Kaikille ei välttämättä tule yllätyksenä, että olen listojen laatimiseen taipuvainen neurootikko, joka hahmottaa maailmaa purkamalla sen sanoiksi, valokuviksi – ja todo-listoiksi. Kesän päättyminen alkaa pikkuhiljaa olla tosiasia jota ei voi kieltää (olen yrittänyt, uskokaa pois). Siispä olen laatinut itselleni muistilistan tulevalle syksylle.

Onni löytyy peiton alta.
Ei se onni, hölmöläiset. Puhun tietysti nukkumisesta. Kun nukkuu enemmän, jaksaa paremmin – fiksut ovat tajunneet tämän ajat sitten, toisilla kestää vähän kauemmin. Tie yhteiskuntakelpoiseen vuorokaudenrytmiin on ollut piinallisen pitkä, mutta alan hitaasti oppia. Kun kello lyö yksitoista, on aika sulkea tietokone, hakeutua hammasharjan luo ja painaa pikkukoirien kuononpäähän hyvänyön suukot. Sen sijaan ei ole aika esimerkiksi arkistoida alkuvuoden kuitteja, järjestellä kenkäkaappia, googlata koiranpentuvideoita tai alkaa laskeskella kuinka paljon maksaisi matka Malediiveille (paljon, voin kertoa).

Asia kerrallaan. Yksi riittää.
Kuten äitini ja äidinäitini ja eittämättä kaikki tornionjokilaaksolaisen sukumme naiset häntä ennen 1500-luvulle saakka, osaan tehdä kolmetoista asiaa kerrallaan. Mutta on kestänyt koko elämä tajuta, ettei ole pakko, jos ei halua. Tänä syksynä ajattelin opetella keskittymisen kullanarvoisen taidon ja tehdä kerrallaan vain yhtä asiaa. Tekeminen ei hosumalla lopu, mutta hosumalla viuhuu kyllä puolet päivästä ohi niin ettei illalla muista mitä aamulla teki. Siis muuta kuin hosui.

Mitä vähemmän kotona on kamaa, sen enemmän huoneisiin mahtuu happea.
Olen aina tiennyt, että vähemmän on enemmän, mutta asun ensimmäistä kertaa elämässäni kodissa, jossa on tarpeeksi tilaa kaikelle kirjoista kenkiin. Ironista on, että omistan vähemmän kuin koskaan. Nyt ollaan pikkuvaimoilussa päästy jo mikkorasilamaiselle tasolle: olen kantanut asunnosta ulos kaiken turhan – myynyt, lahjoittanut ja kierrättänyt – ja järjestänyt jäljellejäävät esineet niin, että jokaisella on paikkansa, käyttötarkoituksensa ja ympärillään tilaa hengittää. Loput romut ovat tietysti ehdottoman tarpeellisia kuten kahdeksantoista vuotta sitten ostettu makuupussi, hirviömäisen suuret hirvensarvet ja kaksimetrinen valotaulu, jossa lukee Land of the stupid. Enää puuttuu rutiini tämän vastasaavutetun autuuden ylläpitämiseen, sillä valitettavasti minulla on yhä taianomainen kyky levittää ympärilleni täydellinen totaalikaaos alle kolmessa minuutissa.

Löydä valo pimeästä.
Ajattelin tänä syksynä kokeilla vähenevän valon aiheuttaman ahdistuksen keskellä radikaalia konseptia nimeltä asennemuutos. Kyllä, jo nyt, kahdenkymmenen Suomessa asutun vuoden jälkeen! Sitäpaitsi: elämässäni on ihminen jonka lempivuodenaika on talvi, hän odottaa sitä jo. Ehkä hän opettaa minutkin rakastamaan tätä pohjoista pimeää.

Ei minulla muuta tänään. Kaikista merkeistä päätellen tästä on tulossa historiallisen hyvä syksy.

Notes to self to survive fall: sleep more, learn the magic of doing one thing at a time and keep it simple at home. And: if you’re lucky enough to meet someone who is able to love the darkest time of the year, don’t let them go.

Photos by Dorit Salutskij