Juuri kun pääsin sanomasta, että lumisee, alkoi lumista aivan tosissaan. Punavuoressa oli eilen epätodellista – kadut olivat autiot, äänet olivat vaimenneet ja ilma oli sakeanaan pehmeästä puuterilumesta. En malttanut olla ottamatta kuvia, hiutaleiden hiljaisen huminan joudutte kuvittelemaan niihin itse.
Surrealismin huipentumana viimeisessä ruudussa saapastelee aivan selvästi Robert Smith.
☊ THE CURE – DOING THE UNSTUCK
Tästä kappaleesta tulee teinivuodet mieleen. Singing soft grunge just to soak up the noise, voiko sen paremmin tiivistää sen ihanuutta ja kauheutta kun vinttihuoneensa seinien suojissa yrittää selviytyä siitä, että on viisitoista ja maailmankaikkeuden kaikki akselit liikkuvat ympärillä yhtäaikaa.
☊ LANA DEL REY – MUSIC TO WATCH BOYS TO
Ei siitä ole kuin muutama vuosi, kun kyllästyin elämääni ja päätin, että nyt se muuttuu. Olin jatkuvasti väsynyt ja vihainen, kirin koko ajan kalenteriani kiinni siinä koskaan onnistumatta. Tuntui etten saa vietyä mitään loppuun tai saatettua aina edes alkuun – päässä kohisi lumisade silloin kuin olisi pitänyt keskittyä. Tiesin itsekin tekeväni liikaa töitä, nukkuvani aivan liian vähän, syöväni miten sattuu ja murjovani mustelmille niin kehoani kuin minua sen sisällä. Sitä en tiennyt miten sellainen solmu avataan. Jostain langanpätkästä oli lähdettävä liikkeelle, joten soitin ystävän suosituksesta Helsinki Core Trainersin Ville Rapelille. Se oli ihan takuulla viisain teko minkä sinä vuonna tein.
Vakuutuin siitä, että olen oikeamielisessä paikassa siinä vaiheessa, kun Ville sanoi, että tärkeintä eivät ole treenitulokset, vaan liikkumisen onnelliseksi tekevä vaikutus. Lupasin tulla treeneihin, kun Ville lupasi, että saan jatkossakin juoda punaviiniä ja syödä suklaata. Niilläkin oli kuulemma (kohtuullisesti käytettynä) onnelliseksi tekevä vaikutus.
Aloitin liikkumisen rytinällä – toiminnallisen harjoittelun kymmenviikkoisella intensiivikurssilla, 10Campilla, josta sinä keväänä kirjoitinkin. Lempeämpikin lähestymistapa olisi varmasti toiminut, mutta minulle valinta oli oikea, sillä olin kärttyinen, kärsimätön ja halusin muutoksia, jotka tuntuisivat arjessa ja kehossa samantien. Niitä sain ja hyvä niin, sillä se kannusti jatkamaan silloinkin kun löysin itseni makaamasta matolta kaikki treenikamat päällä ja miettimästä milloin kämppäkaveri tulee kotiin kaapimaan minut eteisen lattialta.
Muistan 10Campista monia asioita: ensimmäisten treenien jatkuvat järkytykset kun kaikki oli uutta ja pelkkä leuanvetotankoon kurkottaminen vaati itsensä (ja korkeanpaikankammonsa) ylittämistä, sen kun opimme mikä on burpee, thruster ja kompressiosukka ja pahimpina hetkinä mietimme, että oispa olemassa kokovartalokompressiosukka. Hetken, kun löysin mahastani kummallisen muhkuran ja tajusin vasta viiveellä, että se oli vatsalihas eikä Anton & Antonin voisilmäpulla. Oli muitakin oivalluksia, sellaisia joilla on ollut vielä kauaskantoisempia vaikutuksia kuin vuosien horroksestaan vastaheränneillä vatsalihaksilla.
Kaikkea ei tarvitse muuttaa kerralla.
Riittää, kun muuttaa yhden asian, sillä ei voi vaikuttaa yhteen asiaan henkisen tai fyysisen hyvinvointinsa saralla vaikuttamatta samalla kaikkiin muihin. Halusin liikkumisen lisäksi laskea kierroslukuja, nukkua enemmän, syödä säännöllisemmin. Selvisi, että riitti, kun lisäsin arkeeni liikuntaa – sen mukana tuli myös nälkä, siis niin kova nälkä että teki mieli oikeaa ruokaa, ja valtameren kokoinen väsymys, joka kaatoi ensimmäisinä treeniviikkoina sänkyyn ennen iltauutisia.
Ryhmän tarjoama tuki – ja paine! – auttaa alkuun.
Enpä olisi ikinä uskonut, että minä – erakkorapu! – tykkäisin treenata muiden ihmisten kanssa. 10Campilla tajusin, etten tulisi koskaan työntäneeksi itseäni niin kauas mukavuusalueeltani (eli sohvalta läppärini takaa) ilman treenikavereita ja valmentajia, jotka odottavat minua paikalle. Olisi mahdollisesti jäänyt myös se kolmas jännehyppykierros tekemättä, ellei joku siinä vieressä olisi tehnyt sitä jo täyttä häkää.
Liikkuminen tekee kaikesta muusta elämästä helpompaa.
Hikoilulla on ollut monia muitakin vaikutuksia kuin suoristunut ryhti ja tiukemmat takareidet. Kun hajamielisenä humanistina elelee enimmäkseen päänsä sisällä, tekee ihan hiton hyvää tulla sieltä väliltä pois, panna kroppa hommiin ja oppia kuuntelemaan sitä. Treeneissä minä ja kehoni olimme ensimmäistä kertaa samassa veneessä emmekä vastakkaisissa leireissä. Fysiikkaani kohdistuvan epäluulon ja epäröinnin tilalle alkoi tuli uudenlaista lempeyttä ja varmuutta, kun tajusin mihin kaikkeen kroppani pystyykään, kun vaan luotan siihen ja annan mennä. Luottamus on lisännyt luottamusta myös muuhun kuin kehoni kykyihin – siihen, että opin ja kehityn, siihen että voin itse vaikuttaa asioihin ja siihen, että asenne ratkaisee melkein kaiken maailmassa.
Ja kun ensimmäisten viikkojen väsymyksestä selvisi, tilalle tuli energia. Se näkyy niin töissä kuin vapaalla. Sen myös muistaa aina kun unohtuu flunssan tai reissun jäljiltä treenitauolle – väsymys tulee ensimmäisenä takaisin. Onneksi nykyisin tiedän missä osoitteessa se taas lähtee.
Vähän vähemmän on joskus paljon parempi.
Nyt kun puolet teistä ovat tammikuun kunniaksi tipattomalla, on varmaan hyvä hetki mainita, että 10Campilla treenatessa tuli pohdittua myös omaa suhdetta alkoholiin. Vastoin kaikkia kuvitelmiani viini ei ollutkaan välttämätön osa sosiaalista elämääni! Älkää ymmärtäkö väärin, kylmä kalja ja kuiva kuohuviini pitävät yhä paikkaansa lempiasioideni listalla. Huomasin vaan, että niistä nauttii enemmän, jos niitä juo kahdentoista sijaan vaikka kaksi, ja silloin kun oikeasti tekee mieli eikä tavasta tai tottumuksesta.
Liikkuminen on paras lääke stressiin.
En liiku siksi, että haluan nostaa viikko viikolta enemmän painoja, punnertaa enemmän tai kasvattaa hauikseni kokoa. Haluan sen sijaan voida paremmin, olla energisempi, jaksaa juosta arkipäivinäni paikasta toiseen ja viihtyä nahoissani, tuntea ne omikseni. Yllätyksenä tuli, että kaiken sen lisäksi liikkuminen on paras mahdollinen stressinkarkoituskeino: treeneissä ei tule mietittyä työasioita, maksamattomia laskuja tai ihmissuhdesolmuja.
Muistan 10Campin alusta hetken, kun joku valmentajista muistutti, ettei tulevasta treenistä selviytymistä kannata murehtia – kerrallaan ei tarvitse pohtia kuin sitä seuraavaa tehtävää. Sen helpotuksen tunteen vein mukanani myös treenisalin ulkopuolelle: maailma ei tule kerralla valmiiksi, ei varsinkaan stressaamalla siitä. Asia kerrallaan, jokainen vuorollaan.
Wall ballia ei kannata ottaa vastaan naamallaan.
… tai kuudentoista kilon kahvakuulaa polvilumpiollaan. Oikeisiin tekniikkoihin paneutuminen ei ole pelkästään vähentänyt ikäviin paikkoihin ilmestyviä mustelmia ja vauhdittanut kunnon kohenemista, vaan on opettanut keskittymiskykyä, motoriikkaa, kehonhallintaa, itsetuntemusta ja onnistumisten myötä luottamusta oman kehon kykyyn tehdä asioita, joihin en olisi ikinä ennen uskonut sen pystyvän. Kaikesta tästä on ollut iloa treenisalissa, mutta vielä enemmän treenisalin ulkopuolella.
Suhteeni liikkumiseen ja tuohon Hernesaaressa sijaitsevaan treenistudioon on ehtinyt sittemmin syventyä sataan kertaan. 10Campin jälkeen treenaaminen on jatkunut Villen redcord-tunneilla ja Kanervan bootcampissa. Monista treenikavereista ja valmentajista on tullut ystäviäni, kuten Kanervasta ja apuvalmentaja Nella-koirasta, jotka olette nähneet kuvissani monenmonta kertaa. Kanerva on Helsinki Core Trainersin valmentajan lisäksi ravintovalmentaja, jolla on ihanalla tavalla järki päässä ja jalat maassa. Hänelle kuuluu monen muun asian ohessa kiitos myös siitä, että muistan nykyisin syödä ihan joka päivä. Vaikea kuvitella millaista elämäni olisi ilman Core Trainersin porukkaa enkä oikeastaan edes halua yrittää.
Syy miksi kirjoitan tästä juuri nyt on se, että seuraava 10Camp alkaa helmikuussa. Minulta kysytään aiheesta sen verran usein, että haluan vinkata yhteisesti kaikille kiinnostuneille. Haaste kestää kymmenen viikkoa, mukaan valitaan kymmenen naista ja kymmenen miestä. Jos haluat muuttaa elämäsi, kymmenessä viikossa pääset todellakin alkuun – ja sen jälkeen voi tietysti halutessaan jatkaa bootcamp-ryhmissä, joista johonkin jokaiselle treenaamisen jatkamisesta kiinnostuneelle 10campilaiselle järjestetään paikka. Jos epäilet pärjäätkö, pystytkö ja pitäisikö, 10Camp on juuri sinua varten – hae mukaan tästä.
Mikä tapa korkata uusi työvuosi – saada kainaloonsa uusi kollega, joka on melkein pelottavan täynnä tarmoa. Tervetuloa töihin Nata! Työ ei kyllä tunnu aina kovin työltä, kun sitä saa tehdä ystäviensä kanssa. Jotain olen selvästi tehnyt elämässäni oikein.
Kollegoiden pussailu, täysin hyväksyttävää.
Kuvat Jarno Jussila
Lumisateessa on niin monta asiaa, josta tykkään! Kuten se, kun sitä tulee tarpeeksi, maailma menettää terävät ääriviivansa ja kaikesta tulee pehmeää, vähän kuin epätarkasta valokuvasta tai päiväunesta.
Pitkät koirat tykkäävät kymmenen asteen pikkupakkasesta ja lumisateesta huomattavasti enemmän kuin siitä -28 asteen kyisestä kylmyydestä, joka niitä viime viikolla odotti ulko-oven takana. Omistajat ovat samaa mieltä ja harkitsevat pulkan hankkimista, jos lämpötilat taas tipahtavat. Koirien kääriminen lampaantaljan sisään ja kuljettaminen pulkalla toimistolle on taatusti helpompaa kuin kahden vastustelevan mäyräkoiran pukeminen pakkastamineisiin (kuten kauhistuttaviin töppösiin) ja eteneminen hermoja raastavissa puolen metrin pätkissä.
Ystäväni lanseerasi aikoinaan verbin lumisee. Se tarkoittaa sitä, kun taivaalta tulee lunta aivan solkenaan. No nyt lumisee!
Vuodenvaihteen pyhät ovat virallisesti ohi, kun vieraspeti on korjattu pois, kinkun viimeiset rippeet pilkottu mäykkypataan ja yllätyskuusen yllätyskaljuuntunut ranka kannettu ulos kodista. Meillä oli loistotekniikka sen saattelemiseen sisäpihan roskikseen varistamatta rappukäytävää täyteen neulasia: ravistimme jokaikisen neulasen lattialle ennen siirto-operaatiota, kaavimme ne kasseihin ja kuljetimme ne ulos erikseen. Jos olette ikinä miettineet mikä on kaksimetrisen kuusen neulasten tilavuus, voin nyt kertoa, että niitä on noin puolitoista Alepa-kassillista.
Mutta se oli onneksi eilen. Tänään olen tehnyt juuri sen mitä suunnittelinkin eli en yhtään mitään. En varsinkaan pukeutunut. Vietin sen sijaan yli puolet vuorokaudesta sängyssä. Keittelin kahvia ja unohdin juoda sen. Hetken harkitsin käveleväni rantaan katselemaan jäätyvän meren höyryämistä, mutta onneksi muistin kahdenkymmenen asteen pakkasen, luovuin hullusta ideasta ja katsoinkin kolmannen kerran Whiplashin. Ulkona kylmenee, pysykää lämpiminä!
Anteeksi, mutta onko teillä muilla koiranomistajilla tälläisiä ongelmia? Meillä tunnetaan ilmiö nimeltä pussilakanatragedia, joka syntyy, kun mäyräkoira mönkii erehdyksessä peiton sisään eikä peiton alle, pääsemättä sieltä omin avuin pois. Joko se jää päästään jumiin pussilakanan napitettuun helmaan tai peiton pujottamiseen tarkoitettuun aukkoon – tai ei yksinkertaisesti löydä tietään ulos ja muksahtaa lopulta peittoineen kaikkineen lattialle. En muista montako kertaa olen kotiin tullessa löytänyt yhden koiran, eteisestä, ja yhden pahantuulisen pussilakanakummituksen, puolivälissä matkalla makuuhuoneesta.
Viimeksi jumiin jäi eräskin Luna-koira, joka kotiintullessani odotti surkeana sängyssä, että joku tulisi taas evakuoimaan. Sisko päivysti vieressä ja haukotteli sillä välin kun otin muutaman valokuvan. Luna langetteli ylleni sen luokan kirouksia, että taitaa olla parasta mennä kylpemään pyhään veteen.
Tapahtuuko tälläistä muissakin talouksissa vai ovatko meidän koiramme jotenkin vähän vajaita?
Tiedetään, olen kroonisesti kujalla ajankulusta, mutta onnistun silti yllättämään itseni aika ajoin. Olin pudota eilen keittiön penkiltä kun löysin puolivahingossa puhelimestani joululoman aikana unohtuneen konseptin nimeltä kalenteri, joka järkytystä mitenkään pehmittämättä informoi, että maanantaina mennään töihin. ETTÄ!
Loma laskettakoon onnistuneeksi, jos on onnistunut kadottamaan ajantajunsa eikä muista edes milloin se tapahtui, on unohtanut viikonpäivät ja velvollisuudet sekä sähköpostinsa salasanan, ei ole ihan varma mitä tekikään työkseen eikä oikein tiedä mitä olisi mieltä ajatuksesta, että pitäisi pukea päälle aamutakin tai talliromppeiden sijaan oikeita vaatteita. Epäilyttää.
Lomapäivät ovat kuluneet kaikenlaiseen joutokäyntiin. Tavallisiin asioihin. On nukuttu pitkään ja heräilty ilman herätyskelloa. Keitetty teetä ja unohdettu se jäähtymään pannuunsa. Pesty lakanapyykkiä, kuunneltu pesukoneen ääntä, josta tietää, että kaikki on hyvin. Torkuttu sohvalla, kuunneltu puolikorvalla televisio-ohjelmia, joihin ei normaalisti riitä aika tai kärsivällisyys. Olen oppinut vaikka mitä hyödytöntä, kuten kasan kehnoja vitsejä joita voi hokea kavereilleen kunnes toisto tekee niistä (ainakin omasta mielestä) hauskan. On käyty kaupassa hakemassa pestopastan aineksia, kävelyillä, maastoratsastusretkellä – toivon, että jälkimmäisistäkin tulisi tänä vuonna tavallisia asioita eikä poikkeuksia elämässäni.
On viety saksalaista uuden vuoden vierasta kaupungille. Koluttu Kallion läävimmät baarit, keskustan kimaltavin homoklubi ja muutama mesta siltä väliltä, Ateneumin kokoelmat ja Suomenlinnan muurit ja vallit. Tekee hyvää tutkia tuttuja kulmia uusin silmin. Keksiä selityksiä asioille kuten jallulle, Aleksi Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidille, silmittömän rumille postikorteille joita kuvankauniissa maassamme myydään, vanhaan vessaan rakennetulle karaokebaarille ja sille, miksi kaupungin eteläisillä kaduilla ei tullut uuden vuoden päivänä ainuttakaan ihmistä vastaan.
Tänä aamuna, vielä sängyssä: katselin ikkunasta lumisadetta, joka oli päättäväinen muuttumatta pyryksi. Tiesin nousematta, että sisäpihan mustana ammottaneelle asfaltille oli laskeutunut tammikuu. Harkitsin herättäväni koko talouden ja aloittavani neuvottelut siitä kuka keittää kahvin. Katselin hetken nukkuvia enkä raaskinutkaan rikkoa sitä, sunnuntain ja lumisateen hiljaisuutta. Torkahdin uudestaan.
Lumi on tuonut mukanaan muutakin: päivät pitenevät taas. Talven pimein päivä on tovi sitten ohitettu, kuljemme kohti valoa. Tästä ajatus maanantaiaamuun – toivottavasti se on hämäryydessään meille hellä.
Kuva Anu Makkonen
Enpä keksi paljoa parempaa käyttöä vapaapäivälle kuin retki Vihtiin. Kiitos kaunis Kanervalle, joka johdatti jälleen joukkonsa islanninhevostalli Ófeiguriin. Kamera on täynnä kuvia, pitää purkaa ne paremmalla ajalla, mutta en malta olla jakamatta muutamaa nopeaa ruutua.
Ófeigur tarkoittaa islanniksi kuolematonta, kertoi Kanerva. Alan epäillä, että sellaisia ne petollisen pörröiset pikkuhevoset ovat, toisesta ajasta ja menneestä maailmasta tulleita. Varastelevat selvästi viattomien sydämiä elääkseen ikuisesti. Omani ojensin heille vapaaehtoisesti, en voi käsittää kuka noita suuria lempeitä silmiä voi vastustaa.
Alin kuva Jarno Jussila
Hyvää uutta vuotta ruudun sille puolelle! Toivottavasti se on alkanut hyvissä merkeissä. Mietin aamulla asioita, jotka haluan muistaa viime yönä päättyneestä vuodesta, ja keksin monta.
Tammikuisen aamun, kun meri höyrysi pakkasessa ennen kuin jäätyi – aloin vihdoin tajuta mistä talvessa on kysymys. Vastapäisen talon asuntonäytön, jonne menin selittämättömästä päähänpistosta, seisoin kuluneiden seinien keskellä ja tiesin jo, että täällä tulen asumaan. Sitä seuranneen – jo toisen! – muuton parhaan ystäväni kanssa. Sen, että rakensimme yhdessä tähänastisen elämämme kauneimman kodin ja selvisimme maalihöyryistä, hengenvaarallisista suihkuolosuhteista, kaadetuista seinistä ja koko raksakesästä vain yhdellä pienellä riidalla.
Sen, että aloin pitkästä aikaa kirjoittaa uudestaan, muutakin kuin Mellakkaa, matkajuttuja ja tätä blogia varten. Myös sen, että viihdyin tämän blogin parissa paremmin kuin pitkään aikaan. Kiitos, että luette – ilman teitä tätä osoitetta ei olisi.
Heinäkuun, kun havahduin viimein koko kevään kestäneestä kohmeesta ja ravistelin itseni takaisin elävien kirjoihin. Luukutin Led Zeppeliniä ja löysin uudelleen pienen hulluuden kipinän, jota tarvitsen ollakseni minä.
Eron, sillä siihen johtaneet ajatukset opettivat minulle asioita, jotka minun piti tietää, ja se raivasi meille molemmille tilaa vielä paljon paremmalle. Viimeisen yhteisen matkan, sen oudon onnen: olla siinä, yhdessä vielä hetken. Kun tulimme takaisin, meitä ei enää ollut. Haikeuden, joka hälveni. Sen, että jäljelle jäi ystävyys, ilo siitä mitä oli ollut, kiitollisuus kaikesta.
Kaikki muutkin viime vuoden matkat ja hiekan hiomat jalanpohjat. Minä ja Kanerva lemmenlomalla – meidät oli kirjattu saman sukunimen alle ja niin punapäästä tuli vaimoni. Minä ja Thaimaan rantojen erakkoravut. Istanbulin kissojen täyttämät kujat. Viequesin villihevoset ja niiden hörähtelyn tropiikin yössä, jonka pimeyttä ei voi käsittää ennen kuin sen läpi yrittää liikkua. Halvan rommin, Jeepit, minun ja tuottaja Taimiston taikaviitat.
Muut uudet ystävät, joista tuli lyhyessä ajassa tärkeitä. Vanhat ystävät, jotka antavat minun olla sellainen kuin olen ja silti tykkäävät minusta. Joulun, josta tuli yksi elämäni parhaista. Yllätyskuusen ja viestin, jonka löysin ripustettuna siihen. Sen, että sain ehkä veljeni takaisin.
Kauneimman syksyn, jonka muistan. Hevoset: sain ratsastaa enemmän kuin vuosiin, hengittää keuhkot täyteen tuttua tuoksua. Loppusyksyn kaikkialle levittäytyneen pimeän, sähkön kaiken hämärän keskellä. Ihastumisen. On sitä huonommistakin syistä huimannut. Sen, kun tuottaja Taimisto sanoi että unohda pelot ja anna mennä, mene huimausta kohti.
Kävimme eilen ystävien kesken kiivaan keskustelun alkavan vuoden teemasta: yksi kaipasi uudelta vuodelta muutosta, toinen tasapainoa, kolmas uusia haasteita. Sanoin, että haluan vaan olla onnellinen. Vastaukseni oli kuulemma aivan liian epämääräinen ja kliseinen. Siinä ne kuluvan vuoden sekunnit silti vähenivät kunnes loppuivat. Uusi vuosi alkoi sen enempää kyselemättä, kylmänä ja kimaltavana.
Tämän vuoden teema olkoon siis onni, ja se alkaa näin.
Kuvat Jarno Jussila