Viimeinen vuorokausi ennen kuin meri jäätyi. Kävelin aamutapaamisesta rannan kautta kotiin. Hain lisälämmikkeeksi toisen kaulahuivin ja paksumman pipon, herätin koirat peiton alta, patistin kämppäkaverin toppakenkiinsä ja pakotin koko kärttyisän konkkaronkan ulos. Horisonttiin asti höyryävä meri sai kummasti kiukun katoamaan. Rantakahvilasta haettu kahvi auttoi myös.

There’s a winter wonderland just around the corner from our front door. And yes. My roommate is wearing a twig on his head. His dog might be to blame. Or then again, it could just be fashion.

☊ KATE BUSH – HOUNDS OF LOVE

Voisin sanoa sanasen siitä millaista on aloittaa viikko kirjanpitokaaoksen keskeltä, tehdä kaksitoistatuntista työpäivää huitoen uhkaavasti alkavaa flunssaa loitommalle ja seistä bussipysäkillä keskellä ei-mitään märissä sukissa miettimässä kumpi tapahtuu ensin, bussin saapuminen vai varpaiden kohmettuminen kuolioon. Mutta bussi tuli, varpaat pelastuivat ja olen yhä tolpillani, joten taidan sittenkin kirjoittaa sanasen tammikuun valosta. Se on nimittäin joka päivä erilainen mitä hämmentävimmillä tavoilla. Yhtenä päivänä sokaisevan kirkasta, toisena himmeää ja hohtavaa, kolmantena mattapintainen kuin nurkistaan nuhjaantunut postikortti.

Istuin eilen raitiovaunussa matkalla kotiin kaupungin halki, kun iltapäivä alkoi taittua kohti iltaa. Ensin hattaranvärisiä pilviä, jotka hymisivät taivaalla hyväntuulisina kuin pilkaten helsinkiläisiä, jotka harppoivat jäätyneillä kaduilla sinisin huulin. Sitten huurteisin vesivärivedoin maalattu taivaanranta ja vaaleanpunainen valo. Yhtäkkiä alkoi sataa lunta, suuria lihavia lumihiutaleita, jotka putosivat pehmeinä Kauppatorin ylle. Ravintolalaivan sirkusvalot loistivat mattapintaisessa maisemassa. Ei ainuttakaan valokuvaa, kamera oli (tietysti) jäänyt kotiin ja täyteen ladatusta luurista (tietysti) loppunut akku kylmän keskellä. Sådant är livet, sanoisi äitini lakoniseen tapaansa.

Nämä kuvat ovat kodin lähikortteleista, Kapteeninpuistikosta, Kaivopuistosta ja Merisatamanrannasta. Koirat rakastavat niitä kaikkia. Jos puistoissa on hiljaista, sidomme siskosten hihnat hetkeksi yhteen ja annamme niiden juosta. Eivät ne koskaan halua yhtäaikaa samaan suuntaan, ei ainakaan niin monta sekuntia kerrallaan, että pääsisivät karkuun. Jännä juttu muuten, että dramaattisella tassujen nostelulla ja uikutuksella tehostettu kylmään kuoleminen loppuu sillä sekunnilla, kun (näennäinen) vapaus koittaa.

Tunnustettakoon tässä vaiheessa, etten ole varma johtuuko kuvissa hehkuva taivaanranta tammikuun valosta vai kämppäkaverini paljettihousuista, mutta sama se, kyllä kelpaa ulkoilla kun kaikkialla kimaltaa ja hohtaa. Loppuviikon ajattelin silti viettää varustautuneena varasukilla.

Helsinki dressed in a selection of pretty pales.

☊ BAT FOR LASHES – DANIEL