Kun eräänä menneenä lauantaina heräsin, muistin kuka ja missä olen ja laahustin kahvin tuoksun perässä keittiöön, löysin sieltä kahvin ja kämppäkaverini lisäksi Kanervan ja Eevan, rapisevan tuoreita voisarvia, kannullisen juuri tehtyä appelsiinimehua ja pannulla kypsyviä rakkauspörriäisiä. Morjens! Yksi niistä hetkistä, kun miettii mitä on tehnyt ansaitakseen tämän kaiken. Ne pörriäiset ja ystävät ja kämppäkaverin ja kodin, joka kokoaa kaiken sen yhteen.

Sitten on näitä lauantaiaamuja, kun herää, muistaa kuka ja missä on ja laahustaa keittiöön, vain havaitakseen, että Mikko on reissussa, jääkaappi on tyhjä koska kukaan ei ole ehtinyt käydä kaupassa, kahvimaito on toisinsanoen loppu eikä sillä ole edes väliä, koska loppu on kahvikin. Ainoa sitä edes etäisesti muistuttava tuote on pakurikääpäkahvi. Ei.

Osaapa sitä suuremmalla syytä arvostaa niitä toisenlaisia tapoja aloittaa viikonloppu. Ulkona näyttää onneksi leijailevan ystävällisen näköinen lumisade, joten taidanpa kiskoa kelsin niskaan ja lähteä tarpomaan kohti kauppaa ja lähintä leipomoa – tuore voisarvi kiinnostelee. Lämpöä lauantaihinne!

Tiedän, olen tässä suhteessa optimisti harhaisuuteen asti, mutta ihan kuin ulkona jo kajastaisi  – uskaltaako sen sanoa? – kevät. Flunssaparantolan kaikista ikkunoista tulvii valo, joka liikkuu tilasta toiseen kuin ei olisi poissa ollutkaan. Työhuoneen ikkunalaudalla pöyhkeilevä peikonlehti ojentelee oksiaan ja pyykki kuivuu auringossa.

Olen ajatellut kaikenlaista, sairastellessa ehtii. Elokuvia. Keskeneräisiä kirjoja. Salatieteitä. Sitä mistä avaruus alkaa ja mihin se loppuu. Että pitäisi käydä apteekissa. Äitiäni, joka matkusti Australiaan ja ajelee ympäri tuota kaunista, kuumaa maata koko kevään. Niitä Des’reen jousia. Hevosia. Tähtikuviota, joka omistettiin David Bowielle kun hän kuoli. Kohinaa, jonka kuulen päässäni joka kerta kun päivä ympärillä hiljenee. Purjehtimista.

Valokuvaamista. Sitä kuinka ensimmäinen ruutu on melkein aina kaunein. Se puolihuolimattomasti otettu kuva, jossa sommittelu ja valotus on sinnepäin eikä kohde vielä tajua olevansa linssin edessä. Mikään ei muutu paremmaksi sillä, että alkaa ohjailla asioiden luonnollista järjestystä. Pikkuhiljaa opin.

Kirjoittamista. Joskus oikeat sanat tupsahtavat tyhjästä, loksahtavat paikoilleen pyytämättä. Joskus niitä saa odottaa niin kauan, että epäilee niiden eksyneen ja unohtuneen kaljalle kesken matkan. Taivuttelen sanoja työkseni, silti ne karkaavat käsistäni silloin kun niitä eniten tarvitsen. Pysynpä nöyränä, kun kirjoitan ja puhun niillä kirjaimilla, jotka minulla on. Ne saavat riittää, silloinkin – varsinkin silloin – kun mitkään niistä eivät oikeastaan ole tarpeeksi.

Päättyneitä parisuhteita. Kavereiden ajattelematta pudotettuja mielipiteitä siitä, että niillä on tapana loppua – tai minulla lähteä. Mitä voin sanoa? Miksi edes pitäisi selittää. Mitään en kadu, kaikesta olen kiitollinen. Asioita ei voi eikä pidä pakottaa. Kenties siihen on ollut syy, että mikään ei ole vielä toiminut kenenkään kanssa. Ehkä olen odottanut jotakuta, jonka kohdalla en enää epäröi.

Matkustamista, ajassa ja paikassa. Joskus siihen tarvitaan lentoliput, usein siihen riittää hyvä kirja tai biisi, joka osuu vastaan juuri oikealla hetkellä. Musiikki voi viedä viisi tai viisitoista vuotta ajassa taaksepäin, kuljettaa kahdessa sekunnissa maailman ääriin tai avata aavistuksia tulevasta, asioista joista minun ei tarvitse tietää vielä mitään. Tässä nenäliinojen ja puoliksi syötyjen särkylääkepakettien keskellä on hyvä. Inkiväärillä pakattu teepannu porisee enkä haluaisi olla missään muualla kuin tässä, kaatamassa päivän kolmattatoista kupillista taudintappajaa riviin aseteltuihin mukeihin. Ja samalla kuuntelen samoja kappaleita toistolla kuin maailmassa ei olisi muuta musiikkia enää jäljellä.

Tätäkin olen miettinyt: mitä tekisimme, jos tietäisimme, että emme voi epäonnistua? Jos ei tarvitsisi pelätä, jännittää tai seistä eteisissä. Mitä sinä tekisit?

Omat vastaukseni viivyttelevät vielä, mutta tämän tiedän: olen tässä, ihan paikallani, vähän irrallani. Jos vähän suistuisi, unohtuisi ihanasti sivuraiteille. Antaisi myöten liikkeelle. Laittaisi lisää vettä kiehumaan ja katselisi alas kadulle, siellä aamu menee menojaan ja taittuu iltapäiväksi. Valo kiertää kattojen yllä, siivilöityy pölyisten ikkunoiden läpi sisään. Hymyilyttää, enkä osaa lopettaa.

Olen viime vuosina vihdoin alkanut tykätä lähes kaikista vuodenajoista ja säätiloista, joista saamme Suomessa nauttia, mutta pakko myöntää: liejunvärinen loska koettelee jopa minun kykyäni nähdä kaikessa kauneutta. Ei mahda mitään – parasta loskakeleissä on se, että saa hyvällä omatunnolla pysyä untuvapeittojen ja pressopannun välittömässä läheisyydessä neljän seinän sisällä. Paljon muuta en olekaan viime päivinä tehnyt.

Kävin lauantaina ja sunnuntaina ulkona vain kävellyttääkseni koiria, jotka eivät luonnollisesti halunneet kävellä. Niitä on kovin vaikea syyttää siitä. Loskassa kahlaamisen jälkeen on edessä tassu- ja mahapesu, kaikkien osapuolien hermoja raastava operaatio, jonka jäljiltä on puhdas turkki ja paha mieli. Sillä on onneksi taianomainen taipumus parantua lihapullalla. Toiset meistä tosin valitsevat lihapullan sijaan pienen lasin viiniä.

Sisällä pysyminen on ollut paras päätös hetkeen. Oli ihana viikonloppu. Nukuin puoleen päivään. Sain aamukahvin kannettuna sänkyyn. Ajauduin keskusteluun siitä olisiko välillä minun vuoroni kantaa kahvia muille – hups. Harkitsin pyykin pesemistä ja luovuin välittömästi ideasta, koska se olisi vaatinut retken lähikaupan pesuainehyllylle. Ylimääräistä ulkoilua välttääkseni tein ruokaa ainoastaan niistä asioista, joita kaapista löytyi. Onneksi siellä on aina vähintään pannukakkuainekset, parmesania, pastaa ja valkosipulia – niillä pysyy kyllä hengissä yhden laiskan viikonlopun.

Ainoa huono puoli visusti kotona vietetyssä viikonlopussa on se, että polttopuut ovat taas loppu. Kroonisesta klapivajeesta huolimatta: onni on takka ja sen äärellä torkkuvat tyypit. Siitä vaan tulee selittämättömän onnelliseksi, tulesta, jonka ympärille kaikki kertyvät ja yksi kerrallaan nukahtavat. Ehkä se on jotenkin geneettisesti ohjelmoitu meihin. Jonkinlainen turvan tunne, kun rakkaat ovat lähellä, liekit lämmittävät ja sudet pysyvät loitolla.

Joku kysyi kadulla mitä kuuluu ja vastasin tottumuksesta, että hyvää. Vastaakohan kukaan koskaan tuohon kysymykseen mitään muuta, vaikka seinät kaatuisivat niskaan ja ottaisi päähän niin paljon, että tukka tippuu irti? Mutta tottahan se on, juuri nyt. Kuuluu hyvää, loskaisesta helmikuusta huolimatta. Kengät ovat märät ja mieli kevyt. Hymyilen ventovieraille raitiovaunuissa, katsovat kuin hullua kunnes alkavat hymyillä takaisin. Se tarttuu, kokeilkaa vaikka.

Kuvat Mikko Rasila