Status quo

Vietimme Stellan kanssa edellisen viikon Kreetalla tehden töitä ja nauttien välillä näyttäytyvästä auringosta. Alkukesä Kreikassa tuo mukanaan myös sateita, mutta epävakaa ilma ei meitä haitannut. Matkakohde oli minulle uusi ja rakastuin kreikkalaiseen elämänmenoon. Ruokakulttuuri, ilmasto ja ihmisten rento elämänasenne olivat kaikki juuri niinkuin pitääkin. Kuvia reissulta tuli paljon ja palaan niihin heti, kun olen adjustoinut arkirytmini takaisin toimintaan.

Kotiuduimme sunnuntaina takaisin Helsinkiin. Viikon poissaolon aikana näyttää siltä, että kesä on saapunut myös Suomeen! Ensimmäisenä huomasin, että puut ovat alkaneet vihertyä, ihmisillä vaatteet vähentyä ja puistokaljoittelukin on potkaistu reippaasti käyntiin. Ihanaa, onhan tätä odotettu. Kesä tuo mukanaan myös vanhan suosikkini – sunnarit. Elvytimme eilen ujosti sunnari-idealogiaa ja virallistimme kesän alkaneeksi pienellä sunnuntaiviinittelyllä.

Maanantai alkoi mukavasti yhteisellä kävelyretkellä miniperheemme kesken. Auringossa laahusteleminen ärräkahvi kädessä nyt vaan on paras tapa viettää aamua. Se on myös mainio tapa vältellä töiden aloittamista. Alkuviikosta pitää kuitenkin olla armollinen itselleen eikä valjastaa jokaista minuuttia pelkkään puurtamiseen. Pysähdyimme hetkeksi portaille kahvittelemaan ja kylpemään auringossa, sillä joka ikinen valonsäde on otettava talteen mahdollisen takatalven varalta. Viikon erossaolon aikana nahkamakkara on hommannut itselleen upean masurusketuksen, jonka rinnalla omani kirjaimellisesti kalpenee. Itse hommasin vain pienen ikävän, jota nyt paikkaamme ahkerasti.

Tämä päivä on pitänyt sisällään jo niin monta soittoa vakuutusyhtiölle, että tunnen koko henkilökunnan nimeltä. Mukavaa porukkaa, joka antaa paljon hyviä vinkkejä reissujamme varten. Matkasuunnittelu käy kotonamme kuumana ja seuraavat reissut alkavat hahmottua.  Seuraavaksi suuntana on Etelä-Eurooppa – Italia, Ranska, Espanja ja Portugali. Tarkoitus olisi roadtrippailla autolla maiden halki, joten suunnittelemista totisesti riittää.

COAT & JEANS | ONLY&SONS
SHIRT | MINIMUM
SHOES | RED WING
SUNGLASSES | RAY-BAN

Tuntuu, että on niin paljon tapahtumia ja asioita mistä haluaisin täällä kertoa, joten päätin aloittaa tällaisen status check -tyylisen lähestymistavan. Sitä kuitenkin istuu ison osan päivästä koneella, niin samalla voi aina naputtaa kuulumisia hiukan lyhyemminkin. Seuraavaksi suljen läppärin ja menen bändin kanssa tekemään pienen videoprojektin tulevaa Baltian kiertuettamme varten. Soitamme tämän viikon perjantaina Liettuassa ja lauantaina Latviassa. Huh, tänä vuonna maapallo tulee kyllä tutuksi!

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Loman sietämätön keveys

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ VIEQUES, PUERTO RICO

Alkavan kesän ja varsinkin lomakauden kunniaksi vuorossa loikka Karibialle! Tarkemmin sanottuna Viequesin saarelle, jossa vietimme viikon tovi sitten – tuo lumottu heppasaari on yksi lempipaikoistani koko maailmassa. Kuvien perusteella saattaa vaikuttaa siltä, että vietin aikani pääasiallisesti rapsuttaen saarella vaeltavia villihevosia, mutta teimme kyllä muutakin – kuten kuvasimme suosikkivaatteitani Nanson juuri kauppaan rantautuneista kesä- ja resort-mallistoista. Okei, saattaa olla, että rapsuttelin hevosia silloinkin.

Lemppareitani yhdistää pari asiaa. Ne ovat mustavalkoisia, äärimmäisen mukavia päällä sekä raidoissaan ja printeissään juuri sopivasti retrohenkisiä, vaikka materiaalit ja viimeistely ovatkin täysin tätä päivää. Monista vaatekappaleista tuli mieleen äitini 70-luvun kesäkuvat, menneiden vuosikymmenten resort-tunnelmat ja tropiikissa lomailevat filmitähdet. Se saattoi heijastua näihinkin otoksiin. Pitäkää kiinni penkistänne, sillä seuraa trooppinen kuvatulva.

Vietettyäni kaksi viikkoa Karibialla tämän vaatekappaleen kanssa voin kertoa, että musta Pitsiraita-mekko on kaikessa helppoudessaan ja huolettomuudessaan täydellinen kesämekko. Sen väljä leikkaus ja helman halkiot pitävät huolta siitä, että tuuletus toimii. Pienistä rei’istä syntyvä pitsi tekee mekon sataprosenttisesta puuvillasta kevyen ja ilmavan. Pidempien mekkojen ystäviä kiinnostaa ehkä tieto, että tästä löytyy myös pohjepituinen kaftaani. Vähän kaduttaa, etten pakannut sitäkin reissureppuuni.

Mustavalkoinen Isot solmut -mekko on hivenen tyttömäinen kesämekko, jonka tyköistuvaa yläosaa tasapainoittaa kevyesti levenevä, liehuva helma. Mekon varsinainen juju löytyy selästä: leveät olkaimet menevät takaa ristiin. Ihana! Tykkään silti kaikkein eniten siitä, että tässä mekossa – kuten ilahduttavan monissa muissakin Nanson kesävaatteissa – on taskut! Aah. Käsiensä krooninen taskuuntyöntäjä kiittää.

Venepääntie, sirot holkkihihat ja raikas raitakuosi saivat minut valitsemaan Nekku-paidan. Materiaali oli kuitenkin se, joka sai ihastumaan: napakka puuvilla-collegeneulos piirtää olemukselle ryhdikkään siluetin ja tekee habituksesta puetun ihan eri tavalla kuin pehmeästi valuva pellava tai ohuet puuvillapaidat. Suosittelen erityisesti, jos kaipaat kesävaatteiltasi ryhtiä etkä tykkää t-paidoistasi liian tyköistuvina ja kehon muotoja mukailevina. Voin myös kertoa, että ryhdikäs t-paita on imarteleva valinta silloin kun on syönyt lounaaksi pizzaa ja välipalaksi kolme palloa jäätelöä.

Culottes-malliset Pitsiraita-housut ovat tällä hetkellä verkkokaupasta loppu – päivitän tähän linkin, kun tilanne muuttuu! Niissä on sama kevyt reikäpitsi kuin mekossakin, väljä leikkaus ja vyötärössä kuminauha – kaikki ominaisuuksia, jotka tekevät niistä erityisen helpot rantapöksyt. Ne on helppo sujauttaa rannalla bikineiden päälle, kuivuvat nopeasti vaikka vähän kastuisivatkin eivätkä takerru hiekkaiseen tai kosteaan ihoon.

En ollut muuten aiemmin edes sovittanut culottes-mallisia housuja siinä kuvitelmassa, että pohkeen puoliväliin päättyvät lahkeet eivät imartelisi muodokkaita jalkojani, mutta olin taas kerran väärässä – nuo väljästi laskeutuvat housut saavat kintut näyttämään kapeilta ja näyttävät muutenkin hyvältä ihan kaikkien päällä päätellen siitä, että poikaystäväni rokkasi niitä ihan täysillä.

Kun oma linssilude ei ole paikalla, jostain ilmestyy tuuraaja. Charlie-koira juoksenteli omistajansa kanssa rannalla ja halusi tulla kuvaan.

Simppelissä Solmut-mekossa tykästyin retrohenkeen: se näyttää mustavalkoisine kuoseineen ja pyöreine päänteineen ihan samalta kuin kaikki äitini nuoruuskuvien kesämekot. Olen aina tykännyt hihattomista a-linjaisista mekoista ja mikä parasta, tässä on taskut. Puuvillatrikoo on pehmeä ja laadukas, on kestänyt tavallisen käytön lisäksi sen että päädyin päähänpistosta uimaan sen kanssa. Noin muuten olen kyllä tyytynyt loikoilemaan mekossani altaan äärellä enkä vedessä.

Kun ajattelen lomaa, olen mielessäni täällä, lempihotellini uima-altaalla. Muurilla kasvavissa kukissa pyörii pikkuisia mustia kolibreja, heinikossa lehahtelee sudenkorentoja ja perhosia. Ympärillä on niittyjä, joilla villihevoset laiduntavat, niittyjen takaa aukeaa viidakko. Tarvitseeko kertoa enempää? (Vastaus: kyllä todellakin tarvitsee. Lomatunnelmissa jatketaan, sillä palaan pian aiheeseen.)

Korvat hörölle nyt, jos tykkäsit Nekku-paidasta, sillä samasta napakkaasta puuvilla-collegesta ja raitakuosista löytyy myös aivan ihana hellekolttu. Olkaimeton Nekku-mekko on varsin pätevä ehdokas tämän kesän monikäyttöisimmäksi ja rennoimmaksi mekoksi. A-linjainen leikkaus on helppo ja imarteleva, sopii hyvin myös neuletakin tai takin alle tuulisempina iltoina. Leveä kuminauha pitää yläosan napakasti paikoillaan, ei onneksi tarvitse nykiä. Edestä lähtevät nauhat solmitaan niskan taakse, siten niistä saa jokainen itselleen sopivat. En osaa selittää tarkalleen miksi, mutta tässä mekossa tulee tosi kaunis olo. Ehkä siksi, että se jättää olkapäät paljaaksi ja korostaa niitä kauniisti, mutta peittää kaiken muun: on helppo ja rento olo, juuri sellainen kuin kesällä pitäisi olla.

Viihdyin rennossa raitamekossa erityisesti rannalla, se on niin superhelppo ja sen alla on helppo riisua ja pukea bikineitä. Luulenpa, että se toimii täydellisesti myös kaupungissa, kauniiden kenkien ja leveälierisen mustan hatun kaverina. Olen lähdössä kesäkuussa pidemmälle roadtripille ja ajattelin pakata mekon sinnekin mukaan, koska reitin varrelle osuu niin kaupunkeja kuin rantakohteita – ja tiedän, että mekon ryhdikäs materiaali ei rypisty rumaksi pitkien ajotuntien aikana. Monikäyttöiset vaatteet ovat parasta varsinkin matkoilla, kun mukana on niinsanotusti rajalliset vaihtoehdot.

Arvonta on päättynyt, kiitos kaikille osallistuneille! Onnetar valitsi voittajiksi nimimerkit Minna, Anu ja Maija H. Voittajiin ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä.

Tuttuun tapaan vielä arvonta! Kerrohan kommenteissa mikä kuvissa näkyvistä vaatekappaleista on suosikkisi – ja miksi. Toki saat halutessasi valita suosikkisi myös Nanson verkkokaupasta. Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon sunnuntaihin 28. toukokuuta saakka. Muista sähköpostiosoite. Arvontailoa ja lokoisaa alkukesää!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Gaala-asu

✖ CHANIA, CRETE

Kesän helpoin lomavaate: mekko, joka ei rypisty matkalaukussa, ei purista pitkän illallisen jälkeenkään eikä vaadi asusteita, koska on itse katseenvangitsija. Joka matkalla pitää nimittäin olla yksi niinsanottu gaala-asu (Annille kiitos ilmaisusta) jonka voi kiskoa päälle ja olla sekunnissa säihkyvä. Olen liian monta kertaa löytänyt itseni ravintolasta, jossa kaikki muut kimaltavat gaala-asuissaan keinuvan jazzin tahtiin kun itse olen lompsinut sisään hiekkaisissa varvastossuissa ja aurinkorasvalta tuoksuvassa t-paidassa, jonka helmassa on reikä. Oma gaala-asu on simppeli ratkaisu, varsinkin kun se sujahtaa rullattuna matkalaukussa vaikka sandaalin sisään.

Lomakissa hengaa kanssamme aina kun muilta kiireiltään ehtii – se on nimittäin tuore äiti! Neidin nisistä näki, että sillä on jossain pennut, tänään sattumalta löysimme ne: kolme pentua, hädintuskin kolmeviikkoiset. Kävelevät vielä taapertaen, miukuvat niin pienellä äänellä että sen juuri ja juuri kuulee. Kaksi niistä ovat täsmälleen samanväriset oranssit minitiikerit kuin äitinsä, kolmas on musta, jolla on oransseja täpliä ja yksi oranssivalkoraidallinen tassu. Se on suosikkini, veisin kotiin Junon kaveriksi ellen tietäisi, että äidille tulee ikävä. Instagramin videoista löytyy videoklippejä vielä hetken, käykää kurkkimassa, jos ajatus kissanpennuista saa sydämenne sykähtämään.

Kuvat on napattu hotellimme rannalta auringonlaskun aikaan muutama päivä sitten, kun vielä paistoi aurinko – sen jälkeen tulikin vettä kuin saavista ja lämpötila laski yli kymmenen astetta. Voi keväinen Kreeta! En tajunnut ollenkaan, että olisi pitänyt gaala-asun ja sandaalien lisäksi pakata sadetakki, kumisaappaat ja paksu villapaita.

METALLINHOHTOINEN MEKKO* & OTHER STORIES
STYLESNOBIN SANDAALIT* DOTS
AHLEMIN AURINKOLASIT* TREND OPTIC
HOPEARENGAS PERNILLE CORYDON
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

5 x parempi työhuone

Yhteistyössä Finnish Design Shop, sisältää arvonnan

Viimeisen vuoden aikana moni asia on muuttunut ja yksi tärkeimmistä on työni: hyppäsin toisesta yrityksestäni pois ja aloin keskittyä sataprosenttisesti toiseen. Käytännön tasolla se on tarkoittanut muun muassa sitä, että työskentelen pääasiassa kotona. En ole silti yksin: asun yhdessä miehen kanssa, joka on paitsi kumppanini, myös työparini. Työskentelemme paljon yhdessä ja niin myös työhuone on yhteinen. Onneksi on kerrankin koti, jossa on tilaa ylellisyydelle nimeltä kunnollinen työhuone! Siellä on riittävästi sekä henkistä että fyysistä liikkumatilaa meille molemmille, vaikka olemmekin sillä tavoin ärsyttäviä, että kinaa tai nokankopautuksia syntyy harvoin.

Kirjoittamisen, valokuvaamisen, sosiaalisen median ja viestinnän ympärillä pyörivä työmme on liikkuvaa: joka viikkoon mahtuu menoa ja juoksentelemme tapaamisissa, kuvauksissa ja tapahtumissa. Kuvaamme paljon myös kotona, koska tilaa ja valoa riittää ja kalusteet ovat siirreltävissä kuin studiossa konsanaan. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa työajastamme kuluu tietokoneen äärellä: käsitellen kuvia, kirjoittaen, vastaillen sähköposteihin, naputtaen tarjouksia, laatien suunnitelmia. Työtilalla ja sen kalustuksella on siis paljonkin väliä. Työuone on meidän työpaikkamme – ja tietysti erottamaton osa kotiamme, varsinkin kun se on ensimmäinen huone, johon ulko-ovelta näkyy, kun astuu eteiseen.

Työhuoneemme sisustus on ollut kuukausia niinsanotusti vaiheessa, mutta nyt se on viimein saatettu päätökseen, kiitos ajoitukseltaan osuvan yhteistyön Finnish Design Shopin kanssa. Suomalaista ja skandinaavista designia myyvä verkkokauppa on kuulunut vuosia suosikkeihini. Ei ollut siis vaikeaa löytää työhuoneeseen oikeat kalusteet, vaikka verkkokaupan valikoima onkin superlaaja. Valinnat löytyvät seuraavista kuvista. Nytpä vasta hoksasin, että tuli aika tanskalaishenkinen ja klassikkopainotteinen kalustus!

Ei ainuttakaan kotiin liittyvää kirjoitusta ilman touhukasta mäyräkoirakaksikkoa.

Kaiken kaikkiaan tärkeintä työhuoneessa on tietysti se, että siellä viihtyy: sinne täytyy tehdä mieli mennä, sen täytyy houkutella työn ääreen. Jos työtila on kyhätty jämäkalusteista jonnekin kodinhoitohuoneen perälle rikkinäisen imurin viereen, ei ole suuri ihme, jos työt eivät etene toivotulla tavalla. Muusta kodista täysin erillinen työhuone on tietysti luksusta, jota varsinkaan kalliissa kaupunkineliöissä asuvilla ei välttämättä ole – ei ollut minullakaan koskaan aiemmin. Uskon silti, että pienestäkin työnurkkauksesta saa viihtyisän ja sen myötä toimivan, kun kalustaa sen kauniisti. Viihtyvyyden kannalta olennaisiksi asioiksi ovat osoittautuneet meidän kokemuksen perusteella seuraavat asiat.

Vitran Eames-tuolit ovat saaneet lämmikkeekseen mustat lampaantaljat.

Hyvät työtuolit. Ne ovat kaikkein tärkeintä! Puhun kokemuksesta: olemme nimittäin lyhyessä ajassa käyneet läpi useamman umpisurkeaksi osoittautuneen vaihtoehdon. Työhuoneessa oli ensin vanhat koulutuolit, jotka olivat aivan liian kovat ja kiikkerät pitkään tai oikeastaan edes lyhyeen istumiseen. Pienet ja sirot vintagetuolit löysivät itselleen uuden kodin (eivät varmaankaan päätyneet työhuoneeseen) ja niiden tilalle hankimme vanhat wieniläistuolit, joissa oli käsinojat. Ne näyttivät ihanalta ja tilavilta ja tuntuivatkin hetken hyvältä, mutta niiden puiset selkänojat olivat aivan väärällä korkeudella ja alkoivat porautua selkään muutaman tunnin jälkeen. Siirsimme ne siis kotona toisiin tehtäviin ja naureskelimme, että kolmas kerta toden sanoo. Halusimme viimein tuolit, jotka olisivat sekä ehdottoman käytännölliset että kauniit. Vitran vuonna 1950 syntyneet Eames-tuolit olivat tarkoitukseen täydelliset: ne ovat yksinkertaisesti pirun tyylikkäät ja hyvät tuolit, joissa jaksaa puutumatta istua pitkiäkin työpäiviä. Tuolit ovat olleet viime vuosina (tai no, aina) sisustuslehtien vakiokamaa, mutta niillä on maaginen kyky muuntautua luontevasti monenlaisiin tiloihin – meillä ne näyttävät ihan meiltä eikä miltään muulta. Klassikot ovat klassikoita varmaankin ihan syystä. Nämäkin monikäyttöiset tuolit ovat melkein 70-vuotisen historiansa aikana osoittaneet, että ne kestävät sekä aikaa että käyttöä.

Tarpeeksi tilava työpöytä. Ajattelin ennen, että mikä tahansa pöytä passaa tarkoitukseen, mutta sittemmin olen oivaltanut, että pöytä on heti tuolien jälkeen työtilan kaikkein käytetyin ja tärkein kaluste. Kyllä sellaiseen voi vähän sijoittaa. Meilllä oli työhuoneessa aiemmin Mikolta hankittu vanha musta pöytä, joka oli vähän liian korkea, aivan liian pieni ja kaiken lisäksi vähän kiikkerä, sillä pöytälevy oli tehty useammasta palasta. Kaunis se on, mutta turhan epäkäytännöllinen tilaan, jonka tärkein tehtävä on helpottaa työntekoa eikä vaikeuttaa sitä.

Uudeksi pöydäksi valikoitui tanskalaisen Hayn Loop. Sen ääreen mahdumme molemmat tietokoneinemme, piirtopöytinemme ja sinne sun tänne levittäytyvine papereinemme. En tajua sisustuskuvia, joissa työpöydillä lepää vain läppäri ja kahvikuppi – onko jollain teistä oikeasti sen näköinen työpöytä? Jos on, voisitko ilmoittautua, haluan tietää miten teet sen! Meidän pöytä on aina täynnä keskeneräisiä projekteja, omaa hetkeään odottavia paperihommia, muistilappuja, numeroita joihin pitää soittaa. Niitä kahvikuppejakin on yleensä ainakin neljä, jokaisessa niistä eri jäähtymisen vaiheessa olevat kahvinjämät.

Mutta takaisin pöytään: on ihanaa, kun kerrankin mahtuu levittäytymään! Toisessa päässä voi olla käynnissä kuittisirkus ja toiseen päähän mahtuu silti naputtelemaan tietokonetta. Lisäksi rakastan sen moderneja pukkijalkoja ja mattapintaista, pehmeän näköistä pintaa. Se imee valon eikä heijasta sitä, vaikutelmasta tulee levollinen ja rauhoittava.

Hyvä valo. Me olemme varmasti kaikki samaa mieltä siitä, että ihaninta on luonnonvalo, mutta näillä leveysasteilla ei voi rakentaa inspiraatiota sen varaan – muuten jää hommat hoitamatta kaikkina niiden vuoden- ja vuorokaudenaikoina, kun luonnonvaloa ei yksinkertaisesti ole. Ei auta kuin pohtia mitkä valaisimet olisivat paras mahdollinen kakkosvaihtoehto. Eikä se niin harmita muutenkaan – ovathan tunnelmallisesti valaistut huoneet kuitenkin parasta mitä on silloin kun ulkona on hämärää.

Kattoon saimme maailman kauneimman valaisimen, Tom Dixonin mallistosta kaunottaren nimeltä Beat Light Fat. Mattamusta metallikupu sopii täydellisesti mattapintaiseen pöytään. Kuparinhohtoinen sisus luo koko pöydän ylle taianomaisen tunnelman, joka tekee huoneesta kutsuvan, mutta ei yksinään riitä valaisemaan pöytää, jos siellä pitää nähdä muutakin kuin tietokoneen ruudun.

Kohdevalaisimina meillä toimivatkin Luxon L-1 -arkkitehtivalaisimet. Jac Jacobsenin vuonna 1937 suunnittelemat valaisimet on aikoinaan hankittu Finnish Design Shopin valikoimista, josta ne onneksi löytyvät yhä, sillä tämä 90 vuotta vanha malli voidaan mielestäni tässä vaiheessa julistaa kuolemattomaksi. Äärimmäisen käytännölliset mustat valaisimet ovat kulkeneet mukana jo vuosia enkä aio luopua niistä koskaan. Ovat palvelleet meillä niin yöpöydän valaisimina sängyn vieressä, keittiötasolla kuin olohuoneen ikkunalaudalla. Nyt ne saivat kyllä vakipaikan työhuoneesta, kun viimein on pöytä, johon ne molemmat mahtuvat.

Todella iso plussa on, jos työhuoneeseen mahtuu myös luovaan lorvimiseen omistettu paikka, kuten sohva. Meidän työhuoneessa sellainen on, sillä emme myyneet vanhaa kirppissohvaa pois silloin kun olohuoneeseemme muutti uusi, vaan siirsimme sen työhuoneen ikkunan alle. Alunperin ajatus ehkä oli, että koirilla olisi työhuoneessakin paikka jossa hengata, mutta on tainnut käydä vähän niin, että me hengaamme siellä vähintään yhtä paljon. Siitä on tullut meidän palaverisohva, koska kyllä, meidänkin kahden hengen tiimi pitää palavereita. Valitettavasti palaverisohva on melko ruma, mutta olemme peittäneet sen pellavapeitolla, joka naamioi siitä ihan siedettävän. Jos hankimme joskus sen tilalle uuden, tiedän jo minkä haluaisin. (Viiden pisteen vihje: se on vaaleanpunainen ja löytyy Finnish Design Shopin sohvavalikoimasta.)

Työhuoneessa pitää ehdottomasti olla jotain inspiroivaa. Onkin omista kiinnostuksen kohteista ja työstä kiinni mikä ketäkin kutkuttaa – mieltä kutittelevista kuvista koottu inspiraatiotaulu, levyhylly, vaihtuva taidenäyttely, ikkunalaudalle pinotut lempikirjat… Meille se oli maailmankartta, sillä tämä vuosi on matkavuosi ja edessä on monenlaista reissua maailman eri kolkkiin. Halusimme mahdollisimman suuren maailmankartan, jonka avulla voisimme tutkia reittejämme ja muutenkin hahmottaa paremmin tätä palloa, jolla elämme. Löysimme sopivankokoisen lopulta vähän sattuman kaupalla jostain ulkomailta. Tarpeeksi suuria ripustuksia ei löytynyt mistään valmiina, joten Jarno rakensi ja maalasi ne itse.

Vielä muutama pikkujuttu, joilla työhuoneesta saa ihanamman, olipa käytettävissä oleva tila sitten pieni tai iso.

  • Sijoita pöydälle huumaavan hyvältä tuoksuva käsivoide, saat työpäivääsi ripauksen luksusta.
  • Tuuleta tila joka aamu ennen kuin avaat tietokoneen, raitis ilma saa ajatukset liikkeelle.
  • Kosteuttava kasvosuihke virkistää ruudun kuivattaman ihon lisäksi myös näytön äärellä kangistuneen mielen.
  • Kynttilöitä saa polttaa myös työhuoneessa! Pidän pöydällä yhtä vähän liian kallista tuoksukynttilää, jonka sytytän silloin kun kello kolkuttaa seitsemää ja haluaisin jo lyödä tietokoneen kiinni, mutta dedis painaa ja pakko jatkaa. Kynttilästä tulee hyvä mieli, joka auttaa jaksamaan – ja se on minusta aika hyvin yhdeltä kynttilältä.
  • Kynäpurkki, jossa on vain hyviä kyniä! HEITÄ HETI POIS kaikki ne viimeisiään vetelevät kynät, jotka aiheuttavat pelkkää mustesuttua ja raivoa!
  • Kaunis muistilehtiö, jota säilytetään tietokoneen vieressä. En käytä enää paperista kalenteria, vaikka vannoin vuositolkulla sen nimeen. Tarvitsen silti jotain paperista, johon kirjoittaa ihan oikealla kynällä. Muistilehtiöön kirjaan puolikkaita ajatuksenpätkiä, listoja, toiveita ja pitkän tähtäimen suunnitelmia. Olen ollut havaitsevinani, että niistä tulee helpommin todellisuutta, kun ne on kirjoitettu omin käsin paperille. Siinä on vaan jotain sellaista taikaa.
  • Kaiutin on loistava sijoitus, jos kuuntelee työhuoneessa paljon musiikkia kuten me. Liian moni kuuntelee musiikkia nykyisin tietokoneen kaiuttimista, joka on häpeällistä sekä musiikin tekijälle että kuuntelijalle. Meillä on ikkunalaudalla pieni kaiutin, johon musiikki yhdistyy langattomasti tietokoneelta. Käytämme myös kuulokkeita niihin hetkiin, kun haluaa eristäytyä kokonaan omiin maailmoihin tai toisella on vaikkapa vieraita.
  • Jotain vihreää ja elävää, sillä kasvit puhdistavat huoneilmaa, raikastavat tunnelmaa ja tuplaavat viihtyvyyden. Meillä on työhuoneen nurkassa kolme kentianpalmua eli oikeastaan kokonainen pikkuviidakko. Jos et ole tunnettu viherpeukalon taidoistasi, valitse kaktus tai mehikasvi, joka selviää niukalla kastelulla.

Siinäpä se. Mutta mitäs tuumaatte työhuoneesta? Aivan valmis se ei toki vielä ole ja tuskin tulee koskaan ihan valmis olemaankaan. Seinille ainakin on tarkoitus ripustaa valokuvia, sohvan haluaisin päivittää muutamalla pehmeällä tyynyllä ja voi olla, että huoneen järjestyskin vielä elää. Sen näkee sitten, mutta onpahan nyt tärkeimmät kalusteet päivitetty tasolle, joka taatusti kestää niin aikaa, käyttöä kuin katsetta. Mikä tärkeintä: työhuoneeseen tekee mieli mennä aamuisin. Tila inspiroi eikä lannista. Työt rullaavat, ajatus kulkee ja ideoilla on tilaa muhia. Millaisen työtilan haluaisitte muuten itse?

*** Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille. Skaba on päättynyt ja voittaja on nimimerkki June – onnea! ***

Seuraavaksi arvonta! Kommentoineiden kesken arvotaan 200 euron lahjakortti Finnish Design Shopiin. Skabakysymys saattaa aiheuttaa valinnanvaikeutta: kerro nimittäin mitä hankkisit Finnish Design Shopista, jos voittaisit?  Muista sähköpostiosoite! Arvontaan ehtii osallistua torstaihin 25. toukokuuta mennessä. Arpaonnea ja iloa!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Take me out

Ulkona tapahtui viime viikolla absurdeja. Kesken toukokuun tuli kuuluisa takatalvi, joka viimeisen kerran maalasi maan valkeaksi ja yski ulos viimeisiä hiutaleitaan. Lunta tuli taivaan täydeltä ja aurinko paistoi samalla silmiin. Tekisi mieli sanoa, että only in Finland, mutta yleistä se on kai muuallakin. Luontoäiti nyt on välillä vähän sekaisin. Ehkä se oli talven viimeinen show, encore, jonka jälkeen kevät saa astua parrasvaloihin.

Olimme Stellan kanssa nenä kiinni tietokoneissamme, kun taivas repesi auki. Hetken ikkunasta katseltuaan hän ehdotti, että painuisimme ulos kameran kanssa. Selvittelimme hetken mitä kuvaisimme. Sua noissa mun vaatteissa, kuului lopullinen ehdotus. Mulla sattui olemaan päällä enimmäkseen Stellan vaatteita – kerrankin näin päin. Nämä vaatteet ovat kuitenkin peräisin miesten puolelta.

Taivaalta putoili enää kevyttä pumpulia kun ehdimme ulos. Kunniamaininta kuitenkin siitä, että se mitä olimmekaan koneillamme tekemässä keskeytyi, kun syntyi idea. Lumipyryyn ryntääminen kameran kanssa nyt on pientä, mutta silti yksi tuhansista esimerkeistä, miksi rakastan tuota hullua. Iski inspiraatio milloin tai missä tahansa, toinen ottaa siitä kopin ja on automaattisesti mukana. Toimii molempiin suuntiin.

Lyhyen kuvasession jälkeen palasimme takaisin läppäriemme ääreen. Tasainen näppäimistön naputus jatkui siitä mihin se oli jäänyt. Ulkona lumen tulo riistäytyi uudelleen käsistä, mutta emme edes harkinneet menevämme sinne takaisin. Ehkä kuvissa olisi ollut silloin enemmän lunta, enemmän hinkattua ideaa, enemmän yritystä? Kenties, mutta niissä ei olisi ollut samaa spontaaniutta. Joskus on tärkeämpää miten asiat tapahtuvat kuin mahdollisimman täydellinen lopputulos.

Tarinan opetus on, että olitpa mies tai nainen, käytä enemmän kumppanisi vaatteita.

SWEATER | TIGER OF SWEDEN SS17
SHIRT | TIGER OF SWEDEN SS17
JEANS | DIESEL
SHOES | RED WING
SILVER CUFF | VINTAGE

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Löysimme kesän Kreetalta

✖ CHANIA, CRETE

Pari pikaista postikorttia ensimmäiseltä päivältä! Viivymme viikon Domes Noruzissa, saaren pohjoispuolella Haniassa sijaitsevassa hotellissa, joka kutsui meidät tovi sitten pressivisiitille. Se sattui sopivasti, sillä etsiskelimme juuri muutamalle projektille kuvauspaikkaa, jossa olisi jo kesä. Täällä totisesti on! Asteita on melkein kolmekymmentä ja lämpö tuntuu yhtä huumaavalta kuin aina. Varsinaisella lomalla emme ole, vaan teemme täällä töitä. Tästä näyttää muodostuvan pikkuhiljaa elämäntapa: matkustamisen mahdollistaa se, että töitä voi tehdä ihan missä päin maailmaa vaan. Sitäpaitsi ehdimme varmasti viikon aikana lomaillakin.

Hotellin tervehdys odotti meitä huoneessa! Nautimme sen tietysti terassillamme, koska sellainen on.

Voisiko joku keksiä miten kreikkalaisen valon saa purkkiin ja kuljetettua pohjoiseen?

Ystävä kysyi, että taasko teillä on lomakissa?! Tietysti on. Meillä on aina lomakissa. Usein myös lomakoira.

Huoneemme ovelta aukeaa allas, jonka toisella puolella sijaitsee samppanjabaari. Asiat voisivat olla huonommin.

Auringossa kypsyneet hedelmät katosivat äkkiä parempiin suihin. Proseccopullo kesti paljon kauemmin, koska uupuneet matkalaiset olivat liian väsyneitä nauttimaan lasillista enempää. 

Minitiikeri arvostaa rapsutusta. Vielä enemmän se arvostaa ravunpyrstöjä, joita saatoimme illallisella sujauttaa sille pöydän alle.

Kultainen valo leijailee altaalla vielä hetken ennen kuin kalpenee ja katoaa horisontin taakse.

He katselevat auringonlaskua yhdessä. Jarnon blogissa on muuten jatkoa Karibian matkajutuille. Niitä on luvassa täälläkin ihan tuota pikaa.

Nyt vaan toivotaan, että keli pysyisi näin kauniina! Näyttää nimittäin vähän huonolta seuraavien päivien suhteen, mutta elän toivossa, että säätutkijat ovat tulkinneet karttojaan väärin ja saarta lähestyy saderintaman sijaan hillitön helleaalto.

Domes Noruz tarjoaa majoituksemme – kiitos!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kohti Kreetaa

Viime viikon kilpajuoksu kelloa vastaan huipentui lauantai-iltaan. Mikko täytti pyöreitä, koko ystäväpiiri oli kokoontunut juhlimaan merkkipäivää ja minä olin lupautunut soittamaan kemuissa musiikkia. Yhden maissa yöllä painelimme kotiin pakkaamaan. Kaupunki oli täynnä baareista kohti kotejaan valuvia väsyneitä juhlijoita, kun lähdimme tasan 03:30 kohti lentokenttää.

Niin, mitenkäs nämä matka-aikataulut? Tiesin lentolippuja varatessani, että lähtöä edeltävänä iltana on Mikon kemut ja taisin sanoa ääneenkin, ettei helvetissä sitten varata taas niitä aamuseitsemän lentoja, joita varten pitää lähteä lentokentälle jo aamuyöllä. Muistelin ostaneeni liput kymmenen maissa lähtevälle lennolle, mutta sitten kun muutama päivä aiemmin tarkistin, selvisi, että lento on siis perillä kohteessa kymmenen maissa ja lähtee Helsingistä aamukuudelta. Nappiin meni! Varsinkin kun alla oli sekopäiset univelat ja rankin viikko hetkeen.

Aamukuudelta lähtevissä lennoissa on puolensa. Ei montaa, mutta kuitenkin. Lentokentän turvatarkastuksessa ei ole ruuhkaa neljältä aamuyöllä. Vain yksi kahvila on auki, joten ei tarvitse käydä läpi tuskastuttavaa valintaprosessia. Ja saa katsoa kun aurinko nousee, jos lähtöportin kanssa käy säkä. Kaikki muut nukkuivat, minä kuvasin.

Muistin taas miksi Euroopassa on ihanaa matkustaa: välimatkat ovat niin lyhyitä, että matkapäiviä ei tärväänny lentokoneessa olemiseen. Matka kesti vaivaiset neljä tuntia. Nukahdimme ennen kuin lentokone oli ehtinyt edes ilmaan, heräsimme Kreetalla. Odotin viileää alkukesäistä aamua, mutta Kreetan lentokentällä löikin vastaan +27 asteen helle. Olipa hyvä, että olimme varustautuneet villapaidoilla, huppareilla ja nahkatakeilla! Matkalaukku on onneksi täynnä mekkoja ja sandaaleja.

Ensimmäiset reissutunnelmat löytyvät muuten Instagramin puolelta, videoista joita olen innostunut tekemään inhottuani  ensin kiihkeästi koko ajatusta. Terveisin takinkääntäjä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Hix House Escapism

⊕ VIEQUES, PUERTO RICO

Iltapäiväauringon paahteessa automme kurvaa pienelle sivutielle. Raskaasti hörähtelevät hevosvoimat kuljettavat jeeppimme vaivatta läpi kuoppien ja kumpujen. On kuuma, mutta ilma virtaa avonaisista ikkunoista. Kahden pitkähiuksisen etupenkkiläisen hiukset liehuvat läpivedossa niin, että näkökenttä välillä katoaa. Tie edellisestä majapaikastamme on lyhyt, mutta tuntuu matkalta toiseen ulottuvuuteen.

Saavumme koruttoman vastaanottorakennuksen eteen. Se on harmaa, linjakas betonirakennelma. Tiskillä vanhempi rouva ottaa seurueemme vastaan. Hän puhuu rauhallisesti, toivottaa meidät tervetulleeksi hieman erilaiselle hotellikokemukselle. Jälkeenpäin mietin, että hän taisi olla ainoa ihminen, jonka näimme koko visiittimme aikana. Kaikki huoneet olivat tiettävästi buukattu täyteen, joten oli joko erikoista sattumaa ettemme nähneet ketään muuta, tai osa Hix Island Housen taikaa.

Tiskivirkailija ohjaa meidät huoneisiimme, jotka ovat vierekkäin ja toistensa peilikuvat. Kun raskaat, metalliset säleikköovet avataan, en ole enää varma mihin olen saapunut. Betoninharmaa tila on samaan aikaan tyhjä ja viimeistä piirtoa myöten täydellinen. Suuret saumattomat elementit, kuten ruokapöytä, keittiötaso ja sängynpääty ovat huoneen ainoat kiinteät osat. Huoneen toisessa päädyssä on koko seinän kokoinen, tehdasmainen nosto-ovi, jonka rouva vinssaa ylös ylpeyttä huokuen – tämä on selvästi tärkeä hetki. Näköala avautuu pation yli kauas viidakkoon. Horisontissa aurinko kelluu kuin kruununjalokivi sädehtien suoraan huoneeseemme. Näkymän kauneus tyhjentää pään. Vierailun ensimmäiset tunnit kuluvat täydellisessä hiljaisuudessa, jonka ainoastaan kameran suljinääni rikkoo.

Olen suuri LOST-fani ja tämä paikka vie täysin televisiosarjan tunnelmiin. Kolossaalisia betonibunkkereita, villihevosia niityllä ja tunne siitä, että olemme paikan ainoat ihmiset. Hixissä on jotain maagista. Se vieraannuttaa hyvällä tavalla ulkomaailmasta. Huoneessamme ei ole nettiyhteyttä, joten niinkin arkinen asia kuin kännykän näpräys unohtui täysin. Paikka saa keskittymään ympäröivään luontoon, sen tuoksuihin, väriin ja ääniin.

 

Arkkitehti John Hix on suunnitellut luomuksensa täysin luonnon ehdoilla. Rakennukset käyttävät aurinkoenergiaa ja sadevesi kerätään talteen suihkuvedeksi, jonka jälkeen se suodatetaan ja kierrätetään kastevedeksi alueen kasveille. Vieques on muun Karibian lailla hurrikaanivyöhykkeellä, joten kaikki Hix Island Housen rakennukset on suunniteltu kestämään koviakin myrskyjä. Pienetkin yksityiskohdat on otettu huomioon. Hotellin huoneissa ja asunnoissa ei ole lainkaan ilmastointilaitteita eikä niitä tarvitakaan, sillä viilentävät tuulet ohjautuvat suoraan sisään. Tuulet myös estävät hyttysten hakeutumisen rakennuksiin, koska ne etsivät seisovaa ilmaa. Hixin silmää yksityiskohdille ja käytännöllisyydelle ei voi kuin ihailla.

Päivät tuntuvat kulkevan hitaammin kuin normaalisti. Vuorokauden rytmimme alkavat noudattaa vallitsevan valon aikataulua. Aamuauringon säteiden tulviessa huoneeseemme mekin olemme jo valmiina uuteen päivään. Aamupalatarvikkeet on tuotu edellisen päivän aikana huoneeseemme: kahvipapuja, tuoretta leipää ja päivän hedelmiä. Aamun soundtrack koostuu linnunlauluista ja kahvikoneen surinasta. Aamiainen nautitaan joka päivä patiomme betonitasolla ihaillen auringonnousua. Alapuolellamme saattoi olla aterioimassa samanaikaisesti kokonainen villaheppaperhe. Taianomaista.

Pitkäksi venähtäneen aamupalan jälkeen vaellamme tavanomaisesti poolille. Somenikkikset voi samalla hoitaa pois alta vastaanottorakennuksessa, jossa on alueen ainoa toimiva nettiyhteys. Olen parkkiintunut uima-allasintoilija ja hotellien altaat ovat korkealla prioriteettlilistalla. Hix Island House on jo todistanut olevansa täysin uniikki ja epätodellinen paikka eikä hotellin uima-allaskaan ole poikkeus: se on voittanut jopa äänestyksen Viequesin parhaasta uima-altaasta. Altaan pumppu toimii aurinkoenergialla, joka kuulostaa modernilta, mutta on vuosisatoja vanhaa tekniikkaa – ja nykyisiä paljon ekologisempi tapa pitää allasvesi puhtaana. Vesi on ionisoitu ja kemikaalit ovat sen ansiosta minimissä, joten uinnin jälkeen iho ei tunnu kuivalta eikä silmiä kirvele. Jälleen pieni, mutta tärkeä yksityiskohta, joka osoittaa Hixin olevan ihan omassa luokassaan.

Hix Island House vie hotelligamen ihan uudelle tasolle. Se on jotain aivan muuta kuin muut. Silti on vaikeaa olla vertaamatta menneitä ja tulevia hotellikokemuksia Hixiin. Tuntuu, että vaivun vieläkin vähän transsiin palatessani näihin kuviin ja tunnelmiin. Voisin puhua tunteja ja käyttää tuhansia ylistyssanoja kuvaillessani tätä paikkaa, mutta en silti saisi vangittua kokemuksen ydintä sanoiksi. Se täytyy kokea itse.

Puerto Ricoon pääsee matkustamaan tällä hetkellä hämmentävän halvalla, meidänkin lippumme maksoivat alle neljäsataa. Lentoja voi hakea helposti momondon kautta. Vieques on muutenkin täydellinen lomanviettopaikka, mutta jos haluaa täysin irtaantua arjesta ja maistaa palan paratiisia, suosittelen astumaan Hixin maailmaan.

PHOTOGRAPHY BY JARNO JUSSILA & STELLA HARASEK

10 asiaa, jotka opin äidiltäni

Äitienpäivä ehti matkaanlähtötohinoideni keskellä jo vaihtua uuden vuorokauden puolelle, mutta aihe ei onneksi vanhene! Seuraa siis kymmenen asiaa, jotka olen oppinut äidiltäni. Vaikka olin mustissa pillifarkuissa ja maihinnoususaappaissa maleksivana teinityttönä sitä mieltä, että äiti on väärässä oikeastaan kaikesta, olen sittemmin huomannut, että minä se olin väärässä, sillä äiti on elänyt tällä pallolla yli kolmekymmentä vuotta kauemmin kuin minä ja tietää melkein kaiken tärkeän maailmassa.

Lontoossa vuonna 1977 (minä käytin sittemmin tuon laukun päällä roikkuvan mokkatakin puhki)

Kaikki on mahdollista, jos on valmis tekemään töitä sen eteen.

Kun olin kaksitoistavuotias, muutimme keskelle tornionjokilaaksolaista maaseutua edesmenneen isotätini vanhalle tilalle. Pihapiirissä oli talon lisäksi talli, lato ja aitta, huoneeni ikkunan alta aukesi niitty. Hevosiin hurahtaneella ei kestänyt kauaa oivaltaa, että puitteet suorastaan kutsuivat – elleivät jopa huutaneet – kesähevosta. Äiti sanoi, että senkun, jos saat sen järjestymään itse. Tämä ei suinkaan ollut vilpitön yritys opettaa tyttärelle elämästä jotain arvokasta. Äitini pelkäsi hevosia kuollakseen eikä halunnut niitä pihapiiriimme, mutta hän ei uskonut hetkeäkään, että lapsi saisi omin avuin aikaan mitään näin monimutkaista – hevoshankkeelle oli toisinsanoen turvallista myöntää näennäinen lupa.

Mutta niin siinä vaan kävi, että laskin budjetin ja säästin rahat, valjastin naapurin papan rakentamaan laitumelle vanhoista heinäseipäistä aitauksen (minä kannoin heinäseipäät paikalle, hän kaivoi ne maahan) ja kunnostamaan tallista yhden karsinan (sellaisen, josta heppa näki länkkärioven yli suoraan pihapiiriin). Naapurin maanviljelijältä sain heinät, ystävän isä suostui hevoskärryn kuljettajaksi. Sinä kesänä ikkunastani näkyvällä niityllä torkkui ensimmäinen heppa monista tulevista, pullea musta poni, jonka kanssa laukkasin pitkin metsäaukioita aina kun sain sen hereille. Kerran äitinikin uskaltautui sitä silittämään, varmaankin shokkitilassa jonka suunnitelmani systemaattinen läpivienti oli aiheuttanut.

Tämän tarinan opetus saattoi olla tahaton, mutta sen jälkeen äitini ei enää kertaakaan kyseenalaistanut päättäväisyyteni rajoja siksi, että olin lapsi, vaan kannusti kaikessa mitä keksin haluta ja tehdä (no, festarireissuista joita teinivuosina tein hän ei ollut ihan yhtä innoissaan kuin toisista suunnitelmistani). Siksi uskalsin perustaa parikymppisenä toiminimen, myöhemmin yhden ja sitten toisen osakeyhtiön, enkä ole juuri pysähtynyt miettimään, että mitäs sitten, jos kaikki meneekin päin seinää. Useimmat suunnitelmat onnistuvat, jos on valmis näkemään niiden eteen vaivaa. Ja ne, jotka epäonnistuvat – no, niistä oppii kaikkein eniten.

Muuta työksi se mitä jokatapauksessa teet.

Silloin kaksitoistavuotiaana heppahulluna en oikeastaan ajatellut mitään muuta kuin hevosia (ja vähän poikia, jotka olivat enimmäkseen tylsiä, koska eivät halunneet puhua hevosista). Silloin kun en voinut viettää hevosten kanssa aikaa, piirsin niitä. Kaikkialle. Kouluvihkoihin, puhelinluettelon kanteen, luonnoslehtiöihin. Olin aika hyvä ja äitini ehdotti, että piirroksistani tehtäisiin postikorttisarja. Hän oli nähnyt kuinka kirjakaupoissa myytiin ihan menestyksellä huomattavasti huonompia postikortteja ja oli varma, että päihittäisin kilpailijat kepeästi. Valokuvaus vei sitten mennessään eikä postikorttisarjaa tullut, mutta opin äidiltäni kyllä kyvyn nähdä mahdollisuuksia asioissa, joita jokatapauksessa rakastin ja tein. Jari Sarasvuo on puhunut tästä sittemmin paljon, mutta anteeksi vaan Jarppa, minun äitini oli ensin.

Tämä blogi on osuva esimerkki. Olen kirjoittanut siitä saakka kun kynä pysyi kädessä, kuvaamaan aloitin teinivuosina kun löysin kaapista äidin vanhan pokkarikameran. Vuosia myöhemmin perustin päähänpistosta blogin, joka tarjosi paitsi julkaisukanavan vimmaiseen itseilmaisun tarpeeseen, myös tavan elättää itseni.

Sukupuoli ei määritä sitä mitä me olemme.

Minua ja veljeäni ei koskaan kohdeltu eri tavalla siksi, että olimme eri sukupuolta. Johtuu ehkä siitä, että äitini kasvoi aikoinaan kolmen veljen keskellä eikä ollut yhtään tyytyväinen siihen, että sai ainoana tyttönä osakseen erilaisia odotuksia tai vaatimuksia kuin veljensä. Ajat olivat silloin tietysti toiset. Meidän kasvatuksemme oli onneksi melko sukupuolineutraali, vaikka 80-luvullakaan ei sellaisesta vielä puhuttu. Minä rymysin polvet mudassa, painin veljeni kanssa, hypin lätäköissä ja jahtasin sisiliskoja. Oli minulla myös viidennen ikävuoden Vaaleanpunainen Vaihe ja sekin oli äidille ok. Kiipeilin puissa vaaleanpunaisissa mekoissani ja rakensin majoja niin korkealle, että neljä vuotta nuorempi veljeni ei yltänyt niihin.

Äitini ei suhtautunut lastensa tulevaisuuteenkaan sukupuoliodotusten kautta. Hän piti aivan yhtä mahdollisena ja arvokkaana sitä, että minusta tulisi taiteilija, eläinlääkäri, kotiäiti tai Nokian johtaja. Tekniikkayrityksen johtamisesta en ole sentään koskaan haaveillut, mutta äidilleni kuuluu kiitos siitä, ettei minulle ole tullut ikinä mieleenkään, että olisi olemassa asioita joihin en naisena kykenisi tai halutessani yltäisi.

Olen aivan hyvä just tälläisenä kuin olen.

Äitini ei koskaan yrittänyt ohjata minua mihinkään suuntaan tai muuttaa minussa mitään, hän vain tuki kaikkea mistä olin kiinnostunut. Kun olin intohimoisen innostunut muinaisista kulttuureista ja halusin olla arkeologi, äitini vei minut museoon katsomaan muinaisten egyptiläisten näyttelyn niin monta kertaa kun halusin. Tykkäsin piirtää, maalata ja kirjoittaa, joten minulla oli aina kyniä, papereita ja värejä. Haaveilin myös eläinlääkärin ammatista eikä äitiä haitannut yhtään, että huoneestani tuli joksikin aikaa eläinsairaala – hän toi sinne laastareilla teipattuja pehmoeläinpotilaita. Rakastin laulaa ja kailotin kotona yhtenään, joten hän vei minut kuoroon.

Sain kotoa vankan uskon itseeni ja luulen siksi selvinneeni kohtalaisen pienillä kolhuilla niistä vuosista, kun olimme muuttaneet Suomeen, en puhunut vielä kieltä ja jouduin silmätikuksi kaikissa kouluissa, joihin menin. Minua kiusattiin ihan kaikesta – siitä miten puhuin ja pukeuduin, millaista musiikkia kuuntelin, mistä olin tullut, mitä harrastin. Jopa naamatauluni ja nimeni olivat väärät. Ei tullut hyvä mieli enkä vieläkään juuri välitä vierailla pohjoisessa, mutta en myöskään ajatellut kertaakaan, että ne olisivat olleet oikeassa. Äidiltä opittua sekin, että rumilla sanoilla tulee kertoneeksi enemmän itsestään kuin sanojen kohteesta.

Periksi ei anneta! Mutta joskus kannattaa vaan antaa olla.

Äitini on sinnikkäin ja vahvin ihminen, jonka tunnen. Hän ei koskaan luovuttanut tai mennyt tiukassa tilanteessa paniikkiin, edes silloin kun ajoimme Australiassa kahdeksankaistaisella moottoritiellä satakaksikymmentä kilometriä tunnissa, taivas repesi auki ja alkoi sataa niin kovaa, ettei autosta näkynyt edes konepeltiä. Äidiltä olen oppinut tietyn kylmäpäisyyden: hätääntyminen ei auta. Joka tilanteesta selviää kyllä, kun vaan käyttää vähän järkeä. Äidiltä olen oppinut senkin, että on viisautta myös tietää milloin antaa olla ja siirtyä eteenpäin. Mitään hyvää ei synny vääntämällä väkisin.

Elämä on seikkailu, mutta ei se kotiovelta tule hakemaan.

En tiedä onko äitini koskaan pelännyt uutta, mutta jos on, hän ei ole antanut sen hidastaa. Hän on muuttanut maailmalle opiskeluiden ja töiden perässä, asunut milloin Utsjoella, milloin Lontoossa, oppinut siinä sivussa neljä tai viisi tai kuusi kieltä. Maapallon toiselle puolelle Australiaan hän muutti isäni ja vastasyntyneen meikäläisen kanssa siksi, että heillä vaan oli sellainen fiilis. Sitä ennen he toki vähän matkustelivat, koska mitäpä muutakaan pienen vauvan kanssa tekisi? Minä olen nukkunut rintarepussa havaijilaisen palmun alla, autossa matkalla Saudi-Arabiaan, kanadalaisilla lentokentillä ja Berliinin rautatieasemalla, jossa minusta on kuva kun torkun isäni veljen sylissä.

Ihailen yli kaiken tätä asennetta. Elämässä voi keskittyä joko hidasteisiin ja haasteisiin, tai sitten nähdä kaikki mahdollisuudet, ovet ja ikkunat. Ja sen, että maailma on auki, jos vaan haluaa mennä.

Pönttö huumorintaju.

Olen perinyt äidiltä myös huumorintajuni ja se on näkökulmasta riippuen hyvä tai huono asia. Me viihdymme yhdessä erinomaisesti, koska voimme vapaasti viljellä sarkasmia, mustaa huumoria, aivan kauheita puujalkavitsejä ja erilaisten kielten sekasotkua ja niiden tarjoamia sanaleikkejä, jotka ovat todennäköisesti hauskoja vain sellaisen perheen mielestä, joka tietää millaista on kolmikielinen elämä.

Ole aina ystävällinen – mutta tarvittaessa myös tiukka.

Olen aina tiennyt, että ystävällisyydellä pääsee maailmassa pidemmälle kuin melkein millään muulla. Sen olen oikeastaan oppinut molemmilta vanhemmiltani. Tämän äitini opin olen sen sijaan oivaltanut vasta viime vuosina: pitää olla silti valmis puolustamaan rajojaan, oikeuksiaan ja ajatuksiaan. Jos rajoja ei aseta itse, joku muu tekee sen puolestasi ja siitä ei seuraa koskaan hyvää.

Äitini on vasta eläkkeelle jäänyt opettaja, joka oli tosi tykätty oppilaidensa joukossa. Saattaa liittyä myös äitini huumorintajuun, mutta uskon sen johtuvan ennen muuta siitä, että hän oli rento ja reilu, mutta samaan aikaan äärimmäisen napakka silloin kun tilanne sitä vaati. Sellaisella voittaa jopa vallattomien teinien kunnioituksen.

Kahvilla käyminen on parasta.

Meillä on äidin kanssa yhteinen harrastus: tykkäämme kahvitella. Parhaat kahvitteluolosuhteet ovat sellaiset, että seura on tuttu eikä tarvitse puhua ellei huvita, vaan voi uppoutua lehteen tai ohikulkijoiden tuijotteluun. Kahvi kaipaa kaverikseen tuoretta pullaa ja pullan pitää olla niin hyvää, että se on kaiken siihen upotetun sokerin, voin ja valkoisen vehnän väärti. Pulla on myös vähemmän epäterveellinen, jos sen syö osissa. Tiedättehän, puolitetaan pulla ja päätetään syödä vain toinen puolikas. Ja sitten vähän myöhemmin syödään se toinen. Yleisesti tunnettu tosiasia.

Kirjat ovat elämä.

Äitini luuhasi opiskeluvuosinaan kaupungin kirjakaupoissa ja luki kirjoja seisten hyllyjen välissä, jottei tarvitsisi ostaa niitä. Hän on nopein lukija jonka tiedän, joten hän kahlasi todennäköisesti läpi melkoisen määrän teoksia ennen kuin valmistui englantilaisesta filologiasta.

Olin käynyt äidin kanssa kirjastossa pikkutytöstä asti ja oppinut, että kirjat ovat ikkunoita uusiin maailmoihin. Siitä tiedosta oli paljon iloa silloin kun asuin pohjoisessa, heppahulluus oli vaihtunut musiikin diggailuun, janosin ihmisiä ja elämää ja haaveilin päivät pitkät elämästä missä tahansa muualla. Olin oppinut jo lukemaan suomeksi ja luin kaiken minkä sain käsiini vanhojen Valittujen Palojen jatkokertomuksista äidin hyllystä löytyneisiin intiaaniromaaneihin, sotakirjoihin ja Agatha Cristien dekkareihin. Ylitornion kunnankirjaston nuorten osasto oli nopeasti luettu läpi, joten siirryin aikuisten puolelle ja ahmin aivan kaikkea Kafkasta Eeva Kilven runoihin. Monet niistä piti tosin lukea myöhemmin uudestaan – esimerkiksi Dostojevskin klassikkoteosten suomenkieliset laitokset aukesivat (ei kovin yllättäen) melko kehnosti, kun oli kieltä vasta pintapuolisesti ymmärtävä teini.

Ehdin lukea nykyisin vähemmän kuin toivoisin, mutta yöpöydällä on aina pino sopivaa hetkeä odottavia kirjoja. Lukeminen edustaa minulle suurinta ja kauneinta rentoutumisen muotoa: mikään ei piippaa, pirise eikä vaadi huomiotani, on vain minä, kirja ja loputtomasti aikaa. No, joskus aikaa on vain sporamatkan verran, mutta lukiessa se tuntuu hyvällä tavalla ikuisuudelta. Siltä, että kävin jossain ihan muualla.

Kiitos äiti! Olet ollut minulle paras äiti, jonka olisin voinut toivoa. Päivän myöhässä: onnea kaikille äideille, onnea tuottavaa tähtipölyä kaikille äidiksi haluaville ja valoa heille, joiden äidit eivät ole enää joukossamme.

Kahvin voimalla

Apua mikä amazing race tämä viikko on ollut. Tuntuu vähän siltä, että ansaiten jonkun mitalin kun olen selvinnyt siitä järjissäni – tai no, ainakin yhtenä kappaleena. On ollut pinokaupalla töitä ja kaikki olisi varmasti mennyt hyvin, jos samaan aikaan ei olisi ollu kaikki mahdolliset vastoinkäymiset rikkimenneistä kovalevyistä lumipyryyn, joka päätti tulla juuri silloin kun kuvia varten tarvittiin toukokuista aurinkoa. Olen nukkunut ihan liian vähän, syönyt jos ruoka on kannettu nenäni alle (kiitos miehelle, joka varsin konkreettisilla tavoilla pitää minua hengissä) ja kaahannut todo-listaa läpi raivolla. Ja kahvilla. Paljon kahvia.

Tämäkään ei ollut se viikko kun minä lopetan kahvin juomisen.

Mutta äiti, älä huolestu. Tästä tuli nyt tälläinen viikko eikä tätä enää kauaa kestä, nimittäin varhain aamulla lähtee lentokone kohti Kreikan saaristoa. Tänä iltana käyn vielä soittamassa levyjä ystävän syntymäpäivillä, viimeiset tekemättömät työt kelasin naputtaa kasaan lentokoneessa. Olen niin väsynyt, että saatan tuupertua lentolippuni alle. Hullua, että elämäni oli joskus tälläistä melkein koko ajan! En tajua miten (ja miksi) jaksoin sitä sekopäistä menoa niin kauan. Onneksi kilpajuoksuviikot ovat nykyisin poikkeuksia eikä sääntöjä.

PHOTO BY JARNO JUSSILA

Meriteitse minilomalle

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia ja Silja Line

✖ MAARIANHAMINA, AHVENANMAA

Instagramissa seuraavat varmasti huomasivatkin, että olimme viikonvaihteessa tien päällä! Suuntasimme tosiaan sunnuntaiaamuna kohti Turkua ja siellä sijaitsevaa laivaterminaalia, agendalla muutaman päivän pikkuloma. Silja Line on minulle (kuten varmasti kaikille) vanha tuttu vuosien varrella tehdyistä risteilymatkoista. Lukemattomat kerrat on tullut matkattua kaveriporukalla Tukholmaan, mutta tällä kertaa olimme kaksin ja suuntana oli Ahvenanmaa, jossa olin käynyt aiemmin vain kerran hätäisellä työmatkalla ja halunnut takaisin siitä saakka. Lähtökohdat: kunnossa.

Silja Linen tämän kevään uutuuksia on, että pelkän risteilyn sijaan on mahdollista varata kokonainen miniloma, joka sisältää risteilyn lisäksi yhden tai kahden yön majoituksen kohteessa. Ahvenanmaan hotellimatka kuulostaa ihanalta ja sitä se onkin, vaivaton tapa lähimatkailla saaristossa, päästä pariksi päiväksi irti arjesta tuulettamaan päätä. Sellaista aina silloin tällöin tarvitaan – ja parasta on, jos pääsee tuulettamaan sitä yhdessä pitkätukkaisen lempi-ihmisensä kanssa.

Menomatkalla pääsimme Silja Galaxyn kyytiin, joka lähti Turusta aamukahdeksan maissa. Olimme varhaisesta aamuherätyksestä ja varsinkin sitä edeltäneestä pitkästä viikosta poikki, joten painelimme ensitöiksemme hyttiin ottamaan pienet päiväunet. A Premium -hytin pyöreä ikkuna sängyn yläpuolella oli hurmaava – puhumattakaan sieltä näkyvästä maisemasta! Oli vaikeuksia rauhoittua nukkumaan, kun laiva lipui Turun saariston läpi ja saarimaisema muuttui kilometri kilometriltä karummaksi ja kauniimmaksi. Saarihulluus tuntuu olevan pahenemaan päin eivätkä tälläiset laivareissut kyllä yhtään auta asiaa.

Heräsimme huomattavasti virkeämpinä – ja raivonälkäisinä. Hotellimatkaan kuuluva erikoisaamiainen oli ehtinyt päättyä kymmeneltä, mutta olimmekin laskeneet sen varaan, että kala- ja äyriäisravintola Happy Lobsterissa on runsas brunssi, johon kuuluu mm. kannullinen kahvia ja kuohuviinilasilliset. Ihanaa vetelehtiä notkuvan pöydän äärellä kun kerrankin ei ollut mihinkään kiire – matkaa Maarianhaminaan oli jäljellä vielä monta tuntia eikä ollut muuta kuin siniseksi sulava horisontti ja aikaa. Ravintoloita ja muita viihdepalveluita on muuten tainnut tulla lisää sitten viime risteilyreissuni, ja hyvä niin. Jos perinteinen buffet ei tunnu omalta jutulta, muita vaihtoehtoja nähtävästi piisaa.

Kävimme tietysti tax freessä, se vaan kuuluu asiaan. Tuoksuja nuuhkitaan, aurinkolaseja sovitetaan, ylellisiä kuultovoiteita sivellään kämmenselälle kunnes poikaystävä kiskoo eteenpäin. Löysin Guccin hajuvesihyllyltä oman luottotuoksuni, jota ei ole myyty maissa vuosikausiin. Luulin, että se oli hävinnyt laivoiltakin, mutta täällä sitä näköjään vielä on! RayBanilta löytyi vaikka mitä malleja joihin en ole muualla törmännyt, kuten nämä pyöreät pinkit upeudet, jotka Jarno yritti tietysti yllyttää minut ostamaan. Jäivät toistaiseksi hyllyyn. Olisipa näistä puuterisempi versio niin ostaisin heti.

Nyt pois sieltä, nainen.

Laivalla nyt on muutenkin mukavaa matkustaa, mutta iso iso plussa siitä, että laivaan on helppo tulla myös auton tai pyörän kanssa. Jos kevät olisi ollut pidemmällä, olisimme ehkä lähteneet matkaan fillareiden kanssa, mutta viileät kelit tekivät valinnasta helpon ja lähdimme autolla. Onhan se nyt ihan hämmentävän helppoa: senkun nostaa kotiovella matkalaukut autoon, suhaa terminaaliin ja ajaa autokannelle. Maihinnousukortin saa mukaansa matkan varrelta nousematta autosta. Matka kuluu kierrellen laivan kaupoissa, katsellen ravintolassa ohilipuvaa saaristomaisemaa ja hengaten hytissä. Määränpäässä ei tarvitse kuin ajaa auto ulos ja huristella hotellille.

Maarianhaminassa kaikki on lähellä: hotelliimme oli terminaalista vain muutaman minuutin matka. Olimme valinneet tarjolla olevista vaihtoehdoista majapaikaksemme Hotell Pommernin, joka vaikutti sopivalta paikalta viettää pari kiireetöntä päivää. Myös kehuttu viinibaari saattoi vaikuttaa valintaan. Kaikki Maarianhaminassa liittyy jotenkin mereen, niin tämä hotellikin: se on saanut nimensä maailman vanhimmalta alkuperäisessä kunnossa säilyneeltä purjealukselta, joka viettää ansaittuja eläkepäiviään ja toimii nykyisin museona Maarianhaminan satamassa. Nelimastoinen kaunokainen on ollut ankkurissa vuodesta ’57 asti.

Kävimme tietysti katsomassa! Koska laiva.

SKEDESPOTTI, huuteli seuralaiseni ilahtuneena pitkin matkaa. Maailma näyttää ilmeisesti erilaiselta skeittaajan silmin.

Kävimme kävelemässä ja katselemassa veneitä. Pysähdyimme syömään laiskan illallisen, kun tuli nälkä. Paikallinen Stallhagen-olut olikin tuttu edelliseltä Ahvenanmaan reissulta, tykästyin siihen silloin ja tilailen sitä silloin tällöin Helsingissä. Kaupungilla oli kiireetön tunnelma, vähän odottava, samanlainen kuin monissa paikoissa, jotka viettävät talvisin hiljaiseloa ja heräävät kesäisin eloon. Ahvenanmaalla alkaa vuoden vilkkain matkailusesonki aivan pian, kesäkuun alussa. Hidas tunnelma sopi meille hyvin, kuljeskelimme aikamme ja vetäydyimme aikaisin hotellihuoneeseen.

Olin tietysti suorittanut pienen internet-tutkimuksen ennen matkaamme. Silja Linen sivuilta löytyy Ahvenanmaan kohdevinkkejä ja moni ystäväkin on viettänyt saaristossa aikaa. Ahvenanmaalla voi tehdä vaikka mitä: valloittaa saaren pohjoispuolen Geta-vuoret, tutkia saarta pyörän selässä, koluta luontopolkuja, meloa tai pulikoida Mariebad-kylpylässä, jolla on oma hiekkaranta. Takana on aika kiireinen kevät, joten päätimme tällä kertaa skipata saariston tarjoamat aktiviteetit ja keskittyä ihan vaan ruokaan ja rentoutumiseen. Sää suosi suunnitelmaamme – satoi lunta, samaa sakeaa pyryä, jota tuli kuulemma taivaan täydeltä Helsingissäkin. Onneksi oli auto, ei paljoa lumisade haitannut. Päätimme viettää päivän kierrellen Maarianhaminaa ja sen lähiseutuja. Luontopolut ja kanoottiseikkailut jäivät nyt odottamaan seuraavaa kertaa, samoin ne kaksikymmentä uimarantaa, jotka Ahvenanmaalta kuulemma löytyy. Onpahan syy tulla takaisin.

Jostain syystä uusissa paikoissa tekee mieli päästä korkealle ja katsoa kauas. Ehkä se on jokin alitajuinen tarve hahmottaa missä päin palloa sitä onkaan ja nähdä omin silmin millainen maisema ympäriltä avautuu. Suuntasimme siis lounaalle näkötornin kahvilaan. Oli retkilounas, kuumat toastit ja sitruunalimut, jälkkäriksi kahvit ja ahvenanmaalaista pannukakkua, johon oli laitettu pieni lippu. Lämmittelimme kahvilan keskellä ritisevän tulen äärellä.

Kävimme tutkimassa Maarianhaminan Merikorttelia kaupungin itäisessä satamassa. Olin lukenut internetistä, paikasta jossa kaikki tieto asuu, että venevajojen, ranta-aittojen ja laitureiden muodostama kortteli on kappale elävää merellistä historiaa: siellä on veistetty veneitä, taottu rautaa ja rakennettu suuria puualuksia. Museossa voi uppoutua puulaivan- ja venerakennustyön historiaan ja nykyhetkeen. Korttelista löytyy nälän yllättäessä myös ravintola, mantereellekin levinnyt Pub Niska, joka tarjoilee moderneja pizzoja eli peltileipiä.  Käsityöläistalon myymälä Saltissa myydään paikallisia käsitöitä ja piipahdimme tietysti tutkimassa valikoimaa, koska saaristokulttuuri kiinnostaa ja olen hulluna esineisiin, joissa käsityön jäljet on jätetty näkyviin. Suosikkini myymälästä: mustat valurautaiset kulhot ja vadit, ahvenanmaalaiset lampaantaljat, paksut leikkuulaudat, luomusaippuat ja pitkävartiset villasukat, joiden varteen on kudottu värikkäitä raitoja.

Minulla oli lukiovuosina poikaystävä, joka opiskeli historiaa. Yhtenä kesänä kiersimme rämisevällä pikkuautolla kaikki Suomen keskiaikaiset linnat, joita on aikoinaan rakennettu hiki hatussa etenkin maan länsirannikolle. Ahvenanmaan ainoa linna Kastelholma jäi sillä kierroksella näkemättä, mutta nyt on paikattu sekin aukko sivistyksessä. Sundissa sijaitsevassa linnassa ei ollut visiittimme aikaan ketään muuta, se korosti paikan jylhää hiljaisuutta. Kiertelimme muureilla, katselimme sieltä avautuvaa kaislojen reunustamaa joenuomaa.

Mäyräkoirat kielletty! Varmaan siksi, että linnassa on niin paljon jyrkkiä portaita.

Päivän kohokohta odotti ihan kulman takana: olimme nimittäin varanneet pöydän Smakbynista, ahvenanmaalaisten rakastamasta ravintolasta, jonka paikallinen kokki Michael Björklund on jokunen vuosi sitten perustanut. Smakbyn oli minulle entuudestaan tuttu, sillä vierailin siellä työni puolesta pari vuotta sitten ja tiesin mitä odottaa: superhyvää ja simppeliä saaristolaisruokaa, jossa yksinkertaiset raaka-aineet saavat loistaa. Ravintolasta saa myös vaatimattomasti maailman parasta saaristolaisleipää, jota Micken anoppi valmistaa. Ostimme sitä mukaan ravintolan putiikista sekä itsellemme että tuliaiseksi ja oli hilkulla, että kumpikaan limppu ei selvinnyt kotiin asti.

Ravintolasalissa on vielä toukokuussa yllinkyllin tilaa, mutta kesään mennessä pöydät täyttyvät nälkäisistä paikallisista ja saarella vierailevista. Micke ei ollut tällä kertaa paikalla, mutta tapasimme hänen vaimonsa Jennyn, joka kertoi tilan kuulumisia. Kaikenlaista uutta on taas suunnitteilla, eikä Smakbyn ole ennenkään tyytynyt pelkkään ravintolatoimintaan: raflan yhteydestä löytyy myös putiikki ja oma tislaamo, jossa tehdään pääasiassa paikallisista aineksista erilaisia viinejä, liköörejä ja hedelmäviinoja. Pullot ovat niin kauniita, että niitä voisi sijoittaa keittiöönsä ihan vaan koristeeksi (tosin tuskinpa jäisivät nautiskelematta).

Parsaa, hapankaalta ja kauden vihanneksia.

Yksi suosikkiruoistani maailmassa: kalaa ja pottuja voikastikkeella. Ei sen tarvitse olla sen monimutkaisempaa. Viereen se Micken anopin musta leipä niin ollaan lähellä ruokataivasta.

Vatsat täynnä! Oli pakko skipata jälkkäri, mutta saimme vielä eteemme snapsitarjottimen, johon oli katettu maistiaiset tislaamon suosituimmista tuotteista. Ehdoton suosikkini oli kirsikkalikööri, ei sinänsä mikään suuri yllätys, koska rakastan melkein kaikkea missä on kirsikkaa. Jarno oli kuski ja sai tyytyä vain kastamaan kielenkärkensä.

Seuraavan aamun pakkauspuuhissa hotelliaamiaisen jälkeen.

Seuraavana päivänä oli vielä aikaa vähän kierrellä ennen laivan lähtöä. Tutkimme kaupunkia ja kuljimme rannoilla kunnes alkoi sataa lunta, joten pakenimme mihinkäs muualle kuin JÄÄTELÖLLE! On sentään toukokuu! Anna & Aldo on perinteinen italialainen gelateria, jota pitää kahdeksan vuotta saarella asunut italialaispariskunta. Juttelin heidän kanssaan tovin ja sain nähdä keittiön, jossa jäätelöt valmistuvat. Listalta löytyi uskomattomia annoksia, juuri niitä suklaata ja syntiä tihkuvia spektaakkeleita, joita näkee vanhoissa elokuvissa. Sellaisia ei ole enää paljoa näkynyt sen jälkeen kun smoothiet ja muut terveysherkut tulivat muotiin. Oli pakko tilata kaikkein suurin pikari, joka notkui suklaakastikkeesta, kekseistä, vohvelitikuista ja karamellikiteistä. Kirsikka puuttui, mutta senkin olisi varmasti saanut jos olisi vaan pyytänyt. Lystikäs pariskunta ja ihanalla tavalla vanhanaikainen jäätelöbaari – suosittelen. Oli siellä pieni terassikin, mutta ulkona pyrytti taas. Nautimme siis synnistämme suosiolla neljän seinän sisällä.

Kun enemmän on enemmän (annoksesta ehdittiin tosin vähän verottaa ennen kuin muistin kaivaa kameran esiin).

Paluumatka Ahvenanmaalta takaisin Turkuun taittui Baltic Princessilla. Nauratti taas se kolmen minuutin matka hotellista terminaaliin: olemme kuuluisia viime tingan ihmisiä ja yleensä viimeisenä paikalla kaikkialla, mutta kerrankin ei tullut lähtökiire. Laiva lähti liikkeelle kahden maissa ja oli perillä Turussa seitsemän jälkeen – siinä ehti siis hyvin iltapäivän ajan hengähtää, syödä ja kerätä voimia ennen ajomatkaa takaisin Helsinkiin. Melko stressitöntä matkantekoa.

Ennen lähtöä vedetyllä jäätelöannoksella olisi varmasti kaloriensa puolesta pärjännyt viikon, mutta oli suolaisen nälkä ja lounaskupongit polttelivat taskunpohjalla. Valitsimme italialaisen Tavolata-ravintolan, joka oli itseasiassa todella viihtyisä, ja vedimme siellä pizzalounaan. Tai no minä tilasin parsarisoton ja sen kunniaksi proseccon – on nimittäin se maaginen aika vuodesta, kun saa parsaa! Risotosta ei ole kuvaa, koska ennätin vahingossa syödä sen, mutta buffalomozzarella-annoksen muistin sentään taltioida reissuraporttiin. Oli hyvää, söin kaiken (no Jarnolle jätin vähän).

Rennon lounaan ja muutaman taxfree-ostoksen jälkeen menimme tsekkaamaan DeLuxe-hyttimme, joka oli edellistä suurempi ja sisälsi leveän sängyn lisäksi myös sohvan. Tällä kertaa ei nukuttu, vaan hengattiin, kuunneltiin musiikkia ja otettiin suttuisia saarikuvia, jotka näyttävät unilta. Lempiharrastukseni heti suttuisten katuvalokuvien jälkeen.

Kävimme kyyläämässä saaria myös aurinkokannelta kun Turku lähestyi. Tuo minulle. Eikun tuo. Tai molemmat.

Matkalaiset tyytyväisinä, melkein perillä Turussa. 

Saariseikkailu takana! Vaikka olikin sitten aika iisi seikkailu. Ei sitä aina tarvitse kivuta vuorelle, joskus sitä kaipaa kaikkein eniten vaan kiireettömyyttä, sitä ettei ole kummempia suunnitelmia tai pakkoa olla missään. Oli ihanaa olla kaksin, nukkua hyvin ja käydä aamuisin valmiiksi katettuun pöytään, juoda muiden keittämää kahvia. Ahvenanmaa on kaunis paikka ja haluan ehdottomasti sinne takaisin ensi tai jonain kesänä, mutta ehkä kaikkein eniten tällä minimatkalla rakastin tätä matkanteon mutkattomuutta. Ei tärvääntynyt aikaa turhaan säätöön ja merimatkakin oli rentouttava (sitä ei kovin usein voi esimerkiksi lentomatkailusta sanoa). Ei sitä aina tarvitse lähteä Berliiniin, Pariisiin tai Lontooseen asti viikonloppulomalle – läheltäkin löytyy kiinnostavia kohteita. Ehkä kokeilemmekin ensi kerralla millaista on laivamatkailu pyörän kanssa.

Aiotteko valloitella saaria tänä kesänä?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

She walks in the sun to me

Tämä levy vie mua kauas ajassa taaksepäin. Rujo ja jokseenkin ruma kansi sai mutkin piirtämään tähtiä koulun pulpettiin ja penaaliin. Mielikuvituksettomasti nimetty levy: No.4 ei nimensä puolesta herätä tunteita puoleen eikä toiseen, mutta sisältö sen sijaan on teleportti oman mieleni nostalgiaan. Kaunis, huoleton nuoruus tulee hetkeksi takaisin levyn kulkiessa kohti loppuaan.

Voisin linkata tähän koko albumin, mutta haluan nostaa siitä esiin ainoastaan yhden kappaleen. Toivon, että joltain löytyy aikaa myös koko levyn kuuntelemiseen. Mun aivoreseptorit menee totaalisen jumiin ja pulssi kiihtyy kun tämän kappaleen akustinen sointukierto alkaa soimaan. Biisi on levyn viimeinen raita Atlanta. Kaunis jäähyväinen niin levylle kuin tarinallisestikin.

Kotona on megalomaaninen kiire päällä, kun kaikki asiat on saatava tehtyä ennen sunnuntain matkaa. Tästä johtuen laahaavat kitaravetoiset biisit on kuulemma nyt kielletty, mutta laitan protestiksi biisin soimaan vielä viimeisen kerran ja sitten palaan todellisuuteen.


STONE TEMPLE PILOTS – ATLANTA