✖ KHAO LAK, THAILAND
Palaan toviksi ajassa taaksepäin, viime kuuhun kun sain maan turismiviranomaisilta kutsun Thaimaahan. Hyödynsin tarjotun mahdollisuuden vaikuttaa omiin lentopäiviin ja läksin matkaan muutaman päivän etuajassa, haaveissa miniloma ennen tiukan matkaohjelman alkua.
Toistakymmentä tuntia kestäneen reittilentohelvetin jälkeen olo oli sanalla sanoen ryytynyt. Ei enää ikinä muita kuin suoria lentoja, päätin kun astuin koneesta Bangkokissa ja yritin pää umpijumissa ynnätä kellonaikaa, aikaeroa ja sitä, koska jatkolentoni – kolmas sarjassaan – Phuketiin lähtisi. Bangkokissa oli pilkkopimeää, kuumaa ja satoi kaatamalla: sadekauden viimeiset päivät. Ärtymys alkoi sulaa. Suuret lämpimät pisarat vierivät pitkin kasvoja, kaiken lentämisen kuivattamalla iholla se tuntui tervehdykseltä.
Lopetin matkantekoon tärvääntyneiden tuntien laskemisen Bangkokissa ja keskityin haaveilemaan hetkestä kun olisin perillä Khao Lakissa. Olin kuvista vakoillut, että Sensimar Beach Front Resort* sijaitsi suoraan rannalla. Ainoa suunnitelmani ensimmäiselle päivälle oli pudottaa vaatteet hiekkarannalle ja painella aaltoihin.
Automatkalla Phuketin lentokentältä Khao Lakiin näin sumun: se tulvi mereltä ja kietoi viidakkoiset vuorenhuiput hentoon harsoon. Luulin sitä merisumuksi, kunnes muistin uutiset ja Indonesian sademetsäpalot. Haze, haze, toisteli kuski ja viittasi kohti tietä, jonka näkyvyys heikkeni hetki hetkeltä. Haze. Niin ihana sana vaaralliselle ilmiölle.
Hotelli oli piiloutunut rannalle palmujen ja unenomaisen rauhan keskelle. Korkeat havut ja viidakkoiset rinteet kohosivat sen ympärillä kuin olisivat halunneet suojella sitä. Hiljaisuuden rikkoi vain sirkkojen siritys, se saa joka kerta sykkeen hidastumaan.
Sain huoneeni heti, vaikka oli vasta aamu. Oma terassi, suora yhteys uima-altaaseen! Mikään maailmassa ei silti voita merta. Potkin tennarit turvonneista jaloistani ja painelin aaltoihin. Ei ole sanoja kuvaamaan hetkeä, kun ensimmäinen aalto huuhtoo kilometrien pölyn päästä ja kehosta. Uinnin jälkeen ajattelin mennä lounaalle ja sen jälkeen oluelle, mutta jalat kuljettivatkin minut suoraan sänkyyn.
Sumu oli yhä läsnä seuraavana aamuna. Haahuilin hiekkarannalla ja yritin tavoittaa horisontin. Hetkittäin olin varma, että seisoin maailman reunalla eikä usvan takana ollut muuta kuin äärettömyys. Rannalla kuljeskeli koiria, yksi jahtasi aaltoja, toinen kellahti kyljelleen ja nukahti hiekkaan. Koirista suurin käveli luokseni ja käpertyi muitta mutkitta jalkojeni juureen. Ehkä se aavisti, että tässä se saa olla. Ihmisiä oli vain vähän, hekin enimmäkseen lukivat ja torkkuivat. Vasta toisena päivänä muistin mistä rikkumaton rauha johtui: hotelli on K-18. Täydellisyys huipentui rannalla sijoitettuihin hierontakatoksiin. Jos on olemassa jotain parempaa kuin tunnin jalkahieronta aaltojen äärellä, vaadin että kerrotte heti mikä se on. (Joo, ehkä se, että Indonesiassa ei poltettaisi sademetsiä.)
En muistanut milloin olin viimeksi matkustanut yksin. Kenties kaksikymppisenä, tai vielä aiemmin. Kuljin junilla paikkoihin, joista en tiennyt etukäteen muuta kuin nimen ja täytin päiväkirjojeni sivuja ihan eksistentialistina. Oli suunta mikä vaan, äidin poronnahkareppu roikkui olalla. Vieläkin naurattaa kun muistan baskerin, jonka huoleton vinous vaati huolellista asettelua. Sen jälkeen on tullut poikaystävien, kavereiden ja työtovereiden kanssa tehtyjä reissuja ja retkiä, eikä niissä ole ollut mitään vikaa. Silti tai juuri siksi, oli yhtäkkiä ihanaa olla yksin. Olin haljeta kaiken helppouteen. Tein mitä halusin, ei tarvinnut kysyä keneltäkään. En puhunut tai muodostanut mielipiteitä. Olin vaan ja kaivelin hiekkaan koloja, täysin tyytyväisenä, pienenä erakkorapuna. Välillä kahlasin veteen olemaan hiljaa ja onnellinen. Meri teki olosta kevyen.
Päivistä tulee yksinkertaisia kun niitä elelee yksin. Kävelin aaltoihin heti kun heräsin. Otin aamupalaksi pelkän kahvin ja tuoreita hedelmiä, jonakin aamuna vastapaistettuja pannukakkuja. Lounaan jätin väliin, kuumassa ei tullut nälkä. Illalliseksi tilasin vihreän curryn ja oluen. Kävin kävelyillä, rantaa jatkui molempiin suuntiin. Luin. Kävin kahdessa päivässä läpi neljä kirjaa. Kaksi niistä olivat hyviä, yksi keskinkertainen, neljäs sortui halpamaiseen “kaikki olikin unta” -temppuun ja oli muutenkin enemmän keskiaikainen moraliteetti kuin moderni romaani. Ei haitannut. Oli aikaa tuhlattavaksi, se on rikkautta se.
Pidin eniten illoista, kun aurinko oli laskenut ja lyhdyt syttyneet rannalle. Siritys yltyi huumaavaksi, istuin lumoutuneena ja kuuntelin. Kaiken outous ja kauneus ja äänet. Tarjoilija kysyi eikö minulla ollut tylsää yksin. Häkellyin. Minulla ei ole ikinä elämässäni ollut tylsää. Kirjoitan koko ajan pääni sisällä. Joskus kuuntelen musiikkia: valitsen kappaleen kaikista niistä, jotka muistan, ja painan play. Aina en saa päättää mikä soi. Silloin ajaudun itseni kanssa riitaan ja yleensä häviän.
Kuuntelen ja katselen, on koko maailma ympärillä. Tarkkailen kaikkea liikkuvaa ja elävää, pilvimuodostelmia, valon liikkeitä. Näen etanan, joka ojentelee toimeliaita tuntosarviaan. Sillä on kaunein näkemäni kotilo, joka välkehtii vihreän ja mustan sävyissä kuin jalokivi. Pysähdyn polulla antaakseni tietä tuhatjalkaiselle, jolla on ihan hirveä hoppu. Katselen pöydän alla nukkuvaa koiraa, jonka häntä naputtaa vaimeasti hiekkaan – se näkee jotain ihanaa unta. Myöhemmin en muista mihin suuntaan kävelin tai mistä käännyin eikä minulla ole aavistustakaan mitä kello mahtaa olla, mutta osaan kertoa millaiset pilvet olivat, että puussa oli pieni orava ja sen, kuinka kultainen valo oli, kun se siivilöityi lehtien läpi.
Siivoajat olivat kauhuissaan kun en antanut heidän järjestellä huonettani. Yritin selittää, etten saa päivässä tai parissakaan aikaan niin suurta sotkua, että sitä tarvitsisi omasta mielestäni siivota. Pidän hotellihuoneistani eniten silloin kun valkoiset lakanat ovat nukutun yön jäljiltä rutussa, sohvalle on unohtunut kaapu tai kaksi, bikinit roikkuvat terassin tuolilla ja pyyhe kuivuu aurinkotuolissa. Lakanoihin ei lopulta enää koskettu, mutta pöydälle ilmestyi silti joka päivä tuoreita hedelmiä, joskus kukka. Huone oli toki ihana sekä siivottuna että sellaisenaan. Pesuallas ja kylppärin peili oli sijoitettu huoneeseen johtavalle käytävälle, avonnaisesta terassinovesta käyvä tuulenvire tuntui nilkoissa kun harjasi hampaita. Graniitinharmaalla kivellä laatoitetussa kylpyhuoneessa oli iso suihku ja kylpy, jota en malttanut kertaakaan kokeilla (meri voittaa aina).
Kirjoittelin terassilla, poltin salaisen tupakan tai kaksi. Annoin seinillä viliseville gekoille nimiä ja yritin muistella mikä Nabokovin novelli siitä kaikesta tulikaan mieleen. Viimeisenä yönä pulahdin meren sijaan uima-altaaseen. Kaakelipohjassa kimmelsivät pienet valot, ne näyttivät merenpohjaan puhkotuilta tähdiltä.
Seuraavaksi luvassa: jutut ja kuvat sen varsinaisen työmatkan varrelta.
*Kiitos Finnmatkoille, joka tarjosi majoituksen.
