyllikki Villa-päivät, joiden aikana istuttaisiin Hangon satamassa rahtilaivan kannella vilttiin kääriytyneinä ja juotaisiin terästettyä teetä. Aika moni ilmaisi kiinnostuksensa. Laivan ei tarvitsisi edes liikkua.

Aloin hissukseen seurata maata pitkin matkustavien ryhmiä ja sivuja. Latasin puhelimeeni erilaisia raideliikenteen applikaatioita, ostin karttakirjan ja Pekka Haaviston kirjan Eurooppa raiteilla. Pikkuhiljaa kaikki muut matkustamisen tavat kuin lentäminen alkoivat kuulostaa yhä houkuttelevimmilta. Siis paljon houkuttelevimmilta kuin lentäminen. Katselin elokuvien junakohtauksia kaihoisasti.

Ainoa ongelma on enää junan vessat, joihin en suostu ehkä menemään. Mutta ainahan voi suunnitella etapit sopivan pituisiksi. Läheiseni voivat todistaa, että pystyn himmailemaan TODELLA kauan, mikäli en löydä mieleistäni, hyväntuoksuista naistenhuonetta. Sellainen supervoima.

Moni naureskelee, että et sitten varmaan matkusta vuoteen minnekään, koska se tulee olemaan niin a) vaikeaa b) hidasta c) kallista (saat valita argumentin, kuulen näitä kaikkia). Naureskelija katsoo, että silloin olisin epäonnistunut. Minä taas ajattelen, että jos joku matka jääkin tekemättä, sehän on vain hyvä ja ainakin parempi kuin lentäminen. Olen alkanut kyseenalaistaa sitä ajatusta, että meidän on nähtävä kaikki, sillä emmehän kuitenkaan näe. Viikon-parin viipymä maailman toisella puolella ei ole yhtään mitään, pelkkää pintaraapaisua. Tämänkin koin Meksikossa. Me olimme matkan aikana pääkaupungissa Méxicossa (jossa miehelläni oli valokuvanäyttely), Oaxacan pääkaupungissa Oaxacassa ja lopuksi pienessä vuoristokylässä San Agustin Etlassa. Mitä pidempään matkalla olin, sitä selkeämmin tiedostin, miten paljon jäisi näkemättä, ymmärtämättä.

(Tuohon hinta-argumenttiin vetoavat muuten useimmiten ne, joilla minun nähdäkseni on eniten rahaa. Hassua. Kaikenmaailman hipit vaeltavat sitkeästi ja narisematta junalla maksaen siitä usein enemmän kuin lennoista, joita tuetaan epäreilulla veroedulla. Lentokerosiini on nimittäin verovapaata. Vihaan myös muuten sitä, että niin herkästi sanotaan että ei VOI lopettaa lentämistä. Miten niin ei voi, hyväksyn paljon mielummin sen todellisen syyn, ettei HALUA, se on ainakin rehellistä puhetta!)

Vuoden lentolakko ei tarkoita sitä, että uuden vuoden aaton taittuessa yli puolen yön alkaisin taas lentää kuin heikkopäinen. Uskon, että jos vuoden ajan mietin huolellisesti matkustamistani – sekä matkustamisen tapoja että tarpeita – koko käsitykseni matkustamisesta muuttuu ainakin jollakin tavalla. Voin olla ihan väärässä, usein olen. Vanhoihin, helppoihin malleihin on vaivatonta solahtaa.

Pienikin askel on kuitenkin parempi kuin ei mitään. En usko, ettenkö enää koskaan lentäisi. Se ei ole tässä se pointti. En aio lopettaa lentämistä, aion lopettaa LENTELYN. Jos saisin esimerkiksi kutsun New Yorkiin taiteilijaresidenssiin kirjoittamaan, menisin sinne varmasti lentäen.

…vai sittenkin rahtilaivalla?

Annan vinkit maata ja meriä pitkin matkustamiseen olemattomalla kokemuksella (intrerrail 1990):

maatapitkin.net ~ Noinko helposti pääsisin Pariisiin?
✖ FB:ssa ryhmä Maata pitkin matkustavat ~ Ihmiset, niin ärsyttäviä, niin auttavaisia.
✖ Ei aina ole pakko päästä mahdollisimman nopeasti perille, vaan voit ottaa ilon irti välietapeista. Ihana Tukholma, ihana Kööpenhamina! En ole koskaan ollut Hampurissa!
✖ Usein junamatkailuvinkeissä jaetaan edullisimpia matkustustapoja ja mm. halpoja ja hyviä hostelleja matkan varrelle. Jos budjettisi sen sallii, matkasta voi tehdä myös hiukan ylellisemmän varaamalla laivalta parhaan hytin, junissa ykkösluokan liput ja välietapeille niin loisteliaat hotellit kuin kukkaronnyörit sallivat.
✖ Voit myös mennä junalla yhteen suuntaan ja lentää takaisin, sekin on jo puolet vähemmän lentämistä! (Ei tietenkään lentolakkovuonna, mutta muuten.)
✖ Eikö matkakumppani ole yhtä joustava aikatauluissaan? Mene sinä junalla, roikale lentäkööt ja tulkoot asemalle vastaan. Asemalaiturilla kohtaaminen on romanttisinta mitä tiedän.
✖ Kevyesti pakkaaminen voi tuoda jämähtäneeseen keski-ikäiseen elämääsi mahtavaa seikkailuntuntua. Reppureissaaja-fantasiaa! Me ollaan ihan niin kuin Jesse ja Céline!
✖ Katse lähelle. Itä-Helsinki on minulle yhtä eksoottinen kuin vaikka Tbilisi. Tämän loistavan artikkelin ansiosta aion lähteä hetkenä minä hyvänsä ruokamatkalle Itä-Helsinkiin.
✖ Pitkät perilläoloajat ovat aina olleet minun juttuni muutenkin. Kuukaudeksi matkaan mielummin kuin edes takaisin suhaamista.
✖ Junaan voi vielä ottaa mukaan lohtukalkkunan, lennoille enää ei.

Ennen kuin kukaan muu ehtii:

Syön edelleen lihaa ja juustoa.
En tunne maailmantuskaa kolmesta kakarastani, päin vastoin.
Huuhtelen vesistöihin valtavia määriä kemikaaleja umpeen meikatuilta kasvoiltani.
En aina muista olla vaateostoksilla tiedostava.
Älypuhelimeni akku on louhittu suoraan Kongon lasten selkänahasta.

Jutun kuvat ovat tammikuiselta Tukholman matkalta. Reissuvinkkejä kaipaaville pieni kooste matkaohjelmastamme tulossa pian.

PHOTOS BY ANNA PIIROINENTOMI PARKKONEN

✖ Tammikuun kootut

Vuorossa vuosikymmenen ensimmäisen kuukauden kootut olennaisuudet!

✖ Loma teki terää. Minä olin varmaan ainoa, joka yllättyi siitä, että kolmen viikon irtiotto arjesta sai maailman taas näyttämään kovin toisenlaiselta paikalta. Myös aurinko ja lämpö auttoivat. Hartiat laskivat, kaikki rytmit hidastuivat. Nukuin päiväunia ja pitkiä yöunia enkä herännyt kertaakaan herätyskelloon (paitsi kerran, mutta siihen oli hyvä kenguruaiheinen syy). Katselin aamuisin peilistä naista, joka muistutti minua, mutta näytti levänneeltä ja ainakin viitisen vuotta nuoremmalta.

Lomailin myös viime vuonna samoihin aikoihin. Ehkä olen vihdoin oppinut yrittäjyyden yhden vaikeimman läksyn – loman pitäminen ei ole ylellisyyttä, vaan mielenterveystyötä, välttämättömyys oman jaksamisen kannalta. On sitäpaitsi ihanaa olla irti aivan kaikesta, ja se vasta onkin ihanaa, kun jaksaa loman jälkeen taas olla innoissaan töistään.

✖ Uusi vuosi, uudet rutiinit. En tehnyt mitään uuden vuoden lupauksia, mutta suunta on selvä. Tänä vuonna on tarkoitus keskittyä tiukasti olennaiseen ja karsia ympäriltä kaikki turha. Se tarkoittaa, että kaikkein tärkeintä on nukkuminen, koska väsyneenä on mahdotonta muistaa mikä olikaan olennaista. Sen jälkeen tulee syöminen, koska ihmisen pitää ravita itseään, liikkuminen, koska ihminen ei voi koko aikaa elää pelkän päänsä sisällä ja kirjoittaminen, koska muuten painekattila räjähtää. Sitten jonkinlainen tasapaino töiden kanssa, ei haittaa vaikka toisinaan tekisi pidempää päivää kunhan niitä lyhyempiäkin on.

✖ Minimalismi kiinnostaa. Tiedän, olen kirppishai, puolihullu keräilijä ja aarteenmetsästäjä, joka kantaa kaikkialta maailmasta kirjoja, vintage-esineitä ja vastustamattomasti kuluneita mattoja. Rakastan jokaista kodistamme löytyvää esinettä, kaikkia pikkuasetelmia joita syntyy kun suitsuketelineet, puoliksi luetut kirjat, kynttilänjalat ja kahvikupit unohtuvat hujanhajan pöydille ja ikkunalaudoille. Silti olen alkanut vähän salaa itseltänikin haaveilla siitä, että kodissamme olisi puolet vähemmän tavaroita, niin vähän esineitä, ettei mikään olisi enää koskaan hukassa. Jarno tosin väittää, että syy tavaroiden katoamiseen ei ole se, että niitä on liikaa, vaan se että minä keskityn liian vähän, mikä on varmasti totta, mutta samaan aikaan asia, joka voi olla helpompi korjata ulkoa kuin sisältäpäin. Minimalismi, uhka vai mahdollisuus? Pystynkö siihen?

Tämänkin ihanan simpukkarasian löysin kirppikseltä viime syksynä, terveisin wannabe-minimalisti.

✖ Löydetty: alkuvuoden koukuttavimmat sarjat. En muista mainostinko tätä jo jossain, mutta katsoimme vihdoin Killing Even (HBO Nordic), ihan mielettömän hyvä! Murhatutkimuksia with a twist – kerrankin sarja, josta ei todellakaan arvaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Katsoimme myös kakkoskaudet Netflix-sarjoista You ja Sex Education ja suosittelen lämpimästi molempia. Ensinmainittu on erittäin viihdyttävä ja kepeästi kirjoitettu, mutta hyytävä kuvaus psykopaatin pään sisältä. Jälkimmäisessä nuori miehenalku navigoi teinivuosien haasteita karismaattisen seksuaaliterapeuttiäitinsä (loistava, upea Gillian Anderson) varjossa. Samaistun Maeveen. Samaistun aina mustissa maleksiviin teineihin, jotka ovat takarivin pahiksia mutta salaisesti älykkäitä kympin tyttöjä, käyttävät liikaa silmämeikkiä, lukevat maailmankirjallisuutta ja juovat taskulämmintä vodkaa suoraan pullosta.

✖ Reissusta reissuun. Molemmat tänä vuonna tiedossa olevat ulkomaanmatkat osuivat sattumalta kalenteriin lähes peräkkäin. Ehdimme juuri selvitä jetlagista Australian jäljiltä ja pestä matkalaukussa olleet vaatteet, kun piti jo pakata Keniaa varten. Uuden vuosikymmenen virallinen käynnistäminen alkaa arjen tasolla siis vasta helmikuun puolivälin paikkeilla. Odotan sitä innolla, sillä tämä kahden reissun väliin sijoittuva viikko on ollut tosi hektinen ja se on juuri sitä mitä en enää elämääni halua. Tervetuloa, tasainen arki ja rutiinit!

Miten siellä uusi vuosikymmen käynnistynyt?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kolme taiteilijaa, kolme tulppaani-inspiraatiota

Kaupallinen yhteistyö Kauniisti kotimainen ja Asennemedia

Kevään tulppaanikausi on alkanut! Rakastan tulppaaneja, ne näyttävät ihanalta niin villeinä kimppuina kuin yksittäisinä kukkasina pienessä maljakossa. Tulppaanit ovat myös helppoja kukkia: niitä myydään lähes kaikkialla, joka tilanteeseen löytyy sopiva väri ja lajike, ne eivät vaadi kummoistakaan hoitoa ja oikeastaan vain paranevat nuupahtaessaan. Tykkään eniten juuri siitä dekadentista vaiheesta, kun tulppaanit nuokkuvat raukeina maljakoissaan ja näyttävät ranskalaiselta öljyvärimaalaukselta. Siitä pääsen päivän teemaan, valitsin nimittäin kolme taiteilijaa, joiden teoksista hain inspiraatiota kolmeen erilaiseen tulppaaniasetelmaan. Seuraa väriräjähdys, joka toivottavasti vähän valaisee näitä harmaita päiviä. Näitä kuvia oli ihana ottaa, ajatuksetkin kirkastui aivan kuin olisi kylpenyt sateenkaaressa.

Nykyään tulee (varmaan itse kullakin) tehtyä ostoksilla aiempia tietoisempia valintoja, mietittyä tarkemmin millaisia arvoja haluaa ostovalinnoillaan tukea. Kukkaostoksissakin voi ja kannattaa suosia kotimaista. Lähikukat ovat tuoreita, laadukkaita ja kestäviä, eikä niitä kuljeteta kaukaa. Suomessa viljely tapahtuu myös takuulla reilusti, sillä työntekijöistä huolehtiminen on yksi Kauniisti kotimaisen tärkeimmistä arvoista. Kasvihuoneet työllistävät myös nuoria ja erityisryhmiä, kuten maahanmuuttajia, joiden on usein vaikea kielimuurin vuoksi työllistyä. Ylipäänsä kotimaisten kukkien viljely lisää suomalaista työllisyyttä.

Kotimaisia kukkia saa nykyisin ruokakaupoistakin – kaikki näissä kuvissa näkyvät tulppaanit on hankittu edullisesti meidän lähikaupasta! Erikoisempia tai kookkaampia lajikkeita kannattaa kysellä kukkakaupoista, jotka osaavat myös vinkata kotimaisista vaihtoehdoistaan. Pitkät, raskaat tulppaanit ovat erityisen upeat: muutamallakin kukkasella saa aikaan näyttävän asetelman.

Valitsin ensimmäiseksi inspiraationlähteeksi newyorkilaisen taiteilijan nimeltä Jean-Michel Basquiat (1960 – 1988), joka kuuluu henkilökohtaisiin suosikkeihini. Basquiat on myös omassa elämässäni tavallaan ajankohtainen, sillä näin hänen teoksiaan pari viikkoa sitten Melbournessa (mahtava yhteisnäyttely aikalaisensa Keith Haringin kanssa) ja reilu vuosi sitten laajassa näyttelyssä Louis Vuitton Foundationin taidemuseossa Pariisissa. Taidetta voi ahmia kirjoista ja kuvista, mutta oma suhde taiteilijan tuotantoon syvenee, kun teokset näkee ihkaelävänä edessään.

Graffitaiteilijana New Yorkissa aloittaneesta Basquiatista tuli kansainvälisesti menestynyt avantgarde-taiteilija 80-luvun taidepiireissä. Mies ehti lyhyeksi jääneellä urallaan tuottaa monenlaista, mutta hain inspiraatiota tulppaaniasetelmaani hänen värikkäimmistä teoksistaan, joissa räiskyy kirkas keltainen, violetti ja pinkki anarkistisina sommitelmina. Valitsin maljakoksi kirppikseltä löytyneen Oiva Toikan suunnitteleman Flora-maljan: tummanharmaa lasi luo sopivan taustan värikkäälle kukkaräjähdykselle ja tykkään siitä, miten kukat ryöpsähtävät villeinä matalan maljan laidan yli.

Pidin kerran syntymäpäiväillallisen edesmenneessä Cafe Balzacissa ja muistan ikuisesti kattauksen, jonka Samuli Simula oli loihtinut seurueellemme. Marmoripöydille oli levitetty lautasten ja viinilasien sekaan erivärisiä kukkia, ja lopputulos oli taianomainen. Olen siitä saakka odotellut sopivaa tilaisuutta testailla tätä kotona ja nyt pääsin vähän kokeilemaan, kun katkaisin vahingossa pari nuppua. Vähän avantgardistisempi lähestymistapa kukkastailaukseen sopisi täydellisesti brunssikattaukseen. Hmm. En olekaan järjestänyt brunssia naismuistiin.

En voinut vastustaa kiusausta napata toiseksi inspiraationlähteeksi ajankohtaista Helene Schjerfbeckia (1862-1946). Ateneumin upea näyttely ehti juuri loppua, mutta Antti J. Jokisen ohjaama Helene-elokuva on saapunut juuri teattereihin (ja herätti blogin vieraskirjoittajassa Annassa ristiriitaisia tunteita). Mainituista miinuksista huolimatta aion ehdottomasti mennä katsomaan leffan, naistaiteilijoista ei tässä maailmassa tehdä liikaa elokuvia.

Schjerfbeckin teosten värimaailmasta inspiroiduin erityisesti himmeästä valkoisesta, pehmeästä ruskeanmustasta ja vihreän sävyistä. Vaalea pellavansävy tuli puolivahingossa pellavalakanoiden muodossa mukaan, kun sijoitin kimpun makuuhuoneen yöpöydälle. Valitsin valkoisten tulppaanien pariksi käsintehdyn maljakon, jonka orgaaninen pinta ja maanläheiset sävyt sopivat Schjerfbeckin maailmaan.

Rakastan Schjerfbeckin teoksista kaikkein eniten näitä viimeisiä omakuvia, joissa Helene on jo puoliksi poissa. Jos kuvia katsoo kronologisena sarjana, hän liukuu niistä pois ääriviiva kerrallaan. Varjot syvenevät, sävyt käyvät vähiin.

Ah, tykkäsin tästä yksinkertaisesta, hiljaisesta eleganssista enemmän kuin etukäteen aavistelinkaan! Schjerfbeckin teosten tunnelmasta tihkui ehkä aavistus näihin kuviinkin. Valkoiset tulppaanit ovat kyllä klassikko, joilla on mahdoton mennä pieleen. Tässä alkuvuoden hämärässä ne tuntuvat huokuvan erityistä raikkautta ja toivoa keväästä.

Vielä yksi kuva Helene-sarjasta, ihan vaan siksi, että Omenatytössä (1928) on niin kauniit ja heleät sävyt, että siitä tulee hyvälle mielelle aina kun sen näkee. Poskeen vetäisty viiru ja punaiset huulet tekevät maalauksen tytöstä elävän ja hengittävän.

Kolmas inspiraationlähteeni on yksi suurimmista suosikeistani, yhdysvaltalainen Mark Rothko (1903 – 1970), joka teki Jackson Pollockin, Willem de Kooningin ja muiden aikalaistensa kanssa 50-luvun New Yorkista maailman taiteen keskuksen. Rothkon suuret, värikylläiset maalaukset edustavat abstraktia ekspressionismia ja ovat livenä vaikuttavimpia teoksia, joita olen ikinä nähnyt. Niiden edessä voisi istua ikuisuuden, ellei niistä vyöryvä tunnekuohu pakottaisi jossain vaiheessa karkaamaan museoravintolaan kokoamaan itsensä.

Rothkon värejä ajatellessa pulpahtaa heti mieleen intensiivinen pinkki ja oranssi, niinpä valitsin asetelmaan itsestäänselvästi kaikkein hehkuvimmat tulppaanit. Lähikaupassa sattui olemaan superkauniita yksilöitä, joiden terälehdissä syvä pinkki liukuu keltaoranssiin – hyvin Rothko-henkistä! Kaveriksi oranssia, koska oranssit tulppaanit ovat jotenkin raivoisasti, vimmaisesti elossa.

Värikenttämaalaukset ovat varmaan tunnetuinta Rothkoa ja niitä lähdinkin väljästi kanavoimaan tässä olohuoneen ikkunalle kokoamassani asetelmassa. Vintagemaljakoistakin löytyi voimakkaita väripalkkeja, jotka sopivat täydellisesti teemaan. Alunperin ajattelin, että sijoitan vierekkäin kolme maljakkoa, joissa on kussakin yhdenväristä tulppaania, mutta se alkoi tuntua ärsyttävän symmetriseltä. Kaksi rönsyilevää kimppua näytti rinnakkain freesiltä, ei siihen kolmatta kaivattu.

Tämän vintagemaljakon itseasiassa ostin aikoinaan siksi, että siitä tuli mieleen Rothkon maalaukset.

Vielä loppuun muutama vinkki, joiden avulla tulppaaneista on iloa pidempään!

✖ Jos haluat ryhdikkäitä tulppaaneja etkä halua että ne alkavat kaartua, jätä kimppu puoleksi tunniksi muovikääreeseen kun sujautat sen maljakkoon: näin varsien nestejännitys palautuu ja kääre tukee varsia.
✖ Leikkaa tulppaanien varresta muutama sentti pois.
✖ Vesi kannattaa vaihtaa pari kertaa viikossa. Veden vaihtamisen yhteydessä voi lyhentää varsia, näin kukka saa uuden imupinnan avulla paremmin vettä.
✖ Tulppaani viihtyy viileässä ja säilyy pidempään, jos voit pitää kimppua viileässä esimerkiksi öisin. Meillä on keittiössä vanha kylmäkaappi, joka on tarkoitukseen täydellinen.
✖ Kotimaiset kukat ovat kestävimpiä, tunnistat ne kaupassa sirkkalehtimerkistä tai kysymällä kukkakauppiaalta.

Mistä tykkäätte eniten? Oma suosikkini on ehkä Basquiat kaikessa värikkyydessään. En olisi ikinä uskonut lämpeneväni keltaisille tulppaaneille, mutta yhtäkkiä ne näyttävät kiinnostavilta. Kuvina pidän tosin eniten Schjerfbeck-kanavoinnista.

Lisää inspiraatiota ja ideoita lähikukkien käyttöön löytyy muuten Instagramista – kannattaa napata @kauniistikotimainen seurantaan!

Keittiön tärkeimmät

Kaupallinen yhteistyö Fiskars

Jokainen keittiöremontin kokenut on todennäköisesti kanssani samaa mieltä siitä, että kipsipölykaaoksen keskellä tulee selväksi miten tärkeä on toimiva ja hyvinvarusteltu keittiö. Hyvällä varustuksella en tarkoita vempaimia ja erikoisvälineitä, oikeastaan päinvastoin. Olen keittiöhommissa old school -linjalla ja uskon, että vähemmän on enemmän: muutamilla tärkeillä välineillä pääsee pitkälle, kunhan ne ovat kunnolliset. Tässäkin laatu korvaa määrän.

Listasimme tärkeimmät asiat, joihin keittiössä kannattaa meidän – kahden käytännöllisyyden nimeen vannovan laiskan kotikokin – kokemuksen mukaan panostaa. Tavoitteena ei ole hifistely, vaan kokkaamisen helppous, nopeus ja sujuvuus: valmis safka eteen ilman turhaa säätöä. Listassa itseoikeutetusti mukana meidän suosikit Fiskarsin valikoimista – yritys, jolla on yli 300 vuotta historiaa, tietää mitä tekee. (Huh, kreisiä että Fiskarsilla on oikeasti mietitty jo 1600-luvulla millaisia työkaluja ja välineitä ihmiset tarvitsevat!)

Riittävästi tasotilaa

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikkein tärkeintä on työskentelytila. Parhaillakaan välineillä ei nimittäin tee mitään, jos niitä ei mahdu käyttämään. Ruokaa valmistellessa pitää saada levittää rauhassa leikkuulautoja, kippoja ja kulhoja ympärilleen ilman että jotain tippuu tai pitää suorittaa joku hermoja raastava raivausoperaatio.

Harvalla meistä on keittiössään rajattomasti työskentelytilaa eikä sitä saa lisää ilman remonttia tai muuttoa isompaan asuntoon, mutta vähän voi aina optimoida. Tärkeintä on, ettei täytä tasoja roinalla. Vaikka kuinka tekisi mieli pitää käden ulottuvilla sitruspuristin, neljä erilaista öljyä, leivänpaahdin, vitamiinit ja se iso kattila, jonka tunkeminen kaappiin on tosi ärsyttävää.

Pidä tasot mahdollisimman tyhjinä ja etsi suosiolla tavaroille joku muu paikka. Jos kaappitila loppuu kesken, hyödynnä seinäpinta-ala käyttämällä koukkuja ja hyllyjä. Aputasolla tai tarjoiluvaunulla saa lisää laskutilaa, jos lattiapinta-ala riittää.

Tämä ryhmäkuva sai Jarnon lähes liikuttumaan.

Laadukas veitsi

Niin huippukokit kuin me helppoutta ja mukavuutta priorisoivat kotikokit olemme samaa mieltä siitä, että mikään ei tee ruoanlaitosta yhtä ihanaa kuin kunnolliset veitset. (Minusta tosin tuntuu, että yksikään huippukokki ei ole koskaan ollut yhtä innoissaan mistään kuin Jarno näistä veitsistä – Instagram-videoitamme nähneet tietävät.) Vastaavasti mikään ei ota keittiössä päähän yhtä paljon kuin huono veitsi, jolla joutuu sahaamaan tomaattia niin että siemenet sinkoavat pitkin seiniä ja siinä sivussa sohaisee vähän sormeensa.

Hyvä veitsi on tukeva, helppo pidellä kädessä ja uppoaa kohteeseensa vaivattomasti ilman voimankäyttöä. Sillä saa tehtyä tarkkaa, täsmällistä työtä. Jos veitsen kanssa pitää koko ajan varoa, on aika panostaa uuteen.

Vasemmalla pieni ja iso kokinveitsi, oikealla leipäveitsi.

Fiskarsin Norden-sarjan veitset ovat olleet suosikkejamme viimeiset puolitoista vuotta. Ne ovat tällä hetkellä myös ainoat veitsemme, sillä lahjoitimme edelliset veitset kierrätykseen tajuttuamme, että emme tule enää käyttämään mitään muuta. Oli harvinaisen helppo rakastua. Suomessa valmistetut veitset ovat laadukkaita ja superkauniita, kahvat on tehty lämpökäsitellystä koivusta ja istuvat tukevasti käteen. Kevyillä, ohuilla terillä on helppo leikata ohkaisiakin siivuja.

Vihannesveitsi on täydellinen pikkutarkkaan työskentelyyn.

Kunnon veitsi tekee ihmeitä myös kokkausmotivaatiolle! Ruoan valmistelu sujuu nykyisin sukkelaan, vaikka muistan vielä ajan, kun vihannesten pilkkominen oli molempien inhokkihommaa. Johtui ehkä siitä, että sieltä sun täältä kerätyn veitsivalikoimamme taso vaihteli keskinkertaisesta hengenvaaralliseen.

Yhdelläkin hyvällä veitsellä pääsee pitkälle, jos ei halua tai voi panostaa useampaan. Jos valitsisin vain yhden, se olisi iso kokinveitsi.

Laadukkaista välineistä kannattaa myös pitää huolta. Veitset kaipaavat aika ajoin teroitusta pysyäkseen terävinä ja turvallisina. Sitä varten Fiskarsilla on hyvä veitsenteroitin, josta erityisesti Jarno iloitsee, sillä hän on perheessä se, joka rakastaa huoltaa asioita. (Hän lankkaa myös kenkäni, koska ei kestä odottaa, että hajamielisen vaimon lankkauskynnys ylittyy.)

Lähes kaikki leikkuulautamme ovat kirppislöytöjä.

Iso leikkuulauta

Sanotaan se heti: rakastan leikkuulautoja. Intohimoisesti. Mitä isompi ja painavampi, sen parempi. Isoimman olen kantanut kotiin ranskalaiselta kirpputorilta. Inhoan heppoisia leikkuulautoja, jotka lipsuvat veitsen alla. Leikkuulaudan pitää myös olla reilunkokoinen, sillä en kestä yhtään reunan yli vieriviä porkkananpaloja. Kaapissa on lisäksi pari pientä leikkuulautaa niitä tilanteita varten, kun pitää viipaloida chili tai lime eikä huvita sotkea isoa leikkuulautaa niin pientä tehtävää varten.

Nämä ovat suosikkejani! On niitä muutamia muitakin. Köh.

Leikkuulaudan materiaalilla on väliä. Kiviset ja marmoriset leikkuulaudat kannattaa skipata tai säästää tarjoiluun, sillä ne tylsistyttävät veitset samantien. Muoviset leikkuulaudat ovat käteviä, koska ne voi pestä astianpesukoneessa, mutta veitsestä jää muoviin syvät uurteet, jotka tekevät laudan puhdistamisesta vaikeaa. En halua edes miettiä mitä kaikkea kemikaaleja niihin jää pesukoneen jäljiltä.

Meidän kaikki leikkuulautamme ovat puisia, joka on veitselle hellin vaihtoehto ja ystävällinen myös leikkaajalle. Sen ainut huono puoli on, että se täytyy pestä käsin joka käyttökerran jälkeen, mutta se on minusta kiva pieni rutiini.

Harvinaisen kauniita pannuja on ilo pitää esillä.

Kunnon pannu

Hyvä paistinpannu tekee ruoanlaitosta nautinnollista ja nopeaa. Meillä paistinpannu on päivittäisessä käytössä: teemme usein aamiaiseksi munakkaan ja lounaaksi kalaa ja kasviksia. Paistelen usein myös lettuja ja pannukakkuja, bravuureissani on vehnäjauhon sijaan kookosjauhoja.

Ostin opiskeluaikoinani puolen vuoden välein uuden halpispannun, nykyään olen oppinut läksyni enkä enää pihistele pannuhankinnoissa. (Pihistelen toki yhä monissa muissa asioissa, koska pihistely yhdessä tarkoittaa että toisessa voi ehkä tuhluroida.)

Norden-sarjan kattilat ja pannut sopivat kaikille liesille, myös kaasuliedelle.

Norden Steel -sarjan supertyylikkäät teräspannut tekivät saman tempun kuin veitset ja syrjäyttivät kaikki muut saapuessaan taloon puolitoista vuotta sitten. Ruostumattomasta teräksestä valmistetut pannut kuumenevat tasaisesti kauttaaltaan monikerroksisen rakenteensa ansiosta. Pannuissa on ThermiumTM-mineraalikäsittely, jonka ansiosta ruoka ei tartu pannun pintaan. Se kuluu pikkuhiljaa käytön myötä, jonka jälkeen pannulle kannattaa lorauttaa tilkka öljyä ennen paistamista. Pannujen huolto on helppoa, ne eivät kaipaa pintakäsittelyä, pelkkä pesu käytön jälkeen riittää.

Superkätevä yksityiskohta on, että huolellisesti suunniteltu kahva ei kuumene lainkaan – ei tarvita patalappua pannun siirtämiseen tai nostamiseen pöytään.

Yhdelläkin hyvällä pannulla pärjää. Meillä on käytössä tavallisen paistinpannun lisäksi myös kannellinen paistokasari ja wokkipannu, joka on pelastanut monelta nälkäraivarilta – siihen kun nakkaa jääkaapista nahistuneet jämävihannekset ja mausteita perään, on kymmenen minuuttia myöhemmin valmis ruoka lautasella.

Pieni valurautainen pannu on täydellinen lounaskalan valmistamiseen.

Norden-sarjasta löytyy teräsastioiden lisäksi valurautaisia pannuja ja patoja. Ah, rakastan niitäkin, tätä puhdasta ja kaunista muotoilua ja loppuun asti ajateltua käytettävyyttä. Puinen kahva on tukeva eikä kuumene. Myös valurautaisten Norden-pannujen ja patojen pinta on tarttumaton, joten kokkaamista niiden kanssa ei tarvitse jännittää, vaikka valurauta ei olisi entuudestaan tuttu materiaali.

Kaikki Norden-sarjan tuotteet valmistetaan muuten Suomessa. Elämme sellaisia aikoja, että siitä kannattaa todella erikseen mainita. Sekä valurautaisia että teräksisiä astioita voi muuten käyttää myös uunissa 240 asteeseen saakka! Valurautapannusta saa puisen kahvan napsauttamalla irti, aika kätevää. Norden Steel -sarjasta löytyy kyllä myös reilunkokoinen uunivuoka, mutta ilmankin pärjää, kun pannu toimittaa myös vuoan tehtävää.

Hyvät sakset

Saksissa toiseksi tärkeintä ovat, että ne ovat hyvät ja jämäkät. Huonoilla saksilla ei kukaan tee mitään. Hyvillä sen sijaan leikkaa sukkelasti tuoreet yrtit, kevätsipulin varret, lehtikaalin – ja pizzan! Tämän vinkin Jarno sai suoraan lähteestä eli Fiskarsin markkinointitiimiltä ollessaan kuvaamassa brändin tuotekuvia. Sen jälkeen meillä ei ole pizzaa leikattu veitsellä. Tätä kannattaa kokeilla kotona.

Viipaloimme saksilla myös savu- ja graavilohen, sillä lohen rasva ja voimakas tuoksu tarttuvat helposti puiseen leikkuulautaan. Kalan voi saksia suoraan tarjoilulautaselle tai kulhoon. Jos syö lihaa, sama pätee pekoniin sekä raakana että kypsennettynä.

Kaikkein tärkeintä saksissa on, että ne löytyvät. Keksi niille siis paikka, jossa ne pysyvät ja jonne ne palautuvat käytön jälkeen. Olen varma, että ainakin neljännes keittiössä syntyvistä riidoista johtuu siitä, että sakset ovat hukassa.

Karsi olennaiseen

Listan viimeinen kohta liittyy tavallaan ensimmäiseen: mitä enemmän työskentelytilaa keittiössä on, sen helpompaa ja kivempaa on kokata. Ja mitä vähemmän tavaraa, sen enemmän tilaa on mahdollista järjestää. On ihanaa, kun tasot eivät ole täynnä sinne kertynyttä kamaa. Keittiö näyttää houkuttelevalta.

Kun pakkasimme viimeksi muuttoa varten, huomasimme käyttävämme keittiövälineistämme vain pientä murto-osaa. Suurin osa lojui kuukaudesta toiseen käyttämättöminä kaapeissa ja laatikoissa. Jotkut pääsivät silloin tällöin toimittamaan pikkutehtävää, jonka olisi voinut hoitaa jollain toisellakin välineellä. Pakkasimme muuttolaatikkoihin vain ne tavarat, joita katsoimme käyttävämme, ja myimme loput kirpputorilla.

Vuosi myöhemmin kävimme keittiön tavarat uudestaan läpi. Taas selvisi, että ehkä puolet niistä oli todella käytössä. En tiedä olemmeko vain huijanneet itseämme, vai onko rutiineissamme tapahtunut jonkinlaista hioitumista, olennaisuuksiin keskittymistä.

Olemme sittemmin karsineet ja karsineet keittiövälineitämme, ja huomanneet, että mitä vähemmän laatikoissa ja kaapeissa on tavaraa, sen helpompi ne on löytää, ja sen tehokkaammassa käytössä ne ovat. Ruoanlaitto on kivaa ja rentoa, kun ei tarvitse säätää, tonkia tavaroita ja raivata tilaa ennen kuin pääsee alkuun.

(Tämä ei sitten päde astioihin. Astioita saa olla kaappi pullollaan, jos rakastaa ja käyttää niitä kaikkia.)

Keittiössä pärjää lopulta varsin vähällä. Hyvän pannun, leikkuulaudan ja veitsen lisäksi on hyvä olla paksupohjainen kattila, muutama puinen lasta sekä pari suurta kulhoa sekoittamiseen, ruoanvalmistamiseen ja tarjoiluun. Kodinkoneista tärkein on sauvasekoitin tai tehosekoitin. Ja rakastan suurta, painavaa kivimortteliamme, vaikka mausteiden murskaamisen sijaan säilytän siinä teesiivilää ja muuta pikkutavaraa.

Sana on vapaa kommenttilootassa! Mitä ilman et pärjäisi keittiössä?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Meistä tuli kummit

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Kun palasimme kotiin häämatkalta ja kävimme läpi reissumme aikana saapunutta postia, odotimme jännityksellä erästä tiettyä kirjekuorta. Olimme nimittäin saaneet tiedon, että meidät on valittu pienen ihmisen kummeiksi. Tuosta odotetusta kuoresta löytyisi hänen nimensä, kuvansa ja tervehdyksensä.

Siellä se oli, paksun postipinkan alimmaisena, suuri kirjekuori Suomen World Visionilta. Kummilapsemme on Keniasta, kahdeksanvuotias poika, joka haluaa olla isona kuorma-auton kuljettaja. Hänen lempivärinsä on punainen ja hän pitää jalkapallosta. Mukaan on liitetty hänen tekemänsä piirros, jossa on hänen kotinsa, siskonsa ja perheen kissa. Valokuvassa hän pitelee edessään meidän kuvaamme. Hän on saanut itse valita kenet tahtoo kummikseen. Hän on valinnut meidät.

Juuri siksi kummiksi tuleminen tuntui aivan erityiseltä. Suomen World Vision tarjoaa nyt uudenlaista tapaa lähestyä kummiutta. Perinteisesti kummi on valinnut kummilapsen maan, iän, sukupuolen tai kuvan perusteella, tai järjestö on yhdistänyt toisilleen sopivat kummit ja lapset. Molemmissa tapauksissa aikuiset ovat tehneet valinnan lapsen puolesta, ja jotkut lapset ovat joutuneet odottamaan vuosia, että joku valitsisi juuri heidät. Tuntuu tosi hienolta, että asetelma on käännetty ensimmäistä kertaa toisinpäin. Omalta tuntuvan kummin valinta saattaa olla hyvinkin merkityksellinen kokemus lapselle, joka ei pääse välttämättä vaikuttamaan kovinkaan moneen asiaan elämässään.

Ryhdyimme kummeiksi, koska se tuntuu konkreettiselta tavalta auttaa kehitysmaassa asuvaa lasta ja hänen koko yhteisöään. Yhden kummin tuesta hyötyy kummilapsen lisäksi keskimäärin neljä muuta lasta samalla asuinalueella. Kummeina saamme olla mukana edistämässä köyhyyden kierteen katkaisemista, pysyvää muutosta ja parempaa tulevaisuutta, sillä kummilapsen kotiseudun kaikki lapset saavat mahdollisuuden koulunkäyntiin, terveydenhuoltoon ja riittävään ravintoon.

Miksi emme ole ryhtyneet kummeiksi jo kauan sitten? Minulla on ollut ennakkoluuloja: julkisen keskustelun pelottelemana ajattelin esimerkiksi, että raha ei päädy sinne minne se on tarkoitettu, vaan sujahtaa välikäsien taskuihin. Pieni taustatyö kuitenkin osoitti, että Suomen World Visionin tapauksessa siitä ei ole pelkoa.

On suuri kunnia, että kahdeksanvuotias poika on valinnut juuri meidät osaksi elämäänsä. Haluamme ehdottomasti sitoutua tähän tehtävään, olla tukena kun hän kasvaa pienestä koululaisesta aikuiseksi. Tuntuu tärkeältä, että voimme osaltamme auttaa tekemään jonkun elämästä edes vähän helpompaa. Ja mikä parasta, saamme pian tavata hänet! Olemme nimittäin lähdössä loppuviikosta Suomen World Visionin kanssa Keniaan tutustumaan tarkemmin järjestön toimintaan paikan päällä ja saamme samalla tavata uuden kummipoikamme. Oman kummilapsen tapaaminen on mahdollista ihan kaikille kummeille.

MITÄ KUMMIKSI RYHTYMINEN KÄYTÄNNÖSSÄ TARKOITTAA?

Kummius on helppo ja konkreettinen tapa auttaa kehitysmaassa asuvaa lasta ja hänen koko yhteisöään. Kummina annat lapselle mahdollisuuden olla lapsi ja käydä koulua töihin joutumisen sijaan. Autat myös alueen aikuisia tekemään muutoksia, jotka takaavat lapsille paremman tulevaisuuden. 

Kummi sitoutuu minimissään 30 euron kuukausimaksuun, joka ohjataan kummilapsen koko yhteisöä tukevaan kehitysyhteistyöhön. Lahjoitusvaroilla pyritään kohti pysyviä rakenteellisia muutoksia, jotka auttavat kaikkia alueen lapsia: kun uusi sukupolvi saa koulutuksen ja terveen lapsuuden avulla paremmat eväät elämään ja voimaa asioiden muuttamiseen, asukkaat osaavat parantaa omaa hyvinvointiaan senkin jälkeen, kun World Visionin työ alueella loppuu.

Kummiksi voi ryhtyä kuka vain, yksin, kaksin, perheenä, ystäväporukalla, koululuokan voimin tai yrityksenä. Tapoja kummiksi ryhtyiseen on kaksi: se perinteinen jossa kummi valitsee itse lapsen, tai uusi Anna lapsen valita -ohjelma, jossa lapsi saa itse valita kumminsa – suosittelen tätä niin sydämeni pohjasta!

Kummit saavat kerran vuodessa vuosiraportin, jossa on lapsen tuore kuva ja hänen terveisensä. Suurin osa saavat kummilapseltaan vuosittain myös lyhyen videotervehdyksen ja joulukortin. Kummeille lähetetään myös uutiskirjeitä, videoita ja lehtiä, joissa kerrotaan miten kehitysyhteistyö lapsen kotiseudulla edistyy.

Kummi voi kirjoittaa lapselle, kannustaa tätä koulunkäyntiin ja kysellä tämän kuulumisia. Kummi voi myös halutessaan vierailla omatoimimatkalla kummilapsen kotimaassa ja tavata myös kummilapsensa hänen kotiseudullaan. Kummin on myös mahdollista osallistua Suomen World Visionin järjestämälle opintomatkalle, jossa vieraillaan kummilapsen kotiseudulla ja tutustutaan kummien tuella tehtyyn työhön. Oman kummilapsen tapaaminen on usein matkan kohokohta.

MITEN KUMMILAPSI HYÖTYY KUMMIUDESTA?

Suomen World Vision tekee pitkäjänteistä kehitysyhteistyötä useissa kohteissa ympäri maailman: kummien tuella parannetaan satojen tuhansien lasten elämää. Kummilapset perheineen elävät äärimmäisessä köyhyydessä ja kummimaksuilla rahoitetaan työtä, joka puuttuu köyhyyden syihin ja mahdollistaa pysyvän muutoksen edistämällä lasten terveyttä, ravitsemusta, koulunkäyntiä ja muita lasten oikeuksia. World Vision kouluttaa vanhempia, opettajia ja paikallisia johtajia, ja kannustaa koko yhteisöä pitämään huolta lapsistaan. Se tuntuu meistä itsestäänselvyydeltä, mutta ei ole sitä paikoissa, jossa kaikesta on pulaa ja elämä on pahimmillaan pelkkää selviytymistä.

Kummiohjelmaan mukaan pääsevät lapset valitaan kunkin yhteisön eniten apua tarvitsevista perheistä. On tärkeää, että perhe sitoutuu tukemaan lapsen koulunkäyntiä, jotta lapsen ei tarvitse keskeyttää kouluaan mennäkseen töihin. Monet kummilapsista ovatkin juuri aloittelemassa koulua tai ovat muuten erityisen tuen tarpeessa.

Kummiudella voi olla käytännön avun lisäksi suuri merkitys kummilapselle. Hän saa kummiuden myötä ihan oman, erityisen ystävän kaukaa Suomesta. Kummin tuki ja yhteydenpito viestivät lapselle, että hän on tärkeä ja hänelle toivotaan hyvää. Kokemus voi olla hänelle täysin uusi, sillä hän saattaa elää kulttuurissa, jossa lasten tarpeille ei ole päivittäisen selviytymisen keskellä tilaa.

Lahjoitusvaroilla tuetaan koko yhteisöä, mutta kummilapset ovat Suomen World Visionin erityisessä seurannassa ja heidän perheidensä luona vieraillaan kolmen kuukauden välein varmistamassa, että lapsi käy koulua, saa tarvitsemansa rokotukset ja on terve.

Koko yhteisön auttamiseksi suunnatun kuukausimaksun lisäksi omaa kummilasta ja tämän perhettä voi halutessaan tukea myös erillisellä lahjoituksella, joka ohjataan suoraan heidän auttamiseensa.

MITÄ KUMMIEN TUELLA SAADAAN AIKAAN?

Kestävien tulosten saamiseksi on työskenneltävä alusta alkaen koko yhteisön kanssa, sillä muutosvoima on paikallisissa ihmisissä. World Visionin työ on nimenomaan aktivoida ja varustaa paikallisia ihmisiä muuttamaan asioita itse. Työ tehdään tiiviissä yhteistyössä kenttätyöhön palkatun paikallisen henkilökunnan kanssa, kumppanimaan omien asiantuntijoiden, viranomaisten sekä kunkin alueen asukkaiden kanssa. Päätökset autettavista kohteista tehdään aina paikallisesti. Ihmiset saavat uutta osaamista, uusia työkaluja ja he oppivat ajamaan asioitaan, jotta saavat heille kuuluvia kunnallisia ja valtiollisia palveluita terveydenhoidosta koulutukseen. Tämä on pysyvää pääomaa, jonka avulla paikalliset osaavat parantaa hyvinvointiaan sen jälkeen kun World Visionin työ alueella 10-15 vuoden kuluessa päättyy.

Esimerkit yhteistyön tuloksista ovat konkreettiset. Esimerkiksi Intian Ambegaonissa World Vision sai kitkettyä kroonisen aliravitsemuksen kokonaan, vaikka työn alkaessa yli puolet lapsista kärsi kroonisesta aliravitsemuksesta. Nykyisin lähes kaikilla perheillä alueella on kunnollinen vessa, työn alkaessa lukema oli vain 13%. Työn alkaessa 25% lapsista aloitti yläkoulun, vuonna 2018 yläkouluun jatkoivat kaikki alueen lapset. Nämä ovat tuntuvia muutoksia, joilla on kauaskantoisia seurauksia. Viimeisen viiden vuoden aikana 89% World Visionin hoitamista vakavasti aliravituista lapsista on toipunut täysin.

HYVÄNTEKEVÄISYYTEEN LIITTYVÄT MYYTIT 

Järjestöjen hyväntekeväisyyteen ja kehitysyhteistyöhön liittyy paljon ennakkoluuloja, kuten esimerkiksi se mitä itsekin pohdin: menevätkö rahat oikeasti sinne missä niitä tarvitaan? Pelätään, että lahjoitetut varat uppoavat paikalliseen byrokratiaan ja varsinaiseen hyväntekeväisyyskohteeseen päätyy siitä vain pieni osa. Suomen World Vision on kuitenkin Ulkoasiainministeriön kumppanuusjärjestö, joka on äärimmäisen tarkka varojensa käytöstä ja varmistaa, että lahjoitusvarat päätyvät sinne minne ne on tarkoitettu. Paikallinen kenttähenkilökunta johtaa projekteja ja valvoo varojen käyttöä, jotta paikalliset poliitikot tai heimopäälliköt eivät pääse nyhtämään välistä. Rahaliikennettä valvovat järjestön ulkopuolelta ulkoministeriön virkamiehet ja tilintarkastajat, ja niin rahankäytöstä kuin tuloksista raportoidaan säännöllisesti ulkoministeriölle.

75,2% lahjoitusvaroista menee suoraan avunsaajille ja loput 24,8% kuluu hallinnollisiin kuluihin ja henkilökunnan palkkoihin (6,5%), työstä tiedottamiseen (2,6%) ja uusien lahjoittajien hankkimiseen (15,7%). Suomen World Vision on voittoa tavoittelematon yhdistys, jonka kasvun myötä saadut varat ohjataan kokonaisuudessaan avustuskohteisiin tai sijoitetaan seuraavien vuosien avustusbudjetin kasvattamiseen.

Moni miettii myös eikö apu pääsisi paremmin perille suoraan ilman välikäsiä, esimerkiksi lomamatkalla kohdatulle lapselle lahjoittamalla tai keräämällä porukalla rahapotin kyläkoulun rakentamiseen. Yhden kohteen tukeminen tuo tietysti tilanteeseen välitöntä apua, mutta harvoin auttaa ratkaisemaan ongelmia pidemmällä tähtäimellä. Yhden lapsen koulumaksujen maksaminen auttaa häntä pääsemään kouluun, mutta apu jää puolitiehen, jos annettu opetus on niin heikkoa ettei hän pääse jatko-opintoihin tai vanhemmat päättävät, että lasta tarvitaan kotona vedenkantoapuna. Eikä uusi kyläkoulu auta, jos kylään ei saada opettajia esimerkiksi puhtaan veden puuttumisen takia, tai jos vanhemmat arvostavat lasten työntekoa koulunkäyntiä enemmän, tai jos lapset joutuvat keskittymään nälän loitolla pitämiseen oppimiseen sijaan.

Köyhyydessä on kyse isoista ongelmavyyhdeistä, joiden purkaminen onnistuu tehokkaimmin vanhempien toimeentuloa parantamalla. Pitkäaikaiset ja pysyvät muutokset syntyvät silloin, kun yhteisön aikuisilla on varaa koulumaksuihin, koulujen kunnostamiseen, opettajien lisäkouluttamiseen ja puhtaan veden hankkimiseen.

Avustuskohteiden haasteet ovat usein monimutkaisia ja yhteistyötä tehdään monella tasolla moneen eri suuntaan. Muutosprojektien johtaminen sekä paikallisen kulttuurin, kielen ja politiikan tuntemus ovat suuressa roolissa yleensä 10-15 vuoden pituisissa hankkeissa, joiden aikana saatetaan joutua perehtymään hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla vedenpumppaamossa käytettävään teknologiaan tai paikallisen yrittäjyyden rakenteellisiin esteisiin. Niinpä kehitysyhteistyötä tekevät siihen koulutuksen saaneet ammattilaiset.

Kehitysyhteistyössä on ylipäänsä usein kyse paljon isommista asioista kuin pelkän infran rakentamisesta: työssä taistellaan usein vanhoja uskomuksia ja toimintamalleja vastaan. Tärkein ja samalla vaikein muutos on muuttaa asenteita, saada ihmiset oppimaan omista oikeuksistaan ja uskaltamaan vaatia oikeuksia myös omalta valtioltaan. Juuri tätä työtä pääsee kummina tukemaan.

Usein kysytään myös eikö pitäisi auttaa ensin kotimaan köyhiä ennen kuin viedään apu ulkomaille. Mutta eiväthän nämä sulje toisiaan pois. Moni järjestö tekee hienoa ja tärkeää työtä Suomessa köyhien ja syrjäytymisvaarassa olevien puolesta. Auttaa voi kuitenkin niin lähellä kuin kaukana. Jokainen meistä saa valita itselleen sopivan ja omalta tuntuvan auttamisen tavan, samoin järjestön tai kanavan sen kohdistamiseen. Rahallisen tuen lisäksi auttaa voi myös tarjoamalla aikaansa ja osaamistaan.

Suomen World Vision haluaa tarkastella asioita globaalista näkökulmasta ja puuttua esimerkiksi urbanisoitumisen ja pakolaisaaltojen juurisyihin. Kehitysmaiden ihmisillä on usein huutava pula asioista, joita meillä pidetään itsestäänselvyytenä. Varsin pienillä rahallisilla panostuksilla saadaan usein aikaiseksi valtavia tuloksia. Yhä useammasta lapsesta tulee koulutettu, hyvinvoiva aikuinen, joka saa myöhemmin ja vähemmän omia terveitä lapsia.

Tällä hetkellä erityisesti Afrikassa tehtävän hyväntekeväisyyden yhteydessä puhutaan paljon white saviour -kompleksista. Sillä viitataan ei-valkoisia auttavaan valkoiseen ihmiseen, joka pyrkii hyötymään toiminnastaan lähinnä itse kiillottamalla sädekehäänsä ja tulee samanaikaisesti tukeneeksi juuri niitä rakenteita, joista ongelmat autettavassa maassa ovat alun alkaen lähtöisin, pahimmillaan juuri valkoisten aikaansaamina. Aihe on monimutkainen ja vaikea. On tervettä pohtia kriittisesti oman toimintansa lähtökohtia ja sitä miten puhuu ihmisistä, joita pyrkii tukemaan. Auttamatta jättäminen siinä pelossa, että auttaa väärin, ei kuitenkaan ole minusta hyvä vaihtoehto, sillä esimerkiksi juuri kummitoiminnan avulla voidaan antaa sadoilletuhansille lapsille mahdollisuus parempaan elämään. On myös ihan luonnollista, että auttamisesta saa itse hyvän mielen, joka parhaassa tapauksessa kannustaa tekemään lisää hyvää.

World Vision pyrkii toimimaan eettisesti niin mainonnassaan kuin toiminnassaan. Järjestö ei halua mennä ohjelma-alueille kertomaan miten sikäläiset ongelmat pitäisi ratkaista, vaan antaa paikallisille työkaluja itse parantaa elämäänsä pysyvästi. Kunkin ohjelma-alueen asukkaat tekevät itse päätökset siitä mihin haasteisiin he haluavat muutosta ja mihin toivovat tukea. Yhteisö valitsee myös itse kaikkein eniten apua tarvitsevat perheet ja lapset kummilapsiohjelmaan.

Suomen World Vision toteuttaa hankkeensa yhteistyössä kohdemaan World Vision -toimiston kanssa ja kaikki työntekijät ovat paikallisia. Suomesta ei siis lähetetä työntekijöitä kenttätyöhön, vaan työntekijät työskentelevät ja asuvat niillä alueilla, joissa ohjelmia on käynnissä. Tärkein tavoite on yhteisöjen voimaantuminen ja kyky ottaa oma elämä haltuun, sillä voimaantuneet ihmiset puuttuvat oma-aloitteisesti köyhyyden syihin, osaavat vaatia omia oikeuksiaan ja huolehtivat lasten hyvinvoinnista. Voimaantunut kylä- tai slummiyhteisö jatkaa itsenäisesti kotiseutunsa kehittämistä, kun avustustyö alueella päättyy.

Olen itse niin monin tavoin etuoikeutettu ja onnekas, että haluan auttaa siinä missä voin, laittaa hyvää kiertämään. Koen kuitenkin omasta hyväntekeväisyystoiminnastani puhumisen vaikeaksi, sillä monet kokevat vaikuttajien hyväntekeväisyyden hyvän omatunnon ostamisena ja kovin helposti saa niskaansa syytteitä tekopyhyydestä. Toisaalta olen huomannut senkin, että puhumatta jättäminen saa ihmiset olettamaan, että hyväntekeväisyyttä ei tehdä. Ehkä siis parempi puhua kritiikin uhallakin, sillä tuntuu tärkeältä puhua auttamisesta arkisena asiana, jota me kaikki voimme tavalla tai toisella omien resurssiemme puitteissa tehdä. Hyvää voi tehdä niin monin tavoin, niin pieninä ja konkreettisina tekoina omassa arjessa kuin hyväntekeväisyysjärjestöjen tukemisena. Olen itse tukenut vuosien ajan useampia mielestäni tärkeää työtä tekeviä järjestöjä ja olen tosi iloinen siitä, että tämän yhteistyön myötä olen saanut mahdollisuuden tutustua myös Suomen World Visionin toimintaan ja tehnyt päätöksen lähteä Jarnon kanssa mukaan kummitoimintaan. Toivon, että osaan puhua siitä glorifioimatta. Emme ole täydellisiä ihmisiä sen enempää kuin muutkaan, toiminnassamme on paljon parantamisen varaa, mutta minusta on tärkeintä, että me kaikki yritämme omien mahdollisuuksiemme mukaan auttaa sen sijaan, että kilpailemme siitä kuka tekee eniten tai parhaiten.

Jotkut ovat kyseenalaistaneet onko eettisesti oikein tehdä kaupallista yhteistyötä hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa. Olemme itsekin saaneet jonkin verran kritiikkiä tekemästämme hyväntekeväisyysyhteistyöstä.

Järjestöillä ei yleensä ole suuria markkinointibudjetteja, koska valtaosa varoista halutaan ohjata auttamiseen. Vaikuttajayhteistyön kautta järjestöt voivat kuitenkin tavoittaa hyvin kustannustehokkaalla tavalla suuria määriä ihmisiä, jotka saattavat olla kiinnostuneita auttamisesta. Yhteistyö on myös esimerkiksi perinteiseen mainontaan verrattuna tehokas tapa viestiä järjestön konkreettisesta toiminnasta ja sen saavuttamista tuloksista.

Hinnoittelemme työmme aina normaalia edullisemmin, kun työskentelemme hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa. Joka vuosi teemme osan työstä myös pro bono eli puhtaasti hyväntekeväisyytenä. Merkitsemme silti kaikki yhteistyöt kaupalliseksi yhteistyöksi riippumatta siitä olemmeko tehneet työn ilmaiseksi tai tavallista pienempää korvausta vastaan. Siitä tiedätte ja tunnistatte, että näkyvyydestä on sovittu etukäteen ja sillä on kaupallinen agenda – tässä tapauksessa toivomme innostavamme teistä mahdollisimman monet kummitoimintaan mukaan kanssamme.

Olemme myös kaikkien yhteistyökumppaneidemme toiminnassa mukana tukijoina ja lahjoittajina. Kuukausilahjoittajina (ja nyt kummeina) maksamme järjestöille saman verran kuin kaikki muutkin.

Lähdemme tosiaan loppuviikosta Keniaan tutustumaan Suomen World Visionin toimintaan paikan päällä, ja kummilapsemme tapaamisen ohessa tarkoitus on kertoa mitä kaikkea Suomen World Visionin toimintaan ihan konkreettisesti kuuluu. Suomen World Vision kompensoi kaikki nimissään tehtävät lentomatkat.

Usein puhutaan myös lasten oikeuksista hyväntekeväisyysjärjestöjen mainonnassa ja viestinnässä. Lasten yksityisyyden suojelu on tietysti supertärkeää ja niinpä en jaa tässä kirjoituksessa kummilapsestamme tunnistettavia tietoja. Suomen World Vision pyrkii huomioimaan avustuskohteiden lasten ja aikuisten oikeuksia kaikessa toiminnassa ja päätöksissä, mikä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että heiltä pyydetään aina suostumus kuvien ja tekstien käyttöön ja niiden käyttötarkoitus selitetään. Lasten kohdalla suostumus pyydetään myös huoltajilta. Kaikilla on aina oikeus kieltäytyä valokuvissa esiintymisestä eikä ihmisten saama apu ole siitä riippuvaista.

Viestinnässä pyritään siihen, että avun saajat kuvataan arvokkaasti eikä avuttomina uhreina. Kuvat ja tarinat ovat tärkeitä, sillä suurin osa järjestön tukijoista ei pääse seuraamaan paikan päällä tehtävää kenttätyötä, mutta kuvien ja tarinoiden kautta avun tarpeesta ja työn tuloksista voidaan viestiä ulkopuolelle. Avuntarve pyritään näyttämään todellisuutta kaunistelematta tai dramatisoimatta, sellaisena kuin se on.

***

Toivon, että olen pystynyt avaamaan kummitoimintaa mahdollisimman kattavasti ja herättämään teissä kiinnostusta mukaan lähtemiseen! Kummius on niin helppo tapa auttaa, silti sen vaikutus sekä kummilapsen että yhteisön elämään on valtavan suuri. Voit lukea lisää kummitoiminnasta Suomen World Visionin sivuilta. Jos herää kysymyksiä tai ajatuksia, kommenttilootan puolella sana on vapaa! Ja jos innostut mukaan, olisi ihanaa kuulla siitä ♥

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Näyttelijä minussa

Kaupallinen yhteistyö Actors Academy Finland

Olen kertonut koko elämäni itselleni tarinaa siitä kuinka olen kaikessa hyvä, mutta en missään erinomainen. Taisin oikeastaan vain tarkoittaa, etten ollut vielä löytänyt omaa juttuani. Samaan tarinaan sisältyi myös väittämä, että en ole uraihminen. Ei sekään tainnut olla totta. Kesti vaan hiukan keksiä missä haluan olla erinomainen.

Joku päivä haluan kutsua itseäni näyttelijäksi. Siihen on vielä pitkä matka, mutta sille tielle tahdon pyrkiä. Oivallus on ollut niin helpottava ja selkeä, että kaikki epäilykset ovat kadonneet – tiedän, että tämä on mun juttu. Samalla heitin roskiin nuo itselleni kertomat tarinat, jotka loivat vääränlaista todellisuutta.

Tajusin, että kaikki ne asiat, joissa olen luontaisesti hyvä, yhdistyvät näyttelemisessä. Olen aina tykännyt esiintyä, soittaa ja laulaa, liikkua, tanssia ja heittäytyä tilanteisiin. Leikittelen ajatuksella, että olen tähänastisen elämäni kerännyt tietoa, taitoa ja elämänkokemusta, jonka voin nyt kanavoida tähän. Sinne sun tänne kimpoilun sijaan keskitän nyt kaiken energiani yhteen päämäärään.

Moni tietää jo nuorena täsmälleen mitä haluaa. Mulle se on ollut mahdollista vasta nyt. Elämäntilanteeni ei ole koskaan aiemmin ollut näin rauhallinen ja turvallinen, että pystyisin miettimään mitä todella haluan. Ympärillä on nyt myös ihmisiä, jotka rohkaisevat ja kannustavat.

Törmäsin Actors Academyyn puolivahingossa, juuri kun olin alkanut elätellä ajatusta näyttelijäksi pyrkimisestä. Se herätti heti mielenkiintoni, mutta silloin idea oli vielä niin tuore, etten uskaltanut tosissani harkita heti niin intensiivistä koulutusta. Etsin aluksi matalan kynnyksen kursseja, joissa voisin käydä testaamassa tuntuuko koko touhu mielekkäältä. Kävinkin muutaman improvisaatio- ja näyttelijäntyön kurssin, jotka saivat kipinän toden teolla syttymään. Halusin kuitenkin enemmän haastetta, heittäytyä kokonaan syvään päätyyn. Kaipasin ohjausta, sitä että joku vaatii multa enemmän kuin osaan antaa. Tajusin olevani vakavissani näyttelijäksi opettelemisen suhteen. Halusin ammattimaisempaa opetusta.

Actors Academy Finlandin on perustanut näyttelijä ja valmentaja Nita Arpiainen, joka kertoo opinahjon syntyneen intohimosta ja uteliaisuudesta näyttelijäntyöhön, oppimisen janosta ja yksilöllisen kasvun mahdollisuudesta. Idea sai alkunsa Nitan opiskellessa Lontoossa, jossa hän rakastui Meisner-tekniikkaan ja sen kokonaisvaltaisuuteen. Hän halusi tuoda Suomeen saman kokonaisvaltaisen lähestymistavan selkeänä koulutuspakettina, joka tarjoaa saman katon alla kaiken mitä uraansa käynnistävä näyttelijä tarvitsee. Ammattinäyttelijöiden ja näyttelijäksi haluavien lisäksi opinahjon kurssit on tarkoitettu esiintyjille ja ihan kaikille, jotka haluavat laajentaa luovuuttaan ja tunneilmaisuaan. Nita on tehnyt Suomessa uraauurtavaa työtä perustamalla Meisner-tekniikkaan keskittyvän kansainvälisen opinahjon alan huippuosaajien kanssa, sillä täällä ei ole mitään muuta vastaavaa.

Actors Academy järjestää yksittäisten workshopien lisäksi kokonaisvaltaisia One Year Training -vuosikursseja, joista yksi alkoi nyt tammikuussa ja seuraava starttaa huhtikuussa. Vuosikurssi tuntui minulle luontaisimmalta, juuri siltä kaipaamaltani sukellukselta syvään päätyyn. Miten helppoa siitä olikaan innostua! Ammattilaiset ovat suunnitelleet valmiiksi johdonmukaisen, kattavan kokonaisuuden, joka tarjoaa kaiken mitä juuri tähän hetkeen tarvitsen. Senkun maksaa kurssin, pistää päivämäärät ylös ja saapuu paikalle – pakettimatka mun makuuni.

Ashlie Walker ja Nita Arpiainen

One Year Training pitää sisällään mm. kymmenen intensiivistä viikonloppuvalmennusta, Meisner-tekniikkaharjoituksia, ääni- ja liikevalmennusta, Q&A -tilaisuuksia Suomen kärkinäyttelijöiden kanssa sekä rutkasti vinkkejä ja neuvoja alalle hakeville. Yhteensä yli kolmesataa tuntia opetusta ja ryhmätyöskentelyä, jotka huipentuvat mm. ammattimaisen showreelin tekoon, kasvokuvien ottamiseen ja showcase-päivään alan ammattilaisten kanssa. Voit tsekata kurssisisällön koko laajuudessaan Actors Academyn sivuilta.

Halusin heti alkuvuodesta alkavalle kurssille, en todellakaan malttanut odottaa pidempään. Ensimmäinen viikonloppu on nyt takana ja jos kuvailisin sitä yhdellä sanalla, se olisi WOW. Huomasin etten tiedä näyttelemisestä yhtään mitään ja se oli oikeastaan huojentavaa. Sain heittäytyä täydellä luottamuksella ammattilaisten käsiin, antaa itselleni luvan olla tietämätön aloittelija, olla vaatimatta heti selitystä kaikelle, uskaltaa luottaa oppimisprosessiin.

Meisner-tekniikkaa kuvaa parhaiten lause: elämistä totuudenmukaisesti kuvitteellisessa tilanteessa. Se on jatkuvaa totuuden etsimistä, kuuntelemista ja reagoimista alati muuttuvassa tilanteessa. Rehellistä tarttumista impulsseihin. Se on mulle niin uutta, etten osaa täysin vielä selittää sitä. Mutta todella mielenkiintoista. Ja aseistariisuvaa.

Englanninkielinen opetus jännitti etukäteen, vaikka täydellinen kielitaito ei ollutkaan missään nimessä vaatimuksena. Pelkäsin, että kykenenkö oppimaan vieraalla kielellä. Mutta ei se sitten ollutkaan hankalaa, sillä kysymys ei ole oikeiden sanojen löytämisestä. Valmentajamme kiteytti sen erään harjoituksen aikana: How does it make you feel? Show it, I’m not really interested in words.

Suomenkieleen verrattuna englannissa on kiinnostavia nyanssieroja. Esimerkiksi suomeksi sana näyttelijä on hiukan harhaanjohtava: minäkin kuvittelin, että näyttelijä tarvitsee taitoa feikata, osata kuvitteellisesti olla vihainen, surullinen tai iloinen. Mutta englanniksi sana actor on ihanan yksiselitteinen: tekijä, toimija. Toinen sitaatti valmentaja Ashlie Walkerilta, joka opetti meitä ensimmäisen viikonlopun: To act is to do – it’s behaviour. Näillä sinänsä pienillä ajatuksilla on ollut paljon merkitystä, ne ovat alkaneet jo vaikuttaa tapaani toimia.

Suurin yllätys oli se miten näyttelemistä opetellaan Actors Academyssa. Kysymys on oikeasti simppeleistä asioista, ne ovat vain piilossa suojamuuriemme takana. Tätäkin on haastavaa koittaa selittää vasta-alkajana. Turvaudun taas Ashlien sanoihin: Your responsibility as an actor is to live more truthfully than you dare to in real life.

Kyse on tavallaan rakkaudesta ja turvallisuuden tunteesta. Esimerkiksi tekemissämme pariharjoituksissa on tarkoitus opetella luottamaan toiseen ja reagoimaan impulsseihin: huutamaan, jos tekee mieli huutaa, tai halaamaan, tanssimaan. Koin itse vaikeaksi päästää irti omista suojamuureista ja luottaa muihin ihmisiin ja tilanteisiin. Moni asia meni täysin metsään, mutta sitten kun jossain pilkahti pieni onnistuminen, se oli jotain ennenkokematonta. On pelottavaa laskea suojat alas ventovieraan kanssa, mutta parhaimmillaan siinä on taikaa, joka ulottuu paljon syvemmälle kuin pelkästään näyttelijäntyöhön. Se tuntuu kokonaisvaltaiselta kasvulta ihmisenä.

Meillä on upea 14-henkinen ryhmä täynnä uniikkeja tyyppejä. Jokaisella on omat epävarmuutensa, joista vapautuminen vaatii varmasti paljon työtä, mutta ensimmäinen viikonloppu osoitti, että se on mahdollista. Meissä kaikissa on olemassa taito näytellä. Kurssin tavoitteena on oppia päästämään irti sitä rajoittavista tavoista ja ajattelumalleista.

En ole koskaan ollut kovin hyvä koulussa ja olen aina kuvitellut, että minulla on jonkinlainen oppimishäiriö. Ymmärrän nyt, että kyse on ollut ainakin osittain siitä minkä koen mieleiseksi. Taide- ja itseilmaisua kehittävät aineet ovat aina tuntuneet eniten omalta. Niitä lähinnä oli urheilu, johon käytinkin pienenä kaiken energiani. Hyvä niin, sillä kehonhallinnasta on nyt paljon iloa.

Kesti kauan päästä tähän, mutta nyt olen tekemässä jotain mitä todella haluan. Tiedän, että ala on äärimmäisen kilpailtu ja työllistymistilanne haastava, mutta Stella sanoi tänä aamuna hienosti: sydän haluaa mitä sydän haluaa. Tiedän olevani onnekas, että voin lähteä kulkemaan tätä polkua joutumatta heittäytymään tyhjän päälle – valokuvaustyöt kannattelevat, kun opettelen ja kokeilen. Nyt jos koskaan on oikea hetki.

Jos tunnet pienintäkään uteliaisuutta tätä koulutusta kohtaan, käy Actors Academy Finlandin sivuilla lukemassa lisää. Huhtikuussa alkavalla vuosikurssilla on vielä muutama paikka jäljellä ja uskallan jo näin lyhyellä kokemuksella suositella sitä sydämeni pohjasta ihan jokaiselle kiinnostuneelle. Jos juuri nyt ei ole mahdollisuutta sitoutua vuosikurssille, myös yksittäiset kurssit antavat paljon.

Ensimmäisen viikonlopun jälkeen jäi hirveä hinku oppia lisää – ja tyhjä olo, nytkö se on jo ohi?! Aika rientää, kun tekee jotain mistä nauttii. Ihanaa, että kurssi kestää pitkälle syksyyn. Jos kiinnostaa seurata, Instagramin puolella tulee varmasti aiheesta lisää pitkin matkaa. Minut löytää sieltä omalla nimelläni @jarnojussila. Instagramissa kannattaa ottaa seurantaan myös @actorsacademyfinland, jossa pääsee kurkistamaan mitä kursseilla tapahtuu.

PHOTOS BY ACTORS ACADEMY

Helene. Ja Einar.

Noin. Taas on saatu typistettyä yhden lahjakkaan taiteilijan ja naisen elämä riutumaan oletetun rakkausuhteen ympärille. Pääosassa on tavallaan taas mies. Kävin siis vihdoin eilen katsomassa Antti J. Jokisen elokuvan Helene.

Mies on elokuvissa ikuisesti aurinko ja nainen on kuu, joka sitä aurinkoa kieppuen kiertää. Ei väliä onko nainen maailmanluokan taiteilija, hän on olemassa vain miehen katseessa. Elokuvaan syttyvät valot ja sinfoniat alkavat soida kun Einar astuu kuviin. “Kuu kullakseen sai auringon…” Helene hymyilee vihdoin.

(Elokuvassa Marianne & Leonard oli sama ongelma. Elokuvahan kertoi Leonardista ja jos vähän Mariannesta, niin Mariannen suhteesta Leonardiin tai Mariannesta suhteessa Leonardiin.)

Nainen kuvataan usein tunteidensa läpi. Ja hoivan. Tässä tapauksessa hoidettavana on äiti, ja koti, jota luututaan ahkerasti ja jossa tiskataan ponnekkaasti. Jopa sinänsä pienessä mutta väkevässä sivuroolissa oleva äiti (Pirkko Saisio) saa jotenkin kokonaisemman käsittelyn kuin Helene.

Ajattelen nuoria tyttöjä, jotka näkevät elokuvan ja jotka eivät ehkä tunne Schjerfbeckin tarinaa kokonaisuudessaan. Jääkö heille kuva rapistuneessa mökissä kyyhöttävästä naisesta, jonka miehet tulevat nostamaan (ontuville) jaloilleen. Saavatko he ikinä tuntea esimerkiksi sitä rivakkaa ja lahjakasta Heleneä, joka otti ja lähti 18-vuotiaana Pariisiin?

Kunnioitan ohjaajan valintaa keskittyä yhteen osa-alueeseen, en missään nimessä jaksa mitään lapsuuksia ja vanhukseksi maskeerattuja näyttelijäsuorituksia. On silti huomattava, että juuri tämän me valitsemme näyttää Helenestä. Vain tämän.

Kuva Andres Teiss

Napinat napistuani elokuvan hyviin puoliin.

Laura Birn on ilmiömäinen. Niin taitava, niin kaunis, niin täysi. Hänessä ei ole mitään epäuskottavaa. Helene Schjerfbeck ansaitsisi tulla esitellyksi kokonaisena ja Laura Birn ansaitsisi saada näytellä sen kaikkinensa.

Einaria esittävä Johannes Holopainen on tavallaan modernein mies suomalaisessa elokuvassa ehkä koskaan. Luonteva, puhdas kaikesta toksisuudesta ja höröttämisestä. Todella, todella hieno suoritus. Rakkaustarinaa on tunteellista ja helppoa katsella. Latausta on, minä uskon heihin.

Elokuva on myös uskomattoman kaunis. Jo se kauneus on syy katsoa tämä elokuva. (Kuva, jossa on suolasilakoita, munankuoria, ryyppylasi, ah!) Kuvaus, lavastus, lokaatiot, puvustus, kaikki aivan ainutlaatuista. Hankokin vilahtaa. Tältä osin ollaan ehdottomasti mestariteoksen äärellä.

Mutta voi miten PALJON olisin halunnut saada lisää Heleneä, HELENEÄ! Taiteilijuutta, työtä, ajatuksia, inspiraatiota, valintoja. Helene sanoo maalaavansa yhä uudestaan “samaa naakan naamaansa”, kertokaa lisää, haluan kuulla! (Sitähän minäkin tavallaan teen, maalaan sanoilla iänikuista naakan naamaani, hinkutan tekstiä, raavin sitä veitsellä, hieron kankaanpalalla, tuhraan sormella. Lopputulos ei ole lähimainkaan yhtä suurenmoista kuin Helenellä, mutta ymmärtänette mitä ajan takaa.)

Helene Schjerfbeck: Mustataustainen omakuva (1915)
Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo
Kuva: Kansallisgalleria/Yehia Eweis

Elokuva alkaa vetävästi, olen alttiina, mutta näkökulmaongelman lisäksi löystyy muutenkin loppua kohti. Kohtaukset alkavat toistua, toistua, toistua. Kynttilä puhalletaan sammuksiin yhä uudestaan ja uudestaan.

Lopuksi haluan kirjata, että tahdon TÄSMÄLLEEN samanlaiset vaatteet kuin Helenellä. Mustan rusettikauluksisen taiteilijatakin, jonka alle pukisin valkoisen hameen, korkeakauluksisia paitoja, suurilla pussihihoilla varustetun maitokahvin värisen, runsaan takkimekon, läpikuultavia pitsiraitoja hihoihini…

Helene Schjerfbeckin näyttely Maailmalta löysin itseni Ateneumissa avoinna vielä TÄNÄÄN SUNNUNTAINA klo 20 saakka. Näyttely on upea, Helene on paikalla. Nuori Helene, rakastunut Helene, turhautunut Helene, vanha, kuoleva Helene. Kokonainen Helene.

Kotiinpaluun ja karvasmantelin huumaa

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Heippa Helsingistä! Australian matka olisi puolestani saanut jatkua vielä toisetkin kolme viikkoa, mutta elämä, työt ja pieni koira odottivat, niinpä palasimme kotiin pari päivää sitten. Olimme perillä kuudelta aamulla, Mikko oli yllätyksenä meillä odottamassa koirien kanssa ja keitti meille kahvia, kun kumosimme matkalaukkujen aurinkorasvankatkuisen sisällön kylpyhuoneen lattialle ja rojahdimme sohvalle pussailemaan eläimiä. Ne eivät olleet ikävöineet meitä kuulemma ollenkaan, mutta olivat sentään hyvillään paluustamme.

Tiedän, eletään vasta tammikuun loppua, mutta Helsingissä on kovin keväistä! Valoa on rutkasti enemmän kuin lähtiessämme, sulat kadut enteilevät aurinkoisia päiviä. Kevään merkiksi laskettakoon myös VUODEN PARAS LEIVOSSESONKI, joka on juuri alkanut ja lievittää hiukan matkalta paluun haikeutta. En ole ihan varma kumpaa rakastan enemmän, Runebergintorttuja vai laskiaispullia, mutta onneksi kukaan ei pakota valitsemaan. Kansallisrunoilijamme Runebergin päivää vietetään 5. helmikuuta ja torttukausi on lyhyt, joten se kannattaa aloittaa hyvissä ajoin (eli nyt).

Pidimme viime vuonna Jarnon kanssa suuren Runeberg-tastingin ja kävimme viikossa läpi kaikki löytämämme tortut. Olimme yksimielisiä lopputuloksesta, kirkas ja kiistaton voittaja oli artesaanileipomo Gateau, mikä on varmasti osaltaan vaikuttanut nykyisen yhteistyömme syntyyn – ei pidä väheksyä täydellisen Runebergintortun taikaa! Jokainen torttu leivotaan käsin Helsingin Sörnäisissä ja kostean koostumuksen kruunaa lempeä karvasmantelin ja arrakin maku, joka on erottamaton osa elämystä lohkeavan sokerikuorrutuksen ja tahmean vadelmahillon ohessa.

Siitä ollaan tosin montaa mieltä, sillä joissakin paikoissa käytetään kostukkeena rommia, toisissa kostuke jätetään kokonaan pois ja on olemassa jopa torttuja, joista puuttuu täysin niille tunnusomainen karvasmantelinen maku. Epäilyttävää. Kyllä oikeaoppiseen torttuun kuuluu joko karvasmanteli tai arrakki, mieluiten molemmat.

Arrakki on muuten tropiikissa tislattua alkoholia, jossa on tyypillisesti kookosta, riisiä ja sokeria. Siitä nautitaan Suomessa useimmiten punssina eli makeana liköörinä, joka syntyy arrakista, vedestä, sokerista ja sitruunamehusta. Punssia tehdään myös rommista, mikä ei silti tarkoita, että sitä tarvitsisi laittaa Runebergintorttuihin.

Löysin antikvariaatista Merete Mazzarellan kirjoittaman elämänkerran Fredrika Runebergista, kansallisrunoilijamme vaimosta, jonka pitkään ajateltiin kehittäneen Runebergintortun. Opin viime vuonna, että näin ei kuitenkaan ole, vaikka ohje löytyikin Fredrikan reseptikirjasta. Luin leivos- ja kahvilakulttuurin tuntijan Bo Lönnqvistin haastattelun, jonka mukaan leivoksen on kehittänyt porvoolainen kondiittori nimeltä Lars Astenius, jolta torttuja ostettiin myös Runebergeille. Runeberg oli aikansa julkkis, jonka suosikkiherkusta tuli nopeasti nimikkoleivos.

Itse Runebergilla oli tapana kastaa tortun pohja punssissa. Meillä ei ollut punssia, mutta karvasmantelilikööriä löytyy aina kaapista, sillä rakastan Amarettoa.

Lönnqvistin haastattelu oli muutenkin kiinnostava. Leivoskulttuuri on alunperin peräisin Venetsiasta, Italiasta, josta ne levisivät 1700-luvulla kahvilakulttuurin mukana muualle Eurooppaan. Leivokset saapuivat Suomeen 1800-luvun alussa sveitsiläisten sokerileipureiden mukana: he perustivat ensimmäisen konditorian Porvooseen. Konditorioita kutsuttiin perustajiensa mukaan aluksi sveitserioiksi ja niistä tuli suosittuja hengauspaikkoja. Se oli osa nykyisen kaupunkikulttuurin syntyä. Lempisitaattini:

“Kahvilassa voi istua vähän niin kuin salaa ja katsella ohikulkijoita. Se oli erinomainen paikka juonitella ja siellä voi myös tavata erilaisia henkilöitä ja tehdä sopimuksia. Onkin väitetty että Ranskan vallankumousta ei olisi saatu aikaan ilman kahviloita.”

Ei käy kieltäminen, ohikulkijoiden katselu Korkeavuorenkadun Gateaun terassilta on yksi lempiajanvietteistäni. Juno-koira harrastaa siellä myös Lönnqvistin mainitsemaa juonittelua, jonka tavoitteena on maistella pöydältä löytyviä herkkuja.

Miten siellä menee, ja mikä tärkeintä, joko olette korkanneet torttukauden?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA