Kirkkautta kohti

Elämme hämmentäviä aikoja. Joka toinen päivä tarvitaan aurinkolasit sokaisevaa valkeutta vastaan, joka toinen päivä kumisaappaat loskassa kahlaamiseen. Tänään on näköjään yksi jälkimmäisistä – ja lisää loskaa tulvii tätä kirjoittaessa taivaalta. Haaveilen kalastajien kahluusaappaista ja perhekokoisesta sateenvarjosta, joka suojaisi myös sään masentamia mäyräkoiria. Mikä märkä, musta maanantai. Tilaan huomiseksi saman sään, joka valaisi kaupungin viime viikon lopulla. Kirkkaan ja kirpeän, aurinkoisempia aikoja enteilevän.

2016-02-05-stellaharasek-friday-22016-02-05-stellaharasek-friday-12016-02-05-stellaharasek-friday-42016-02-05-stellaharasek-friday-3

Valoa maanantaihin! Tulee hyvä viikko, tiedän sen.

Elokuvasta Velvet Goldmine ~ Can you feel me?

Katsoin toissapäivänä Velvet Goldminen varmaan sadannen kerran. Oli vähän vaikea maanantai ja lähipiirissä onneksi tiedetään miten sellaista hoidetaan – sohvapaikalla, safkalla, silityksellä ja lempileffalla. On niitä rakkaita elokuvia muitakin, mutta yksi on ylitse muiden.

70-luvun Lontooseen sijoittuva elokuva on hypnoottisen kaunis ihan sellaisenaan, mutta tarjoaa intertekstuaalisen tunnistusleikin muodossa lisätasoja heille, joita menneiden vuosikymmenten musiikkimaailma kiinnostaa. Brittiläinen Brian Slade (Jonathan Rhys Meyers) on ilmielävä David Bowie, uransa alussa vielä hapuileva hippipoika, joka kasvaa ja alkaa kadota kimalluksella valeltuun alter egoonsa, Maxwell Demoniin. Kaukaa ei tarvitse etsiä viittauksia Ziggy Stardustiin. Amerikkalaisen Curt Wildin (Ewan McGregor) hahmo on elävä, hengittävä ja huutava Iggy Pop, jossa on ripauksia Lou Reedin henkilöhistoriasta ja Kurt Cobainin habituksesta. Jack Fairy on yksi elokuvan kiehtovimmista hahmoista: tarunhohtoinen olento, johon on sekoitettu aineksia Bryan Ferrysta, Brian Enosta ja 60-lukulaisesta avantgarde-elokuvantekijästä Jack Smithista.

Myös elokuvan fiktiivisten artistien ja yhtyeiden nimet on poimittu musiikin historiasta. Maxwell Demon on saanut nimensä Brian Enon varhaisesta kokoonpanosta. Maxwell Demonin taustayhtye The Venus In Furs on poimittu The Velvet Undergroundin samannimisestä kappaleesta. Curt Wildin yhtye The Rats on tuskin sattumalta samanniminen kuin 60-luvun lopun The Rats, jonka riveissä soitti brittikitaristi Mick Ronson juuri ennen kuin hän liittyi David Bowien taustayhtyeeseen. Tätä musanörtin tunnistamisen riemua piisaa. En malta olla mainitsematta vielä sitä, että noiden kuvitteellisten yhtyeiden riveissä soittaa tuttuja ja erittäin todellisia kasvoja Placebon Brian Molkosta Radioheadin Thom Yorkeen. Siinä onkin metatasot kohdillaan, kun fiktiivisessä elokuvassa soittaa fiktiivinen yhtye, jonka riveissä Placebon jäsenet vetävät T. Rexin kappaletta 20th Century Boy.

Tarina on kiihkeä ja kimaltava keitos, joka perustuu tositapahtumiin, huhuihin, päiväuniin, spekulaatioihin ja tulkintoihin siitä mitä olisi voinut tapahtua. David Bowie ei tiettävästi ollut kovin onnellinen siitä miten läheltä juoni joitakin tosiasioita liippasi, joten käsikirjoittajat kuljettivat tarinan kauemmas fiktion maailmaan. Elokuvan tarinassa etsitään totuutta, mutta se on lopulta siinä kaikkein vähiten kiinnostava asia.

On paljon lempikohtauksia. Mainitsen vain kolme, muuten tämä kirjoitus venyisi kymmenen kilometrin pituiseksi.

Kohtaus, jossa Brian tapaa tulevan vaimonsa Mandyn. Tarina kerrotaan takautuvasti Mandyn näkökulmasta, sillä ei ole enää muita jäljellä kertomassa. Oli paljetit, pitkät tukat ja taikaa. So, I married him.

Kohtaus, jossa Brian näkee ensimmäistä kertaa Curtin. The Rats on vallannut lavan ja lietsoo yleisön tavalla, johon uransa alkutaipaleella tarpova Brian ei ole vielä yltänyt. Curt riehuu lavalla savunkatkun keskellä ilman paitaa ja Brianin ilmeeseen tiivistyy yhtäaikaa kytevä kateus, ensimmäinen halun kouristus ja aavistus siitä, että aivan kohta kaikki muuttuu.

Eniten rakastan kohtausta, jossa Curt Wild vetää yhden lempibiisini koko musiikin historiassa, The Stoogesin kappaleen Gimme Danger. Se julkaistiin vuonna 1973 albumilla Raw Power, jota oli muuten Iggyn rinnalla tuottamassa ja miksaamassa – kuka muukaan kuin – David Bowie. Ewan ei ole ihan Iggyn veroinen (kukapa edes voisi olla) eikä olemuksessa ole samaa vaaraa, mutta rooliin heittäytyminen on huikea. Kohtauksessa on läsnä myös pieni pala todellisuutta, sillä yhtyeessä soittavat Sonic Youthin lisäksi The Stoogesin riveistä tuttuja tyyppejä.

Sen vaan oikeastaan halusin tällä kaikella sanoa, että tuon kohtauksen ujeltavaan kitaraan ja matalana murisevaan bassoon kiteytyy paljon kaikenlaista. Ensimmäiset levyt jotka ostin, ensimmäiset kerrat kun kuuntelin ne. Millaista oli olla neljätoista tai viisitoista tai kuusitoista, seistä keikalla ja tuntea kun kitaravallit vyöryvät yli ja rytmi jytisee lattiaa pitkin kantapäiden kautta koko kehon läpi. Miten on mahdollista olla samaan aikaan kaiken keskellä ja kaikesta ulkopuolella. Miten maailman liike hidastuu kun rakastuu. Ja lopulta: kaikki se mitä rakastan musiikissa, elokuvissa ja taiteessa.

THE STOOGES – GIMME DANGER

Live east die young

2016-02-02-stellaharasek-athome-12016-02-02-stellaharasek-athome-22016-02-02-stellaharasek-athome-32016-02-02-stellaharasek-athome-4

Mitä vähemmän kotona on esineitä, sen enemmän niistä vähistä tykkää. Valokuva Pure Evilin graffitista on yksi suosikkiasioistani. Pidän siitä juuri noin, nojaamassa seinään, vähän kuin ei olisi vielä päättänyt lähtisikö vai jäisikö. Eniten pidän sen neonväreistä, jotka loistavat makuuhuoneen kalpeassa päivänvalossa, ja tekstistä –  I’d like to say beautiful things, but I don’t know how.

Talvi, älä vielä katoa

Kun kyisenkylmänä lauantaina ajelee kaupungista koilliseen, saattaa löytää itsensä keskeltä talvisatua Tuusulanjärven jäältä. Kannattaisi ilmeisesti ajella ulos kaupungista useamminkin – kaiken kroonisen matkakuumeilun keskellä tulee toisinaan yllätyksenä miten hienoja paikkoja täältä löytyy ihan läheltä. Puut olivat huurteessa, kaislat olivat taipuneet lumen painon alla. Horisontissa hiihti ihmisiä, joku paineli menemään potkukelkalla. Puuterilumi pöllysi järven jäällä. Haikailin hetken luistimien perään, kunnes hoksasin, että luistella voi ilmankin.

2016-02-02-stellaharasek-tuusulanjarvi-12016-02-02-stellaharasek-tuusulanjarvi-22016-02-02-stellaharasek-tuusulanjarvi-42016-02-02-stellaharasek-tuusulanjarvi-3

Kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa pärjäsi hyvin, kun oli varustautunut riittävällä (naurettavalla) määrällä villakerroksia. Vain nenä ja näpit meinasivat jäätyä. Seuraavalla kerralla pakkaan mukaan jotkut pilkkitumput, vielä yhden villahuivin, termospullollisen kuumaa minttukaakaota – ja ne luistimet.

Kuvat Jarno Jussila

Broke, beautiful and free

Kalenterini väittää, että tammikuu vetelee viimeisiään. Kai se on sitten uskottava! Vuoden ensimmäiset viikot ovat kuluneet kohmeisissa merkeissä. Koko ajan on vähän hämärää, valo samanlaista niin sisällä kuin ulkona, vähäistä ja siniseen taittavaa. Muut värit ovat kadonneet maailmasta tai ottaneet äkkilähdön etelään – voisinpa minäkin. Kaduilla, kahviloissa ja raitiovaunuissa puhutaan säästä kuin kaupungissa olisi enää yksi puheenaihe jäljellä. Nyökyttelen mukana, en enää tiedä enkä jaksa miettiä toivonko että talvi tulee takaisin vai odotanko virallisesti jo kevättä. Aivan sama, kunhan kesä tulee sitten kun sen aika on.

Alkuvuoden väsymys tekee päivistä pehmeitä. Kompastelen aamuisin puoliunessa kadulle ja herään vasta kun eteeni lasketaan kuppi kahvia. Olen sanomaisillani, että olet ihana, mutta sanat takertuvat kitalakeen ja suusta putoaa pelkkä koruton kiitos.

2016-01-30-stellaharasek-saturday-1

Liukastelen loskassa, keittelen puuroa, työnnän takkaan lisää polttopuita, kuuntelen heviä ja kirjoitan. Eksyn ja unohdun ajatuksiini, puolet ajasta en kuule kun minulle puhutaan. Päässä surisee kuin päättymättömässä päiväkännissä.

Näin toissayönä unta, että kotitalomme – tämä Tehtaankadulla sata vuotta seissyt vampyyrilinna – mureni hitaasti ympärilläni. Ensin makuuhuoneen ikkunankarmeista alkoi pudota palasia. Seuraavaksi huomasin, että ulko-oveen oli puhkottu reikä: rapusta työntyi viileää ilmaa ja askelten ääniä. Sitten keittiön seinä kaatui sisään. Seisoin mykistyneenä oviaukossa ja katselin kuinka valo tulvi huoneeseen. Ei tullut hätä, tuli huojennus. Kuin joku olisi avannut kauan vapautta odottaneen padon.

2016-01-30-stellaharasek-saturday-2

Seuraavana aamuna tein kuin kuka tahansa kypsä aikuinen, suoritin internet-tutkimuksen. Internet tiesi, että unessa seinät edustavat rajoituksia ja esteitä, usein omia uskomuksiamme ja ajatusmallejamme, jotka estävät etenemisemme.

Ehkä seinien olikin sitten aika alkaa murentua. Tuli mieleen se rumasti rämisevä mutta kauniisti kirjoitettu kappale, jossa lauletaan

in my dreams
I am dirty,
broke, beautiful
and free.

Takkitulokas

Vilautin jo vähän tovi sitten, mutta esitelläänpä nyt paremmalla ajalla tuo takkikokoelman tuorein tulokas, Marimekon militantti villakangastakki. Äidin ei tarvitse saada slaagia – kuvat otettiin siihen aikaan syksystä kun vielä tarkeni paljain nilkoin, nyt sujautan tennareihin toki villasukat.

2016-01-05-stellaharasek-marimekko-takki-12016-01-05-stellaharasek-marimekko-takki-2

Ensimmäinen takkini, jossa on pitkä helma! Vierastin niitä pitkään, tuntui että ryhti hukkui pitkiin takkeihin. Näköjään tarvitaan vain kauniit, kapeat leikkaukset ja kunnollinen villakangas, joka liikkuu ja laskeutuu hyvin. Takki tuntui heti luontevalta, omalta.

2016-01-05-stellaharasek-marimekko-takki-32016-01-05-stellaharasek-marimekko-takki-4

Jos pitäisi valita vaatekaapin tärkein vaate, valitsisin epäröimättä takin. Oikeanlainen takki tekee enemmän kuin mikään muu yksittäinen vaatekappale: suojaa sateelta ja viimalta,  oikaisee olkapäät ja suoristaa selän, antaa ryhtiä ja ripauksen rämäpäisyyttä. Täydellisessä takissa olen hyväntuulinen, vahva ja valmis mihin vaan. Kun painelee sillä asenteella ulos ulko-ovesta, asioilla on taipumus sujua.

2016-01-05-stellaharasek-marimekko-takki-52016-01-05-stellaharasek-marimekko-takki-6

VILLAKANGASTAKKI* & PIPO MARIMEKKO
TENNARIT* ADIDAS ORIGINALS
T-PAITA ACNE STUDIOS
FARKUT IKIVANHAT
*SAATU

Kuvat Mikko Rasila

After dark we sail away


ELIOT SUMNER – AFTER DARK

Jos ihan hetken haaveilisi

2016-01-29-stellaharasek-puertorico-12016-01-29-stellaharasek-puertorico-52016-01-29-stellaharasek-puertorico-32016-01-29-stellaharasek-puertorico-42016-01-29-stellaharasek-puertorico-62016-01-29-stellaharasek-puertorico-72016-01-29-stellaharasek-puertorico-82016-01-29-stellaharasek-puertorico-92016-01-29-stellaharasek-puertorico-102016-01-29-stellaharasek-puertorico-112016-01-29-stellaharasek-puertorico-12

Kuvat Puerto Ricon matkalta.

Valtakunta motista

Anteeksi, missä välissä kaupunki muuttui taianomaisesta talvisadusta loskalammikoksi?! Koirat kieltäytyvät lähtemästä ulos tai edes tulemasta peiton alta pois, mikä passaa mainiosti, sillä minä kieltäydyn poistumasta takan ääreltä. En just nyt keksi mitään parempaa kuin strategisesti keskelle kotia sijoitettu takka. Polttopuut alkavat vaan uhkaavasti käydä vähiin.

2016-01-28-stellaharasek-athome-12016-01-28-stellaharasek-athome-22016-01-28-stellaharasek-athome-32016-01-28-stellaharasek-athome-42016-01-28-stellaharasek-athome-52016-01-28-stellaharasek-athome-62016-01-28-stellaharasek-athome-72016-01-28-stellaharasek-athome-82016-01-28-stellaharasek-athome-92016-01-28-stellaharasek-athome-102016-01-28-stellaharasek-athome-11

Mietin yksi päivä, että olisinpa talviunilleen kadonnut karhu, joka saa torkkua kaiken tämän ohi. Jos ei voi olla karhu, toiseksi paras vaihtoehto on olla untuvan alla lymyilevä mäyräkoira.

Juuri nyt

Tammikuun lopun suosikkiasioita: vastaluututut lattiat, ystävän kutomat villasukat. Konjakinruskea nahkalaukku, sillä konjakinruskeiden asioiden kaiveleminen kaapista enteilee aina kevättä. Harmaat villapaidat, ne ovat tosin ympärivuotisia suosikkeja. Kaapin edessä roikkuva rotsi ja sänkyä vastapäätä parkkeerattu sotaponi, se näkee päiväunia Kapteeninkadun kuivasta asfaltista ja siitä kuinka kaahaamme sitä pitkin alas rantaan. Pitenevät päivät, tuo häikäisevä valkoinen valo.

2016-01-27-stellaharasek-whitelight-12016-01-27-stellaharasek-whitelight-32016-01-27-stellaharasek-whitelight-2

VILLAPAITA HELMUT LANG
NAHKALAUKKU* BOOMERANG
AURINKOLASIT THE ROW
*SAATU

Eipä harmita, että aurinkolaseja tarvitaan taas. Vielä kun tietäisin miksi omissani on aina koirankuolaa.

Kuvat minusta Mikko Rasila

Tammikuun toivekuvat

powered-by-nikon
Taannoiset lumikuvat saivat kovasti kehuja – kiitos! Toivoitte myös, että tuiskussa tallentuneista kuvista tärähtäisi eetteriin enemmänkin ruutuja. Ruutuja riittää, joten saamanne pitää. Tämä onkin täydellinen hetki aloittaa Nikonin kanssa uuden vuoden kunniaksi keksimäni juttusarja, jossa te siellä ruudun toisella puolella saatte vapaasti esittää toiveita siitä mistä haluatte nähdä kuvia ja minä otan asiaksi toteuttaa noita toiveita. Palaan aiheeseen tuonnempana, ensin ne lumikuvat osa 2. Oli vähän vaikeuksia valita, mutta tässäpä omat suosikkini tuosta tovi sitten napatusta henkilökuvasarjasta.

2016-01-26-stellaharasek-jarski-1

Joku teistä kysyi miten tälläisiä kuvia saa. Rakastan äärimmäisiä sääolosuhteita, joten sanoisin, että tärkeintä on olla vähän hullu ja painella kameran kanssa ulos juuri silloin kun muut pysyvät visusti sisällä. Mitä sekopäisempi sää, sen enemmän tarvitaan kärsivällisyyttä ja kokeilunhalua kuvien ottamiseen – ja sen palkitsevampaa on saada onnistuneita otoksia. Lataa kameran akku täyteen ja pue liioitellun lämpimästi, sillä kokeillessa tulee aivan varmasti vilu. Itse olen opetellut kuvaamaan tumput kädessä, koska sormipaleltumat eivät varsinaisesti ruoki luovuutta.

2016-01-26-stellaharasek-jarski-2

Toiseksi suosittelen lähestymään äärisäissä kuvaamista siitä armollisesta näkökulmasta, että kuvan tunnelma on tärkeämpi kuin sen tekninen täydellisyys. Tekniikkaa ehtii aina treenata ja taidot kehittyvät kuvaamalla, mutta teknisesti täydellinen kuva ilman tunnelmaa on vain epäkiinnostava.

Tunnelma syntyy monenlaisista aineksista. Jos kuvaat järjestelmäkameralla, kaikkein olennaisinta on hylätä kameran automaattisäädöt (nyt heti) ja opetella säätämään itse herkkyyden, aukon ja suljinajan – tuon pyhän kolminaisuuden, joka määrittelee valokuvauksessa oikeastaan kaiken. Manuaalisäädöt voivat tuntua alkuun vaikeilta, mutta ne oppii nopeammin kuin uskookaan. Kun alkaa tajuta mitkä asiat vaikuttavat kuvan syntymiseen, on helpompaa ja hitosti palkitsevampaa lähteä testaamaan miten saa aikaan omalta tuntuvaa jälkeä, jossa on tunnelmaa.

2016-01-26-stellaharasek-jarski-3

Nopeita vinkkejä tunnelman tavoittamiseen: kokeile alivalottaa tai ylivalottaa. Kuvaa eri korkeudelta: kipua lumikinoksen päälle tai katso miltä maailma näyttää maanpinnasta. Tule lähemmäs, rajaa tiukemmin. Itse tykkään kontrastista, siitä että valkoinen on valkoista ja musta sakeaa ja syvää. Jätän usein kuviin liikettä, minusta se saa ne hengittämään. Tiukka syväterävyys tekee kuvista intensiivisen, siksi kuvaan usein suurilla aukoilla. Joskus kaikkein kauneimmissa kuvissa sattumalla on sijansa. Esimerkiksi allaolevassa ruudussa liike on heilauttanut terävyysalueen kasvoista hihaan ja juuri se tuo ruutuun tunnelmaa. Joku on siitä varmasti toista mieltä. Se valokuvaamisessa onkin hienoa, että jokainen saa tehdä juuri sennäköistä kuvaa, josta pitää.

2016-01-26-stellaharasek-jarski-4

Jos haluat kuvata lumipyryssä ihmisiä, saat arkirealistisia kuvia kuvaamalla hartiat kyyryssä kiiruhtavia ohikulkijoita. Lyyristen lumikuvien salaisuus on siinä, että onnistuu saamaan linssinsä eteen jonkun, joka tykkää tiheästä tuiskusta aivan yhtä paljon eikä välitä, vaikka kantapäät jäätyvät katuun kiinni. Valitse siis kohde tarkoituksen mukaan. Kuulostipa kylmältä! Suomeksi: kuvaa ystäviä, rakkaita, ihmisiä joista pidät ja jotka pitävät tarpeeksi sinusta palellakseen vuoksesi.

(Olen muuten kuullut koirista, jotka tykkäävät talvikeleistä, mutta en suosittele mäyräkoiria. Niiden rakkaus valokuvaaviin omistajiinsa loppuu heti kun lämpötila tipahtaa pakkasen puolelle eikä edes nakki saa sitä roihahtamaan tuleen. Ei ole luvassa kuvia pyryssä kirmaavista mäyräkoirista.)

2016-01-26-stellaharasek-jarski-5

Tekninen resepti näihin kuviin oli suurin mahdollinen aukko, joka jättää pienen terävyysalueen ympäriltä kaiken muun utuiseksi, lyhyt suljinaika, joka pysäyttää hiutaleet, ja kiinteäpolttovälinen linssi, joka tekee kaikesta kaunista. Itse kuvaan lähes kaikki kuvani Nikonin 50-millisellä f/1.4 aukon objektiivilla. Se on täydellinen tilanteisiin, joissa kuviin tarvitaan valovoimaa ja syväterävyyttä. Ollakseni rehellinen se on minusta täydellinen melkein kaikkiin tilanteisiin, mutta se on makuasia.

Jos haluatte syventyä valokuvaamisen teknisiin vinkkeleihin, suosittelen Eeva Kolun valokuvausaiheisia kirjoituksia, joista löytyy suomeksi ja selkokielellä pilvin pimein perusasioita, vinkkejä ja niksejä.

Käynnistetäänpä samalla kuukauden kuvatoive: mitä haluaisitte nähdä ensi kerralla? Nyt saatte haastaa, liittyipä toive sitten sisältöön, toteutustapaan tai vaikka tekniikkaan. Toteutan toiveista ainakin yhden, ehkä luultavasti useammankin. Jännittää jo etukäteen, mutta – HIT ME!

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.

Hentoa harsoa

Valkoinen harsokukka, halvinta mitä kukkakaupasta saa. Lämmittää kylmästä hohkavaa ikkunalautaa tekemättä itsestään numeroa. Vaivattomat, valkoiset asiat kiinnostavat kevään kynnyksellä. Ja kyllä, olen ihan varma siitä että kevät tulee nopeammin kun pokkana puhuu siitä asiana, joka on aivan juuri tapahtumaisillaan. Näinä päivinä! Pian, pian.

2016-01-25-stellaharasek-harsokukat-22016-01-25-stellaharasek-harsokukat-32016-01-25-stellaharasek-harsokukat-1