Hix House Escapism

⊕ VIEQUES, PUERTO RICO

Iltapäiväauringon paahteessa automme kurvaa pienelle sivutielle. Raskaasti hörähtelevät hevosvoimat kuljettavat jeeppimme vaivatta läpi kuoppien ja kumpujen. On kuuma, mutta ilma virtaa avonaisista ikkunoista. Kahden pitkähiuksisen etupenkkiläisen hiukset liehuvat läpivedossa niin, että näkökenttä välillä katoaa. Tie edellisestä majapaikastamme on lyhyt, mutta tuntuu matkalta toiseen ulottuvuuteen.

Saavumme koruttoman vastaanottorakennuksen eteen. Se on harmaa, linjakas betonirakennelma. Tiskillä vanhempi rouva ottaa seurueemme vastaan. Hän puhuu rauhallisesti, toivottaa meidät tervetulleeksi hieman erilaiselle hotellikokemukselle. Jälkeenpäin mietin, että hän taisi olla ainoa ihminen, jonka näimme koko visiittimme aikana. Kaikki huoneet olivat tiettävästi buukattu täyteen, joten oli joko erikoista sattumaa ettemme nähneet ketään muuta, tai osa Hix Island Housen taikaa.

Tiskivirkailija ohjaa meidät huoneisiimme, jotka ovat vierekkäin ja toistensa peilikuvat. Kun raskaat, metalliset säleikköovet avataan, en ole enää varma mihin olen saapunut. Betoninharmaa tila on samaan aikaan tyhjä ja viimeistä piirtoa myöten täydellinen. Suuret saumattomat elementit, kuten ruokapöytä, keittiötaso ja sängynpääty ovat huoneen ainoat kiinteät osat. Huoneen toisessa päädyssä on koko seinän kokoinen, tehdasmainen nosto-ovi, jonka rouva vinssaa ylös ylpeyttä huokuen – tämä on selvästi tärkeä hetki. Näköala avautuu pation yli kauas viidakkoon. Horisontissa aurinko kelluu kuin kruununjalokivi sädehtien suoraan huoneeseemme. Näkymän kauneus tyhjentää pään. Vierailun ensimmäiset tunnit kuluvat täydellisessä hiljaisuudessa, jonka ainoastaan kameran suljinääni rikkoo.

Olen suuri LOST-fani ja tämä paikka vie täysin televisiosarjan tunnelmiin. Kolossaalisia betonibunkkereita, villihevosia niityllä ja tunne siitä, että olemme paikan ainoat ihmiset. Hixissä on jotain maagista. Se vieraannuttaa hyvällä tavalla ulkomaailmasta. Huoneessamme ei ole nettiyhteyttä, joten niinkin arkinen asia kuin kännykän näpräys unohtui täysin. Paikka saa keskittymään ympäröivään luontoon, sen tuoksuihin, väriin ja ääniin.

 

Arkkitehti John Hix on suunnitellut luomuksensa täysin luonnon ehdoilla. Rakennukset käyttävät aurinkoenergiaa ja sadevesi kerätään talteen suihkuvedeksi, jonka jälkeen se suodatetaan ja kierrätetään kastevedeksi alueen kasveille. Vieques on muun Karibian lailla hurrikaanivyöhykkeellä, joten kaikki Hix Island Housen rakennukset on suunniteltu kestämään koviakin myrskyjä. Pienetkin yksityiskohdat on otettu huomioon. Hotellin huoneissa ja asunnoissa ei ole lainkaan ilmastointilaitteita eikä niitä tarvitakaan, sillä viilentävät tuulet ohjautuvat suoraan sisään. Tuulet myös estävät hyttysten hakeutumisen rakennuksiin, koska ne etsivät seisovaa ilmaa. Hixin silmää yksityiskohdille ja käytännöllisyydelle ei voi kuin ihailla.

Päivät tuntuvat kulkevan hitaammin kuin normaalisti. Vuorokauden rytmimme alkavat noudattaa vallitsevan valon aikataulua. Aamuauringon säteiden tulviessa huoneeseemme mekin olemme jo valmiina uuteen päivään. Aamupalatarvikkeet on tuotu edellisen päivän aikana huoneeseemme: kahvipapuja, tuoretta leipää ja päivän hedelmiä. Aamun soundtrack koostuu linnunlauluista ja kahvikoneen surinasta. Aamiainen nautitaan joka päivä patiomme betonitasolla ihaillen auringonnousua. Alapuolellamme saattoi olla aterioimassa samanaikaisesti kokonainen villaheppaperhe. Taianomaista.

Pitkäksi venähtäneen aamupalan jälkeen vaellamme tavanomaisesti poolille. Somenikkikset voi samalla hoitaa pois alta vastaanottorakennuksessa, jossa on alueen ainoa toimiva nettiyhteys. Olen parkkiintunut uima-allasintoilija ja hotellien altaat ovat korkealla prioriteettlilistalla. Hix Island House on jo todistanut olevansa täysin uniikki ja epätodellinen paikka eikä hotellin uima-allaskaan ole poikkeus: se on voittanut jopa äänestyksen Viequesin parhaasta uima-altaasta. Altaan pumppu toimii aurinkoenergialla, joka kuulostaa modernilta, mutta on vuosisatoja vanhaa tekniikkaa – ja nykyisiä paljon ekologisempi tapa pitää allasvesi puhtaana. Vesi on ionisoitu ja kemikaalit ovat sen ansiosta minimissä, joten uinnin jälkeen iho ei tunnu kuivalta eikä silmiä kirvele. Jälleen pieni, mutta tärkeä yksityiskohta, joka osoittaa Hixin olevan ihan omassa luokassaan.

Hix Island House vie hotelligamen ihan uudelle tasolle. Se on jotain aivan muuta kuin muut. Silti on vaikeaa olla vertaamatta menneitä ja tulevia hotellikokemuksia Hixiin. Tuntuu, että vaivun vieläkin vähän transsiin palatessani näihin kuviin ja tunnelmiin. Voisin puhua tunteja ja käyttää tuhansia ylistyssanoja kuvaillessani tätä paikkaa, mutta en silti saisi vangittua kokemuksen ydintä sanoiksi. Se täytyy kokea itse.

Puerto Ricoon pääsee matkustamaan tällä hetkellä hämmentävän halvalla, meidänkin lippumme maksoivat alle neljäsataa. Lentoja voi hakea helposti momondon kautta. Vieques on muutenkin täydellinen lomanviettopaikka, mutta jos haluaa täysin irtaantua arjesta ja maistaa palan paratiisia, suosittelen astumaan Hixin maailmaan.

PHOTOGRAPHY BY JARNO JUSSILA & STELLA HARASEK

10 asiaa, jotka opin äidiltäni

Äitienpäivä ehti matkaanlähtötohinoideni keskellä jo vaihtua uuden vuorokauden puolelle, mutta aihe ei onneksi vanhene! Seuraa siis kymmenen asiaa, jotka olen oppinut äidiltäni. Vaikka olin mustissa pillifarkuissa ja maihinnoususaappaissa maleksivana teinityttönä sitä mieltä, että äiti on väärässä oikeastaan kaikesta, olen sittemmin huomannut, että minä se olin väärässä, sillä äiti on elänyt tällä pallolla yli kolmekymmentä vuotta kauemmin kuin minä ja tietää melkein kaiken tärkeän maailmassa.

Lontoossa vuonna 1977 (minä käytin sittemmin tuon laukun päällä roikkuvan mokkatakin puhki)

Kaikki on mahdollista, jos on valmis tekemään töitä sen eteen.

Kun olin kaksitoistavuotias, muutimme keskelle tornionjokilaaksolaista maaseutua edesmenneen isotätini vanhalle tilalle. Pihapiirissä oli talon lisäksi talli, lato ja aitta, huoneeni ikkunan alta aukesi niitty. Hevosiin hurahtaneella ei kestänyt kauaa oivaltaa, että puitteet suorastaan kutsuivat – elleivät jopa huutaneet – kesähevosta. Äiti sanoi, että senkun, jos saat sen järjestymään itse. Tämä ei suinkaan ollut vilpitön yritys opettaa tyttärelle elämästä jotain arvokasta. Äitini pelkäsi hevosia kuollakseen eikä halunnut niitä pihapiiriimme, mutta hän ei uskonut hetkeäkään, että lapsi saisi omin avuin aikaan mitään näin monimutkaista – hevoshankkeelle oli toisinsanoen turvallista myöntää näennäinen lupa.

Mutta niin siinä vaan kävi, että laskin budjetin ja säästin rahat, valjastin naapurin papan rakentamaan laitumelle vanhoista heinäseipäistä aitauksen (minä kannoin heinäseipäät paikalle, hän kaivoi ne maahan) ja kunnostamaan tallista yhden karsinan (sellaisen, josta heppa näki länkkärioven yli suoraan pihapiiriin). Naapurin maanviljelijältä sain heinät, ystävän isä suostui hevoskärryn kuljettajaksi. Sinä kesänä ikkunastani näkyvällä niityllä torkkui ensimmäinen heppa monista tulevista, pullea musta poni, jonka kanssa laukkasin pitkin metsäaukioita aina kun sain sen hereille. Kerran äitinikin uskaltautui sitä silittämään, varmaankin shokkitilassa jonka suunnitelmani systemaattinen läpivienti oli aiheuttanut.

Tämän tarinan opetus saattoi olla tahaton, mutta sen jälkeen äitini ei enää kertaakaan kyseenalaistanut päättäväisyyteni rajoja siksi, että olin lapsi, vaan kannusti kaikessa mitä keksin haluta ja tehdä (no, festarireissuista joita teinivuosina tein hän ei ollut ihan yhtä innoissaan kuin toisista suunnitelmistani). Siksi uskalsin perustaa parikymppisenä toiminimen, myöhemmin yhden ja sitten toisen osakeyhtiön, enkä ole juuri pysähtynyt miettimään, että mitäs sitten, jos kaikki meneekin päin seinää. Useimmat suunnitelmat onnistuvat, jos on valmis näkemään niiden eteen vaivaa. Ja ne, jotka epäonnistuvat – no, niistä oppii kaikkein eniten.

Muuta työksi se mitä jokatapauksessa teet.

Silloin kaksitoistavuotiaana heppahulluna en oikeastaan ajatellut mitään muuta kuin hevosia (ja vähän poikia, jotka olivat enimmäkseen tylsiä, koska eivät halunneet puhua hevosista). Silloin kun en voinut viettää hevosten kanssa aikaa, piirsin niitä. Kaikkialle. Kouluvihkoihin, puhelinluettelon kanteen, luonnoslehtiöihin. Olin aika hyvä ja äitini ehdotti, että piirroksistani tehtäisiin postikorttisarja. Hän oli nähnyt kuinka kirjakaupoissa myytiin ihan menestyksellä huomattavasti huonompia postikortteja ja oli varma, että päihittäisin kilpailijat kepeästi. Valokuvaus vei sitten mennessään eikä postikorttisarjaa tullut, mutta opin äidiltäni kyllä kyvyn nähdä mahdollisuuksia asioissa, joita jokatapauksessa rakastin ja tein. Jari Sarasvuo on puhunut tästä sittemmin paljon, mutta anteeksi vaan Jarppa, minun äitini oli ensin.

Tämä blogi on osuva esimerkki. Olen kirjoittanut siitä saakka kun kynä pysyi kädessä, kuvaamaan aloitin teinivuosina kun löysin kaapista äidin vanhan pokkarikameran. Vuosia myöhemmin perustin päähänpistosta blogin, joka tarjosi paitsi julkaisukanavan vimmaiseen itseilmaisun tarpeeseen, myös tavan elättää itseni.

Sukupuoli ei määritä sitä mitä me olemme.

Minua ja veljeäni ei koskaan kohdeltu eri tavalla siksi, että olimme eri sukupuolta. Johtuu ehkä siitä, että äitini kasvoi aikoinaan kolmen veljen keskellä eikä ollut yhtään tyytyväinen siihen, että sai ainoana tyttönä osakseen erilaisia odotuksia tai vaatimuksia kuin veljensä. Ajat olivat silloin tietysti toiset. Meidän kasvatuksemme oli onneksi melko sukupuolineutraali, vaikka 80-luvullakaan ei sellaisesta vielä puhuttu. Minä rymysin polvet mudassa, painin veljeni kanssa, hypin lätäköissä ja jahtasin sisiliskoja. Oli minulla myös viidennen ikävuoden Vaaleanpunainen Vaihe ja sekin oli äidille ok. Kiipeilin puissa vaaleanpunaisissa mekoissani ja rakensin majoja niin korkealle, että neljä vuotta nuorempi veljeni ei yltänyt niihin.

Äitini ei suhtautunut lastensa tulevaisuuteenkaan sukupuoliodotusten kautta. Hän piti aivan yhtä mahdollisena ja arvokkaana sitä, että minusta tulisi taiteilija, eläinlääkäri, kotiäiti tai Nokian johtaja. Tekniikkayrityksen johtamisesta en ole sentään koskaan haaveillut, mutta äidilleni kuuluu kiitos siitä, ettei minulle ole tullut ikinä mieleenkään, että olisi olemassa asioita joihin en naisena kykenisi tai halutessani yltäisi.

Olen aivan hyvä just tälläisenä kuin olen.

Äitini ei koskaan yrittänyt ohjata minua mihinkään suuntaan tai muuttaa minussa mitään, hän vain tuki kaikkea mistä olin kiinnostunut. Kun olin intohimoisen innostunut muinaisista kulttuureista ja halusin olla arkeologi, äitini vei minut museoon katsomaan muinaisten egyptiläisten näyttelyn niin monta kertaa kun halusin. Tykkäsin piirtää, maalata ja kirjoittaa, joten minulla oli aina kyniä, papereita ja värejä. Haaveilin myös eläinlääkärin ammatista eikä äitiä haitannut yhtään, että huoneestani tuli joksikin aikaa eläinsairaala – hän toi sinne laastareilla teipattuja pehmoeläinpotilaita. Rakastin laulaa ja kailotin kotona yhtenään, joten hän vei minut kuoroon.

Sain kotoa vankan uskon itseeni ja luulen siksi selvinneeni kohtalaisen pienillä kolhuilla niistä vuosista, kun olimme muuttaneet Suomeen, en puhunut vielä kieltä ja jouduin silmätikuksi kaikissa kouluissa, joihin menin. Minua kiusattiin ihan kaikesta – siitä miten puhuin ja pukeuduin, millaista musiikkia kuuntelin, mistä olin tullut, mitä harrastin. Jopa naamatauluni ja nimeni olivat väärät. Ei tullut hyvä mieli enkä vieläkään juuri välitä vierailla pohjoisessa, mutta en myöskään ajatellut kertaakaan, että ne olisivat olleet oikeassa. Äidiltä opittua sekin, että rumilla sanoilla tulee kertoneeksi enemmän itsestään kuin sanojen kohteesta.

Periksi ei anneta! Mutta joskus kannattaa vaan antaa olla.

Äitini on sinnikkäin ja vahvin ihminen, jonka tunnen. Hän ei koskaan luovuttanut tai mennyt tiukassa tilanteessa paniikkiin, edes silloin kun ajoimme Australiassa kahdeksankaistaisella moottoritiellä satakaksikymmentä kilometriä tunnissa, taivas repesi auki ja alkoi sataa niin kovaa, ettei autosta näkynyt edes konepeltiä. Äidiltä olen oppinut tietyn kylmäpäisyyden: hätääntyminen ei auta. Joka tilanteesta selviää kyllä, kun vaan käyttää vähän järkeä. Äidiltä olen oppinut senkin, että on viisautta myös tietää milloin antaa olla ja siirtyä eteenpäin. Mitään hyvää ei synny vääntämällä väkisin.

Elämä on seikkailu, mutta ei se kotiovelta tule hakemaan.

En tiedä onko äitini koskaan pelännyt uutta, mutta jos on, hän ei ole antanut sen hidastaa. Hän on muuttanut maailmalle opiskeluiden ja töiden perässä, asunut milloin Utsjoella, milloin Lontoossa, oppinut siinä sivussa neljä tai viisi tai kuusi kieltä. Maapallon toiselle puolelle Australiaan hän muutti isäni ja vastasyntyneen meikäläisen kanssa siksi, että heillä vaan oli sellainen fiilis. Sitä ennen he toki vähän matkustelivat, koska mitäpä muutakaan pienen vauvan kanssa tekisi? Minä olen nukkunut rintarepussa havaijilaisen palmun alla, autossa matkalla Saudi-Arabiaan, kanadalaisilla lentokentillä ja Berliinin rautatieasemalla, jossa minusta on kuva kun torkun isäni veljen sylissä.

Ihailen yli kaiken tätä asennetta. Elämässä voi keskittyä joko hidasteisiin ja haasteisiin, tai sitten nähdä kaikki mahdollisuudet, ovet ja ikkunat. Ja sen, että maailma on auki, jos vaan haluaa mennä.

Pönttö huumorintaju.

Olen perinyt äidiltä myös huumorintajuni ja se on näkökulmasta riippuen hyvä tai huono asia. Me viihdymme yhdessä erinomaisesti, koska voimme vapaasti viljellä sarkasmia, mustaa huumoria, aivan kauheita puujalkavitsejä ja erilaisten kielten sekasotkua ja niiden tarjoamia sanaleikkejä, jotka ovat todennäköisesti hauskoja vain sellaisen perheen mielestä, joka tietää millaista on kolmikielinen elämä.

Ole aina ystävällinen – mutta tarvittaessa myös tiukka.

Olen aina tiennyt, että ystävällisyydellä pääsee maailmassa pidemmälle kuin melkein millään muulla. Sen olen oikeastaan oppinut molemmilta vanhemmiltani. Tämän äitini opin olen sen sijaan oivaltanut vasta viime vuosina: pitää olla silti valmis puolustamaan rajojaan, oikeuksiaan ja ajatuksiaan. Jos rajoja ei aseta itse, joku muu tekee sen puolestasi ja siitä ei seuraa koskaan hyvää.

Äitini on vasta eläkkeelle jäänyt opettaja, joka oli tosi tykätty oppilaidensa joukossa. Saattaa liittyä myös äitini huumorintajuun, mutta uskon sen johtuvan ennen muuta siitä, että hän oli rento ja reilu, mutta samaan aikaan äärimmäisen napakka silloin kun tilanne sitä vaati. Sellaisella voittaa jopa vallattomien teinien kunnioituksen.

Kahvilla käyminen on parasta.

Meillä on äidin kanssa yhteinen harrastus: tykkäämme kahvitella. Parhaat kahvitteluolosuhteet ovat sellaiset, että seura on tuttu eikä tarvitse puhua ellei huvita, vaan voi uppoutua lehteen tai ohikulkijoiden tuijotteluun. Kahvi kaipaa kaverikseen tuoretta pullaa ja pullan pitää olla niin hyvää, että se on kaiken siihen upotetun sokerin, voin ja valkoisen vehnän väärti. Pulla on myös vähemmän epäterveellinen, jos sen syö osissa. Tiedättehän, puolitetaan pulla ja päätetään syödä vain toinen puolikas. Ja sitten vähän myöhemmin syödään se toinen. Yleisesti tunnettu tosiasia.

Kirjat ovat elämä.

Äitini luuhasi opiskeluvuosinaan kaupungin kirjakaupoissa ja luki kirjoja seisten hyllyjen välissä, jottei tarvitsisi ostaa niitä. Hän on nopein lukija jonka tiedän, joten hän kahlasi todennäköisesti läpi melkoisen määrän teoksia ennen kuin valmistui englantilaisesta filologiasta.

Olin käynyt äidin kanssa kirjastossa pikkutytöstä asti ja oppinut, että kirjat ovat ikkunoita uusiin maailmoihin. Siitä tiedosta oli paljon iloa silloin kun asuin pohjoisessa, heppahulluus oli vaihtunut musiikin diggailuun, janosin ihmisiä ja elämää ja haaveilin päivät pitkät elämästä missä tahansa muualla. Olin oppinut jo lukemaan suomeksi ja luin kaiken minkä sain käsiini vanhojen Valittujen Palojen jatkokertomuksista äidin hyllystä löytyneisiin intiaaniromaaneihin, sotakirjoihin ja Agatha Cristien dekkareihin. Ylitornion kunnankirjaston nuorten osasto oli nopeasti luettu läpi, joten siirryin aikuisten puolelle ja ahmin aivan kaikkea Kafkasta Eeva Kilven runoihin. Monet niistä piti tosin lukea myöhemmin uudestaan – esimerkiksi Dostojevskin klassikkoteosten suomenkieliset laitokset aukesivat (ei kovin yllättäen) melko kehnosti, kun oli kieltä vasta pintapuolisesti ymmärtävä teini.

Ehdin lukea nykyisin vähemmän kuin toivoisin, mutta yöpöydällä on aina pino sopivaa hetkeä odottavia kirjoja. Lukeminen edustaa minulle suurinta ja kauneinta rentoutumisen muotoa: mikään ei piippaa, pirise eikä vaadi huomiotani, on vain minä, kirja ja loputtomasti aikaa. No, joskus aikaa on vain sporamatkan verran, mutta lukiessa se tuntuu hyvällä tavalla ikuisuudelta. Siltä, että kävin jossain ihan muualla.

Kiitos äiti! Olet ollut minulle paras äiti, jonka olisin voinut toivoa. Päivän myöhässä: onnea kaikille äideille, onnea tuottavaa tähtipölyä kaikille äidiksi haluaville ja valoa heille, joiden äidit eivät ole enää joukossamme.

Kahvin voimalla

Apua mikä amazing race tämä viikko on ollut. Tuntuu vähän siltä, että ansaiten jonkun mitalin kun olen selvinnyt siitä järjissäni – tai no, ainakin yhtenä kappaleena. On ollut pinokaupalla töitä ja kaikki olisi varmasti mennyt hyvin, jos samaan aikaan ei olisi ollu kaikki mahdolliset vastoinkäymiset rikkimenneistä kovalevyistä lumipyryyn, joka päätti tulla juuri silloin kun kuvia varten tarvittiin toukokuista aurinkoa. Olen nukkunut ihan liian vähän, syönyt jos ruoka on kannettu nenäni alle (kiitos miehelle, joka varsin konkreettisilla tavoilla pitää minua hengissä) ja kaahannut todo-listaa läpi raivolla. Ja kahvilla. Paljon kahvia.

Tämäkään ei ollut se viikko kun minä lopetan kahvin juomisen.

Mutta äiti, älä huolestu. Tästä tuli nyt tälläinen viikko eikä tätä enää kauaa kestä, nimittäin varhain aamulla lähtee lentokone kohti Kreikan saaristoa. Tänä iltana käyn vielä soittamassa levyjä ystävän syntymäpäivillä, viimeiset tekemättömät työt kelasin naputtaa kasaan lentokoneessa. Olen niin väsynyt, että saatan tuupertua lentolippuni alle. Hullua, että elämäni oli joskus tälläistä melkein koko ajan! En tajua miten (ja miksi) jaksoin sitä sekopäistä menoa niin kauan. Onneksi kilpajuoksuviikot ovat nykyisin poikkeuksia eikä sääntöjä.

PHOTO BY JARNO JUSSILA

Meriteitse minilomalle

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia ja Silja Line

✖ MAARIANHAMINA, AHVENANMAA

Instagramissa seuraavat varmasti huomasivatkin, että olimme viikonvaihteessa tien päällä! Suuntasimme tosiaan sunnuntaiaamuna kohti Turkua ja siellä sijaitsevaa laivaterminaalia, agendalla muutaman päivän pikkuloma. Silja Line on minulle (kuten varmasti kaikille) vanha tuttu vuosien varrella tehdyistä risteilymatkoista. Lukemattomat kerrat on tullut matkattua kaveriporukalla Tukholmaan, mutta tällä kertaa olimme kaksin ja suuntana oli Ahvenanmaa, jossa olin käynyt aiemmin vain kerran hätäisellä työmatkalla ja halunnut takaisin siitä saakka. Lähtökohdat: kunnossa.

Silja Linen tämän kevään uutuuksia on, että pelkän risteilyn sijaan on mahdollista varata kokonainen miniloma, joka sisältää risteilyn lisäksi yhden tai kahden yön majoituksen kohteessa. Ahvenanmaan hotellimatka kuulostaa ihanalta ja sitä se onkin, vaivaton tapa lähimatkailla saaristossa, päästä pariksi päiväksi irti arjesta tuulettamaan päätä. Sellaista aina silloin tällöin tarvitaan – ja parasta on, jos pääsee tuulettamaan sitä yhdessä pitkätukkaisen lempi-ihmisensä kanssa.

Menomatkalla pääsimme Silja Galaxyn kyytiin, joka lähti Turusta aamukahdeksan maissa. Olimme varhaisesta aamuherätyksestä ja varsinkin sitä edeltäneestä pitkästä viikosta poikki, joten painelimme ensitöiksemme hyttiin ottamaan pienet päiväunet. A Premium -hytin pyöreä ikkuna sängyn yläpuolella oli hurmaava – puhumattakaan sieltä näkyvästä maisemasta! Oli vaikeuksia rauhoittua nukkumaan, kun laiva lipui Turun saariston läpi ja saarimaisema muuttui kilometri kilometriltä karummaksi ja kauniimmaksi. Saarihulluus tuntuu olevan pahenemaan päin eivätkä tälläiset laivareissut kyllä yhtään auta asiaa.

Heräsimme huomattavasti virkeämpinä – ja raivonälkäisinä. Hotellimatkaan kuuluva erikoisaamiainen oli ehtinyt päättyä kymmeneltä, mutta olimmekin laskeneet sen varaan, että kala- ja äyriäisravintola Happy Lobsterissa on runsas brunssi, johon kuuluu mm. kannullinen kahvia ja kuohuviinilasilliset. Ihanaa vetelehtiä notkuvan pöydän äärellä kun kerrankin ei ollut mihinkään kiire – matkaa Maarianhaminaan oli jäljellä vielä monta tuntia eikä ollut muuta kuin siniseksi sulava horisontti ja aikaa. Ravintoloita ja muita viihdepalveluita on muuten tainnut tulla lisää sitten viime risteilyreissuni, ja hyvä niin. Jos perinteinen buffet ei tunnu omalta jutulta, muita vaihtoehtoja nähtävästi piisaa.

Kävimme tietysti tax freessä, se vaan kuuluu asiaan. Tuoksuja nuuhkitaan, aurinkolaseja sovitetaan, ylellisiä kuultovoiteita sivellään kämmenselälle kunnes poikaystävä kiskoo eteenpäin. Löysin Guccin hajuvesihyllyltä oman luottotuoksuni, jota ei ole myyty maissa vuosikausiin. Luulin, että se oli hävinnyt laivoiltakin, mutta täällä sitä näköjään vielä on! RayBanilta löytyi vaikka mitä malleja joihin en ole muualla törmännyt, kuten nämä pyöreät pinkit upeudet, jotka Jarno yritti tietysti yllyttää minut ostamaan. Jäivät toistaiseksi hyllyyn. Olisipa näistä puuterisempi versio niin ostaisin heti.

Nyt pois sieltä, nainen.

Laivalla nyt on muutenkin mukavaa matkustaa, mutta iso iso plussa siitä, että laivaan on helppo tulla myös auton tai pyörän kanssa. Jos kevät olisi ollut pidemmällä, olisimme ehkä lähteneet matkaan fillareiden kanssa, mutta viileät kelit tekivät valinnasta helpon ja lähdimme autolla. Onhan se nyt ihan hämmentävän helppoa: senkun nostaa kotiovella matkalaukut autoon, suhaa terminaaliin ja ajaa autokannelle. Maihinnousukortin saa mukaansa matkan varrelta nousematta autosta. Matka kuluu kierrellen laivan kaupoissa, katsellen ravintolassa ohilipuvaa saaristomaisemaa ja hengaten hytissä. Määränpäässä ei tarvitse kuin ajaa auto ulos ja huristella hotellille.

Maarianhaminassa kaikki on lähellä: hotelliimme oli terminaalista vain muutaman minuutin matka. Olimme valinneet tarjolla olevista vaihtoehdoista majapaikaksemme Hotell Pommernin, joka vaikutti sopivalta paikalta viettää pari kiireetöntä päivää. Myös kehuttu viinibaari saattoi vaikuttaa valintaan. Kaikki Maarianhaminassa liittyy jotenkin mereen, niin tämä hotellikin: se on saanut nimensä maailman vanhimmalta alkuperäisessä kunnossa säilyneeltä purjealukselta, joka viettää ansaittuja eläkepäiviään ja toimii nykyisin museona Maarianhaminan satamassa. Nelimastoinen kaunokainen on ollut ankkurissa vuodesta ’57 asti.

Kävimme tietysti katsomassa! Koska laiva.

SKEDESPOTTI, huuteli seuralaiseni ilahtuneena pitkin matkaa. Maailma näyttää ilmeisesti erilaiselta skeittaajan silmin.

Kävimme kävelemässä ja katselemassa veneitä. Pysähdyimme syömään laiskan illallisen, kun tuli nälkä. Paikallinen Stallhagen-olut olikin tuttu edelliseltä Ahvenanmaan reissulta, tykästyin siihen silloin ja tilailen sitä silloin tällöin Helsingissä. Kaupungilla oli kiireetön tunnelma, vähän odottava, samanlainen kuin monissa paikoissa, jotka viettävät talvisin hiljaiseloa ja heräävät kesäisin eloon. Ahvenanmaalla alkaa vuoden vilkkain matkailusesonki aivan pian, kesäkuun alussa. Hidas tunnelma sopi meille hyvin, kuljeskelimme aikamme ja vetäydyimme aikaisin hotellihuoneeseen.

Olin tietysti suorittanut pienen internet-tutkimuksen ennen matkaamme. Silja Linen sivuilta löytyy Ahvenanmaan kohdevinkkejä ja moni ystäväkin on viettänyt saaristossa aikaa. Ahvenanmaalla voi tehdä vaikka mitä: valloittaa saaren pohjoispuolen Geta-vuoret, tutkia saarta pyörän selässä, koluta luontopolkuja, meloa tai pulikoida Mariebad-kylpylässä, jolla on oma hiekkaranta. Takana on aika kiireinen kevät, joten päätimme tällä kertaa skipata saariston tarjoamat aktiviteetit ja keskittyä ihan vaan ruokaan ja rentoutumiseen. Sää suosi suunnitelmaamme – satoi lunta, samaa sakeaa pyryä, jota tuli kuulemma taivaan täydeltä Helsingissäkin. Onneksi oli auto, ei paljoa lumisade haitannut. Päätimme viettää päivän kierrellen Maarianhaminaa ja sen lähiseutuja. Luontopolut ja kanoottiseikkailut jäivät nyt odottamaan seuraavaa kertaa, samoin ne kaksikymmentä uimarantaa, jotka Ahvenanmaalta kuulemma löytyy. Onpahan syy tulla takaisin.

Jostain syystä uusissa paikoissa tekee mieli päästä korkealle ja katsoa kauas. Ehkä se on jokin alitajuinen tarve hahmottaa missä päin palloa sitä onkaan ja nähdä omin silmin millainen maisema ympäriltä avautuu. Suuntasimme siis lounaalle näkötornin kahvilaan. Oli retkilounas, kuumat toastit ja sitruunalimut, jälkkäriksi kahvit ja ahvenanmaalaista pannukakkua, johon oli laitettu pieni lippu. Lämmittelimme kahvilan keskellä ritisevän tulen äärellä.

Kävimme tutkimassa Maarianhaminan Merikorttelia kaupungin itäisessä satamassa. Olin lukenut internetistä, paikasta jossa kaikki tieto asuu, että venevajojen, ranta-aittojen ja laitureiden muodostama kortteli on kappale elävää merellistä historiaa: siellä on veistetty veneitä, taottu rautaa ja rakennettu suuria puualuksia. Museossa voi uppoutua puulaivan- ja venerakennustyön historiaan ja nykyhetkeen. Korttelista löytyy nälän yllättäessä myös ravintola, mantereellekin levinnyt Pub Niska, joka tarjoilee moderneja pizzoja eli peltileipiä.  Käsityöläistalon myymälä Saltissa myydään paikallisia käsitöitä ja piipahdimme tietysti tutkimassa valikoimaa, koska saaristokulttuuri kiinnostaa ja olen hulluna esineisiin, joissa käsityön jäljet on jätetty näkyviin. Suosikkini myymälästä: mustat valurautaiset kulhot ja vadit, ahvenanmaalaiset lampaantaljat, paksut leikkuulaudat, luomusaippuat ja pitkävartiset villasukat, joiden varteen on kudottu värikkäitä raitoja.

Minulla oli lukiovuosina poikaystävä, joka opiskeli historiaa. Yhtenä kesänä kiersimme rämisevällä pikkuautolla kaikki Suomen keskiaikaiset linnat, joita on aikoinaan rakennettu hiki hatussa etenkin maan länsirannikolle. Ahvenanmaan ainoa linna Kastelholma jäi sillä kierroksella näkemättä, mutta nyt on paikattu sekin aukko sivistyksessä. Sundissa sijaitsevassa linnassa ei ollut visiittimme aikaan ketään muuta, se korosti paikan jylhää hiljaisuutta. Kiertelimme muureilla, katselimme sieltä avautuvaa kaislojen reunustamaa joenuomaa.

Mäyräkoirat kielletty! Varmaan siksi, että linnassa on niin paljon jyrkkiä portaita.

Päivän kohokohta odotti ihan kulman takana: olimme nimittäin varanneet pöydän Smakbynista, ahvenanmaalaisten rakastamasta ravintolasta, jonka paikallinen kokki Michael Björklund on jokunen vuosi sitten perustanut. Smakbyn oli minulle entuudestaan tuttu, sillä vierailin siellä työni puolesta pari vuotta sitten ja tiesin mitä odottaa: superhyvää ja simppeliä saaristolaisruokaa, jossa yksinkertaiset raaka-aineet saavat loistaa. Ravintolasta saa myös vaatimattomasti maailman parasta saaristolaisleipää, jota Micken anoppi valmistaa. Ostimme sitä mukaan ravintolan putiikista sekä itsellemme että tuliaiseksi ja oli hilkulla, että kumpikaan limppu ei selvinnyt kotiin asti.

Ravintolasalissa on vielä toukokuussa yllinkyllin tilaa, mutta kesään mennessä pöydät täyttyvät nälkäisistä paikallisista ja saarella vierailevista. Micke ei ollut tällä kertaa paikalla, mutta tapasimme hänen vaimonsa Jennyn, joka kertoi tilan kuulumisia. Kaikenlaista uutta on taas suunnitteilla, eikä Smakbyn ole ennenkään tyytynyt pelkkään ravintolatoimintaan: raflan yhteydestä löytyy myös putiikki ja oma tislaamo, jossa tehdään pääasiassa paikallisista aineksista erilaisia viinejä, liköörejä ja hedelmäviinoja. Pullot ovat niin kauniita, että niitä voisi sijoittaa keittiöönsä ihan vaan koristeeksi (tosin tuskinpa jäisivät nautiskelematta).

Parsaa, hapankaalta ja kauden vihanneksia.

Yksi suosikkiruoistani maailmassa: kalaa ja pottuja voikastikkeella. Ei sen tarvitse olla sen monimutkaisempaa. Viereen se Micken anopin musta leipä niin ollaan lähellä ruokataivasta.

Vatsat täynnä! Oli pakko skipata jälkkäri, mutta saimme vielä eteemme snapsitarjottimen, johon oli katettu maistiaiset tislaamon suosituimmista tuotteista. Ehdoton suosikkini oli kirsikkalikööri, ei sinänsä mikään suuri yllätys, koska rakastan melkein kaikkea missä on kirsikkaa. Jarno oli kuski ja sai tyytyä vain kastamaan kielenkärkensä.

Seuraavan aamun pakkauspuuhissa hotelliaamiaisen jälkeen.

Seuraavana päivänä oli vielä aikaa vähän kierrellä ennen laivan lähtöä. Tutkimme kaupunkia ja kuljimme rannoilla kunnes alkoi sataa lunta, joten pakenimme mihinkäs muualle kuin JÄÄTELÖLLE! On sentään toukokuu! Anna & Aldo on perinteinen italialainen gelateria, jota pitää kahdeksan vuotta saarella asunut italialaispariskunta. Juttelin heidän kanssaan tovin ja sain nähdä keittiön, jossa jäätelöt valmistuvat. Listalta löytyi uskomattomia annoksia, juuri niitä suklaata ja syntiä tihkuvia spektaakkeleita, joita näkee vanhoissa elokuvissa. Sellaisia ei ole enää paljoa näkynyt sen jälkeen kun smoothiet ja muut terveysherkut tulivat muotiin. Oli pakko tilata kaikkein suurin pikari, joka notkui suklaakastikkeesta, kekseistä, vohvelitikuista ja karamellikiteistä. Kirsikka puuttui, mutta senkin olisi varmasti saanut jos olisi vaan pyytänyt. Lystikäs pariskunta ja ihanalla tavalla vanhanaikainen jäätelöbaari – suosittelen. Oli siellä pieni terassikin, mutta ulkona pyrytti taas. Nautimme siis synnistämme suosiolla neljän seinän sisällä.

Kun enemmän on enemmän (annoksesta ehdittiin tosin vähän verottaa ennen kuin muistin kaivaa kameran esiin).

Paluumatka Ahvenanmaalta takaisin Turkuun taittui Baltic Princessilla. Nauratti taas se kolmen minuutin matka hotellista terminaaliin: olemme kuuluisia viime tingan ihmisiä ja yleensä viimeisenä paikalla kaikkialla, mutta kerrankin ei tullut lähtökiire. Laiva lähti liikkeelle kahden maissa ja oli perillä Turussa seitsemän jälkeen – siinä ehti siis hyvin iltapäivän ajan hengähtää, syödä ja kerätä voimia ennen ajomatkaa takaisin Helsinkiin. Melko stressitöntä matkantekoa.

Ennen lähtöä vedetyllä jäätelöannoksella olisi varmasti kaloriensa puolesta pärjännyt viikon, mutta oli suolaisen nälkä ja lounaskupongit polttelivat taskunpohjalla. Valitsimme italialaisen Tavolata-ravintolan, joka oli itseasiassa todella viihtyisä, ja vedimme siellä pizzalounaan. Tai no minä tilasin parsarisoton ja sen kunniaksi proseccon – on nimittäin se maaginen aika vuodesta, kun saa parsaa! Risotosta ei ole kuvaa, koska ennätin vahingossa syödä sen, mutta buffalomozzarella-annoksen muistin sentään taltioida reissuraporttiin. Oli hyvää, söin kaiken (no Jarnolle jätin vähän).

Rennon lounaan ja muutaman taxfree-ostoksen jälkeen menimme tsekkaamaan DeLuxe-hyttimme, joka oli edellistä suurempi ja sisälsi leveän sängyn lisäksi myös sohvan. Tällä kertaa ei nukuttu, vaan hengattiin, kuunneltiin musiikkia ja otettiin suttuisia saarikuvia, jotka näyttävät unilta. Lempiharrastukseni heti suttuisten katuvalokuvien jälkeen.

Kävimme kyyläämässä saaria myös aurinkokannelta kun Turku lähestyi. Tuo minulle. Eikun tuo. Tai molemmat.

Matkalaiset tyytyväisinä, melkein perillä Turussa. 

Saariseikkailu takana! Vaikka olikin sitten aika iisi seikkailu. Ei sitä aina tarvitse kivuta vuorelle, joskus sitä kaipaa kaikkein eniten vaan kiireettömyyttä, sitä ettei ole kummempia suunnitelmia tai pakkoa olla missään. Oli ihanaa olla kaksin, nukkua hyvin ja käydä aamuisin valmiiksi katettuun pöytään, juoda muiden keittämää kahvia. Ahvenanmaa on kaunis paikka ja haluan ehdottomasti sinne takaisin ensi tai jonain kesänä, mutta ehkä kaikkein eniten tällä minimatkalla rakastin tätä matkanteon mutkattomuutta. Ei tärvääntynyt aikaa turhaan säätöön ja merimatkakin oli rentouttava (sitä ei kovin usein voi esimerkiksi lentomatkailusta sanoa). Ei sitä aina tarvitse lähteä Berliiniin, Pariisiin tai Lontooseen asti viikonloppulomalle – läheltäkin löytyy kiinnostavia kohteita. Ehkä kokeilemmekin ensi kerralla millaista on laivamatkailu pyörän kanssa.

Aiotteko valloitella saaria tänä kesänä?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

She walks in the sun to me

Tämä levy vie mua kauas ajassa taaksepäin. Rujo ja jokseenkin ruma kansi sai mutkin piirtämään tähtiä koulun pulpettiin ja penaaliin. Mielikuvituksettomasti nimetty levy: No.4 ei nimensä puolesta herätä tunteita puoleen eikä toiseen, mutta sisältö sen sijaan on teleportti oman mieleni nostalgiaan. Kaunis, huoleton nuoruus tulee hetkeksi takaisin levyn kulkiessa kohti loppuaan.

Voisin linkata tähän koko albumin, mutta haluan nostaa siitä esiin ainoastaan yhden kappaleen. Toivon, että joltain löytyy aikaa myös koko levyn kuuntelemiseen. Mun aivoreseptorit menee totaalisen jumiin ja pulssi kiihtyy kun tämän kappaleen akustinen sointukierto alkaa soimaan. Biisi on levyn viimeinen raita Atlanta. Kaunis jäähyväinen niin levylle kuin tarinallisestikin.

Kotona on megalomaaninen kiire päällä, kun kaikki asiat on saatava tehtyä ennen sunnuntain matkaa. Tästä johtuen laahaavat kitaravetoiset biisit on kuulemma nyt kielletty, mutta laitan protestiksi biisin soimaan vielä viimeisen kerran ja sitten palaan todellisuuteen.


STONE TEMPLE PILOTS – ATLANTA

I was young and needed the money

Silloin kun en ole valokuvaamassa tai keikoilla heilumassa rumpujen takana, olen hankkimassa elantoani muilla vaihtoehtoisilla tavoilla. Tässä tuorein duunini Erittäin Hieno Suomalainen Shampoolle, joka toteutettiin nostalgisella koulukuvateemalla.

 

Joillekin luokkakuvauspäivä oli vuoden kohokohta, toisille pahin painajainen. Suurin katastrofi oli saada kuvapaketti kehittämöstä ja huomata, että silmät ovat kiinni kaikissa. Nykyaikana ottoja on onneksi useampia kuin filmiaikana.

Elämämme sohva saapuu

Kaupallinen yhteistyö BoConceptin kanssa

Kirjoitin tovi sitten kuinka aloimme viime syksynä metsästää elämämme sohvaa. Kiitos kaikille kommentoineille! Sohvat ovat selvästi itse kullekin sydäntä lähellä, eikä ihme. Sohva on sentään kaluste, jolla monet meistä (lue: ainakin minä ja kaikki ystäväni) vietämme eniten aikaa heti sängyn jälkeen. Toisin kuin sänky, sohvaa ei pedata käytön jälkeen piiloon. Se saisi toisinsanoen mielellään kestää käytön lisäksi katsetta.

Haussa oli elämäni ensimmäinen sohva, joka ei olisi enää väliaikaisratkaisu tai parempaa odotellessa -kompromissi – ja se löytyi. Tilasimme tanskalaiselta BoConceptilta kaikkien toiveidemme täyttymyksen: kauniin, käytännöllisen ja ihan takuulla kestävän Istra-sohvan konjakinruskealla nahalla. Tilaus toimitettiin tehtaalle Liettuaan, josta kuusi viikkoa myöhemmin kotiimme saapui suurin paketti, jonka olemme koskaan vastaanottaneet. Sen sisältä kuoriutui jotain vielä ihanampaa kuin olimme uskaltaneet odottaa. Kas tälläinen!

Loikkelehtivat sohvanvaltaajat eivät tulleet sohvan mukana.

Sohva on siro ja selkeälinjainen retromausteilla, jotka uppoavat meidän makuun kuin kuuma veitsi voihin. Metallijalat tekevät kokonaisuudesta kuitenkin modernin ja hyvä niin: kontrastia kaivattiin, sillä lähes kaikki muut kalusteet kotonamme ovat vuosikymmeniä vanhoja kirppis-, romukauppa- ja antiikkilöytöjä. Tykkään myös tyynyistä, jotka asettuvat väljästi sohvan selkämystä vasten, ne tuovat isokokoiseen sohvaan ilmavuutta ja rennon fiiliksen. Taaemmat tyynyt on kiinnitetty paikoilleen (ovat toki liikuteltavissa, jos siltä tuntuu) ja edessä olevat pienemmät tyynyt nojailevat vapaasti milloin nyt mihinkin sattuvat unohtumaan. Useimmiten niitä pinotaan pään alle tai selän taakse sohvan päihin.

Minä en valitettavasti ollut paketin hartaasti odotetulla saapumishetkellä kotona, vaan Balilla. Jarno sai siis koeajaa sohvaa arvovaltaisen mäykkyraadin kanssa kaksi viikkoa ennen paluutani. Sanotaanko, että koeajo suoritettiin perusteellisesti, sillä hän nukkui uudella sohvalla koira kainalossa melkein jokaisen yön kunnes tulin takaisin. Suuressa sängyssä oli kuulemma liian yksinäistä eikä koirilla ole sinne lisenssiä, joten sohva ja kainaloon sopiva karvapatteri veivät voiton. Ymmärrän, olisin tehnyt täysin samoin itse. Mies ja koira olivat siis palatessani jo solahtaneet vaivattomaan symbioosiin uuden sohvan kanssa.

Kirjoitin viimeksi siitä kuinka olimme päättäneet, että tulevan sohvan materiaali on nahka, mutta värivalinta tuotti päänvaivaa. Musta nahka olisi ollut klassinen valinta, mutta meillä alkoi olla melko monta mustaa kalustetta. Melkein kaikki kodin pinnat ovat valkoiset emmekä halunneet, että koko asunnosta tulee mustavalkoinen, vaan toivoimme sohvan tuovan olohuoneeseen väriä ja elämää. Siksi päädyimme konjakinruskeaan, joka toimii nahassa vielä paremmin kuin musta, jos sattuu meidän laillamme tykkäämään siitä kuinka ruskea nahka kuluu ja patinoituu kauniisti ajan myötä. Nahkahan muutenkin vain paranee ajan mittaan, joten voin vaan kuvitella miten ihanalta tuo sohva näyttää viiden tai kymmenen tai viidentoista vuoden jälkeen.

Mutta ei se valinnanvaikeus siihen vielä loppunut! BoConceptin valikoimista nimittäin löytyy laskutavasta riippuen kolme tai neljä erilaista konjakinruskeaa tai siihen vivahtavaa vaihtoehtoa. Valitsimme lopulta Cognac-sävyisen Chester-aniliininahan eli mahdollisimman käsittelemättömän nahan, jossa näkyy nahkaan luonnostaan tulleet arvet ja elämän jäljet. Olisi löytynyt myös semianiliininahkaa, josta niinsanotut virheet on hiottu, mutta meistä nahka on kauneimmillaan kun sen pinta on aito ja elävä eikä siitä ole tehty liian täydellistä. Nämä ovat niitä kuuluisia makuasioita, kerrankin vaihtoehtoja löytyi yllin kyllin.

Sohva näyttää joka kuvassa vähän erisävyiseltä. Väri elää livenäkin valon ja sen määrän ja suunnan mukaan, joskus se näyttää tummemmalta, välillä kirkkaammalta. Nyt kun maalasimme olohuoneesta yhden seinän vaaleanpunaiseksi sohvakin näyttää asteen lämpimämmältä. Olen näin jälkikäteen onnellinen siitä, ettemme päätyneet mustaan sohvaan, sillä se ei olisi heijastellut yhtään mitään vaan päinvastoin imenyt kaiken valon ympäriltään.

Taisitte jo bongata kuvista rahin! Sohva ei tosiaan saapunut yksin, vaan tilasimme sen seuraksi samasta nahasta tehdyn suuren rahin. Se on loistava jatke sohvalle niinä iltoina kun olohuone täyttyy ystävistä (ja koirista, jotka luonnollisesti viihtyvät sohvalla ihan yhtä hyvin kuin ihmisetkin). Muulloin se toimii jalkojen lepuuttelupaikan lisäksi laskutilana vähän sohvapöydän tapaan, on nimittäin sen verran napakka että kahvikupit ja viinilasit pysyvät tuolla suurella tarjottimella ongelmitta pystyssä. Kyllä ne pysyvät nahankin päällä, mutta en halua päästä testaamaan kuinka helposti punaviinin saa hangattua irti nahasta, vaikka BoConceptilla mainostivatkin, että onnistuu. Toivotaan, ettei tarvitse koskaan kokeilla, mutta elämällä on taipumus tapahtua, joten palataanpa asiaan, jos ja kun se on ajankohtainen.

Sohvan koosta sananen: olohuoneemme on tilava ja sohva on käytännössä sen ainoa kaluste, joten halusimme siitä suuren. Sellainen siitä tuli yhdistämällä kaksi kahden hengen moduulia. Nyt sillä istuu virallisesti neljä, mutta sopu antaa sijaa – muistelen, että siihen on mahtunut enimmillään jopa seitsemän kaveria ja kasa koiria. Niistä puheenollen: Juno ja Luna ovat mielissään siitä, että suurelle sohvalle mahtuu kaikki tärkeät ihmiset yhtäaikaa. He etsivät ihmisten seasta sopivan kolon polvitaipeesta tai kainalosta, joskus villapaidan sisältä. Kaikki hyvin valtakunnassa, kunhan on peitto. Tätä elämänfilosofiaa ei voi olla ihailematta.

Ihan mahtavaa kuinka yksi ainoa (olkoonkin valtava) kaluste voi tehdä asunnosta kodin. Olohuoneesta, joka oli ennen kaikessa valkoisuudessaan hiukan kaikuva ja kolkko, on tullut rento ja viihtyisä. Ylläolevassa kuvassa vilaus lopputuloksesta, pian luvassa lisää kuvia kokonaisuudesta!

Sisustushankintoja suunnitteleville vielä muistutukseksi, että BoConceptilla, Vepsäläisellä, Hästens Storessa ja Republic of Fritz Hansen -myymälöissä saa tällä hetkellä Nousukausi-kampanjan kunniaksi 100 euron alennuksen yli 500 euron ostoksesta!

Myymälässä saat alennuksen, kun näytät Nousukausiseteliä ostosta tehdessäsi. Etu koskee normaalihintaisia tuotteita, eikä sitä voi yhdistää muihin etuihin tai aiemmin tehtyihin kauppoihin. 1 seteli/ostokerta. Seteli on voimassa 28. toukokuuta saakka.

Verkkokaupassa lisää koodi NOUSUKAUSI ostoskorin alennuskoodikenttään ja kun ostoskorin normaalihintaisten tuotteiden summa ylittää 500 euroa, loppusummasta vähennetään 100 euroa. Koodi on voimassa 28. toukokuuta saakka.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Miehen kaapilla taas

✖ MAARIANHAMINA, AHVENANMAA

Pikaterveiset täältä tien päältä, on kaunista – ja kylmää! Lisää luvassa loppuviikosta, mutta ajattelin pikaisesti vilauttaa pari kuvaa tältä päivältä, kun kävimme lämmittelemässä ja kahvittelemassa takkatulen äärellä. tavallisesta suodatinkahvista (ja oikeastaan ihan kaikesta) tulee elävän tulen äärellä vähän parempaa.

Olin pakannut mukaan vähän kaikenlaista vaatetta. Kun matkustaa laivalla auton kanssa eikä tarvitse kannella tavaroitaan, on helppo heitellä matkalaukkuun tavallista enemmän valinnanvaraa. Huvittaa, että tähän mennessä olen käyttänyt lähinnä Jarnon kassista lainaamaani Gant Ruggerin villapaitaa, joka on rento, lämmin ja mikä parasta, tuoksuu huumaavasti mieheltä.

Pakko raottaa yhtä vanhaa pakkomiellettä. Olettekohan nähneet viisitoista vuotta vanhan elokuvan nimeltä Unfaithful, jossa Diane Lane näyttelee raiteiltaan suistuvaa vaimoa? New Yorkiin sijoittuva draama teki meikäläiseen lähtemättömän vaikutuksen eikä suinkaan paidattoman Olivier Martinezin tai edes hänen hahmonsa boheemin newyorkilaisen asuntonsa vuoksi, vaan siksi, että Diane Lane näyttää elokuvassa vastustamattoman ihanalta. Puvustus on seksikäs aikuisella, huolettomalla, hivenen ranskalaisella tavalla. Trenssit, minimalistiset mekot ja kauniit korot, isot kauluspaidat, harmaat alustopit, simppelit ja sirot alusvaatteet ja suurin suosikkini: väljä harmaa villapaita ja sen alle puettu valkoinen kauluspaita. Molemmat näyttävät siltä, että ne on lainattu miehen kaapista eikä Diane ole koskaan näyttänyt kauniimmalta, vaikka kohtaus on piinaava.

Poiminta sarjastamme Populaarikulttuuri aivopesee Stella Harasekin, olen viisitoista vuotta ajatellut Diane Lanea joka kerta kun olen pukeutunut suureen valkoiseen kauluspaitaan. Vaikuttaa kuitenkin vähän siltä, että kaikki yritykseni hivuuttaa pukeutumistani dianelanemaisella tavalla aikuiseen suuntaan kaatuvat siihen, että tukkani (tai ihan vaan olemukseni) saa kaiken näyttämään vähän räjähtäneeltä tai ainakin rentulta. Mutta olen tullut tulokseen, että aivan sama! Sillä mennään mitä on. Vähän räjähtäneetkin saavat rakastaa harmaita villapaitoja ja valkoisia kauluspaitoja. Molemmat ovat muuten miesten osastolta, sieltä vaan löytyy ne parhaat.

MOKKATAKKI*, HUIVI* & POIKAYSTÄVÄN VILLAPAITA GANT RUGGER
MIESTEN KAULUSPAITA* TIGER OF SWEDEN SS2017
FARKUT TIGER OF SWEDEN JEANS (SECONDHAND)
HOPEASORMUKSET PERNILLE CORYDON
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Viime kesän lämmöllä

Lunta sataa siellä ja täällä, mutta päätin luottaa siihen, että kyllä se kesä on tähänkin saakka joka vuosi lopulta tullut. Tulee varmasti tälläkin kertaa, toivottavasti ennen heinäkuuta. Eniten odotan pieniä asioita: heräämistä huoneeseen jonka ikkuna on ollut koko yön auki, puistolounaita, pienistä silmuista alkavaa neonvihreää räjähdystä, mansikka-mozzarellasalaattia, auringon tuoksu iholla, viinilasillisia parvekkeella, koiraa joka jahtaa kärpäsiä, lämpöä hohkavaa hiekkaa, avonaisia kenkiä ja arkiaamuja, jotka tuntuvat lomalta, koska kaikki muut ovat mökillä. Sitä, että ulkona on ihanaa vaan olla eikä tarvitse varustautua kuin korkeintaan rantakassilla.

PHOTOS FROM LAST SUMMER BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Tyttö sukkahousuissa

Kaupallisessa yhteistyössä Vogue, sisältää arvonnan

Olen sukkahousujen suurkuluttaja, kyllähän te tiedätte. Huitelen minimittaisissa mekoissa ja hamosissa ympäri vuoden: koleimpina talvikuukausina siitä selviytyy villasukkisten avulla, muina vuodenaikoina tyyli on onneksi vähän vapaampi. Laatusukkiksistaan tunnettu Vogue haastoi minut poimimaan kevään valikoimista omat suosikkini ja sehän olikin ihan huippuhaaste, koska löysin sieltä vaikka mitä ja inspiroiduin vähän leikittelemään. Oma mielikuvani merkin sukkiksista oli aika klassinen, siksi yllätyin vähän siitä kuinka ajankohtaisia juttuja Voguesta löytyykään jatkuvasti valikoimissa olevien vakiomallien ohella. Käytän ehdottomasti eniten melko peittäviä, mattamustia sukkahousuja (ja siihen tarpeeseen Voguella on aivan loistavia vaihtoehtoja) mutta kevään tullen vaihtelu todellakin virkistää.

Kerron heti kärkeen, että kaikki kuvissa vilahtavat sukkikset ovat kevään mallistoa ja hankittavissa paraikaa esimerkiksi Stockmannilta tai Sokokselta. Linkit vievät suoraan verkkokauppaan, mutta toki tuotteita löytyy tavaratalojen hyllystäkin – sinne vaan hipelöimään. Valikoima on laaja, joten jokaiselle löytyy jotain. Seuraavaksi esittelyssä omat suosikkini.

Näistä kuvista oli tarkoitus tulla kohtalokkaat, mutta huomionkipeät mäyräkoirat änkesivät taas kameran eteen ja pilasivat suunnitelman.

Muotilehdet julistavat, että verkkosukkahousut ovat tehneet näyttävän paluun – minä vaan ihmettelen, että olivatko ne joskus muka poissa? Omasta kaapistani niitä on löytynyt siitä saakka kun olin viisitoista. Silloin yhdistin ne puhkipotkittuihin maihinnoususaappaisiin ja naruolkaimisiin alusmekkoihin, sittemmin olen keksinyt sofistikoituneempia tapoja käyttää niitä. Eipä sillä, että maihareissa olisi vieläkään mitään vikaa – ja nyt kun 90-luku on muodissa, tuo look menisi varmaan ihan täysillä läpi kenenkään kohottelematta sen kummemmin kulmiaan.

Mutta jos unohdetaan hetkeksi 90-luku, tässäpä kolmekymppisen kaupunkilaisen kikka numero yksi: pue verkkosukat housujen alle, sillä lahkeiden alta vilahtavat verkkosukkisten peittämät nilkat ovat jollain pariisilaista rokkidekadenssia huokuvalla tavalla ihanat. Kikka numero kaksi: valitse Voguen 20 denierin Diamond, jonka verkkokuvio on tavallista suurempi eikä pinta ole itseasiassa verkko ollenkaan, vaan kokonaan peittävä. Superkaunis – ja salonkikelpoinen! Diamondia saa sekä sukkahousuina että polvisukkina, joista etenkin jälkimmäiset toimivat ihan loistavasti paljettihousujen tai pillifarkkujen alla näin keväällä ja alkukesästä, kun sukkahousujen lämmittävää vaikutusta ei (välttämättä) tarvita.

Diamondista löytyy myös nudeversio, joka on mustaa hiljaisempi ja elegantimpi – mutta tulee siihenkin särmää, kun sen yhdistää kapeisiin nahkahousuihin ja korkoihin. Ohuet sukat ovat ihan täydellinen valinta juuri tähän aikaan vuodesta, kun tekee mieli unohtaa puuvillasukat kaappiin, mutta aamuisin on oikeasti vielä aika koleaa paljaille nilkoille. Tänäkin aamuna +2 astetta… Hyrrrrr.

Jatketaanpa vielä hetki verkkosukkisten saralla. Nest 3D on vinoruutukuviolla varustettu 50-denierinen verkkosukkis, joka tarjoaa urbaanimman ja graafisemman vaihtoehdon perinteiselle verkkosukkahousulle. Verkko on tiheä, pehmeä ja tuntuu päällä tosi hyvältä – ei pureudu ikävästi ihoon kuten ne halpaversiot, joissa kuljin vallan tyytyväisenä 90-luvulla tietämättä paremmasta. Yhdistäisin nämä yksinkertaisiin mustiin luottomekkoihin, joihin turvaudun niinä päivinä kun en keksi mitään muuta päällepantavaa. Erilaisilla sukkiksilla saa helposti potkua simppeleihin asuihin.

Kuulutko heihin, jotka haluaisivat kulkea paljain säärin heti kun sää sallii, mutta eivät kehtaa paljastaa kalvakkaita kinttujaan ennen kuin ne ovat saaneet aimo annoksen aurinkoa? Tai oletko kironnut, kun kaupasta ei löydy kevyeen kesämekkoosi sopivia sukkahousuja? Nyt kannattaa olla kuulolla, sillä Voguella on valikoimissaan monta ohuenohutta sukkista, jotka ovat lähes huomaamattomat. Esimerkiksi nämä allaolevien kuvien kahdeksan denierin Super Sheer 3D -sukkahousut ovat todellakin nimensä mukaisesti super sheer – niin henkäyksenohuet, ettei niitä näe ellei osaa katsoa. Ihosta vaan taianomaisesti ilmestyy täydellisen sileä pinta ja tasainen sävy, katsokaa vaikka. Nämä kuvat on napattu iltavalossa eikä niille ole tehty muuta kuin lisätty kontrastia – arvaisitteko, että jalassa on sukkahousut? Vain varpaat saattavat paljastaa, jos katsoo tarpeeksi tarkkaan. Nämä ovatkin siis täydelliset kesäsukkikset, koska huomaamattoman kärkivahvikkeensa ansiosta ne sopivat sandaaleihinkin. Kaltaisilleni sähläreille tiedoksi, että nämä on kudottu kestävästä lycra fusio -langasta, joten vastoin omia ennakko-odotuksiani en olekaan saanut niitä samantien hajalle.

Merkin superohuista sukkiksista löytyy muuten myös 15 denierin versio, joka kimaltaa aavistuksen – ei siis kiillä tai hohda, vaan hennosti kimaltaa, kun valo osuu siihen oikeasta kulmasta. Aivan ihana sekin. Täydellinen kevään kemuihin, tai tuomaan vähän taikaa ihan tavalliseen arkipäivään.

Hei, oletteko te kaikki muut koko tämän ajan tienneet miten seksikkäät ohuet polvisukat ovat? Minä en! Ihastuin päätäpahkaa näihin mustiin himmeäkiiltoisiin 20 denierin polvisukkiin. Jos ollaan ihan tarkkoja, ne ovat tukisukat, joiden hierova vaikutus parantaa verenkiertoa. Hyvä homma, mutta pakko myöntää, että tykästyin niihin puhtaasti siitä syystä, että ne ovat hot. Ja helpot, koska pehmeä, leveä resori pitää sukat puristamatta paikoillaan. Mustan lisäksi polvisukista löytyy pari eriasteista nudesävyä, kuumat nekin (jep, tilasin itsellenikin). En tiedä kuinka on kestänyt näin kauan tajuta, että näillä sukilla pelastetaan kaikki ne loppukevään ja alkukesän riennot, kun haluaa vetää paljain säärin tai vähintään paljain nilkoin, mutta on vielä sen verran viileää, että varpaita alkaa nipistää illan tullen.

15 denierin mattapintaisista pilkkusukista tulee mieleen Andy Warholin Factory, Edie Sedgwick ja 60-luvun taideskene. Tykkään siitä, että pilkut ovat vähän sinnepäin – ihan kuin blurratut – eivätkä symmetrisen muotoisia palloja. Näissä sukkahousuissa on muuten muotoileva tukihousuosa, joka ryhdistää vatsan, pepun ja lantion seudun. Tykkään sen napakkuudesta: ei tarvitse vetää vatsaa sisään sen toisenkaan jälkiruoan jälkeen. Varsinkin näissä siis voisi painella kaupungille Edien tyyliin pelkissä sukkahousuissa ja pörröisessä neulepaidassa, mutta ehkä itse pukisin kuitenkin niiden väliin vielä niukan nahkahameen.

Sellainen setti, mitäpä tykkäsitte? Potkaistaanpa samalla käyntiin sunnuntaiskaba! Kertokaapa, mistä kuvien sukista tykkäätte eniten ja miksi? Kommentoineiden kesken nimittäin arvotaan kolme 100 euron arvoista sukkapakettia. Skaba on voimassa ensi sunnuntaihin 14. toukokuuta saakka. Arpaonnea, lokoisaa sunnuntaita ja muistakaa taas se sähköpostiosoite!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Ahvenanmaa odottaa

Meidän viikonloppu koittaa tällä viikolla vähän viiveellä – nimittäin vasta nyt! Olemme paiskineet koko viikon töitä lauantaiyön pikkutunneille saakka, mutta tänä aamuna kello viisi nakkasimme matkalaukun laina-autoon ja huristelimme Turun laivaterminaaliin. Edessä on parin päivän pituinen retki Ahvenanmaalle, työmatka kyllä, mutta tavallista rennommalla agendalla. Tarkoituksena on relata ja nauttia laivamatkasta, tutkia Maarianhaminaa ja sen lähikulmia, syödä hyvin ja toivottavasti nukkua tosi, tosi pitkään. Sen tarkempia suunnitelmia emme ole Smakbynin ravintolavarausta lukuunottamatta vielä tehneet, joten Ahvenanmaa-aiheisia vinkkejä saa vapaasti pudotella kommenttilootaan, jos niitä löytyy hihasta.

Pakko esitellä laina-auto, koska olen niin innoissani, että saatan haljeta. Olen varmaan kirjoittanut muutamaankin (sataan) kertaan jeeppihulluudestani? Isälläni oli siis musta Jeep Wrangler kun olin pieni. Kasvoin sen korkealla keikkuvalla etupenkillä ja kaikissa niissä paikoissa, joihin Jeep meidät vei. Sen jälkeen maailmassani ei ole ollut muita autoja. Ylipuhuin ystäväni ostamaan mustan Jeep Wranglerin, jotta pääsisin sen kyytiin. Tunnistan jokaisen Jeepin, joka liikkuu lähikulmillamme ja suunnittelen säännöllisesti niiden nyysimistä – kunnes aina muistan, etten ole autovaras, vaan humanisti, joka ihan varmuuden vuoksi vapisee syyllisyydestä nähdessään poliisin, vaikkei olisi eläissään tehnyt pahempaa kuin kävellyt punaisia päin. Krooninen jeeppikuume helpottuu nyt hetkeksi, sillä saimme Arita Espoosta kiesin lainaan Ahvenanmaan matkaa varten. Se ei ole Wrangler, koska niitä ei sattunut olemaan, vaan Renegade, mutta yhtäkaikki Jeep! JA MEIDÄN! Siis kolmen päivän ajan, mutta eipä nyt juututa siihen, vaan otetaan tästä kaikki irti.

Olen saanut Jarnonkin lietsottua tähän samaan jeeppikuumeeseen, eikä ollut edes vaikeaa. Siihen ei tarvittu kuin matka Puerto Ricoon, jossa vuokrasimme matkan ajaksi Jeepin, juuri sen mustan Wranglerin, joka kahdessa viikossa vakuutti Jarnon siitä, että paljon liikkuva, säätävä, seikkaileva ja koko ajan jotain roudaava perheemme tarvitsee elämäämme sopivan kulkupelin. Hurmioituneita autokuvia on muuten muistikortit pullollaan, vain heppakuvia taitaa olla vielä enemmän. Siihen on siis syy, miksi Karibian matkakuvien läpikahlaaminen on yhä ns. vaiheessa.

Ainoa paikka, joka on Helsingissä auki viideltä aamulla, on Roban kulmassa päivystävä 24h-kiska. Se on aivan mahtava mesta. Kadut olivat tyhjät ja kaupunki nuokkui, myyjäkin puoliksi torkkui tiskin takana. Samaan aikaan radiosta pauhasi trance niin kovaa, että biitti kuului kadulle asti. Matkaevääksi lähti mukaan kaksi isoa kahvia ja aloe vera -juoma, joka pelastaa krapulan (jota toim. huom. meillä ei ollut) ja sen hyvin samankaltaisen olon, joka seuraa siitä, kun on vetänyt tietokoneen äärellä allnighterin eikä ole toisinsanoen päässyt nukkumaan lainkaan. Ei tuntunut missään kun oli yhdeksäntoista, nykyisin tietää kyllä valvoneensa. Jarno ei tosin valvonut tietsikan vaan rumpujensa äärellä – heillä oli keikka, jolta hän pääsi roudauksen jälkeen kotiin joskus aamukahden jälkeen. Työnsä kullakin.

Jos risteily- ja saarihommat kiinnostavat. Instagramin puolelta (@stellaharasek) löytyy jo matka-aiheisia videoita, kuvia ja infoa. Matka-asiaa on luvassa täälläkin sitten ensi viikon aikana. Nauttikaa beibet sunnuntai-illasta! Me nautitaan nyt meidän viikonlopusta, joka juuri alkoi.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

I want to be with you everywhere

Kuluneen viikon kappaleluuppi, olkaat hyvä. Taloudessamme on aina meneillään jotain musiikillisia pakkomielteitä, nyt Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin tuotannosta on siirrytty sujuvasti Fleetwood Maciin, jonka riveihin pari myöhemmin liittyi. Niin se vaan on, että klassikot kestävät niin aikaa kuin kuuntelua – vanha hitti toimii yhtä hyvin tänään kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Toivottavasti myös naapurimme ovat samaa mieltä. Suloista surinaa sunnuntaihinne! Palaan pian sukkisasioilla.


FLEETWOOD MAC – EVERYWHERE