Keep shining on

The Nationalin uusin albumi on edelleen tehosoitossa, mutta rinnalle mahtuu (hetkittäin) muutakin melankolista indierockia rapakon takaa. Jos Bon Iver yhtään kolahtaa, kannattaa ehdottomasti ottaa kuunteluun Volcano Choir – nimen takaa löytyy nimittäin Bon Iverista tuttu nokkamies Justin Vernon, joka vaikuttaa kerkeäväiseltä kaverilta, sillä hän vaikuttaa näiden kahden yhtyeen lisäksi vielä parissa muussakin. Ehkä juuri siitä syystä Volcano Choir julkaisee uutta musiikkia melko harvakseltaan – kokoonpanon kahdentoista vuoden olemassaolon aikana on ilmestynyt vasta kaksi albumia – mutta mikäs siinä, musiikki on onneksi ikuista ja nämä kappaleet kestävät kyllä aikaa ja kuuntelua. Liitän alle tämänhetkisen suosikkini, joka ei ole ollenkaan melankolisimmasta päästä, vaan sopii raukean perjantai-illan ja punaviinilasin seuraan kuin olisi siihen suunniteltu.


VOLCANO CHOIR – COMRADE

Viherterapiaa

Ollaanpa rehellisiä. Yksikään hyväätarkoittava vinkki pimenevästä syksystä ja tästä taukoamattomasta sateesta selviämiseen ei muuta tosiasiaa, että ulos ei yksinkertaisesti huvita mennä. Ei se ole edes oikeista varusteista kiinni: vaikka vermeet olisivat kunnossa, kohmeisessa sateessa lampsiminen ei vaan ole kaikkien käsitys rentouttavasta ulkoilusta. Onneksi kaupungista löytyy pari kuljeskelupaikkaa, joihin pääsee pakoon sadetta.

Kävimme yksi päivä pitkästä aikaa Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja kun sanon “pitkästä aikaa” tarkoitan ensimmäisen kerran sitten retkien, joita tein puutarhaan silloin kun olin neljätoistavuotiaana ensimmäistä kertaa yksin Helsingissä. Ehkä oli jo korkea aika tehdä uusi visiitti tuohon trooppiseen, vihreään keitaaseen? Sillä sitä se on! Vuonna 1829 perustettu puutarha on ollut alkuvuodesta remontin takia kiinni, mutta nyt se on taas auki entistä ehompana – sen kunniaksi mekin saimme kutsun aamiaiselle ja opastetulle kasvihuonekierrokselle.

Kasvitieteelliseen puutarhaan kuuluu monen hehtaarin kokoisen ulkopuutarhan lisäksi kymmenen kaikille avointa ikivihreää kasvihuonetta, joissa voi vaeltaa ihmettelemässä korkealle kattoon asti kohoavia puita, pensaita, kukkia ja kaktuksia. Oma suosikkini oli jo silloin teininä lasikattoinen Palmusali, se on kasvihuoneista vanhin ja kaunein. Siellä olisi ihana järjestää pienet juhlat, joissa vieraat saisivat puikkelehtia viinilasi kädessä, koroissa ja cocktail-mekoissa pieniä polkuja pitkin. Ooh mikä ihana trooppinen tuulahdus se olisi pimeän syksyn keskellä.

Muutkin huoneet ovat hurmaavia: Sademetsähuoneessa on Afrikan sademetsien kasveja, kuten kahvipensas ja kuristajaviikuna. Savannihuoneessa voi nähdä Afrikan ja Amerikan savannien sekä trooppisten hiekkarantojen kasveja. Saarihuoneella ja Aavikkohuoneella on erityisen ihanat nimet. Pyöreä Lummehuone on toinen suosikkini heti Palmusalin jälkeen, sieltä löytyy kosteikko- ja vesikasveja sekä trooppisia hyötykasveja.

Takorautaiset lasirakennukset ovat ihan mielettömän kauniita! Nykyiset suojellut rakennukset ovat arkkitehti Gustaf Nyströmin käsialaa, ne pystytettiin 1800-luvun lopulla alkuperäisten puisten kasvihuoneiden tilalle. Ensimmäisenä valmistui se suurin ja kaunein eli korkeuksiin kohoava trooppinen palmuhuone, joka on keskellä tässä kuvassa, sen jälkeen muut.

Lueskelin vähän kasvitieteellisen puutarhan historiasta, minulle ei neljätoistavuotiaana ollut vielä valjennut kuinka kiehtova se on (olin kiinnostuneempi hevosista, Misfitsista ja siitä mitä se yksi poika minusta ajatteli). Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha perustettiin alunperin jo vuonna 1678 erään aikaansaavan professorin toimesta, silloin se sijaitsi Turussa. Turun palon jälkeen puutarha siirrettiin Helsingin Kaisaniemeen. Tärkeimmät kasvit matkustivat Turusta Helsinkiin hevosvankkureilla ja lukuisia kasvilahjoituksia saapui myös Pietarin ja Tarton yliopistoista.

Toisen maailmansodan aikana vuonna 1944 puutarhaan putosi kolme pommia, jotka rikkoivat kasvihuoneiden lasit. Oli hyinen helmikuu ja sisään päässyt pakkanen tuhosi kasvikokoelman melkein kokonaan. Yhden henkiin jääneen sypressin lisäksi jättiläislumme pystyttiin pelastamaan, sillä sen siemenet olivat säilyneet hengissä jäätyneen lummealtaan pohjalla. Siellä ne lymysivät, odottivat altaan pohjamudan pimeydessä parempia päiviä. Onneksi ne koittivat.

Jättiläislumpeet kylpevät Lummehuoneen valossa. Ne ovat kuulemma kasvihuoneiden vetonaula, en ihmettele miksi. Lumpeen lehti voi kasvaa jopa kaksimetriseksi – näistä suurimmat olivat nekin halkaisijaltaan reilusti yli metrin – ja kykenee kannattelemaan jopa 65 kilon painon. Siis vaikka meikäläisen! Jättiläislumme on yksivuotinen kasvi, joka silloin tällöin selviää kasvihuoneessa myös pimeän suomalaisen talven yli, mutta monesti se heittää henkensä joulun tienoilla ja uudet taimet istutetaan altaan pohjaan maaliskuussa. Jos haluaa nähdä nuo taianomaiset lumpeet, kannattaa siis joko kiiruhtaa paikalle lähimmän kuukauden kahden aikana tai odottaa ensi kevääseen.

Myös neljän hehtaarin kokoinen ulkopuutarha on visiitin arvoinen. Se on avoinna ympäri vuoden joka päivä aamusta iltakahdeksaan ja sinne pääsee ilmaiseksi, joten siellä voi käydä hengittelemässä ja katselemassa kaikkea elävää vaikka joka kerta kun kohdalle sattuu kaunis (tai edes kuiva) keli. Ehkä termospullollinen kahvia mukaan ensi kerralla?

Kyllä viherterapia tekee ihmiselle hyvää, vaikkei kesää korvaakaan. Trooppinen lämpö ja vihreiden lehtien läpi siivilöityvä valo vie silti hetkeksi aivan muualle. Kiinnostaisi käydä myös Talvipuutarhassa, jonne voi mennä kameliapuiden varjoon vaikka lueskelemaan ja syömään omia eväitä. Sinne siis seuraavaksi.

Puutarhassa alkoi syyskuun alussa talvikausi, joka kestää ensi vuoden toukokuun loppuun saakka. Puutarha palvelee siihen asti kaikkina päivinä paitsi maanantaisin. Kuuma vinkki kiinnostuneille: kuukauden ensimmäisenä perjantaina on aina vapaa pääsy klo 14-17. Ja suosittelen lämpimästi opastettua kierrosta, jos kasvit tai puutarhan historia yhtään kiinnostaa.

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha
Unioninkatu 44, Helsinki
Avoinna ti, ke, pe ja la klo 10-17
Torstaisin klo 10-18
Sunnuntaisin klo 10-16

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Synttärikukkia

Kiitos kaikille eri kanavia pitkin saapuneista syntymäpäiväonnitteluista! Täytin tosiaan viime sunnuntaina vuosia enkä jaksanut järjestää mitään juhlavastaanottoa, mutta kutsuin parin päivän varoitusajalla muutaman ystävän kanssani viinilasilliselle Basbasin viinibaariin, ajatellen että heistä pääsisi paikalle ehkä kaksi tai kolme. Heitä tulikin yli kymmenen! Metsästimme pöydän ympärille tuoleja ympäri ravintolaa ja tajusin yhtäkkiä kuinka onnekas olen: ympärillä näin monta ihmistä, jota voin kutsua ystäväksi, ja he kaikki ovat paikalla vain siksi, koska minulla on syntymäpäivä. Koirat nukkuivat läjässä pöydän alla, tarjoilija kantoi pöytään pastalautasellisia, leipää ja viiniä.

Sain syntymäpäiväkukkia! Ja muutakin: hattaranvärisen öljyvärimaalauksen, maailman kauneimman valkoisen suolakivilampun jota olin kerran himoinnut lahjanantajan kotona (hän muisti sen!), kimaltavat sukat ja ystävän käsintekemää mustaa keramiikkaa. En ollut odottanut mitään, mutta miten paljon ajatuksella valitut lahjat ilahduttavatkaan!

Mietiskelin olenko tehnyt kuluneen vuoden aikana jotain oivalluksia. Viime vuonna laatimani lista asioista joita olen tähän mennessä oppinut oli melko tyhjentävä, mutta ainahan elämä opettaa uutta, halusi tai ei. Ehkä tämän vuoden tärkeimmät opetukset liittyvät siihen mitä ajattelen itsestäni, miten paljon olen vaatinut itseltäni ja siihen, että ehkä vähän vähempikin voisi riittää. On se kyllä kummallista, että muille sitä osaa puhua lempeydestä, mutta itselleen sitä on niin kovin vaikea osoittaa.

Viime kuukausina on ollut orastava ikäkriisi. En tarkalleen edes tiedä miksi, koska en lähtökohtaisesti pelkää vanhenemista – asiat muuttuvat vuosi vuodelta huojentavalla tavalla selkeämmiksi ja helpommiksi, voin nyt paremmin kuin koskaan ennen ja minusta se näkyy peilikuvastakin. Se kriisi liittyy jotenkin asioihin joita haluan vielä tehdä ja hetkittäin heräävään paniikinkatkuiseen pelkoon siitä, että aika loppuu kesken ennen kuin ehdin kaiken. Osittain se on liittynyt myös suureen kysymykseen siitä pitäisikö kiinnostua perheen perustamisesta vai ei. Kirjoitus on muuten herättänyt valtavasti hyvää keskustelua, joka jatkuu yhä – kiitos kaikille siitä! Tarkoitukseni on palata kaikkiin kommentteihini, mutta siinä saattaa vielä kestää, kun vastailen niihin kaiken muun lomassa aina kun ennätän.

Mutta ikäkriisistä: olisi voinut kuvitella, että se saavuttaisi kliimaksinsa syntymäpäivänäni, mutta kun heräsin, viikkotolkulla jatkunut pieni puristus oli kadonnut. Se ei vaan enää ollut siellä, tutussa paikassaan rintalastan alla. Tilalla oli tuuleton pilvipouta, mielenmaisema jossa heinänkorret huojuvat kevyessä vireessä mutta eivät taivu. Illalla se tiivistyi iloksi kun löysin itseni ystävien keskeltä ja ajattelin, että minulta ei puutu mitään eikä mihinkään ole kiire.

Vain Luna-koira voi istua kainalossa vastaanottamassa rapsutuksia ja samanaikaisesti manata. Ilmeisesti se paheksuu kameraani, joka häiritsee aamuhellyyshetkeä. Myös allaolevasta kuvasta voi bongata paheksuvia katseita: aiotko oikeasti syödä koko tuon valtavan korvapuustin itse? Ei hätää, kyllä he saivat maistaa. Torstaina juhlittiin kansallista korvapuustipäivää ja mikäs minä olen kieltämään mäyräkoirilta juhlapäivän iloja.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Leoparditakkinen tyttö

Tervehdys tietokoneen takaa! Olen viettänyt viime päivät sisätiloissa paossa sadetta ja huhkinut rästitöitä, jotka kerkesivät kasaantua kun vietin melkein kaksi viikkoa sängyn pohjalla. Näinä hetkinä tulee kyllä mieleen olisiko elämä sittenkin helpompaa kuukausipalkkalaisena, jonka hommat hoitaa sairaslomalla joku muu sen sijaan, että ne pinoutuvat työpöydälle tuijottamaan painostavasti. Sitten muistan, että saan sentään tehdä rästityöni vaikka villasukissa peiton alla jos siltä tuntuu, enkä vaihtaisi mitään pois. No, ehkä kirjanpitopäivät voisin lahjoittaa jollekin niistä minua enemmän nauttivalle.

Päivän piristys: piipahdin töiden keskeltä ennakkoon Villa Tremondon ystävämyynneissä, jotka alkavat virallisesti huomenna eli torstaina. Agentuuri tuo maahan mm. lifestyleliike Dotsin valikoimiin kuuluvia merkkejä ja myy nyt kaupassa olevien mallistojen mallikappaleet pois edullisesti. Sain valita muutaman vaatekappaleen mukaani osana pitkäaikaista yhteistyötämme ja yllätin vähän itsenikin, kun jätin mustat neulemekot ja harmaat villatakit roikkumaan rekeille ja valkkasinkin valtavasta valikoimasta printtejä.

Leopardikuosi on ikiklassikko, jonka kanssa – toisin kuin monien muiden klassikoiden – on aivan äärimmäisen helppo mennä pieleen. Muhkeat leotakit ovat kiehtoneet kauan, mutta en ole törmännyt tapaukseen, jonka nyanssit viittaisivat enemmän boheemiin 70-lukuun kuin kuusikymppiseen crazy cat ladyyn. Ystävämyynneistä löytynyt takki on tanskalaisen Second Femalen tämän syksyn mallistosta ja just eikä melkein sellainen kuin pitää – rento, vähän reteä ja helppo vetää minkä tahansa tavallisen villapaita-asun päälle häätämään tylsyyden. Tärkeää: kuosi ei taita yhtään keltaiseen, vaan hiekkainen sävy pitää ilmeen freesinä. Pehmoinen materiaali on puoliksi villaa, takki sopii siis täydellisesti näihin hälyttävää vauhtia kylmeneviin päiviin kun nahkarotsilla tai trenssillä ei tahdo oikein pärjätä enää.

Saaliskassista löytyi leopardin lisäksi muitakin kuvioita, nimittäin pari mustanpuhuvaa printtimekkoa. Olen vältellyt printtejä melkein koko elämäni enkä yhtäkkiä ihan tajua miksi! Hyvältähän nuo näyttävät, jopa puettuna samaan aikaan päälle kuositakin kanssa. Jonkinlaista vapautumista on ilmeisesti ilmassa, kun en jaksa enää suhtautua pukeutumiseen niin neuroottisesti kuin joskus aiemmin. Sitäpaitsi sää on niin kamala, että vaatteilla kannattaakin vähän leikitellä ettei kuukahda tähän märkään harmauteen. Näitä kuvia ottaessa aurinko piipahti paikalla ikään kuin muistuttaakseen, että täällä pilvien takana sitä vaan lymyillään.

SECOND FEMALEN TAKKI* & MEKKO* DOTS FW18
STYLESNOBIN NILKKURIT* DOTS
AHLEMIN AURINKOLASIT* TREND OPTIC
HOPEAKORUT PERNILLE CORYDON
*SAATU

Mutta mitäs sanotte printeistä, kuumaa vai kylmää? Toimiiko teidän vaatekaapissa? Jos edulliset syysmuotilöydöt muuten kiinnostavat, kurkatkaa ystävämyynnin FB-tapahtumasta lisätietoja! Agentuuri sijaitsee Lauttasaaressa ja sinne suhaa keskustasta muutamassa minuutissa. Ovet ovat avoinna torstaina klo 8-19 ja perjantaina klo 9-16. Ja on siellä siis paljon paljon muutakin kuin kuviollisia kledjuja! Ainakin täydellisten neuleiden ja nahkahousunmetsästäjien kannattaisi piipahtaa paikalla.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

High on War On Drugs

Musiikki mullistaa joskus ajatuksia. Tai sanotaanko tarkemmin, että hulluus nimeltä The War On Drugs. Philadelphialainen indiebändi julkaisi juuri neljännen albuminsa Deeper Understanding, josta en pääse yli enkä ympäri. Levy on ollut maanisessa tehosoitossa useita viikkoja ja siihen on kyllästynyt jo koko perhe puhumattakaan naapureista. Minäkin olen, mutta kuuntelen sitä silti. Uskon (ja toivon), että jossain vaiheessa pinttyneimmätkin pakkomielteet kokevat luonnollisen siirtymän taka-alalle jonkin uuden tullessa tilalle tässä sekopäisessä musiikin kehdossa, jota kodiksikin kutsumme.

Löysin yhtyeen alunperin ystävän kautta, kun hän linkkasi sen Facebookiin. En ollut koskaan kuullut ainoatakaan kappaletta, mutta jokin sai kiinnostumaan ja aloin kahlata läpi yhtyeen tuotantoa. Aikaisempi materiaali ei tehnyt vaikutusta, mutta uusin levy sai aivoenergiat liikkeelle. Saa nähdä mitä kaikkea se saa vielä aikaan. Taukoamatta soiva albumi toimii täydellisenä taustamusiikkina tämänhetkiselle elämänvaiheelle.

Kaikissa kappaleissa on oma tenhonsa, mutta nostan tähän suosikkini nimeltä Pain. Biisi toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kerrankin kitarasoololle annetaan kunnolla tilaa kasvaa. Tyylillinen napakymppi, että siihen myös kappale päättyy. Annetaan vielä extrapisteet mustavalkoisesta videosta.

Yleisarvosana 10/10


THE WAR ON DRUGS – PAIN

Saaristopäiväkirja

Loppukesäisestä viikonlopustamme Suvisaaristossa sijaitsevassa Estholmenissa on aivan liikaa kesää huokuvia kuvia! En osaa valita, joten seuraa kilometrin pituinen kuvapäiväkirja – pahoittelen jo etukäteen. Aihe on itseasiassa taas ajankohtainen, sillä päätämme tällä viikolla saaristokauden vielä yhdellä viikonlopun pituisella piipahduksella lempisaarellemme. Olen niin kiitollinen näistä retkistä! On harvinaista herkkua saada niin paljon ystäviä samaan aikaan samaan paikkaan. Saaressa kaikkien kiireet katkeavat hetkeksi ja on kerrankin aikaa vaan olla.

Loma alkaa Suvisaariston laiturista, jossa saaren intendentti odottaa veneen kanssa. Koirien häntä alkaa väpättää holtittomasti jo täällä, ne tietävät hyvin mitä venematkan jälkeen on luvassa.

RIEMULOMA ILMAN PANTAA JA HIHNAA! Saari on pieni ja koirat saavat juosta siellä vapaana koko viikonlopun. Näkisittepä vauhdin, jolla siskokset singahtavat saaren pikkupoluille heti kun ne on laskettu veneestä laiturille.

Ihmisetkin ovat kohtalaisen innoissaan alkavasta lomasta.

Koirat eivät ole ainoat, jotka tykkäävät vaeltaa pitkin saarta – kuvassa ystävämme Ira.

Meitä oli viimeksi saaressa peräti viisitoista. Petipaikat riittivät juuri ja juuri. Jos porukka kasvaa tästä vielä, tarvitaan teltta – tai pitää rakentaa uusi mökki! 

Kappas – kuvatodistusaineistoa siitä, että Jarno ja Vivian ovat olleet ainakin sekunnin murto-osan paikoillaan! 

Karvahaalaritkin olivat todistettavasti hetken aloillaan, otteestani päätellen eivät tosin täysin vapaaehtoisesti.

Seurueemme toinen erä saapuu laituriin! Koko konkkaronkkamme ei mahtunut samaan venekyytiin, viimeistään viinin määrä olisi upottanut veneen.

Jarnosta kuoriutuu saarihippi sillä sekunnilla, kun vene on köytetty laituriin. En tajua missä välissä hän on ehtinyt jo kadottaa kenkänsä. Ehkä ne jäivät maihin.

“Aivan liian iso mansikka tungettuna kerralla suuhun” on aina otollinen hetki ottaa henkilöstä valokuva.

Meitä lellittiin autuaalla auringonpaisteella lähes koko viikonlopun ja siitä sitten otettiinkin ihan kaikki ilo irti.

Venevaja on saaren suosituin hengauspaikka. Siellä notkutaan nuotion äärellä, grillataan, keitetään perunoita, juodaan viiniä kynttilänvalossa, soitellaan kitaraa ja luukutetaan saarisoittolistaa pikkutunneille saakka.

TRAGEDIA! Luna on löytänyt taas kepin, mutta ihmiset ovat kiinnostuneempia saunan lämmittämisestä. 

Saarihippi on onnellinen ja sataprosenttisesti elementissään.

Tämä on yksi viikonlopun lempikuvistani. Pieni sadekuuro ei suinkaan aja sisukkaita suomalaisia sisätiloihin, vaan tiivistää seurueen varjon alle. 

Ira tekee kukkataikoja. Joukossamme oli synttärisankari, joka kruunattiin juhlallisin menoin kukkaseppeleellä päivän kuningattareksi. 

Saarielämää. Kyllä muutkin uivat, mutta ei varmasti yhtä paljon kuin Luna-koira, joka polski meressä päivät pitkät eikä olisi halunnut millään tulla pois.

Jarno ja Anthony saunapuhtaina, valmiina heittämään talviturkin.

Junon mielestä parasta saaressa on se, että joka huoneesta, vajasta ja mökistä löytyy nojatuoli, laveri tai sänky, johon voi käpertyä torkuille. Lunakin kävi välillä keräämässä voimia, että jaksoi taas riehua ja rellestää ympäri saarta.

Saimme nauttia koko viikonlopun livemusiikista, sillä kitara raikasi Anthonyn käsissä oli yleisöä tai ei. Kuvaan päätyi yksinäinen trubaduuri, mutta kerrottakoon, että suurimman osan ajasta hänen ympärillään oli palvova yleisö (varsinkin eräskin Stella Harasek, joka haluaa kuulla uudestaan ja uudestaan Fleetwood Macin Big Loven).

Arttu komeana hatussaan. Artunkin blogista löytyy muuten myös ihania saarikuvia ja on vielä superhieno videokin.

Saaristo kietoutuu iltaisin vaaleanpunaiseen samettiin.

AI UIMAAN? Luna tulee mukaan.

Arvatkaa vaan oliko tämä kelluva vesimeloni koko viikonlopun suosituin hittituote.

Kuva saattaa näyttää seesteiseltä, mutta todellisuudessa riippumattovuoroista käydään kovaa kisaa. Empiiristen testiemme mukaan siihen mahtuu yhtäaikaa kolme ihmistä ja kaksi koiraa, mutta mukavaa se ei ole kenellekään.

Anthony ja Nio kelluvalla vesimelonilla veljellisen yhteisymmärryksen vallassa. 

AI VIINIÄ? Vampyyrikin astelee varjoista.

Saunominen on päivän päätapahtuma ja saattaa kestää mitä tahansa kahdesta kahteentoista tuntiin. 

Muina merenneitoina. Merenneidon veteen uskaltautuminen saattaa kestää mitä tahansa kahdesta kahteentoista tuntiin.

Metsämansikoista ja mustikoista syntyy kesäkebab. Olin kirjoittamassa, että KESÄN IHANIN KAULAKETJU, mutta sitten Jarno huusi tuosta vierestä KESÄKEBAB enkä enää saa sitä pois päästäni.

Pitkätukat pomppivat mereen lähes samalla innolla kuin Luna-koira.

… joka ehti toki välillä omistajansa syliin vaatimaan huomiota ja hellyyttä.

Luna-koira viisi minuuttia myöhemmin. Ja viidesmiljoonas keppi.

Anthony on voittanut vesimelonin herruuden. Häviäjät huolehtivat kaljatarjoilusta.

Illallinen on katettu venevajaan! Pöydässä on noin kuuttatoista erilaista kalaa, koska kalahullu pariskunta Ira ja Sami vastasivat viikonlopun kalaostoksista. Hyvää oli, söimme kaiken.

Ihanat naiset veneessä. Sekä Vivian että Sini olivat Estholmenissa ensimmäistä (vaan toivottavasti eivät viimeistä) kertaa.

Luna-koira piti noutaa välillä takaisin rantaan, olisi ilmeisesti ollut lähdössä naapurisaarelle kyselemään keppien perään.

Lempimökkini hämärtyvässä illassa. Varaamme aina Jarnon kanssa valkoisen pikkumökin, jonka ovi aukeaa suoraan rantakalliolle.

Saaressa ehtii kerrankin hengata kalliolla ja katsella ohilipuvia veneitä niin paljon kuin sielu sietää. Kannamme sinne viltit ja viinit, matkakaiuttimen ja mikä tärkeintä, sipsejä. Tärkeimmät puheenaiheet: joko lämmitetään sauna, milloin on ruoka, kuka tekee voikastikkeen, onhan kalaa tarpeeksi. Vastaus jälkimmäiseen on aina kyllä ja silti siitä ollaan joka kerta huolestuneita.

Saariston pastellisella sävypaletilla on yleistä onnellisuutta edistävä vaikutus.

Saaren molemmat intendentit ovat huipputyyppejä, joihin olemme tutustuneet vuosien varrella. He hakevat satamasta, huolehtivat että polttopuita riittää, kertoilevat tarinoita saaren historiasta ja estävät vieraita polttamasta saunaa maan tasalle. Kuvassa Kaj, tuttavallisemmin Kaitsu.

Luna on löytänyt taas jonkun hyväuskoisen hölmön joka suostuu heittämään sille keppiä. Oikealla merenneito, joka pääsi lopulta sinne mereen asti.

KEILLÄ ON NÄLKÄ? Vastaus: kaikilla. Aina.

Maailmaa on taas parannettu nuotion äärellä ja saarihippi näyttää seesteiseltä.

Olin ensimmäistä kertaa saaressa niin ison porukan kanssa ja se oli ihan tajuttoman ihanaa! Ihmiset hajaantuivat ympäri saarta, jotkut kävivät soutamassa ja toiset lämmittivät saunaa, kaikkialta kuului musiikkia ja naurunremakoita. 

Arttu ja kaunis Viena. Hänenkin tontiltaan muuten löytyy saaritunnelmointia.

Tietysti joutsen! Maisema olisikin ollut ilman sitä ihan susiruma.

Päätalon tuvan kaapit notkuvat eriparisista antiikkilautasista ja esteetikon sielu kehrää.

Pitkätukkaisia miehiä ja pitkulaisia koiria.

Ihmiset heräilevät aamuisin omia aikojaan, hakevat keittiöstä kahvin ja voileivän ja kokoontuvat eväidensä kanssa päätalon pihalle. Aamupalasta on lähes mahdotonta myöhästyä, sillä tässä notkutaan yleensä iltapäivään asti, kunnes tulee taas nälkä ja onkin sopivasti lounasaika.

Venevajan nuotio palaa pikkutunneille asti. Kitaran ääni kantautuu kauas hiljaisessa yössä (sen kuulee saaren toiselle puolelle saakka jos on nössö ja menee nukkumaan puoliltaöin kuten minä).

Kauhukakarat valmistivat aamupalaksi jättikattilallisen sangriaa.

Artun seurana kallioilla rakastakin rakkaampi Dorit. Meillä on diili: hän silittää minua, minä häntä ja molemmat hyrisevät onnesta. Kyllä ihminen tarvitsee rapsutusta siinä missä mäyräkoirakin.

Kyllä nyt kerran kesässä pitää kalassa käydä. Varmaan puhuivat koko ajan jostain Lindsey Buckinghamin kitarasoolosta, koska palasivat tyytyväisinä ilman saalista.

Luna-koira on taas päättäväisesti Matkalla Jonnekin.

Minä puolestani en aio siirtyä tästä mihinkään. Lämmin laituri, ilta-aurinko ja lasillinen kylmää kuohuvaa.

Illan tullen pikku-uimarin voimat alkoivat ehtyä ja tassut lipsua liukkailla rantakallioilla. Ote vedestä noudetusta kepistä ei tietenkään herppaantunut hädässäkään.

Pelastaja sai kiitokseksi lukuisia (noin 4729845) suukkoja ja uupunut uimari loppuillaksi porttikiellon mereen.

Vielä yksi kuva, koska peittoon kapaloitu (porttikieltoonsa tyytymätön) Luna-koira näyttää kärttyiseltä kaalikääryleeltä. Lokitkin nauraa.

Saattaa olla, että tänä viikonloppuna ei viihdytä yhtä vähissä vaatteissa kuin heinäkuun lopulla.

Bongaa kuvasta norppa.

Kalliolta näkee kauas. Horsmat heiluvat niityllä, siitä tietää että siellä on koira tutkimusmatkalla.

Kaikki on hyvin kunhan on viltti. Ira ja Juno ottivat yhdessä nokoset kallioilla.

Elävän tulen tuijottaminen on saariterapiaa parhaimmillaan. 

Iltapesulle lähtenyt mies arvioi meren yölämpötilaa ja iltapesun tarpeellisuutta.

Tähän kuvaan kyllä kiteytyy kaikki! Kunnon saarisirkus meneillään. 

Pätevinä siellä! 

Tähtisädetikkuja! Koska mikään ei ole koskaan niin täydellistä, etteikö siitä tulisi vielä täydellisempää tähtisädetikuilla.

Meidän valkoinen mökki ja lauma lempi-ihmisiäni sen edessä. Kuvan otti saaren oma väki veneestä käsin.

Loppukesän pimeä yö ja laiturin kynttiläkuja, jota pitkin pulahdettiin iltasaunan päätteeksi vielä kerran uimaan.

PS. Olen saanut kesän aikana jonkin verran kysymyksiä liittyen Estholmeniin. En ihmettele yhtään, paikkahan on paratiisi alle tunnin matkan päässä Helsingistä. Varauksiin liittyvät tiedustelut kannattaa osoittaa suoraan saaren intendenteille, joiden yhteystiedot löytyvät Estholmenin omilta sivuilta. Jos sen sijaan kaipaat lisää saaritunnelmia, niitä löytyy ainakin seuraavista kirjoituksista:

Estholmen, vuosi sitten ~ kuvaterveiset viime vuoden reissulta
Loppukesän Helsinki-vinkit ~ sisältää (muiden vinkkien ohella) konkreettista Estholmen-infoa
Postcards from Estholmen I ~ pieni vilaus saaren historiaan
Postcards from Estholmen II ~ venevajakuvia, koska niitä ei voi olla liikaa
Boys of summer ~ vanhoja saarikuvia monen vuoden takaa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Sleeping night and day

Ohiolainen The National on ollut yksi lempiyhtyeistäni siitä saakka kun Boxer-albumi ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Vuosikymmenensä parhaiden levyjen joukkoon noussut pitkäsoitto antoi musiikin ystäville esimerkiksi kappaleet Fake Empire, Slow Show ja Racing Like A Pro, jotka mullistivat minun ja noin sadantuhannen muun ihmisen maailman. Matt Berningerin lakonisessa äänessä oli jotain hypnoottista ja kappaleiden melodioihin oli kudottu niin paljon sähkölatausta että aivot menivät niitä kuunnellessa oikosulkuun.

Olen nähnyt yhtyeen muutaman kerran livenä ja vajonnut joka kerta samaan oikosulkutilaan. Se on ehkä vähän vaarallista. Kerran olin silloisen poikaystävän kanssa katsomassa The Nationalia Lontoossa ja sain keikalla aikaan niin hirveän riidan, että puhuimme toisillemme seuraavan kerran vasta palattuamme Suomeen. En kuollaksenikaan muista syytä, mutta epäilen sen johtuneen siitä, että hän yritti puhua minulle keikan aikana.

Yhtyeen seitsemäs albumi Sleep Well Beast näki päivänvalon vajaa kuukausi sitten ja olen tässä miettinyt mitä olisin siitä mieltä. Se on hieno, siitä ei epäilystäkään. Mutta myös yksi yhtyeen melankolisimmista ja riipaisevimmista levyistä. Pehmeästi rullaavien melodioiden ja pianon keskellä on kolinaa, riitasointuja, ujeltavia ja särkyviä kitaroita. Lyriikoista voi päätellä, että albumi on syntynyt melko syvissä vesissä: yksinkertaisiin, hiljaisiin sanoihin tiivistyy rintaapakottavan paljon surua ja pettymystä.

Levyn elektronisemmista elementeistä tulee muuten vähän mieleen Radiohead-solistin Thom Yorken ensimmäinen sooloalbumi The Eraser, joka ilmestyi samoihin aikoihin kuin Boxer. Taisin soittaa niitä vuorotellen koko 2007 läpi.

Mietin pitkään minkä kappaleen nostaisin albumilta tähän kirjoitukseen. Koitan usein pohtia mikä edustaisi albumia parhaiten tai tarjoaisi eniten tarttumapintaa lukijalle, joka ei ole ehkä tutustunut aiheeseen aiemmin, mutta päädyn aina lopulta siihen kappaleeseen, jota luukutan itse eniten. Se on tällä hetkellä Guilty Party, jonka puolivälissä alkava melodia ajaisi minua taas tiloihin, jos ei olisi nukkuvaa koiraa jaloissa ja kreisikomediaa katsovaa miestä vieressä. Onneksi he ankkuroivat minua kiinni todellisuuteen. Pitäkää kiinni teekupeistanne, seuraa täydellistä syysmusiikkia melankolian nälkään.


THE NATIONAL – GUILTY PARTY

Hattu kenossa, rotsi auki

Kas, olen löytänyt itseni viime viikkoina flirttailemasta ruskean eri sävyjen kanssa! Konjakinruskean mokkatakin kaveriksi khakinvihreään taittava ruskea hattu, miksei? Ja vielä ranteisiin ja sormiin iänikuisten hopeakorujen sijaan kirppareilta löydettyjä pronssikoruja, niin lempeä syksyinen look on valmis. Kannetaan nyt värejä niin paljon kuin sielu sietää, kokomustassa ehtii hiihdellä koko tulevan talven. Ja kyllä, käytän näistä muutamasta melko hillitystä ruskean sävystä ihan pokkana ilmaisua “värejä”.

Onneksi syksyyn on mahtunut harmaiden päivien vastapainoksi myös tätä kullanhohtoista utua, joka on tuntunut toisina iltoina tihkuvan taivaasta kuin enkelipöly. Tilaan lokakuulle lisää tätä ja vähemmän tuulisia sadepäiviä, kun hatut eivät pysy päässä eikä tulisi mieleenkään lähteä mokkatakissa ulos.

Hymyilyttää tuo Brixtonin hattu. Meillä on Jarnon kanssa nimittäin täsmälleen samanlaiset: himoitsin jatkuvasti hänen hattuaan ja yritin toistuvasti nyysiä sen omaan käyttööni, mutta sitten hän löysikin minulle oman kirpparilta. Nyt voidaan sitten käyttää niitä yhtäaikaa ja herättää vastaantulijoissa hilpeyttä. Jarnolta toki löytyy myös samanvärinen mokkatakki ja samanhenkisiä buutseja. Nanson mekkoja hän ei sentään ainakaan toistaiseksi käytä, vaikka niillä säärillä varmasti rokkaisi niitä ihan sata lasissa.

GANT RUGGERIN MOKKATAKKI* BOMER LIFESTYLE
STYLESNOBIN NILKKURIT* DOTS SS17
MUSTA TUNIKA* NANSO FW17/18
BRIXTONIN HATTU & VINTAGESORMUS KIRPPIKSELTÄ
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Mökkihaaveita

Kaupallisessa yhteistyössä Natural Care ja Asennemedia

Elämme kummallisia aikoja, ystävät. Vannoutunut kaupunkilainen ja (entinen) “en ole mikään mökki-ihminen” -ihminen on huomannut viime aikoina haaveilevansa ihan uudenlaisista asioista. Siitä, että olisi jokin paikka, johon karata viikonlopun tai kesäloman viettoon, kirjoittamaan ja tekemään etänä töitä, nollaamaan päätä kaupunkielämän keskeltä. Koira saisi seikkailla vapaana, mies soittaisi kuistilla kitaraa, minä istuisin nojatuolissa ja lukisin tai kirjoittaisin. Viihtyisimme oman pikkuperheemme kesken, mutta ystävät olisivat aina tervetulleita ja sauna lämpenisi joka ilta. Jep, mökkikuume on tosiasia – mutta millainen paikka se olisi? Annetaanpa mielikuvien laukata hetki miettimättä tylsiä todellisuuden rajoitteita, kuten esimerkiksi yrittäjäperheen rajallista budjettia.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan edelleen asua keskellä kaupunkia, mutta olen alkanut kaivata välillä taukoa sen kohinasta. Kovin kauas ei ole välttämättä pakko päästä. Nämä kuvat ovat ystävämme perhepiirissä olevalta siirtolapuutarhamökiltä, jossa vietimme iltaa muutama viikko sitten: sinne pääsi alle puolessa tunnissa ja tunnelma vaihtui tyystin toiseen. Pienet mökit olivat piilossa rehottavien pensasaitojen ja omenapuiden keskellä, syksyn viimeiset kukat kukkivat vielä, kypsiä omenoita oli pudonnut kaikkialle. Rakastan tuota tummaa ja vihreää valoa, joka tallentui näihin ruutuihin.

Teki mieli leipoa jotain hyvää roseeviinin seuraksi. Katselin ensin sillä silmällä syksyn omenasatoa, mutta päädyin kuitenkin marjapiirakkaan: marjakausi vetelee viimeisiään ja nyt niitä kannattaa pistellä suuhunsa niin paljon kuin suinkin kerkeää. Pulskaksi kypsyneet viikunat kruunasivat komeuden. Taisi olla syksyn viimeisiä iltoja, kun tarkeni vielä istuskella ulkona. Siitä otettiinkin kaikki irti, kääriydyimme viltteihin ja istuimme terassilla vielä pitkään sen jälkeen kun aurinko laski ja pimeys putosi puutarhaan.

Siirtolapuutarhamökki ei olisikaan yhtään hullumpi vaihtoehto. Unelmien mökki olisi ehkä kuitenkin saaressa, ehkä samanhenkisessä kuin Suvisaaristossa sijaitseva lempisaareni Estholmen, tai Porvoon ulkosaaristossa sijaitseva Klovharu, jossa Tove Jansson vietti kesiään. En tiedä miksi saaristo kiehtoo niin kovin, siitä vaan tulee levollinen ja onnellinen olo kun on meri aukeaa ympärillä kaikkiin suuntiin. Haaveilen tuulenpieksemästä kalliosta, jota aurinko lämmittää kesäisin ja johon aallot murtuvat syksyisin. Pitäisi varmaan oppia veneilemään, tai löytää saari, johon on säännöllinen lauttayhteys.

Mökki saisi sijaita mieluiten melko lähellä, jotta sinne viitsisi lähteä viikonlopuksikin. Mutta toisaalta: mitä jos mökki ei olisikaan ollenkaan Suomessa, vaan hankkisimme lomailuun, etätöihin ja erakoitumiseen sopivan majapaikan jostain eteläisestä Euroopasta kuten Italiasta? Sieltä saa satavuotiaita kivitaloja murto-osalla siitä hinnasta mitä saaristomökki (tai oikeastaan mikä tahansa keskivertomökki) Suomessa maksaa ja kesäkausi jatkuu niillä leveysasteilla tietysti paljon, paljon kauemmin. Kiinnostaa! Tätä villeintä versiota mökkiunelmasta olen itseasiassa kantanut mukanani jo vuosia. Selailen joskus myynti-ilmoituksia ja huokailen, tuohon laittaisin keijuvalot ja tuohon puuhun ripustaisin rottinkisen keinun, tuohon Mikko saisi istuttaa laventelipellon, tuohon piharakennukseen Jarno voisi rakentaa vierashuoneen. Tuossa olisi pöytä jonka äärellä istuisimme kaikki isolla ystäväjoukolla syömässä voisalviapastaa ja auringon kypsyttämiä tomaatteja, koirat juoksentelisivat niityllä.

Mökillä, sijaitsipa nyt sitten missä vain, saa jokatapauksessa olla simppeli ja mutkaton meininki. Ei tarvitse olla vimpan päälle, vanhat rakennukset kiinnostavat muutenkin eniten. Saa olla ränsistynytkin, kunnostellaan sitten niitä kohtia jotka sitä kaipaavat ja jätetään muut kertomaan tarinoita ajasta ennen meitä. Sähkö on välttämätön etätöitä ajatellen, tietokoneet ja kamerat täytyy ladata. Juokseva vesi olisi ylellisyys, joka helpottaa kummasti elämää, jos mökillä haluaa viettää pidempiä aikoja. Takka tai kamiina olisi tietysti superluksus, mutta ilmankin pärjää, kunhan pihalla on nuotiopaikka. Terassi pitää ehdottomasti olla: katettu ulkotila jossa voi syödä, lukea ja viettää aikaa sateellakin. Ihaninta olisi, jos katoksen alle mahtuisi ainakin ruokapöytä ja lekotteluun sopiva sohva.

Mökin sisustukseen liittyy tietysti sata suunnitelmaa! Kalustaisin sen väljästi ja rennosti, vanhoilla kirppis- ja antiikkilöydöillä. Tila saisi määrittellä tyyliä, karun kallion päällä sijaitsevaan saaristomökkiin sopii ihan erilaiset kalusteet kuin satavuotiaaseen italialaiseen kivitaloon. Terassille ehkä rottinkiset nojatuolit tai kuluneet ranskalaishenkiset puutarhatuolit. Tupaan vanha puinen ruokapöytä. Liinavaatekaappina palvelisi ehkä vanha talonpoikaiskaappi tai 50-luvun tiikkisenkki, pellavaiset lakanat ja pyyhkeet kuivuisivat kesäisin auringossa. Mökkilukemiston pinoaisin pöydille ja ikkunalaudoille, tai vanhoista laudoista nikkaroituun kirjahyllyyn. Hankkisin keittiövälineet ja astiat läheisiltä kirpputoreilta ja romumarkkinoilta, voisivat olla vaikka kaikki erilaisia. Juuri nyt kiehtoo vanhat antiikkilautaset joissa on kuluneet kultaukset, menköön tämän saman mökkihulluuden piikkiin. Ikisuosikkejani kirppismetsästyksessä ovat vanhat metallikipot, puiset kulhot ja tarjottimet, valurautaiset pannut joita käytämme kotonakin päivittäin, vanhat leikkuulaudat (parhaat ovat painavat ja paksut) sekä kaikenlaiset käsintehdyt keraamiset kummallisuudet. Kuhmuraiset kupit ja tarjoilulautaset ja vänkyräiset vaasit jotenkin herättävät hilpeyttä ja sympatiaa.

Saippuaan suhtaudutaan ystäväpiirissäni hyvinkin vakavasti: niistä puhutaan, niitä vertaillaan ja parhaita hamstrataan kaappeihin pahan päivän (lue: saippuapaniikin) varalle. Mökin keittiöön ja saunaan haetaan saippuat lähimmästä marketista matkalla mökille. Markettien hyllyihin on nimittäin ilmestynyt tarkoitukseen sopivat – eli toimivat ja tyylikkäät – putelit, Natural Caren sataprosenttisesta puhtaasta öljystä valmistetut käsisaippuat. Estetiikka on kohdallaan, yksinkertaisissa pulloissa on kauniit etiketit joista tulee mieleen ranskalaiset pikkukylät. Vaihtoehtoja on yhteensä neljä, suosikkini nyt testatuista ovat sitrukselta tuoksuva verbenaöljy ja vihreältä teeltä tuoksuva oliiviöljy. Kädet jäävät pehmeiksi eivätkä kuivu. Hinnatkaan eivät huimaa päätä, joten varustaisin kaapit useammallakin putelilla.

Puutarha on tietysti äärimmäisen tärkeä! Mieluiten haluaisin villin puutarhan, joka saa kasvaa juuri kuten haluaa. (Tiedän, olette kaikki varmasti jo aivan kyllästyneitä villipuutarhahorinoihini, mutta sovitaan, että vielä kerran tunteella!) Antaisin vanhojen hedelmäpuiden, niittykukkien ja pensaiden rehottaa ja istuttaisin niiden sekaan kaikkea mitä keksin. Syreeneitä saisi olla, mieluiten monta, silläkin uhalla etten pystyisi koko keväänä tekemään muuta kuin nuuhkimaan niitä. Pökertyisin onneen, jos puutarhasta löytyisi muutama omenapuu, joihin voisi ripustaa kesäisin keijuvalot. Kantaisin sen alle ruokapöydän, täyttäisin sen antiikkiastioilla ja kynttilälyhdyillä ja kokoaisin kaikki ystävät hämärtyvään iltaan sadonkorjuujuhlaan.

Palasaippuassa on ehtaa mökkitunnelmaa. Natural Caren Almond Oil -palasaippua sisältää nimensä mukaisesti 100% puhdasta manteliöljyä, jonka luonnolliset rasvahapot ja vitamiinit hoitavat ihoa. Saippuan sisältämät mantelilastut kuorivat ihoa kevyesti. Parasta siinä on silti mieto mantelinen tuoksu! Rakastan oikeastaan kaikkea missä on mantelia. Mantelinen käsisaippuakin muuten löytyy, en saanut sitä käsiini aiemmin, mutta sen ajattelin pakata mukaan viikon päästä häämöttävään saaristoreissuun. Natural Caren tuotteet löytyvät parhaiten isommista päivittäistavarakaupoista, kuten Citymarketeista ja Prismoista.

Mökki tarvitsee tietysti myös saunan. Kyllä sellaisen voi sinne Italiaankin tarvittaessa rakentaa – saunanrakennustalkoot pizza- ja punkkupalkalla, anyone? Jos saunan värin saisi vapaasti valita, se olisi musta tai harmaaksi haalistunutta puuta. En juurikaan arkisin haikaile saunaan, mutta mökillä jokailtaiset löylyt kuuluvat asiaan. Iltasaunassa on jotain rituaalinomaisella tavalla rauhoittavaa, se on ikiaikainen riitti jossa poistuu hiki ja huono mieli. Toisaalta aamusauna on mahtava keksintö jota ei kannata ollenkaan sivuuttaa, sillä päivä saa parhaan mahdollisen alun. Sauna valaistaan lyhdyillä ja kynttilöillä, viileästä ja lämpimästä vedestä sekoitetaan sopivat pesuvedet vanhoihin vateihin, auringossa kuivuneet pyyhkeet on pinottu pukuhuoneen penkille.

Olisi ihanaa, jos mökin läheltä löytyisi vettä, olipa se sitten järvi, joki, lampi tai meri. Olen kuvitellut aina kaipaavani eniten meren ääreen, mutta yksi viehättävimmistä mökeistä, joissa olen käynyt, sijaitsikin lammen äärellä. Sen lämmin musta vesi elokuisessa yössä oli kokemus, joka ei hevin unohdu. Oli pilkkopimeää, kävelin laiturinpäähän yhden ainokaisen lyhdyn kajossa ja pulahdin lampeen. Olisin lillunut siellä ehkä aamuun asti, ellei tuvasta olisi kantautunut kutsu yöpalalle. Koska tottakai mökillä syödään yöpala saunan ja uinnin jälkeen.

Listahan varmasti vielä jatkuisi, mutta annetaanpa puheenvuoro välillä teille. Löytyykö teiltä tai perhepiiristä mökkiä? (Jos, niin saanko kutsun sinne?) Jos ei niin haluaisitko, ja jos kyllä, niin millaisen? Kerro kerro!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hyvää juuri nyt x 5

Vapaat viikonloput. Sellaiset, kun voi vasta aamiaisen jälkeen päättää mitä haluaa tehdä. Pukea päälle hupparin ja hortoilla koirien kanssa kaduilla ilman päämäärää. Olen koittanut jättää kalenteriin viikonloppujen kohdalle mahdollisimman paljon tyhjää, mutta oikeasti vapaita viikonloppuja on yhä sen verran vähän, että jokaista osaa arvostaa. Usein ne toki täyttyvät kaikenlaisesta tekemisestä eikä se haittaa, olennaista on että mitään ei ollut sovittu ennalta eikä mikään ollut pakko. Asiat, joita useimmiten teemme: kuljeskelemme rantaan tai Punavuoreen, kiertelemme kirppareilla, käväisemme jossain haukkaamassa lounasta, pysähdymme koirapuistoon, piipahdamme putiikkeihin moikkaamme tuttuja, lähettelemme viestejä lähellä asuille ystäville: MITÄ TEET LÄHE KAHVILLE! Ja useimmiten ne lähtevät, tai kutsuvat kylään jos eivät ole päässeet vielä sohvaansa pidemmälle.

Löysimme Telakkarannasta auringonlaskun katselemiseen sopivan kahden hengen terassin.

Syksy on kaunis niin kuin aina. Puiden lehdet alkavat loistaa, kiireisimmät kahisevat jo jaloissa. Ilmasta tulee syksyisin erilaista, jotenkin hitaampaa, paksumpaa. Ei huvita yhtään kiiruhtaa sen läpi, löytäköön liikkeet luonnollisen rytmin (lue: huonoryhtistä maleksintaa, mutta on silläkin aikansa ja paikkansa). Päässä soi vuorotellen Arcade Firen Afterlife ja Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä, se soi myös kaksi vuotta sitten kun päässäni surisi enkä osannut pukea sitä sanoiksi edes itselleni. Onneksi oli Teemu Brunilan kirjoittamat sanat, jotka sopivat niin moneen: Ihmisjoukon kohdalla pidät kiinni kovempaa ja pelkoni katoaa. Kappas, tajusin juuri että kirjoitin puolivahingossa lempikohtani – sinä olet kaunis niin kuin aina – melkein sanasta sanaan tämän kappaleen alkuun. Ah Teemu!

Parempi olo. Viime päivät ovat olleet niinsanotusti vaikeita, en nukkunut kunnolla melkein kahteen viikkoon, mutta nyt on ilmeisesti naksautettu universumin akselit takaisin radoilleen. Voitteko muuten uskoa, että lopetin tähän samaan syssyyn kahvinjuonnin? Olen yrittänyt vuosien varrella vähentää kahvinjuontia vaikka kuinka moneen otteeseen, mutta tämä nyt ei tapahtunut mistään tietoisesta päätöksestä, kahvi vaan alkoi yksinkertaisesti maistua pahalta. Ei tee yhtään mieli! Joku päivä varmasti taas. Jotain kuumaa on silti saatava aamuisin, teetä tai kuumaa vettä, jossa on sitruunaa ja loraus hunajaa. Katsotaan kauanko tätä eriskummallisuutta jatkuu.

Olemme vasta nyt löytäneet Basbasin viinibaarin! Se on oikeastaan vähän häpeällistä, sillä paikka sijaitsee kotikadullamme ja sinne kävelee meiltä kahdessa minuutissa. Tunnelma on täydellinen, hämyisiä nurkkia riittää mutta paikka on niin elossa että seinät sykkivät. Viinilista on loistava ja palvelu vielä parempaa, safkatkin superhyviä. Iso plussa siitä, että rafla on erittäin koiraystävällinen: pöytäämme tuotiin ensimmäisenä vesikuppi ja kaksi puruluuta, jotka luvan kysymisen jälkeen tarjoiltiin innokkaille koira-asiakkaille. Ne ovatkin nykyisin ei-kovin-yllättäen sitä mieltä, että meidän pitäisi käydä Basbasin viinibaarissa joka päivä. Se on sitäpaitsi kätevästi siinä lähimmän koirapuiston vieressä.

Alkava lokakuu. Se tietää reissuja, muutamia kiinnostavia kuvauksia, kelsitakin kaivamista kaapista, sukeltamista syvemmälle tähän syksyyn jonka suhteen alkaa pienen alkushokin jälkeen olla hyvä ja luottavainen olo. Hyvä tästä kaikesta tulee! Nautitaan viikonlopusta, siellä ja täällä. Minulla on tänään syntymäpäiväkin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA