Kuusi asiaa joita odotan Flow’ssa

Paras aika vuodesta on virallisesti täällä taas! Kesä taittuu kohti loppuaan, illat tummuvat, Flow Festival on alkamaisillaan ja viimeisiä lippuja viedään käsistä. Oma rannekkeeni on onneksi jo paikoillaan, joten voi kaikessa rauhassa fiilistellä alkavaa viikonloppua. Se on perinteisesti yksi kesän kohokohdista: timanttinen kattaus ystäviä, musiikkia, hyvää ruokaa ja keijuvalojen valaisemaa festivaalihumua elokuisessa yössä. Kaikkein eniten odotan seuraavaa kuutta asiaa.

1 ~ Lana Del Rey kuuluu artisteihin, joista en ole omasta mielestäni ikinä oikein pitänyt, mutta niin vaan olen huomannut Lanan kappaleiden hiipineen viime vuosina soittolistojeni soitetuimpien kärkeen. Lana nousee lavalle perjantai-illan pääesiintyjänä, enkä malta odottaa! Uskon, että Lanan raukea taika toimii Suvilahden yössä – se nähdään pian. Joitain suosikkikappaleitani listasin tohkeissani jo huhtikuussa. Tulisipa ainakin Music To Watch Boys To.

2 ~ The XX soi meillä lähes päivittäin, se on ihan parasta keskittymismusiikkia silloin kun haluaa upota omiin maailmoihinsa. Olen nähnyt yhtyeen viime vuosina useamman kerran, ovat esiintyneet ainakin Ilosaarirockissa ja kerran aiemmin Flow’ssakin. Ne keikat menivät festariduunien takia vähän ohi kun päässä pyöri työasiat ja puhelin pirisi, mutta tällä kertaa ajattelin huojua koko keikan läpi Jarnon kainalossa. Tulisipa ainakin Infinity – en ole vieläkään päässyt yli siitä miten paljon se muistuttaa Chris Isaakin Wicked Gamea – mutta melkein kaikki käy. Kunhan ei kiitos ihan hirveästi niitä uusimman albumin biisejä.

3 ~ Toivon onnellisia kohtaamisia ja eksymisiä! En halua ravata lavalta lavalle aikataulu kädessä tai sopia kovinkaan monia tärskyjä siihen miksauspöydän vasemmalle puolelle, kyllä sä mut näät sitten. Flow’ssa ei kannata tehdä tarkkoja suunnitelmia oikeastaan minkään suhteen, koska niissä pysymisellä saa aikaan vain pääsäryn – kaikkein kivointa on kun antautuu festivaalihumulle, etenee virran tahtiin, antaa itsensä unohtua paikkoihin ja tilanteisiin eikä liikaa mieti mitä kello on tai mihin pitää seuraavaksi rynnätä. Toivon osuvani ainakin brittitrio London Grammarin, tanskalaisen Moderatin ja tietysti Goldfrappin keikoille – kaikkia on tullut viime vuosina luukutettua kotona. Kotimaisista kiinnostaa erityisesti Mikko Joensuu, Reginasta irtaantunut Pykäri ja Astrid Swan, jonka kanssa minulla oli joskus kunnia työskennellä. Ja tietysti toivon löytäväni festivaaliväen joukosta kaikki ystävät, jotka ovat pakkautuneet paikalle! Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, suurin osumistiheys on shamppanjateltan luona.

4 ~ Taidekattaus kiinnostaa. Haluan ehdottomasti nähdä Laura Väinölän kasveista tehdyn alttarin! Laura oli vuoden 2016 nuori muotoilija ja on muutenkin tehnyt kaikkea kiinnostavaa, kuten Flora & Laura -kukkakaupan, jota ei ole olemassa. Hotsittelee myös Riviera Cinema Barin leffatarjonta, vaikka en ole vielä yhtenäkään vuonna malttanut pysähtyä katsomaan kokonaista elokuvaa. Ehkä tämä on se vuosi?

5 ~ Safka se on aina mielessä! Flow’ssa on ollut viime vuosina ihan hulluhyvä ruokatarjonta, kerrankin kannattaa mennä festareille nälkäisenä. Raflalistaus näyttää houkuttelevalta tälläkin kertaa, saa nähdä mitä kaikkea sitä ehtii viikonlopun aikana maistella. Kiinnostaa varsinkin Kimchi & The Chicken Gang joka on hybridi kahdesta ravintolasta, Richard McCormickin New York Ninjasta ja Sam McCormickin Kimchi Wagonista. Veljekset ovat keksineet Flow’ta varten uuden konseptin, joka on saanut vaikutteensa Aasian katukeittiöstä.

6 ~ Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä The Afghan Whigs, joka nousee lavalle sunnuntaina – KYLMÄT VÄREET! KYLMÄT VÄREET! The Afghan Whigs oli minusta yksi 90-luvun parhaista yhtyeistä, joka sotki itsevarmalla otteella post-grungevaikutteista rokkia souliin ja popmelodioihin eikä ollut kovin kiinnostunut siitä mitä muut heistä ajattelivat. Yhtyeen karisma tiivistyi nokkamies Greg Dulliin, musiikilliseen monilahjakkuuteen, joka on sittemmin vaikuttanut muissa kokoonpanoissa, kuten The Twilight Singersin nimellä kulkevassa projektissaan. Kukaan, joka on koskaan joutunut keskustelemaan kanssani musiikista, ei ole voineet välttyä Greg Dulli -aiheiselta paasaukselta, koska olen rakastanut ja palvonut melkein kaikkea mitä hän on vuosien varrella tehnyt. Siksi olin hypätä kattoon kun kuulin, että Afghan Whigs saapuu Suvilahteen – olin kuullut, että vuosia sitten hajonnut yhtye oli koonnut rivinsä uudestaan, mutta en tiennyt, että he rundasivat taas maailmalla. Pitää joskus kirjoittaa tästä pidemmin, mutta tulisipa TULISIPA keikalla vuosituhannen lopussa julkaistu Crazy! Se olisi viikonlopun kirkas ja kiistaton kohokohta ja minä saisin kuolla onnellisena naisena (vaikka toki toivon, että se hetki ei ole edessä aivan pian). Ilahtuisin kovasti myös muista 1965-albumin kappaleista, se on aina ollut suosikkilevyni yhtyeen tuotannosta.

Siinäpä tärkeimmät! Nähdäänkö me viikonloppuna Suvilahdessa? Mitäs te odottatte eniten?

PHOTOS FROM FLOW FESTIVAL 2016 BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

STILL ALIVE

Pitkän hiljaiselon jälkeen olen jälleen koneen äärellä. Elossa, jokseenkin levänneenä ja selviytyneenä reissujemme koettelemuksista. On mennyt tovi, että olen toipunut Ranskassa tapahtuneen varkauden jälkishokista. Taloudellisesti palautuminen on myös vienyt aikansa, sillä vasta pari päivää sitten sain uuden läppärin kadonneen tilalle. Tilanteesta johtuen olen antanut itseni hiukan lomailla ja nauttia kesästä – jota en lähde analysoimaan sen enempää – joka ei onneksi ole vielä ohikaan.

Kesään on mahtunut paljon, mutta jälkeenpäin ajateltuna sitä kuitenkin ihmettelee, että mihin kaikki aika lopulta meni. Lomailu on itseasiassa hiukan väärä ilmaisu, sillä töitä on kyllä riittänyt. Ensin piti tehdä korjausliikkeitä kaikkien varastettujen duunikuvien suhteen – eli kuvata uudestaan ne jotka oli mahdollista kuvata uudestaan – ja sen lisäksi haalia muitakin kuvauskeikkoja. Oikeastaan pidin lomaa ainoastaan koneella istumisesta. Ei kai mulla sitten mitään lomaa varsinaisesti koskaan ollutkaan – ajan tuhlausta sellainen!

Tuntuu, että ajatukset alkavat jälleen laukata normaaliin tapaan. Pieni tietotekninen irtiotto on selvästi tehnyt hyvää ja sorvin ääreen paluu tuntuu mielekkäältä. Musiikkirintamalla olen herätellyt uusia kuvioita ja bändin kanssa mennään eteenpäin. Vastoin kaikkia odotuksiani ajattelin jopa aloittaa uuden harrastuksen – joogan Katja Kokon ohjaksissa. Aivojen heräileminen shokkitilastaan ei mitenkään korreloi siihen, että kroppani niin tekisi. Vanhuksille ominainen kolotus ja nivelsärky kertoo omaa tarinaansa siitä, että viime kuukausien aikana ei ole tapahtunut ainuttakaan urheilusuoritusta. Kesän ainoa burpee taisi olla sohvan alle vierineen suklaalakukuulan noukkiminen ja löytämisen jälkeinen onnenloikka.

Koska kesä on ihmisen parasta aikaa ja siitä tulee ottaa kaikki irti, seuraavaksi ohjelmassa on Flow Festival. Mikä voisikaan olla parempi tapa päättää kesähorros? Rakastan alkavaa viikonloppua jo etukäteen niin, että pää halkeaa. Elokuu on myös rakkauden kuukausi, päätin juuri niin, sillä ensi viikolla lähdemme Stellan kanssa romanttiselle getawaylle Roomaan. Ei töitä, ei läppäreitä, ei velvollisuuksia. Pelkästään hyvää ruokaa, viiniä ja me kaksi. Sitä viikonloppua odotan, edellisestä pää haljenneena, mutta sydän eheänä.

Ihanaa viikonloppua kaikille. Muistakaa elää kuin viimeistä päivää, mennä ulos paikkoihin ja kokea. Kohta saa taas luvan kanssa hyggeillä sisätiloissa, mutta ennen sitä on vielä paljon valoa ja lämpöä tiedossa – se kannattaa ottaa talteen.

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

10 x vaihda vapaalle

Yhteistyössä Naturelle.fi, sisältää alennuskoodin

Ahdistaako arkeen paluu? Et ole ainoa, mutta ei hätää! Elokuu on suurimmassa osassa Eurooppaa kaikkein vilkkain lomakuukausi – ja minunkin kirjoissani virallisesti vielä kesä. Siispä seuraa kymmenen vinkkiä lomatunnelmaan virittäytymiseen, vaikka et olisi enää – tai vielä – lomalla. Tai ehkä minun laillani et vietä virallista lomaa, vaan lomailet illan siellä ja viikonlopun täällä aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus? Olisi tietysti ihanaa, jos saisimme viettää viisi viikkoa riippumatossa aina kun tuntuu siltä, mutta onneksi vapaalle vaihtamiseen riittää joskus vähempikin. Kuvat on otettu Ranskassa roadtripimme lopussa, kun löysin Provencen kukkuloiden keskellä paikan ja sen myötä myös henkisen tilan, joka tuntui lomalta.

1 ~ Kata aamupalaksi jotain helppoa ja ihanaa, asioita joita söisit jos hakisit aamupalasi provencelaisen pikkukylän torilta. Mitä tekee mieli – mansikoita, aprikooseja, paahtoleipää oikealla voilla? Suklaacroissant ja sen kaveriksi iso maitokahvi? Tuoretta ananasta? Jos kaikki terveellinen kyllästyttää, go crazy ja vedä aamupalaksi leipomosta haettu pulla. Kattamiseen kannattaa käyttää hetki, jos olet sitä sorttia joka nauttii estetiikasta. Kaikki maistuu paremmalta, kun se on laitettu esiin kauniisti.

2 ~ Päästä ihosi lomalle ja unohda monimutkaiset kauneusrituaalit: lomalla vähemmän on enemmän. Pakkasin itsekin Ranskan roadtripille mukaan vain muutaman kesäisen lempituotteen, monikäyttöisiä luonnonkosmetiikkatuotteita jotka antavat ihon hengittää eivätkä kuormita luontoa. Puhdistin kasvot kaikkien aikojen suosikkiputsarillani, May Lindstromin Honey Mudilla, jota käytin myös ravitsevana, puhdistavana ja kosteuttavana naamiona. Lempiöljyni Kypriksen Beauty Elixir I kosteutti kasvot aamuin illoin, se on niin ravitseva etten näin kesäaikaan tarvinnut sen lisäksi erillistä kosteusvoidetta. Silloin tällöin levitin sen päälle iltaisin Mahalon Rare Indigoa, joka sulki kosteuden ihoon ja jätti sen pehmeäksi – ihan parasta tehohoitoa yötä vasten. Eniten käytin balmia aftersun-tuotteena niinä päivinä kun olin ollut paljon auringossa, se tepsii rauhoittavien ainesosiensa ansiosta myös hyttysenpuremiin ja aurinkoihottumaan. May Lindstromin The Jasmin Garden -kasvosuihke virkisti, vilvoitti ja kosteutti ihon päivän kuumimpina tunteina ja puhdistuksen jälkeen. Sen kukkainen tuoksu vie suoraan kotikylppäristä lomamatkalle.

3 ~ Napsauta puhelin äänettömälle. Tiedän, kaikissa elämäntilanteissa ei vaan voi, mutta jos olosuhteet suinkin sallivat, kokeile edes illan ajan. Syke laskee jo päivässä, kun puhelin ei piippaa joka hetki tuikitärkeitä tiedotteita siitä, että sait sähköpostin (se voi ihan varmasti odottaa aamuun) tai entisen työtoverisi sisko on laittanut Facebookin kierrätysryhmään myyntiin vähänkäytetyt lenkkarit. Varoitan, äänettömyyteen jää koukkuun! Olen aivan ihastunut tähän (monille muille varmasti itsestäänselvään) konseptiin, ettei aina tarvitse pomppia puhelimen piippausten mukaan, vaan voi itse valita milloin tarkistaa tapahtuuko maailmalla jotain mistä pitää olla tietoinen tai kiinnostunut. Kun saa siihen edes vähän etäisyyttä, tajuaa, että yllättävän harvoin tapahtuu.

4 ~ Käytä aurinkovoidetta, vaikka päiväohjelmaasi ei varsinaisesti sisältyisi retkeä rantaan tai terassilla notkumista. Huumaavan tuoksuinen aurinkovoide vie tehokkaasti lomatunnelmaan: tee sen levittämisestä rauhallinen lomarituaali, muista myös dekoltee. Oma suosikkini on Hynt Beautyn Sun Prep, joka yhdistää kosteusvoiteen, meikinalusvoiteen ja aurinkosuojan – toimii loistavasti niin meikin alla kuin yksinään. Koukuttavinta on sen superhyvä, lähes karkkinen tuoksu, jota nuuhkii ihan ilokseen sadepäivinäkin.

5 ~ Tee ihana lomasoittolista, johon keräät kaikki kappaleet, jotka tekevät sinut rauhalliseksi ja hyväntuuliseksi. Omassa lomalistassani soi mm. Lana Del Rey, The XX, Chromatics, Beach House ja liuta miehen soittolistoilta löydettyä akustista musiikkia, jossa käheä-ääniset miehet laulavat rakkaudesta.

6 ~ Käy cocktaililla tai samppanjalasillisella hotellin aulabaarissa. Se tuntuu jostain syystä ylellisemmältä kuin tutuissa kantapaikoissa käyminen – jopa syntiseltä. Teemana on tietysti loman alku, olkoonkin että lomasi kestää ehkä vain illan tai aulabaarivisiitin ajan. Ja lomalla ei sitten puhuta töistä!

7 ~ Pakkaa piknik-koriin viltti ja eväsleivät, ja lähde päiväksi ulos. Pyöräretkelle, tai luonnonpuistoon? Itse haluaisin käydä pitkästä aikaa Suomenlinnan vieressä sijaitsevassa Lonnassa tai Lammassaaressa, jossa saa kulkea pitkospuita pitkin ja pysähtyä pikkupenkeille evästelemään. Myös Pihlajasaaressa on elokuussa seesteinen tunnelma. Parhaat spotit löytyvät saaren eteläisiltä kallioilta. Sadekuuron sattuessa voi vetäytyä hiekkarannan kupeessa sijaitsevan terassikatoksen alle grillaamaan.

8 ~ Lomahehkun saa purkistakin! Mahalon Vacation Glow on empiiristen tutkimusteni mukaan nopein tapa päästä lomatunnelmaan: syvässä kukkaistuoksussa on myskinen pohjasävy, tuoksuu ihan Havaijilta (tai siltä, miltä kuvittelen Havaijilla tuoksuvan). Kosteuttava, kullanhohtoinen öljy saa myös sääret näyttämään siltä, että olet lomalla. Öljyä voi levittää myös dekolteelle ja hiustenlatvoihin, mikä tekee siitä loistavan matkatuotteen – mitä vähemmän purnukoita tarvitsee pakata mukaan, sen parempi.

9 ~ Tee itsellesi viilentävä ja virkistävä vesikannu, jossa on oman maun mukaan sitruunanviipaleita, minttua ja kurkkua, tai vaikkapa vadelmia. Pudota lempilasiin muutama jääpala, kaada vettä päälle ja heittäydy nojatuoliin kirjan kanssa – tai vielä parempaa, parvekkeelle, jos sattuu sellainen olemaan.

10 ~ Meikkaa kuin olisit lomalla: kevyesti, jos ollenkaan. Tykkään hehkuvasta, kostean näköisestä ihosta, joten olen kesällä käyttänyt Kypriksen öljyn ja aurinkovoiteen päällä lähinnä kuultovoidetta. RMS Beautyn Magic Luminizer on samppanjanvärinen kuultovoide, jota voi sivellä huoletta poskipäiden, kulmaluiden, amorinkaaren ja nenänvarren lisäksi myös solisluihin. Vaaleanpunainen pohjaväri tekee siitä helppokäyttöisen, se sopii lähes kaikille ihonsävyille. Voiteessa ei ole yhtään kimallusta, joten lookista ei tule lähdössä baareihin -tyyliin laitettu, vaan luonnollisella tavalla hehkuva. Ehdottomasti yksi kesän parhaista kosmetiikkatuotteista, joka jää käyttöön myös syksyn tullen.

Tänä kesänä olen innostunut vähän myös huulipunista, tai oikeastaan punasta, nimittäin Axiologyn sävystä nimeltä Philosophy: se on kevyt kesäsävy kaikille kaltaisilleni, jotka eivät halua näyttää siltä, että huulilla on punaa, vaan tahtovat täydellisen kosteat, herkulliset huulet. Olen näyttänyt tämän punan ansiosta koko kesän siltä, että olen juuri syönyt vesimelonia. No, aika usein olenkin.

Jos haluat varustautua lomatunnelmaan tai ihan muuten vain päivittää peilikaapin sisältöä, kuumana vinkkinä, että Naturellen koko valikoimasta (poislukien Vitner’s Daughter, Nuori, May Lindstrom, Mahalo ja Kypris) irtoaa 15% alennus elokuun loppuun asti koodilla STELLALOMA niin verkkokaupassa kuin Naturellen kivijalkamyymälässä osoitteessa Bulevardi 24. Alennuksen piiriin kuuluu siis tällä kertaa myös Tata Harper, jonka loistotuotteista olen kirjoittanut monesti – kurkkaa esimerkiksi Alkukesän täsmäaseetTestissä tehoseerumit ja Tata Harperin TOP10 -suosikkini.

Löytyykö muita vinkkejä lomatunnelman tavoittamiseen? Laittakaa jakoon kommenttilootan puolella!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kesän kirppislöydöissä

Olin kuulevinani, että haluatte nähdä millaisia kirppislöytöjä olen tehnyt viime aikoina! Saamanne pitää, sillä hoksasin, että näihin kuviin osui useampikin. Aloitetaanpa farkkushortseista, jotka ovat viimeviikkoinen löytö ystävän kirppispinosta. Ne ovat parhaita ostospaikkoja, jos on ystävän kanssa yhtään yhteneväinen maku pukeutumisen suhteen: monet vaatteet ja asusteet sopivat hyvinkin erilaisiin tyyleihin. Omistan monta ystäviltä hankittua vaatekappaletta, jotka näyttävät ylläni aivan eriltä kuin heidän päällään näyttivät – ja vastaavasti olen kierrättänyt ystäville paljon vaatteita, jotka taas solahtavat täydellisesti heidän tyyliinsä eivätkä näytä enää yhtään minulta, vaikka olivat joskus lemppareitani.

Leviksen farkkushortseissa ihastuin aavistuksen korkeampaan vyötäröön. Olen aina olettanut, etteivät korkeavyötäröiset vaatteet sovi minulle, sillä lantioni ulottuu melko korkealle ja olen asiaa sen enempää miettimättä ajattellut, että sitä pitää tasapainottaa matalalla vyötärölinjalla. Taisin olettaa tyhmästi, koska farkkushortsihankinta paljasti, että tuo hiukkasen korkeampi vyötärö päinvastoin imartelee tätä melko suoraa vartaloa, jonka kapein kohta on reilusti navan yläpuolella. En ole oikeasti kovin kiinnostunut niinsanotuista pukeutumissäännöistä ja vartalotyypin mukaan pukeutumisesta, mutta näköjään olen silti vaistonvaraisesti ruuvannut vuosikausia tyylivalintojani jonkun muinaisen oletuksen varassa.

Rottinkinen kirjekuorilaukku oli parin euron löytö kirppikseltä, joka oli levittäytynyt puistotien varteen Hernesaareen. Oli ollut täydellinen kesäpäivä, yksi niistä harvoista tänä kesänä. Kuljeskelin rantaan ystävän kanssa ja päädyimme kirppikselle tekemään löytöjä. Yhdeltä myyjältä ostin lampaankarvaisen tyynyn ja lasin valkoviiniä, terveisiä! Kirjekuorilaukun myi ihastuttava rouva, joka piti aivan samanlaisista asioista kuin me – turisimme pitkät pätkät ja olisin voinut viedä kotiin hänen rekistään melkein kaiken. Yhden toisenkin laukun olisin kyllä ostanut, mutta se olikin hänen omansa. Terveisiä sinnekin, jos osuu tälle tontille! Kirppistelyssä on kyllä (luonnollisesti näiden löytöjen ohella) parasta juuri nämä tyypit, joihin metsästysretkillään törmää.

SECOND FEMALEN FARKKUPAITA* DOTS
FRENCY & MERCURYN AURINKOLASIT* TREND OPTIC
HOPEAKORUT PERNILLE CORYDON
FARKKUSHORTSIT, SANDAALIT & LAUKKU SECONDHAND
*SAATU

Sandaalit ovat yksi kesän lempilöydöistäni! Tummasta nahasta punotut remmit ja kauniit kiilakorot iskivät silmään pölyisen kenkälaarin pohjalta. Yritin ensin tarjoilla kenkiä ystävälle, mutta ne olivat hänelle liian isot – vasta sen jälkeen tajusin, että ne ovat juuri minun kokoani ja sopivat oikeastaan muutenkin kaikkeen mitä käytän.

Nilkkoihin kiedottavien nirunarujen ja korkeiden korkojen yhdistelmä tekee sandaaleista aika epäkäytännölliset mukulakivikaduilla ja vähänkin pidemmillä vaelluksilla, mutta niitä varten on kyllä kaapissa kymmenen muuta umpikäytännöllistä kenkäparia. Kyllä yhdet epäkäytännölliset ja kauniit mahtuvat sinne sekaan niitä päiviä varten, kun ei ole aikomustakaan talsia rantaa tai lähintä jäätelökiskaa kauemmas. Ne ovat samanlainen valinta kuin pikkulaukku, johon ei mahdu avaimia ja kolikoita enempää – tänään en ole tehokas, vaan laiska ja onnellinen.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Elokuu

Maailmankaikkeuden suuriin kysymyksiin kuuluu se miten heinäkuu voi tuntua viikon pituiselta ja tammikuu viideltä vuodelta. Juurihan me palasimme matkalta ja iloitsimme siitä, että kesä on vielä alussa. Yhtäkkiä onkin elokuu, kaikki puhuvat syksystä ja minä ihmettelen suu auki, että mihin se heinäkuu oikein hävisi – nukuinko sen ohi? Tiedän, ihmettelen näitä ohivilahtavia viikkoja aivan liikaakin. En vaan pääse irti tunteesta, että olen aina myöhässä elämästäni, viimeinen hajamielinen, joka havahtuu siihen mitä ympärillä tapahtuu ja kirii muita kiinni. Ilmankos minulle on kehittynyt vuosien varrella vahvat pohjelihakset.

Tänä kesänä ei ole ollut ihan kunnollista lomaa – sellaista, että saisi hyvällä omatunnolla heittäytyä irti arjesta – ja sen huomaa. Olen lomaillut vähän varkain, varastanut itselleni aamuja ja perjantaipäiviä, välillä kokonaisia viikonloppuja, hoitanut pakolliset asiat milloin terassilta, milloin saaresta. En valita, on ollut ihanaa – mutta en ole saanut vielä tarpeeksi, en halua vielä luopua lomahetkistäni! Rimpuilen lomamoodin ja työhön tarttumisen välissä, teen itseni kanssa sopimuksia: jos nyt vietän päivän auringossa, teen tuplasti tehokkaammin töitä seuraavana sadepäivänä. Mutta silloin kun sataa ja pitäisi heittäytyä töihin, lamaannun liian pitkän todo-listan edessä ja alan keksiä itselleni Erittäin Tärkeitä Sijaistehtäviä kuten keittiön kulmakaapin siivouksen.

Yritän olla ahdistumatta ajan kulumisesta, lähestyvästä syksystä, josta ihmiset puhuvat kuin se olisi jo täällä. On vasta elokuu, sehän on kesäkuukausista paras eikä mikään saatanan syksy! Tekee mieli kiljua kaikille, että rauhoittukaa. Vielä on edessä vaikka mitä, pimenevät illat ja Flow, vasta lämpenevä merivesi, toivottavasti monta retkeä lähisaarille ja ihmeellinen elokuinen valo, joka valaa kaiken kultaan. Voidaanko nyt vaan nauttia kaikesta tästä ja olla vielä muutaman viikon puhumatta kaikesta siitä mitä on pakko tehdä, saatava aikaiseksi, ehdittävä, kirittävä ja suoritettava?

Siitä puheenollen. Haluaisin elää ihan vähän hitaammin. Tuntuu että olen elänyt pikakelauksella siitä saakka kun muutin Helsinkiin yli kaksitoista vuotta sitten ja yhä hengästyttää, vaikka olen puolittanut työmäärät, alkanut nukkua ja opetellut kuuntelemaan ensimmäiseksi itseäni enkä kaikkia muita. Vieläkin on liikaa kierroksia, koko ajan tunne että jotain on tekemättä ja useimmiten onkin, koska pakkaan yhä kalenteriini aivan liikaa asioita. Haluan siitä pois, pois, haluan enemmän päiviä joiden kohdalla ei lue yhtään mitään.

Sitä tässä on vähän harjoiteltu, hitaampaa elämää. Olemme lähteneet aurinkoisina päivinä ulos, kantaneet viltin puistoon, eväänä vissypullo tai jääkaappiin unohtuneen roseepullon jämät. Torkuttu, lueskeltu. Ikivanhasta matkakaiuttimesta on kuunneltu rätisevää The Nationalia, muisteltu vanhoja Flow-keikkoja, mietitty mitä kaikkea tänä vuonna menisi katsomaan. Olen lueskellut pitkästä aikaa muotilehtiä, ostin uuden Voguenkin. Uneksin kimaltavista laukuista, korkeista koroista joita en ikinä todellisuudessa käyttäisi, kirjailluista mekoista joihin pukeutuneena kaikki tuntuisi kevyemmältä ja väsyttäisi vähemmän. Sekoittaisin kesken päivän cocktailin, maalaisin silmiin kissarajaukset ennen kuin lähtisin ulos. Päiväunet ovat pumpulia, joihin kääriytyä välttelemään velvollisuuksia.

Korkeat korot ovat jääneet kauppaan – olen liian kiintynyt varvastossuihini – mutta olen ollut kirppishai ja tehnyt löytöjä niin Hietsussa, pikkukirppiksillä kuin antiikkikauppojen alelaareissa, järjestellyt kotona nurkkia uuteen uskoon, ripustanut Jarnon kanssa tauluja seiniin. Kotona on lämpimämpi ja rennompi tunnelma kuin vuosiin, teollisesta niukkuudesta alkaa olla aika vähän jäljellä ja tilalle on tullut värejä, pintoja ja pehmeitä muotoja. Vielä muutama vuosi sitten se olisi ollut aivan liikaa, silloin taisin tarvita kurinalaista mustavalkoisuutta pitämään maailman ääriviivat paikoillaan.

Yksi suosikkiasioistani kesäisessä Helsingissä: hevoset, jotka notkuvat Merisataman rannassa. Kai olen kertonut entisestä ratsupoliisista Petristä, johon olemme tutustuneet tässä viimeisen vuoden parin varrella? Petri tuo aurinkoisina päivinä Kaivarin rantaan hevosia, isompi vetää kärryissään pariskuntia, kaveriporukoita ja perheitä, pienempi vie lapsia pikkuisille ratsastusretkille. Aistin niiden läsnäolon jo Kapteeninkadun alussa, siellä kadun rannanpuoleisessa päässä ne viettävät kesäpäiväänsä ja hörähtelevät suu täynnä heinää. En osaa selittää miten onnelliseksi tekee se, että parin korttelin päässä kotiovelta saa keuhkonsa täyteen tuota tuttua tuoksua. Kirppu-hevonen on vienyt meidät milloin laukkaamaan Kaivopuistoon, milloin kuljettanut meidät Ikuisen tulen kallioille. Ehkä ehdimme vielä tänä kesänä käydä katsomassa sitä kotitallillaan Tuusulassa, viime kerrasta on jo aikaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

I wanna be adored

Brittiyhtye The Stone Rosesin vuonna 1989 julkaistu I Wanna Be Adored kuuluu niihin kappaleisiin, jotka tunnistaa alkuhuminansa ensimmäisestä sekunninpuolikkaasta – ja ajaa välittömästi tunnekuohuun, johon sekoittuu kaikki menneet ihastukset, pettymykset, tärisevin teinisormin poltetut tupakat ja puistonpenkillä juotu lämmin valkoviini. Tykkään hulluna myös tanskalaisen The Raveonettesin tulkinnasta, joka onkin melko uskollinen alkuperäiselle sovitukselle ja tunnelmalle. Cover on julkaistu vuosia sitten ja olin jo ehtinyt unohtaa sen, mutta onneksi internet kuljettaa eteen kaikenlaista. Laitan onnenkantamoisen jakoon siltä varalta, että se ilahduttaisi teitäkin.


THE RAVEONETTES – I WANNA BE ADORED

Loppukesän lempparit

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ MÉTHAMIS, FRANCE

Hypätään hetkeksi roadtrip-jutuissa aivan matkamme loppuun, kun päädyimme Provencen kukkuloiden keskelle, pieneen kylään nimeltä Méthamis. Takana oli kaksi viikkoa matkantekoa ja tuhansia ajettuja kilometrejä, jotka alkoivat jo vähän painaa jaloissa ja päässä. Seikkailunhalu oli toviksi taltutettu ja halusimme rentoutua hetken ennen kotimatkan alkamista. Kukkulan päällä uinuva pikkukylä oli täydellinen paikka viimeisten päivien viettoon: koirat torkkuivat kivimuurien varjoissa, kaskaat säksättivät ympärillä aukeavassa rotkossa ja aurinko siritti pilvettömällä taivaalla viinitarhojen yllä. Majapaikkamme, bed&breakfast nimeltä Metafort, sijaitsi kylän korkeimpaan kohtaan 1600-luvulla rakennetussa talossa, jonka uima-altaalta oli huimausta aiheuttava näkymä rotkoon ja ympäröiviin kukkuloihin. Olisin voinut viettää paikassa parin päivän sijaan kokonaisia viikkoja.

Olin pakannut matkalaukkuun suosikkivaatekappaleeni Nanson loppukesän mallistoista ja kuvasimme ne Méthamiksessa, sillä miljöö oli siihen täydellinen. Kolmenkymmenenkahden asteen helle asetti kuvien ottamiselle omat haasteensa, mutta onneksi nuo juuri kauppoihin rantautuneet vaatteet ovat kevyet ja hengittävät, ja tuntuvat kuumallakin kelillä ihanalta päällä.

Kampa-paitapusero on yksi loppukesän helpoimmista vaatteista. Sen alle voi tietysti pukea shortsit tai vajaamittaiset housut, mutta minusta pitkä paitapusero käy kesällä vallan hyvin mekosta – sitäpaitsi väljä leikkaus tasapainottaa edestä lyhyempää helmaa. Tykkään hellekelillä pitää napitushalkion avonaisena alas asti, mutta voisin kuvitella, että esimerkiksi toimistossa paita näyttäisi superhyvältä napitettuna kiinni ja yhdistettynä kapeisiin housuihin ja korkoihin.

Tiedän, olemme ennenkin puhuneet tästä hihojen kroonisesta käärimisestä. Paitapuseron hihat ovat oikeasti siis täyspitkät. Kuvissa vilahtavia keltavihreitä perhosia oli muuten koko kylä täynnä ja ne olivat melko tuttavallisia, yksi tuli lepäilemään hattuni lieriin ja toinen käväisi tervehtimässä kädelläni.

Kauniisti laskeutuvassa viskoosipaidassa on sama Kampa-kuosi kuin monissa muissakin suosikkipoiminnoissani. Tykkään sen helppoudesta, se on kaikessa yksinkertaisuudessaan levollinen mutta tuo vaatteisiin elävän pinnan.

Yksi ehdottomista suosikeistani Nanson vaatteista ovat olleet yksinkertaiset t-paidat, joissa on aivan loistava hinta-laatusuhde. Peruspaidan rinnalle on tullut kevyempi kesäversio nimeltä Aavistus, jonka helma ja takakappale ovat ohuesti läpikuultavaa kangasta. Mustaa paitaa olen käyttänyt eniten, mutta kaikkein kuumimpiin päiviin valkoinen passaa vielä paremmin. Paita on täydellinen kaikenlaiseen kesäloikoiluun, mutta näen sen kyllä syksymmälläkin farkkujen ja neuletakin kaverina.

Tunikatyttönä rakastuin salamana tähän venepääntiellä varustettuun Kampa-tunikaan, joka on malliltaan asteen kapeampi ja simppelimpi kuin ensimmäisissä kuvissa vilahtanut paitapuseroversio. Tunikaa löytyy kuosin vaaleammassakin vaihtoehdossa, oma suosikkini on tämä tummempi ja särmempi. Tunika on helppo kesävaate, sen seuraksi ei tarvita kuin leveälierinen hattu ja sandaalit niin kesäasu kaupungille (tai kylän ainoaan kauppaan, joka on oikeastaan hedelmäkoju) on valmis. Täydellinen tunika myös syksyyn mattamustien sukkahousujen, trenssin ja tennareiden seuraksi. Tai pitkän nahkatakin ja nilkkureiden. Tai villatakin alle kumppareiden kaveriksi.

Samasta kuosista löytyy myös a-linjainen Kampa-hame. Käytän harvoin polviin asti ulottuvia hameita, mutta tähän tykästyin – lanteesta napakka ja helmaa kohti levenevä hame näyttää samaan aikaan retrolta että superfreesiltä, kun sen alle sujauttaa rennon t-paidan. Pyöreät aurinkolasit täydentävät lähdössä Ranskan-lomalle -lookin.

Kuvissa näkyvä t-paita on siis Nanson vakiovalikoimissa oleva Tasku-paita, joka kannattaa ostaa heti pois, jos vaan onnistuu sitä Nanson myymälöistä tai verkkokaupasta löytämään, sillä se näyttää olevan jatkuvasti loppuunmyyty. En ihmettele, omistan itse paidan kolmessa värissä ja käytän niitä koko ajan. Paita päätyi myös viimekeväiselle klassikkolistalleni.

Jarno nappasi seuraavat kuvat kun olin huoneessa vaihtamassa vaatteita. Niistä tuli minusta niin tunnelmalliset, että menköön sellaisenaan julki, vaikka paita ei ollut ehtinyt vielä päälle. Kampa-housut ovat nappivalinta naiselle, joka salaa haluaisi kulkea leggingseissä, mutta ei kehtaa, koska leggingsit eivät ole housut. Mutta nämä ovat, vaikka tuntuvat päällä aivan yhtä mukavilta! Kangas on napakkaa puuvilla-elastaani-neulosta, vetskari löytyy ja tukeva vyötärökaistale ja hakaskiinnitys pitävät housut paikallaan. Lisäksi nämä ovat imartelevat! Sitä ei voi aina leggingseista sanoa.

Salakuva! Asioita, joita tapahtuu, kun elää, asuu, matkustaa ja työskentelee valokuvaajan kanssa. Pakko samaan syssyyn sanoa, että pidän näistä kuvista paljon – niihin jotenkin tiivistyy roadtripin tunnelmaa, vaikka ne kuvattiin kaikki samassa pikkuisessa kylässä emmekä näiden päivien aikana kovin kauas ajelleet.

Aavistus-paidasta löytyy myös samanniminen tunikaversio, josta tuli ehdoton suosikkini koko mallistosta. Pitkähihaisessa tunikassa on siis sama läpikuultava helma ja takaosa kuin t-paidassakin – yksityiskohta, joka tekee monikäyttöisestä perusvaatteesta kiinnostavan. Tunika on kevyt ja kaunis, tuntuu päällä henkäykseltä, sopii kaikkiin vaatteisiini, näyttää hyvältä kaikissa tilanteissa enkä oikeastaan tiedä mitä enempää yhdeltä tunikalta voisi edes vaatia.

Läpikuultavan helman takia käytän tätä tunikaa shortsien tai housujen kanssa, mutta tuolla autossa tuli vielä auringonlaskunkin aikaan niin kuuma, että riisuin housut matkan ajaksi. Olimme menossa syömään, puin pöksyt takaisin ravintolan parkkipaikalla. Joku toinen viereisessä autossa veti juuri bikineidensä päälle paitaa. Nauratti – lomatunnelma täydellisimmillään.

Arvonta on päättynyt, kiitos kaikille osallistuneille! Onnetar valitsi voittajiksi nimimerkit Katri Johanna, NN ja Sanna. Voittajiin ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä.

Nanso-arvonnat ovat olleet supersuosittuja, joten laitamme tälläkin kertaa lahjakortteja jakoon! Kerrohan kommenteissa mikä kuvissa näkyvistä vaatekappaleista on suosikkisi, ja miksi. Toki saat halutessasi valita suosikkisi myös Nanson verkkokaupasta. Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon tiistaihin 1. elokuuta saakka, muista sähköpostiosoite. Arvontailoa ja kuumaa loppukesää!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Estholmen, vuosi sitten

✖ ESTHOLMEN, SUVISAARISTO

Halkean onnesta! Tämä on yksi kesän odotetuimmista päivistä, suuntaamme nimittäin viikonlopuksi yhteen lempipaikoistani maailmassa – Suvisaaristoon pikkusaareen nimeltä Estholmen. Olemme ties kuinka monennetta kertaa vuokranneet sen kokonaan oman porukan käyttöön ja tällä kertaa meitä on peräti viisitoista (no seitsemäntoista, jos mäyräkoirat lasketaan mukaan) eikä saareen juuri enempää mahtuisikaan. Ohjelmassa on kaikkea sitä mitä voi odottaa viikonlopulta saaristossa: saunomista ja grillaamista, iltoja venevajalla, pulahduksia mereen, kahvia laiturin nokassa, ehkä nokosia riippumatossa. Nämä kuvat ovat viime vuodelta, silloin oli jo alkusyksy. Tällä kertaa ajattelin hengata lähinnä bikineissä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kesälomalainen

Tervehdys! Anteeksi, että olen ollut niin hiljaa, mutta toivon, että olette olleet kaukana ruuduistanne ettekä ole ehtineet edes huomata poissaoloani. Olemme palanneet reissusta, joka niinsanostusti haastavan alun jälkeen parani kovasti loppua kohden. Kotona odotti muutama kiireellinen työ, pino läpikäytäviä papereita ja sata muuta hoidettavaa asiaa, joiden jäljiltä olin niin väsynyt, että kaipasin vaan lomaa. Olen siis lomaillut. Nukkunut pidempään, kävellyt aamukahville Hietsuun, katsonut elokuvia. Kerännyt voimia, kuljeskellut rannoilla, juonut kirppismyyjältä lainatusta muovilasista kolmen euron valkoviiniä. Mitä näitä nyt on, lomalaisen tärkeitä tehtäviä.

Tämä on yksi niistä asioista, jotka olen päättänyt tästä eteenpäin tehdä toisin: levätä kun väsyttää, lomailla silloin kun huomaan sitä kipeästi kaipaavani. Yrittäjän elämässä on monta asiaa, joihin ei voi vaikuttaa, mutta omiin aikatauluihin onneksi voi. Toki auttaa asiaa, että kaikki muutkin ovat vetäytyneet maalaamaan mökkisaunaa tai lukemaan kirjaa laiturin nokkaan tai kaukaisen palmun alle: puhelin ei pirise, sähköpostiin kolahtaa vain muutama viesti päivässä. Ihan kokonaan en pysty heittäytymään lomavaihteelle, on joitakin sovittuja työasioita – kuten tämän blogin kirjoittaminen – jotka pitävät kesälläkin leivän pöydässä. Mutta saanpahan tehdä töitäni rauhassa, pitää päivät väljinä niin että niihin jää aikaa muuhunkin.

Tajuan taas kuinka lyhyt kesä on. Alan vasta päästä tunnelmaan, eilen oli ensimmäinen päivä kun Helsingissä tosiaan tuntui kesältä. Mutta kesähän on jo puolivälissä, elokuu ja alkavat syyskiireet häämöttävät jo kalenterissa. En suostu vielä ajattelemaan niitä, pidän tiukasti kiinni asioista joita haluan tehdä nyt. Haaveilen viikonlopusta Hangossa, parin päivän pyrähdyksestä ystävän mökille, Pihlajasaaresta, loppukesän puutarhajuhlista jotka olen päättänyt järjestää, en vaan tiedä vielä minne. Ideoita otetaan vastaan!

Blogikin havahtuu tällä viikolla heinäkuisesta horroksestaan: roadtrip-jutut jatkuvat ja luvassa on muutakin asiaa. Sitä odotellessa – kertokaapa te mitä teidän kesään kuuluu? Olisi ihana kuulla kuulumisia ruudun siltä puolelta. Palataan pian ja muistetaan ottaa iisisti, on sentään kesä eikä kiire mihinkään tässä valmiissa maailmassa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Marseillesta Montpellieriin

✖ MONTPELLIER, FRANCE

Ensimmäinen kokonainen päivä tien päällä alkaa kahden kamerattomaksi jääneen valokuvaajan kannalta sielua raastavalla tavalla. Olemme yhdessä Ranskan kauneimmista paikoista, vuoristokylässä rotkon ja kahden yllämme kohoavan jyrkänteen välissä, emmekä ehdi kiivetä kylän korkeimpaan kohtaan tai tutkia ympärillä aukeavia maisemia. Koko kuuma aamu Moustiers-Sainte-Mariessa kuluu puhelimessa vakuutusyhtiön, matkapuhelinoperaattorin ja pankin kanssa raivaamassa tieltä erinnäisiä etenemisesteitä.

Istun kahden tien risteyksessä sijaitsevan hotellimme terassilla, juon aamun kolmatta kahvikuppia ja selvitän vakuutusyhtiölle, että varastetuista tietokoneista ei ole tähän hätään tarjolla kuitteja, koska ne olivat niillä tietokoneilla, jotka varastettiin. Puhelu katkeaa heikon linjan takia kahdesti, aloitan joka kerta asian selvittämisen alusta uuden ihmisen kanssa. Kolmannen selvityksen jälkeen minua neuvotaan tekemään vahinkoilmoitus verkossa – ja liittämään mukaan kuitit. Arghhh. Muistutan, että minulla ei valitettavasti ole enää tietokonetta jolla pääsisin verkkoon, tässä kylässä ei taatusti ole nettikahvilaa ja vaikka olisikin, varas ei valitettavasti ole viimeisimmän vartin aikana kaahannut moottoripyörällä terassin eteen tuomaan kuittejani takaisin.

Pankille haluaisin ilmoittaa, että olen tekemässä yrityksen kortilta lähiaikoina paria isoa ostosta, mutta en pääse edes läpi asiakaspalveluun – verkko pätkii eikä tunnuslukusovelluksella tunnistautuminen onnistu. Tunnit kuluvat kun taistelen katkeilevien linjojen kanssa, naputan vahinkoilmoituksen puhelimella ja otan rikosilmoituksesta kuvakaappauksia sen liitteeksi. Vannotan vakuutusyhtiötä palaamaan asiaan ennen kuin kiska menee juhannukseksi kiinni. Jarno istuu vieressä, kantaa lisää kahvia pöytään ja polttaa ketjussa. Juuri nyt emme keskustele tupakoinnin lopettamisesta, haluan itsekin röökin.

Lopulta on lähdettävä liikkeelle, asiat ovat edelleen kesken, mutta vuoristokylässä ne eivät etene. Pakkaamme auton, pieni Clio on tulikuuma seistyään aamupäivän auringossa. Kuumuus valuu raukeutena jäseniin, uuvuttaa vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olen aloittanut soittelun aamukahdeksalta.

Meillä on kiire lähimpään isompaan kaupunkiin, josta saa uuden tietokoneen ja mikä tärkeintä, uuden kameran. Olemme työmatkalla ja oikeastaan ihan koko elämämme on standby-tilassa, kunnes saamme menetettyjen tilalle uudet työvälineet. Naputan tahmein sormin karttaan seuraavan etapin: MARSEILLE.

Laskeudumme pikkuteitä pitkin alas vuorilta. Rotko kiemurtelee rinnallamme, se näyttää repeytymältä maisemassa. Sitten tulevat loputtomat laventelipellot, jotka huojuvat violetteina silmänkantamattomiin. Sydämeni itkee verta, meillä ei ole kameraa jolla kuvata niitä eikä edes aikaa pysähtyä katsomaan. On ehdittävä tietokone- ja kamerakauppaan hyvissä ajoin ennen kuin ne sulkeutuvat, uuden kaluston ostaminen ei käy vartissa.

Marseille väreilee horisontissa paahtavan auringon alla. Siellä on kuin onkin Apple Store, sataman tuntumassa sijaitsevassa ostoskeskuksessa. Motarin pölyssä ryytynyt Clio tajuaa pääsevänsä muutamaksi tunniksi parkkihallin viileään hämärään ja piristyy. Navigaattorikin innostuu lähestyvästä kaupungista ja alkaa sinkoilla sekopäisiä ohjeita, jotka tulevat vielä tutuksi seuraavien viikkojen aikana. TURN RIGHT kun oikealle kääntyminen on kielletty. TURN LEFT kun siellä odottaa umpikuja. U-TURN on navigaattorin mielestä vallan pätevä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin, joissa olemme ajaneet sen neuvomana harhaan. Epäilemme, että Ranskan poliisi olisi asiasta eri mieltä.

Liikennesääntöjen luovan tulkinnan lisäksi navigaattorimme rakastaa liikenneympyröitä. ENTER ROUNDABOUT. EXIT ROUNDABOUT. Muutaman kerran se ajeluttaa meitä moneen kertaan liikenneympyrän ympäri ennen kuin suostuu paljastamaan minne matka jatkuu.

En haluaisi jättää matkalaukkuja parkkihallissa torkkuvaan Clioon, mutta minkäs teet? Ei niitä voi mukaankaan ottaa keskustan kuhinaan. Tarkistamme, että auto osuu valvontakameroiden alueelle. Katsomme, että auton vieressä ei ole epäilyttävää pakettiautoa tai pimeitä nurkkia. Avaamme hansikaslokeron näyttääksemme kiinnostuneille, että siellä ei ole mitään. Sullomme jokaisen autoon jäävän esineen takakonttiin, joka kätkee ne pätevänä ihan kuin ei olisi juuri vuorokausi sitten joutunut varkauden uhriksi keskellä kirkasta päivänvaloa.

Tietokoneet kimaltavat kaupassa kuin himmeät jalokivet. Tähän asti olen aina hankkinut tehokkaimman myllyn, johon minulla on ollut varaa, pumpannut sen täyteen rautaa ja kantanut sitä selkä vääränä. Tällä kertaa päätän tehdä toisin ja seurata sydäntäni: valitsen MacBook Airin, kevyen koneen jossa on liian vähän kovalevytilaa, mutta jota on kerrankin ilo kantaa mukana. Tiedostoja täytyy alkaa jokatapauksessa arkistoida verkkoon. Meidän täytyy jokatapauksessa hankkia työhuoneeseen kunnolliset kuvankäsittelynäytöt. Ja meidän täytyy selvitä nyt Suomeen saakka yhdellä tietokoneella, sillä limiitin täytyy riittää vielä siihen kameraan. Pieni yrityksemme ei ole koskaan tehnyt näin suuria hankintoja kerralla.

Seuraavaksi kamerakauppaan, josta olemme saaneet kuuman vinkin Apple Storen myyjältä. Hyppäämme metroon. Tuntuu absurdilta väistellä ihmisiä metrotunnelissa ja kuunnella korvissa rätiseviä kuulutuksia, juurihan heräsimme vuorten hiljaisuuden keskellä. Rue de Rome on vilkas ostoskatu, josta löydämme myyjän ohjeilla pienen valokuvausputiikin. Siellä kehitetään yhä filmejä, mikä huumaavan tuttu tuoksu! Nikonin runkoja on vain muutama, mutta kuin ihmeen kaupalla niiden joukossa on kuin onkin juuri se, jonka haluamme, sama joka meiltä vietiin. Löydämme muutaman tarpeisiimme sopivan linssinkin, ilmenee että Nikonilla on juuri nyt jonkinlainen alennuskampanja ja saamme neuvoteltua paketille kivan hinnan, joka kirpaisee ihan vähän vähemmän kuin olimme ajatelleet. Kun siirrymme kassalle, paine rinnassa alkaa hellittää: ehkä onnelliset tähdet, joiden alla olemme aina matkustaneet, ovat palanneet nyt luoksemme ja pääsemme takaisin päiväjärjestykseen. Ainakin työmme osalta, ja olen varma, että kamera kädessä korjaantuu lopulta kaikki muukin.

Iloitsin liian aikaisin: kassalla seuraa etenemiseste. Niitä on tälle reissulle riittänyt, vaikka matkaa ei ole kestänyt kuin muutaman hassun päivän. Kortti ei hyväksy maksua, vaikka olen erikseen varmistanut, että näin ei käy. Soitan päivän viidennen tai kuudennen kerran pankkiin. On myöhä iltapäivä, luottokorttiyhtiön asiakaspalvelu jo kiinni. Minut ohjataan yhtiön kansainväliseen asiakaspalveluun, johon liittymäni ei voi syystä tai toisesta yhdistää. Soitan kansainväliseen palvelunumeroon Jarnon puhelimesta, kamerakaupan puhelimesta, myyjän puhelimesta. Mikään niistä ei yhdistä. Alan epäillä joutuneeni Kafkan novelliin tai sadistiseen piilokameraformaattiin, jossa koetellaan väsyneiden yrittäjien hermoja ja seurataan popkornin äärellä milloin ne katkeavat. Soitan operaattorille, niidenkin asiakaspalvelu on tietysti jo kiinni. Soitan vielä kerran pankkiin, he yhdistävät minut siihen kirottuun kansainväliseen asiakaspalveluun johon heidän linjansa kyllä yhdistää, siellä selvitän brittiläiselle pankkivirkailijalle, että seison Marseillessa kamerakaupassa, joka menee tunnin sisällä kiinni eikä korttini syystä tai toisesta toimi, minun pitäisi olla iltaan mennessä jo aivan toisessa kaupungissa ja saatan pillahtaa itkuun, jos kohtaan vielä yhdenkin etenemisesteen. I totally understand, virkailija sanoo matalalla miesäänellään, but we’re just the blocking service. Not that your card seems to need any blocking if it’s not working anyway. But you need to call your bank in Finland tomorrow morning when they’re open.

Kamerakauppa sulkee ovensa. Seisomme kadulla ja mietimme mitä teemme. Olemme käyttäneet tähän projektiin koko päivän, mutta meillä ei ole edelleenkään kameraa. Työmme ei edelleenkään etene. Olemme varanneet aamulla yösijaksi halvan huoneen naapurikaupungista, Montpellieristä, josta on tarkoitus jatkaa aamulla matkaa pitkin rannikkoa kohti Espanjaa. Sinne ajaa navigaattorin mielestä kaksi tuntia, eli todellisuudessa vähintään kolme. Ajammeko aamulla koko matkan takaisin kamerakauppaan vai jätämmekö kaiken Montpellierin kamera-apajien varaan?

Olen niin turhautunut ja väsynyt, että haluaisin unohtaa koko Montpellierin, horjahtaa lähimmän hotellin aulaan ja käpertyä ensimmäiseen sänkyyn, jonka löydän. Olen käyttänyt aivan kaiken tarmoni tähän koko päivän jatkuneeseen taisteluun eikä se ollut edes tarpeeksi, haluan vain vajota uneen ja herätä kun painajainen on ohi. Jarno solahtaa järkevän aikuisen rooliin, ottaa kädestä, luotsaa kohti metroasemaa. Clio odottaa parkkihallissa, piristyn vähän kun kukaan ei olekaan vienyt matkatavaroitamme takakontista.

Päätämme, että päivä käännetään vielä voitoksi. Olemme juuri saaneet Annalta ihanan vinkin kaupungin rantakadulla sijaitsevasta ravintolasta, menemme siis syömään, aurinkokin laskee juuri sopivasti ja värjää kadut kultaisiksi. Vatsat täynnä hyvää ruokaa jaksamme ajaa Montpellieriin ja googlata matkalla onko siellä hyvinvarusteltua tai edes keskinkertaista kamerakauppaa. Tässä vaiheessa vasta huomaamme, ettemme ole syöneet koko päivänä mitään aamiaisen jälkeen.

Tie ravintolaan vie keskustan rantakatujen läpi. Navigaattorilla on vahva näkemys reitistä, joka ei ole vain vaikea, vaan mahdoton. Se hiljenee järkytyksestä, kun päätämme sivuttaa sen neuvot ja mennä omia polkujamme. On nälkä. Hermot hivenen kireällä. Oma kiukuttelu naurattaa jo. Valitsemme suorimman tien, Jarno painaa kaasua. Ohitamme torin, jonka risteyksessä kolme moottoripyöräpoliisia juttelevat aavistamatta ollenkaan, että niiden takaa hiipii Clio, joka rikkoo yhtäaikaa ainakin kolmea eri liikennesääntöä ajamalla bussikaistaa, kääntymällä kiellettyyn ajosuuntaan ja painelemalla päin punaisia. Melkoinen suoritus, joka ei eteläeurooppalaiseen tapaan kiinnosta poliisin lisäksi ketään muutakaan – yksi huomaamattomasti hiiviskelevä Clio sinne tai tänne.

Navigaattori suostuu vaivoin yskäisemään ravintolan sijainnin. Löydämme sen heti! Se on auki! Aurinkokin paistaa! Saamme parkkipaikankin, ja se ei muuten ole ranskalaisten kaupunkien ahtailla kaduilla mikään itsestäänselvyys. Kipitämme kohti ravintolaa vatsat kurnien. On niin nälkä ettei oikeastaan edes haittaa, vaikka ruoka ei olisi kovin hyvää. Mikään ei voi enää pilata tätä iltaa. Paitsi tietysti se, että siellä on yksityistilaisuus.

Alkaa tuntua, että Marseille on nähty – otamme suunnan kohti Montpellieriä. Päättelemme, että matkan varrella on varmasti monta ravintolaa, pysähdymme ihan mihin tahansa niistä. Seuraava aukioleva ravintola osuu vastaan puolitoista tuntia myöhemmin, kun on jo pimeää ja huumorin taso on tippunut samaa tahtia verensokerin kanssa. Tienvarsiravintolan fish’n’chips ja pieni olut on juuri sitä mitä tähän hetkeen tarvitaan.

Olemme perillä yhdeltä yöltä. Jarno pudottaa vaatteensa sängyn viereen ja nukahtaa ennen kuin pää osuu tyynyyn. Minulla ei ole aikomustakaan avata matkalaukkua ja alkaa metsästää hammasharjaa, mutta tuliterän tietokoneen avaan. Siihen syttyy valo, kuuluu tuttu hurina. Kun alan täyttää käyttäjätietoja, kirjaimet menevät sekaisin enkä saa naputettua edes nimeäni oikein. Epäilen jo hetken menettäneeni kyvyn ymmärtää kirjaimia, kun tajuan: näppäimistö on ranskalainen. Tietysti on, mutta ei minulle tullut mieleenkään. Nojaan taaksepäin. Hetken tekee mieli luovuttaa, mietin että tähänkö nämä voimat nyt loppuvat, anonyymiin huoneeseen anonyymissa lähiössä, josta on yhtä pitkä matka kotiin kuin sinne mihin kuvittelimme ainakin vielä eilen olevamme menossa. Mutta sitten hengitän syvään, vaihdan asetuksista käyttöön suomenkielisen näppäimistön, se tarkoittaa, että a-näppäintä painamalla saa q-kirjaimen, z-näppäimestä saa w-kirjaimen ja ääkkösetkin löytyvät, kunhan tietää mistä painaa. En katso näppäimistöä, vain ruutua, ja annan sormien löytää rytmin, juoksutan niitä tutuilla uomilla. Ladon kirjaimia toistensa perään, ne nikottelevat hetken mutta taipuvat lopulta tahtooni, syntyy sanoja, ymmärrettävä lause. On yö ja olen umpiväsynyt, mutta en halua nukkua vielä. Mietin mistä teille kirjoittaisin, millaisia matkajuttuja syntyy reissusta, joka meni päin seinää ennen kuin kunnolla edes alkoikaan? Päätän, että kirjoitan siitä.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK

Uutta kotia etsimässä?

Yhteistyössä Igglo Rent

Olen asunut nykyisessä vuokra-asunnossani kaksi vuotta, ensin hyvän ystäväni Mikon ja sittemmin pitkätukkaisen avopuolisoni kanssa. Olen viihtynyt hyvin: se on kaunein koti, jossa olen koskaan asunut, ja taipunut mukisematta muuttuviin elämäntilanteisiin. Vanhan jugendtalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan tilavaan asuntoon oli helppo sovittaa kämppäkavereiden erilliset elämät. Pariskunnalle se on iso, mutta jokainen huone on saatu tehokäyttöön: keittiön, makuuhuoneen ja olohuoneen lisäksi meillä on työhuone ja vierashuone, jossa on harvemmin vieraita, mutta lähes joka päivä käynnissä jokin kuvausprojekti. Järjestely toimii vallan hyvin taloudessa, jossa molemmat työskentelevät ja kuvaavat kotona, sillä muutoin joutuisimme vuokraamaan tarkoitusta varten tilaa toisaalta.

Pidempään blogia lukeneet ovat ehkä huomanneet, että olen puolivahingossa erikoistunut marginaalilajiin nimeltä remontoitavat vuokrakohteet. Otollisia kohteita on vaan sattumalta osunut eteen: huonokuntoisia asuntoja, joiden repsottavien tapettien, kuluneiden lattioiden ja vanhentuneiden kalusteiden alla piileskelevä kauneus on vain odottanut kaivamistaan esiin. Minun ja Mikon aiempi koti Kapteeninkadulla kunnostettiin ennen muuttoamme vuokranantajan laskuun valvovan (ja esteettisesti tarkan) katseemme alla: asunnon omistaja asui ulkomailla ja hän antoi meidän valita pinnat, materiaalit, värit ja jopa kylpyhuoneen kalusteet, joiden roudaaminen kaksin Espoosta Kapteeninkadulle oli unohtumaton operaatio.

Nykyiseen Tehtaankadun kotiini tulikin vähän Kapteeninkatua suurempi remonttituotanto, josta kirjoitin aikoinaan betoluxinhuuruista raksapäiväkirjaa – kirjoitukset löytyvät blogin arkistoista Remontti-tunnisteella. Teimme Mikon kanssa vuokranantajalle remonttisuunnitelman, jonka mukaisesti uusimme pintoja, kaadoimme seiniä, rakensimme kokonaan uuden keittiön ja avasimme vierashuoneeseen uudelleen vanhan oviaukon, jonka joku edellisistä asukkaista oli hölmöyksissään sulkenut seinän sisään. Sanomattakin selvää, että urakka oli suuruudenhullu, mutta siinä onnistuttiin, kiitos läheisten, parin puusepän ja kotimaisen keittiöfirman, joka uskomattomalla ammattitaidolla hoiti mittatilauskeittiön asennuksen huoneeseen, jossa ei ole yhtään suoraa pintaa. Asunnosta tuli todella kaunis, kun sen uniikki tunnelma vapautui muovimattojen, turhien väliseinien ja ummehtuneen ysärikeittiön alta.

Teimme aikoinaan asunnon omistajan kanssa sopimuksen, jossa oli vuokran hinnassa huomioitu asuntoon tekemämme kuukausien työ sekä remonttikulut, joista maksoimme osan omasta pussistamme. Erikoisjärjestely, mutta se sopi meille – se mahdollisti luovan luokan yrittäjille kodin, johon meillä ei varmasti olisi muuten ollut varaa.

Viime vuodenvaihteessa vuokramme kuitenkin nousi kokonaisella neljännesosalla. Vuokra on yhä maltillinen asunnon kokoon ja tekemämme remontin jälkeisen tasoon nähden, mutta se alkaa valitettavasti olla kahden yrittäjän kukkarossa aika tuntuva. Kotona työskentely on pitänyt sen meille juuri ja juuri mahdollisena, sillä joutuisimme vuokraamaan tarkoitukseen erillisen työtilan. Olemme alkaneet kuitenkin miettiä löytyisikö nykyistä vuokraamme edullisemmalla hinnalla persoonallinen, meidän näköinen ja tarpeeksi tilava koti, johon rakastuisimme.

Yhteistyö Igglo Rentin kanssa osuu siis ajankohtaiseen saumaan. Jaa mikä? Älä hätkähdä jos et ole vielä kuullut, tämä on asuntomarkkinoilla uusi juttu. Igglo Rent on suomalainen start-up, joka Tinderin tapaan yhdistää vuokranantajat ja vuokralaiset. Kummatkin määrittelevät omat hakukriteerinsä, sen jälkeen sovellus yhdistää sopivat vuokra-asunnot ja mahdolliset vuokralaiset toisiinsa. Matcheista voi sitten kukin osapuoli valita itselleen kiinnostavimmat ja avata keskusteluyhteyden näytön sopimiseksi. Sovellus on tällä hetkellä ladattavissa Play Storesta Android-laitteisiin ja luvassa on pian myös iOS-versio.

Vuokralaisen näkökulmasta sovelluksen käyttö on superhelppo: senkun luo profiilin ja kertoo mitä etsii, sovellus piippaa sitten kun sopivia kohteita löytyy. Kuulostaa kätevältä, eikö? Sitä se onkin. Rakastan ihan jokaista innovaatiota, joka tekee elämästäni helpompaa ja vaivattomampaa. Igglo Rent singahtaa samantien listan kärkeen, sillä tämän täytyy olla heittämällä helpoin tapa hakea uutta kotia. Verrataanpa: viimeiset kolme kotiani ovat löytyneet verkosta perinteisten palveluiden kautta tavanomaisen säädön ja hässäkän säestämänä. Kyllä te tiedätte: täytä hakuehdot miljoonaan eri paikkaan. Selaa, selaa, selaa, perkaa, vertaile plussia ja miinuksia, mieti olisitko sittenkin valmis tekemään kompromissin ja muuttamaan kauniin lankkulattian tai halvempien neliöhintojen perässä kymmenen kilometrin päähän kantakaupungista (vastaus: ei). Ravaa näytöissä, täytä hakulomakkeita, soittele asuntovälittäjille, muista jättää ne rikkinäisimmät farkut kotiin. Väijy, vaani, päivitä selain sormi krampissa. Mieti kannattaako koirasta kertoa etukäteen vai neuvotella siitä vasta sitten, jos asunto on kiva ja sen saamiseen on realistisia mahdollisuuksia. Jos löydät kiinnostavan asunnon, on nimittäin satavarma, että sen haluaa joku muukin, eikä näyttöhässäkässä tai asunnonvälittäjän hakulomakkeessa ole kovin helppo erottautua muista hakijoista.

Asunnon etsiminen Igglo Rentin kautta on astetta rennompaa. Loimme Jarnon kanssa yhteisen profiilin, se tuntui luontevimmalta kun haeskelemme kuitenkin mahdollista uutta kotia yhdessä. Koiraikonista vuokranantajat tietävät heti, että mukanamme muuttaisi Juno-koira. Perustietojen lisäksi profiiliin saa kuvaustekstin, jossa on mahdollista kertoa potentiaalisille vuokranantajille vähän enemmän itsestään ja toiveistaan. Mainitsemme kuvauksessa, että olemme kiinnostuneita oikeastaan kaikenlaisista – myös erikoisista – tila- ja kokoratkaisuista, sillä ei sitä ikinä tiedä millaisia helmiä voi osua vastaan, kun ei rajaa liian tarkkaan.

Vielä mietimme pitäisikö lisätä kuvaukseen myös sen, että olemme tarvittaessa valmiita ryhtymään remonttiurakkaan. Jep, edellisestä kerrasta on ilmeisesti sen verran aikaa, että raksahuurut ovat hälvenneet ja aika kullannut traumat. Omasta pussista en tosin enää maksele vuokra-asunnon remonttikustannuksia, sen verran on matkan varrella opittu. Mutta eihän sitä tiedä: vastaan voi osua asunnon omistaja, joka edellisten lailla luottaa kykyymme taikoa esiin tilan luontainen kauneus, ja on halukas sijoittamaan remonttiin, joka nostaa tuntuvasti asunnon arvoa.

Perustietojen ja kuvaustekstin lisäämisen jälkeen valitsimme oman hakuympyrän, jolla määrittelemme miltä kulmilta toivoisimme uuden kodin löytyvän. Ympyrän halkaisija on 300 metriä, joten melkoisen tarkkaan pääsee rajaamaan toiveitaan. Ensimmäinen ympyrä on aina ilmainen, mutta vain yhteen ei tarvitse suinkaan tyytyä – lisää ympyröitä saa mielin määrin 1,99€ lisämaksulla per pallero. Valitsemme ensimmäisen ympyrän nykyisen kotimme kulmilta, Ullanlinnasta. Olemme molemmat asuneet näillä nurkilla viimeiset neljä vuotta (hassua, että olemme muuten muuttaneet kaupunginosaan aivan samoihin aikoihin ja asuneet siitä saakka melkein toistemme naapureina) ja mielellään pysymme samoilla kaduilla. Myös Viiskulma ja sen lähikorttelit Punavuoressa kiinnostavat.

No millaisia muita toiveita meillä on mahdolliselle uudelle kodille? Toivomme tilaa, koska työskentelemme kotona: vähintään 70 neliötä, mieluiten enemmän. Asunto voi olla yhtä isoa tilaa, tai sitten jaettu pienempiin huoneisiin – kaikki käy, kunhan ratkaisu toimii ja tuntuu omalta. Persoonalliset, omaleimaiset, jopa eriskummalliset piirteet kiinnostavat. Asunnon ei tarvitse olla uusi ja hyväkuntoinen, olemme remonttitaitoisia ja sitäpaitsi pidämme ajan kerrostumista ja kulumista. Jos asunto sijaitsee yläkerroksissa, hissi on välttämättömyys, koska meillä asuu Hänen Mataluutensa eli korkeusrajoitteinen koira, joka ei mielellään kipua portaita monta kertaa päivässä. Parvekkeesta tai varsinkin terassista iso, iso, iso plussa, mutta pärjäämme ilmankin.

Onhan niitä kaikenlaisia pienempiäkin toiveita. Rakastamme – kuten varmaan moni – narisevia lautalattioita ja betonipintoja, leveitä listoja ja kuluneita ikkunankarmeja, raakatiiliseiniä, ullakkotiloja ja vinokattoja, korkeita huoneita, suuria ikkunoita ja leveitä ikkunalautoja, lohjenneita maalipintoja, vanhoja kaappeja ja kakluuneja, maisemia kaupungin kattojen ylle, yläkaapittomia avokeittiöitä, suuria tyhjiä seiniä joita saa maalata vaaleanpunaisiksi, kattoikkunoita joista näkee tähdet ja ennen muuta valoa. Mutta oikeastaan melkein kaikesta voi joustaa, sillä kaikkein tärkeintä on tunnelma – että asuntoon voi kuvitella oman elämänsä heti kun sinne astuu. Sitä pääsee aistimaan vasta sitten, kun ehtii näyttöön asti. Niitä odotellessa siis!

Sana on vapaa kommenttilootan puolella: millaisia kokemuksia teillä on vuokra-asuntojahdista?

PS. Nata muuten kirjoitti juuri samasta aiheesta vuokranantajan näkökulmasta, jos kiinnostaa!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kylä rotkon reunalla

✖ MOUSTIERS-SAINTE-MARIE, FRANCE

Saavumme yöllä Moustiers-Sainte-Marieen, pikkuruiseen vuoristokylään Alpes-de-Haute-Provencen seudulla. Korkeuseroja ei hahmota pimeässä. Ympärillä kohoavat vuoret vain aavistaa, samoin tien vierestä aukeavan Gorges De Verdon -rotkon, aluetta halkovan 25 kilometriä pitkän kanjonin jonka pohjalla virtaa joki.

Olemme metsästäneet aamulla kylästä yösijaa momondon haulla ja varanneet sen kautta huoneen hotellista nimeltä Hotel le Belvédère, joka sijaitsee ihanteellisessa paikassa aivan keskellä kylää. Arvelemme löytävämme sen helposti, navigoimme sentään Ranskan läpi modernin tietotekniikan ja Jarno Jussilan pettämättömän suuntavaiston avulla. Mutta Moustiers-Sainte-Marie on täynnä koko ajan kapenevia katuja, joiden varrelle on pudotettu erilaisia etenemisesteitä. Karttasovellus näyttää, että hotelli on aivan kulman takana, mutta ei osaa kertoa mikä on oikea reitti labyrintin läpi – suorin tie on nimittäin väliaikaisesti suljettu. Kyselen navigaattorilta olisiko sillä hihassaan joku plan B, mutta se masentuu ja vaikenee.

Pysäytämme auton hiljaiselle aukiolle, jossa kaksi rouvaa nojailevat talon kivimuuriin ja juttelevat. He ovat ilmeisesti kohdanneet iltakävelyn varrella, jaloissa istuu haukottelevia koiria, joiden hännät alkavat heilua kun lähestyn. Aloitan samalla lauseella, jolla totuin aloittamaan kaiken kanssakäymisen silloin kun viimeksi kiersin Ranskan maaseutua yli kymmenen vuotta sitten: Do you speak English? Yhteistä kieltä ei löydy, mutta se ei ole ennenkään ollut este. Kerron hotellin nimen ja alkaa tapahtua: rouvat puhuvat päällekkäin ja osoittelevat eri suuntiin, ovat keskenään ensin samaa ja sitten eri mieltä, paikalle haetaan naapuritalosta jommankumman aviomies joka pudistelee päätään siihen malliin, että alan epäillä meidän olevan ei vain väärällä kadulla vaan aivan väärällä vuorella. Sitten paikalle porhaltaa polkkatukkainen mopopoika, joka osaa vähän englantia ja kertoo työskentelevänsä hotellilla – hän näyttää meille tien! Hän lähtee ajamaan alas kapeinta ja mutkikkainta koskaan näkemääni katua, jota olemme luulleet kävelytieksi (sitä se päiväsaikaan varmasti onkin) ja me puikkelehdimme perässä. Olemme kiitollisia siitä, että valitsimme autovuokraamosta pikkuauton, sillä yhtään isompi kiesi ei mahtuisi tästä läpi. Pieni harmaa Clio hiipii ketterästi kuin koppakuoriainen katua alas, ohitamme terasseja, talonkulmia ja rakennusten portaille ranskalaisella rentoudella pysäköityjä autoja vain senttimetrien päästä.

Hotelli on pieni mutta korkea talo, joka seisoo kahden kapean tien risteyksessä jyrkänteen laidalla. Työnnämme raskaan oven auki, sisällä on hiljaista ja hämärää. Emme löydä varsinaista respaa, vain tyhjän ravintolasalin jonka perällä mies istuu näytön äärellä ja hyppää melkein kattoon, kun katkaisemme hiljaisuuden kajauttamalla good evening hänen selkänsä takana. Hän johdattaa meidät takaisin eteiseen, oven viereen on teipattu valkoinen kirjekuori jossa lukee koukeroisella käsialalla minun nimeni. Sen sisällä on avain, joka kädessään hän lähtee nousemaan jyrkkää, kapeaa portaikkoa. Kolisemme perässä matkalaukkujen kanssa.

Kokolattiamatolla päällystettyjen portaiden tuoksu tuo mieleen vintin mummolassa, jossa vietin kesäisin aikaa silloin kun Suomi oli minulle uusi paikka enkä ymmärtänyt vielä isoäitini puheesta sanaakaan. Kipusin sadepäivinä vintille penkomaan äitini vanhoja papereita ja kirjeitä, kaikki kirjoitettu samalla kielellä jota en osannut. Laatikoissa oli myös enoni opiskeluvuosien oikeuslääketieteen kirjoja, pakotin itseni katsomaan niiden kuvia vaikka vatsanpohjaa kouraisi. Pölyhiukkaset kieppuivat vintin ikkunoista siivilöityvässä valossa, ympärillä leijui tuo sama kerrostuneiden vuosikymmenten tuoksu.

Kylän leijuva valon taltioimiseksi ei tarvita järjestelmäkameraa (oli sitä silti ikävä).

Huoneemme on ylimmässä kerroksessa kaikkein viimeisimpänä käytävällä: pieni, mutta puhdas ja siisti, vastikään remontoitu toisin kuin hotellin ränsistyneet julkitilat. Avaamme ikkunat, niitä on talon ylimmässä ja uloimmassa nurkassa sijaitsevassa huoneessamme kaksi. Suusta pääsee huudahdus, kun silmät alkavat erottaa yöstä muotoja: kaksi vuorenhuippua kohoavat suoraan hotellin edessä kohti taivasta ja suoraan alapuolella on jyrkänne, joka sulautuu pimeyteen. Talking about room with a view.

Nappasin kuvan vasta aamulla, kun päivänvalo oli valjennut.

Etsin katseellani tuttua Tori-kassia, olisi nimittäin hyvä hetki purkaa muistikortit tietokoneelle ja laittaa kameran akku lataukseen. Menee hetki muistaa, että sitä ei enää ole. Päivä on ollut loputtoman pitkä. Tajuamme vasta nyt ettemme ole syöneet mitään aamiaisen jälkeen. Meillä on mukana kaksi lämmintä olutta, Doritos-nachopussi ja karkkia – näillä aineksilla saa aikaan fiestan. Hotellin alimmassa kerroksessa on heiveröinen netti, joka toimii vain aulan porraskäytävässä nyt kun ravintolasali on saapumisemme jälkeen suljettu. Laitamme siis porraskäytäväbailut pystyyn ja istumme siinä vielä, kun majatalon viimeiset vieraat saapuvat ties mistä tulevatkaan. Tuossa teidän kuori, osoitamme. Kerromme netin salasanan ja sen, että se toimii parhaiten tällä neljännellä portaalla.

Nukun sikeästi unta näkemättä, herään aamukuudelta epämääräiseen pahaan oloon enkä saa enää unta. Oksettaa kun muistan kaiken. Päässä on eilisen shokin jälkeen alkanut risteillä jo käytännön asiat: kuinka monet tilaustyönä asiakkaalle tai jotain kampanjaa varten tehdyt kuvat menetettiin rytäkässä, missä välissä kuvaamme ne uudestaan? Pitääkö heinäkuulle kaavailtu loma peruuttaa vai riittääkö, että sitä vain lyhentää? Kuinka paljon uusi kamerakalusto tulee Ranskassa maksamaan? Pärjäämmekö, jos ostamme menetettyjen tilalle vain yhden tietokoneen ja hankimme toisen vasta Suomessa? Toivottavasti asiakkaat ovat maksaneet laskujaan. Toivottavasti vakuutusyhtiö tekee pikaisia päätöksiä, vaikka juhannus puskee Suomessa päälle. Siellä kello onkin kohta kahdeksan, juuri sopiva aika soittaa ja ilahduttaa vakuutusyhtiötä tiedolla, että meillä olisi taas ongelma.

Näettekö pikkuisen tähden, joka riippuu ketjun varassa tuolla jyrkänteiden välissä? Sen alkuperästä on olemassa niin monta tarinaa, että paikallisetkaan eivät taida pysyä niistä enää perässä. Yksi tarinoista kertoo ritarista nimeltä Bozon de Blacas, joka joutui ristiretkien aikaan vangiksi ja vannoi ripustavansa tähden kotikylänsä ylle, jos pääsisi palaamaan kotiin. Kukaan ei kuulemma tiedä miten yli 200 metriä pitkä ketju on aikoinaan saatu paikoilleen. Tähti on vuosien saatossa vaihdettu muutamaan kertaan, nykyinen on viisikymmentä vuotta vanha. Joitakin vuosia sitten ketju katkesi ja tähti tipahti, sen palauttaminen paikoilleen vaati helikopterioperaation.

Lähdemme ulos etsimään aamiaista kun Jarno herää. Kylän kauneus valkenee koko laajuudessaan vasta nyt, päivänvalossa: kapeat kiviset kadut, pienet kaivot ja suihkulähteet, kaikkialla nukkuvia kissoja ja kukkia. Kaiken yllä ne kaksi jyrkännettä ja niiden väliin 150 metrin korkeuteen ripustettu tähti, kaiken alapuolella 700 metriä syvä rotko, jonka pohjalla kohisee joki. Kylän vuosisatoja vanhat kadut kiemurtelevat rotkon suulla, jossain solisee vuoristopuro, sinnetänne risteilee pieniä siltoja. Katsoipa mihin suuntaan tahansa, näkymä on hengästyttävä. Tuntuu julmalta pilalta, että olemme juuri täällä ilman kunnollista kameraa. Napsin puhelimella muutaman muistokuvan. Haluan ajatella, että tulemme tänne vielä takaisin kun olemme saaneet hankittua uudet varusteet, mutta arvaan, että tie vie taas uusiin paikkoihin sitten kun suuntaamme takaisin päin.

Istahdamme kahvilan terassille nauttimaan ranskalaisen aamiaisen. Iso kahvi ja pieni croissant, se onkin ollut jo muutaman päivän vakioaamupalamme. Tällä kertaa pöytään katetaan myös appelsiinimehu ja päältä rapsakka, mutta sisältä pehmeä patonki, jonka syömme voin ja hillon kera. Jarno on täällä onnellinen, mies käy hiilareilla ja voisi hyvin elää pelkällä vehnällä.

Kylä on herännyt uuteen päivään. Terasseilla notkuu väkeä lukemassa lehteä, juomassa kahvia, joillakin on edessään jo pieni lasi viiniä. Kadulla kuhisee paikallisia eikä kukaan näytä kiireiseltä. Ohitsemme kipittää musta mäyräkoira, joka näyttää kovin samanlaiselta kuin kotonamme odottava lajitoverinsa. Sillä on selvästi kuuma, omistaja nostaa sen kaivon ääreen ja antaa sen latkia kylmää vettä. Muutaman metrin päässä torkkuu noutaja, joka raottaa toista silmäänsä hetkeksi ennen kuin nukahtaa uudestaan.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA