Kymmenen asiaa minusta

Tartun suuntaani heiteltyihin haasteisiin huonosti, vähintäänkin merkittävällä viiveellä – mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Seuraa siis kymmenen sattumanvaraista asiaa aiheesta meikä. Kun on kirjoittanut blogia melkein kymmenen vuotta ei voi enää millään muistaa mitä kaikkea on tullut vuosien varrelta horistua, mutta luulen, että näitä pikkuasioita eivät ainakaan ihan kaikki vielä tiedä.

1. Tienasin elantoni taidekoulun alastonmallina kun olin kahdeksantoistavuotias. Otin loparit silloin kun pääsin samaiseen opinahjoon opiskelemaan. (Juuri kun kirjoitin tämän, muistin sivunneeni aihetta kun kirjoitin viime syksynä opiskeluvuosistani.)

2. Olen näytellyt samoihin aikoihin kesäteatterissa ja tehnyt mitättömiä statistirooleja muutamissa elokuvissa. Päädyin mukaan silloisen poikaystäväni kautta, hänestä tulikin myöhemmin näyttelijä. En kokenut alaa omakseni, mutta tykkäsin kaikista projekteista, jopa siitä, kun näyttelin kaksi kesää putkeen Tukkijoella-näytelmässä kylän lumppua ja tanssin kansallispuvussa polkkaa kunnes nilkkani kipeytyivät. Taskuun jäi muistot monesta hauskasta kesästä ja esiintymiskokemusta, josta on myöhemmin ollut paljon hyötyä. Polkkaa ei ole tosin tullut paljoa tanssittua sen jälkeen.

3. Ajoin autokoulun kuorma-autolla. Taisin olla näky, kun huristelin moottoritiellä rämisevällä kuorma-autolla yhdeksäntoistakesäisenä hippiäisenä, jonka olemattomat käsivoimat eivät olleet riittää vinoon potkaistun vaihdekepin käsittelyyn.

4. Olen potenut keskivaikeaa pakkomiellettä Myers-Briggsin persoonallisuustyyppeihin siitä asti niiden olemassaolo pari vuotta sitten selvisi minulle. Olen pakottanut lähes kaikki läheiseni tekemään testin, jotta pääsen heidän kanssaan arvioimaan ja analysoimaan tulosten paikkansapitävyyttä. Itse olen INFP ja tunnistan itseni lähes joka kohdasta. Jos haluat tehdä testin, se onnistuu verkossa ja vie vain minuutin tai kaksi. Googlaa myers briggs test niin löydät ensimmäisten tulosten joukosta monta vaihtoehtoa – ja tule sitten raportoimaan mitä sait tulokseksi!

5. Soitin kitaraa ja rumpuja kun olin teini. Opettelin myös skeittamaan, enkä ollut missään näistä kovin hyvä. Naurattaa, että nyt elämässäni on mies, joka hallitsee juuri nämä lajit, joihin oma motoriikkani ei riittänyt.

6. Hahmotan nopeasti laajoja järjestelmiä ja kompleksisia kokonaisuuksia, mutta en vieläkään ymmärrä miten ovet toimivat. Joudun jatkuvasti kahnauksiin varsinkin lukkojen kanssa, joista jokainen on mielestäni aivan uniikilla tavalla epälooginen. Erityisesti inhoan hotellihuoneiden avainkortteja ja aasialaisia lukkoja. Stella vs ovet on ystäväpiirin yleinen vitsailunaihe ja voin kertoa, että ovet johtavat tässä skabassa aina.

7. Jos en kirjoittaisi ja kuvaisi työkseni, hakisin opiskelemaan psykologiaa. Ihmismielen liikkeet ovat aina kiinnostaneet. Kuuntelen ihmisiä uteliaana, haluan ymmärtää miten muut ajattelevat ja kokevat asioita. Olen käynyt terapiassa ja ollut välillä kiinnostuneempi terapeutin käyttämistä tekniikoista ja mainitsemista teorioista kuin omista syistäni olla paikalla.

8. Epäilen usein olevani henkisesti korkeintaan kymmenen. Todisteet: lapsellinen huumorintaju (luulen, että ystävät nauravat useimmiten minulle eivätkä vitseilleni), krooninen sekoaminen kaikesta kimaltavasta, heppahulluus josta en ole ikinä päässyt yli, ikuinen iltapesuinho ja se, että ärsyttää mennä nukkumaan ajoissa, vaikka tiedän, että aamulla kiitän siitä itseäni. Rakastan myös kaikkea epäterveellistä ruokaa, koska sen syöminen tuntuu kapinalliselta. Ihan kuin kukaan kieltäisi aikuista ihmistä!

9. Sain potkut balettitunnilta kun olin viisi, koska minulla oli ihan omat koreografiat. Jarno arvelee, että olin ehkä enemmän nykytanssija.

10. Tykkään valvoa öisin ja tutkia sattumanvaraisia asioita, joista en tiedä mitään. Kuutamotutkimuksen kohteeksi voi valikoitua oikeastaan mikä vain. Estonian onnettomuus ja siihen liittyvät salaliittoteoriat, postijärjestelmä, ihmiset joiden fetissi on kävellä kastematojen päällä. Hakuhistoriani on vähän kyseenalainen, tässä viimeisimmistä ne julkaisukelpoiset: how to avoid shark attacks, ADHD testing for adults, training a penquin. Kerran innostuin kvanttifysiikasta, josta en harmi kyllä tajunnut juuri enempää tutkimusteni jälkeenkään. On myös vakituisia tutkimuskohteita, kuten avaruus, tulivuoret, myrskyt ja kaikenlaiset psykologian haarat ja kuriositeetit. Terveisin hurrikaanitutkija Harasek.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

La Finca, Vieques

⊕ VIEQUES, PUERTO RICO

Pimeä tulee Karibialla aikaisin. Aurinko alkaa vaipua horisontin taakse jo kuuden aikaan, kun lauttamme lähtee Fajardosta kohti Viequesin saarta. Tunnin mittaista matkaa kanssamme tekevät saarella asuvat paikalliset, mukanaan Puerto Ricossa tehdyt ostokset, sillä on paljon asioita, joita Viequesista ei saa. Joku on pakannut mukaansa eläviä kanoja, toisella on ilmastointilaite.

Lautta kolahtaa satamalaiturin kumisuojiin ja kolmipäinen ryhmämme reppuineen ja kameroineen lastautuu ulos muiden mukana. Paikallisten lisäksi pienessä lauttaterminaalissa tungeksii kourallinen turisteja aasialaisista amerikkalaisiin. Kadulla terminaalin edessä on kova kilpailu kimppatakseista, mutta kaikki tuntuvat saavan kyydin. Mekin, vaikka seisomme vain paikoillamme ja siemailemme lähipubista hakemiani tervetuloa paratiisisaarelle -kaljojamme. (Mikään syy ei ole liian vähäpätöinen tai väkinäinen oluen korkkaamiselle.) Siitä samasta kuppilasta ostamme viikon päästä myös heihei paratiisisaari -kaljamme.

“Necesitas taksi?”
“Si”
“Adónde?”
“La Finca, cuánto cuesta?”
“15 dollars de los 3 personajes”
“Bueno! Vamos!”

Käytän heti koko espanjankielen sanavarastoni ja änkeämme sataman viimeisenä ryhmänä tyhjän Chevyn takatilaan. Näillä teillä huonot iskunvaimentimet saattavat lennättää ilmoille matkustajien lisäksi muutaman ärräpään. Ajomatka pimeän saaren läpi majapaikkaamme muistuttaa taksireivejä, jossa kalja roiskuu ympäriinsä auton pomppiessa epätempossa lyhtypylväiden luoman strobovalojen tahtiin. Tätä kaikkea säestää konepellin löystyneiden tuuletinritilöiden pansonicmainen kolina ja kilkatus, sekin epäsynkassa.

Matka määränpäähämme La Fincaan ei ole pitkä, sillä saari on kokonaisuudessaan ihastuttavan kompakti. Luikerreltuamme kapeiden viidakkoteiden läpi kohti saaren keskiosaa olemme perillä. Maksamme kuskille ja koitamme salaa kuivatella oluttahroja auton jalkatiloista, kun keskeltä pimeyttä kajahtaa periamerikkalaisen lämmin tervetuloa-toivotus. Vastassamme on Scott, toinen hotellia ylläpitävästä parivaljakosta, sekä hotellikoira Ziggy, jolta on oman tervetuliaisserenadinsa takia katketa kitarisat.

Scott on mukava ja kohtelias herrasmies, kotoisin Philadelphiasta. Hän perehdyttää meidät talon tapoihin, joita ei ole kuin kolme: 1, don’t feed the wild animals. 2, silent time starts at ten. 3, remember to enjoy your stay at La Finca!

Teemme kierroksen päätalossa, jonka yläkerrassa huoneemme sijaitsee. Alakerrassa ei ole vastaanottotiskiä, vaan yksi avoin tila, josta löytyy aula, yhteinen avokeittiö ja suuri terassi, jotka jatkuu jokaisen kulman taakse. Luonto on vahvasti läsnä olipa sisällä tai ulkona, sillä oviaukot ovat suuret ja kaikki ikkunat koko ajan auki – ne suljetaan kuulemma vain hurrikaanin osuessa kohdalle. Koko talon kiertävällä terassilla on keinuja, riippumattoja, pöytiä ja penkkejä. Maisema merelle on upea ja siitä tuleekin välittömästi seurueemme olohuone. Päätalon lisäksi tilalta löytyy useita sivurakennuksia, yksityisasumuksia vieraille, jotka haluavat olla omassa rauhassaan ja saattavat viettää saarella pidempiä aikoja.

Aamukahvilla tapaamme Scottin kumppanin, Billin, joka kertoo meille enemmän tilan historiasta, kuinka he ovat aikoinaan ajautuneet töihin La Fincaan ja siitä mitä itse ajattelevat paikasta. Heidän tarinansa on moderni klassikko, kaksi toimistotyöläistä saivat tarpeekseen korporaatiomaailmasta ja tekivät täyskäännöksen. Työ La Fincassa oli heille unelmien täyttymys, sillä he olivat aiemmilla työkomennuksillaan rakastuneet Viequesiin ja toivoneet salaa saavansa syyn jäädä pysyvästi saarelle.

 

La Fincaa on vaikea kutsua hotelliksi, mutta ei se ole myöskään hostelli tai resort, vaan täysin omanlaisensa majatalo, jossa Scott ja Bill toivovat vieraiden olevan kuin kotonaan – a home away from home. He kertovat iloitsevansa siitä, että lähes kaikki paikassa yöpyneet ovat aistineet La Fincan vieraanvaraisen tunnelman, ja monet vieraista palaavat takaisin. Heitäkin on, jotka tulevat joka vuosi.

La Fincan rentoon ja välittömään tunnelmaan minäkin tykästyn. Pidän siitä, että päätalon huoneet ovat melko riisuttuja, niistä löytyy vain tuulettimet, sängyt ja yöpöydät. Matkalaukuille on avohylly, postikorttien kirjoittamista varten pöytä ja tuoli. Tietynlainen askeettisuus sopii minulle. Hotellihuone edustaa minulle vain paikkaa, jossa nukun ja saan yksityisyyttä silloin kun sitä kaipaan. En halua matkustaa maailman kolkkiin vain sulkeutuakseni huoneeseen mukavuuksien keskelle. La Fincassa ei edes voisi tilata huonepalvelua, sillä ruoat tehdään itse ja kahvia saa, kun menee keittiöön ja keittää. Muilta paikallaolijoilta voi toki kohteliaasti kysyä, että juovatko hekin.

Saapuessamme Scott on näyttänyt keittöstä kaapinnurkan, josta käytetään nimitystä corner of love: sinne vieraat jättävät lähtiessään ylijääneet ruokatarvikkeensa. Se pelastaa meidät ensimmäisenä iltanamme, sillä emme kaikelta tervetuliaiskaljan latkimiselta ja reivibussin aiheuttamilta rytmihäiriöiltä ole hoksanneet käydä kaupassa. Rakkauden nurkan raaka-aineilla kokkaamme aterian, jota joku amerikkalainen vieras käykin kommentoimassa: smells so delicious, are you professional chefs?! Riisiä ja tölkkilihaa – jep.

La Fincan sähkö toimii pääsääntöisesti aurinkoenergialla. Varageneraattori on toki olemassa pilvisempiä päiviä varten, mutta niitä on kaikkien onneksi vain harvoin. Vettä pyydetään käyttämään säästellen. Kaikesta näkyy muutenkin, että ekologisuus on La Fincalle tärkeää. Saarella tunnutaan ymmärtävän, että heillä on ainutlaatuinen luonto eikä sitä haluta turmella, vaan elää osana sitä. La Fincan suihkut on rakennettu ulkotilaan, aina yhtä miellyttävää peseytyä tähtitaivaan alla. Iltapäivän suihkuja tosin suositellaan, sillä silloin on tarjolla eniten lämmintä vettä. Vastikään rakennettu uima-allas on La Fincan uusin ylpeydenaihe ja siitä tuleekin yksi matkan lempialtaistani. Tarpeeksi syvä, laaja valikoima virikkeitä (lue: lapsille tarkoitetut uimalelut) eikä turhia sääntöjä.

Viimeisenä päivänä pakkaamme kamat ja juttelemme vielä pitkän hetken Scottin ja Billin kanssa. Hienoja miehiä, pidän eritoten heidän avarakatseisuudestaan. Luovutamme jo huoneemme, mutta saamme jäädä vielä viettämään iltapäivää poolille odotellessamme, että seuraavan hotellimme Hix Island Housen check-in alkaa. Selviää, että Bill on tullut alunperin Viequesiin juuri Hix Island Housen takia: hän on työskennellyt hotellilla aikoinaan ja paikka onkin hänelle erittäin tuttu. Billin ja Scottin mielestä olemme valinneet juuri oikeat yöpymispaikat Viequesin vierailullemme.


PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Parka pelastaa kevään

Kukaan ei varmasti halua kuulla yksityiskohtia viikonlopustamme, jonka vietimme sairastellen yhdessä ystävien kanssa. (Kyllä, minäkin sain taudin, tietysti sain!) Tyydyn siis toteamaan, että ystävyys kestää kaiken, perhe on päässyt pienen lentolippusäädön jälkeen palaamaan kotiinsa ja olemme kaikki yhtä onnellisia siitä, että pääsiäinen on lusittu. Ensi kerralla paremmalla onnella. Kaikki maailman sympatia teille lapsiperheille, jotka selviätte vastaavasta rumbasta pahimmillaan monta kertaa vuodessa! En todellakaan tiedä miten teette sen.

Täällä vasta toivutaan eikä tosiaankaan kiipeillä kallioilla, kuvat ovat siis viime viikolta kun olimme vielä tolpillamme. Koleat kevätpäivät eivät varsinaisesti ole suosikkejani ulkoiluun, mutta koiranomistajalta ei aina kysellä mielipiteitä – onneksi hyvät varusteet pelastavat paljon. Filippa K:n uusi Hunter Parka kuuluu suosikkikategoriaani vaatteet, jotka ovat sekä kauniit että käytännölliset. Myrskypilven värinen parka pitää tuulen ja sateen loitolla, molempia piisaa tähän aikaan vuodesta (tai ollaanpa rehellisiä, Suomessa ympäri vuoden). Vuorikin löytyy vaan ei kovin paksu, puen siis alle villapaidan niin kauan kun lämpötilat huitelevat nollan tuntumassa. Väljässä takissa on kiristysnyörit, mutta itse tykkään, että se on reteimmillään juuri noin, a-linjaisena laskeutuva palttoona joka pitää sään ulkopuolella ja meitsin kuivana.

Kaivopuiston kalliot ovat vielä harmaat ja hyiset. Kahden viikon päästä on vappu ja sehän tietää helsinkiläiseen tapaan joko toukokuista yllätyshellettä tai perinteistä vappusäätä, siis räntää. Ainakin olen varustautunut. Takki on mitoitettu sillä tavoin nerokkaasti, että sen alle mahtuu helposti koira, poikaystävä, skumppapullo ja eväskorillinen toast skagenia.

PARKA* FILIPPA K
STYLESNOBIN SAAPPAAT* DOTS
VILLAPIPO SAMUJI
*SAATU

Kerrankin jossain on muuten ymmärretty, että hupun pitää olla iso. Parkan (irroitettavaan!) jättihuppuun mahtuu tarvittaessa sekä muhkea pipo että holtittomasti kasvava tukka. Kiitos muodin jumalat, kiitos Filippa K. Muille isotukkaisille ja isoja pipoja suosiville tiedoksi, että takki löytyy tällä hetkellä merkin kevätmallistosta mm. Aleksanterinkadun myymälästä – nopeat syövät hitaat.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Elokuuta odotellessa

Yllätin itseni juuri ilahtumasta uutisesta, että Lana Del Rey nousee elokuussa Flow Festivalin lavalle. Mielipiteeni Lanasta vaihtelee vähä väliä enkä nykymusiikin suosikkiartistejani kysyttäessä tulisi takuulla maininneeksi häntä, mutta niin ne kappaleet vaan näyttävät kiikkuvan Spotifyn soittolistoillani vuodesta toiseen. Jokin siinä menneiden vuosikymmenten loistoa kanavoivassa melankoliassa vetoaa, vaikka raukea huokailu alkaa pidempään kuunnellessa ottaa päähän. Elokuisen keikan kunniaksi ihan pieni Lana-kimara ja sen joukossa myös maistiaisia ja teaseria tulevalta Lust For Life -albumilta, joka ilmestyy tiettävästi pian.






LANA DEL REY

Kukkia ja kärsimysnäytelmä

Sunnuntai-iltaa ruudun sille puolen! Kävin juuri viikonlopun aikana kertyneitä kuvia läpi kamerasta ja suurimmassa osassa sataa lunta – ehkäpä siksi silmä tarttuikin ensimmäisenä näihin valoa vuotaviin kukkakuviin. Älkää tosin antako niiden kesäisen tunnelman hämätä, ei nimittäin mennyt kuin puolisen tuntia niin ajelimme aurinkoisella moottoritiellä suoraan lumipyryyn. Jokakeväistä suomalaista surrealismia parhaimmillaan.

Kipaisimme eilen kukkakauppaan ostamaan multaa, sillä kotihortonomi on ollut huolissaan hitusen riutuvista kentiapalmuistamme. Vaeltelin kukkaloiston keskellä ja pohdiskelin tulisiko tänä vuonna vihdoin se kesä, kun saamme aikaiseksi pistää parvekkeelle muutakin kuin penkin? En sitten tiedä meneekö hätiköimisen puolelle, vasta kaksi vuottahan tässä on asuttu.

Aina voi varmuuden vuoksi vähän spekuloida: istuttaisiko parvekkeelle pelkkää vihreää, vaikka muratteja tai jotain pikkuisia puita? Oliivitarha olisi ihana, mutta en tiedä kuinka viisasta on hankkia lisää oliivipuita ennen kuin se olohuoneessamme majaileva kaksikko on virallisesti elvytetty takaisin elävien kirjoihin. Yksi teistä kysyikin niiden voinnista: toinen virkosi pienen talviunen jälkeen ja alkoi tyytyväisenä kasvattaa uusia lehtiä, mutta toinen hoippuu yhä kuoleman partaalla. Pidämme sille motivaatiopuheita, joista ei ole ollut mainittavaa hyötyä – ehkä hortonomi voisi valaa siihen elämänhalua laulamalla.

Toisaalta parvekkeen voisi täyttää kukkivilla lajikkeilla, kuten hennon vaaleanpunaisella hortensialla tai näillä pöyhkeän pinkeillä leinikeillä, jotka – toisin kuin ujostelevat hortensiat – ovat täysin tietoisia viehätysvoimastaan. Tekisi ehkä mieli istuttaa koko parveke täyteen yhtä kukkaa, tai vaihtoehtoisesti sijoittaa sinne vähän kaikkea ja tehdä siitä villi ja rönsyilevä minipuutarha.

Juno-koira ei oikein kukista välitä, kun ne eivät maistu miltään. Sen sijaan tomaattipensaat kiinnostivat ja tiedän kyllä miksi – kirsikkatomaatit nimittäin maistuvat mäyräkoirille. Luna-siskon rikosrekisteriin onkin merkitty se yksi pentukesä, kun neiti pisteli poskeensa parvekkeelle istutettujen pensaiden pikkutomaatit sitä mukaan kun ne kypsyivät  auringossa makeiksi ja meheviksi. Muille ei tainnut jäädä yhtään.

Toivottavasti teidän pitkä viikonloppu on sujunut tähän mennessä rennosti! Meillä on ollut vähän erilainen pääsiäinen. Ulkomailla asuva ystävä perheineen on viettänyt viime päivät luonamme ja on ollut ihanaa, mutta sitten tuli kipeäksi yksi lapsi ja heti perään seuraava. Tänään alkoi sairastaa myös perheen toinen aikuinen ja kolme tuntia myöhemmin kaatui kotihortonomi. Ei tarvitse olla ennustaja aavistaakseen, että ihan kohta on minun vuoroni. Naputtelenkin tässä niitä rästitöitä (ja pesen urakalla pyykkiä) kilpajuoksuna kelloa vastaan, että ehtisin saada mahdollisimman paljon valmiiksi ennen kuin tuo ilmeisen äkäinen tauti kaataa minutkin sängynpohjalle. Toivottakaa onnea.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Toiveita tälle keväälle

Saakelin takatalvien sarja! Nytkin on aurinkoista, mutta hyisen kylmää ja joku pilvenretale kuin kiusallaan pudottelee puolihuolimattomasti lumihiutaleita niskaan. Tulisipa jo keväisemmät kelit. Olen kulkenut viluisimpina päivinä kääriytyneenä lammasloimeeni, koska se on ainoa talvitakkini, joka ei tunnu liian talviselta kirkkaassa kevätvalossa. Tämä ongelma onneksi korjaantuu ihan odottamalla. Harmi vaan, etten ole siinä odottelussa kovin hyvä.

Kuvissani vilahtava sauhuttelija haaveilee tupakoinnin lopettamisesta ja se olisikin kyllä kevään paras uutinen. Koitan kovasti kannustaa ja keksiä sijaistekemistä aina kun hän haluaisi karata tupakalle – kuten jalkojeni hieromisen tai teen keittämisen. Toistaiseksi ei ole kuulemma toiminut. Ehkä pitää kehittää paremmat kannustimet.

Oli ihanaa käydä eilen treeneissä ensimmäisen kerran viikkoihin. Haluan päästä takaisin treenirytmiin, joka katkesi tovi sitten reissaamiseen ja flunssaan. Keho selvästi kaipaa sitä -niska on jumissa, hartiat kireitä ja päässä kohisee, kun painekattilaa ei ole päässyt purkamaan. Pari kolme kertaa viikossa kevyttä hikoilua tuntuu tällä hetkellä paremmalta kuin kovaa treenaaminen. Kaikki tai ei mitään -ihmiselle on ollut iso oivallus, että iisimminkin saa ottaa ja vähempikin riittää. Monen vuoden vastustuksen jälkeen myös jooga on alkanut varovasti ihan vähän kiinnostaa.

Kerrankin odotan vappua! Haluaisin viettää rennosti kuplivan vapun ja nähdä silloin mahdollisimman monta ystävää. Olemme nimittäin viettäneet viime viikkoina suurimman osan ajastamme tien päällä ja töidemme parissa, joten alkaa olla jo ikävä ihmisten ilmoille. Tämä toive taitaa onneksi toteutua ilman sen kummempaa suunnittelua, sillä viimevuotisesta saarivapusta on tullut jo perinne ja suuntaamme sinne tänäkin vuonna, kuten suurin osa kavereistammekin.

Kevään kunnianhimoisin (ja todennäköisesti utopistisin) toiveeni on, että ehtisin saada kesäkuussa koittavaan matkaan mennessä työkuviot sovitettua sellaiseen järjestykseen, että voisin olla heinäkuussa muutaman viikon ihan oikealla lomalla. Haluaisin hengata Pihlajasaaren kallioilla ja lukea kirjoja, nukkua pitkään, vetelehtiä ja tuhlata aikaa. Ladata rauhassa akkuja alkusyksyä varten, sillä silloin käynnistyy kaikkien aikojen rytinä. Katsotaan kuinka käy.

PS. Meitäkin naurattaa, että näytämme näissä kuvissa vähän samalta. Älkää pilkatko (kovin paljoa ainakaan).

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

I really think you should quit smoking

JACKET | SELECTED HOMME
JEANS | LEE
SHOES | RED WING

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Pyhät yllättivät yrittäjän

Kas! Kuulin kaupungilta, että on pääsiäinen. En muistanutkaan. Juhlapyhinä tulee aina selväksi, että maailma on erilainen palkkatyössä käyville ja meille, joita ei sido tavalliset työajat. Töissäkäyvät ystävät ovat iloinneet pitkästä viikonlopusta viikkoja etukäteen, laittaneet out of officen päälle ja painelleet mökille, anoppilaan tai äidin patojen äärelle jo torstaina. Omassa työhuoneessaan naputtavan yrittäjän näkökulmasta pitkäperjantai on ihan samanlainen työpäivä kuin kaikki muutkin sillä erotuksella, että hommat eivät oikein edisty, koska kukaan muu ei ole töissä. Sekään ei ole tekosyy läimäyttää läppäriä kiinni ja heittäytyä vapaalle, koska viime kuukausien kirjanpito on yhä tekemättä ja senkin jälkeen on sata keskeneräistä kirjoitus- ja kuvankäsittelyurakkaa. Parasta pääsiäispyhissä oikeastaan onkin juuri se, että nyt on aikaa keskittyä niihin, koska puhelin ei soi eikä sähköposti pauku saapuvista viesteistä. Taidan siis vetäytyä työhuoneeseen viinilasin ja sipsikulhon kanssa ja tulla ulos vasta sitten kun rästityöt on tehty.

Mutta en valita! En vaihtaisi vapauttani mihinkään. Totta, voin vain uneksia palkallisesta lomasta – mutta toisaalta voin lähteä lomalle milloin vaan (jos vaan rahat riittävät) tai tehdä työni tien päältä. Ja toki painan joskus töitä yömyöhään, viikonloppuisin tai juhlapyhinä, mutta toisaalta käyn usein treenaamassa tai tapaamassa ystäviä päivisin silloin kun suurin osa ihmisistä istuu työpaikallaan. Tänäänkin kävin liikkuvuustunnilla keskellä päivää ja lompsin sieltä lenkkareissa ja jumppatrikoissa suoraan lounaalle Kanervan kanssa. Casa Italian pestolasagne ja lasi proseccoa oli just hyvä perjantailounas eikä harmittanut yhtään palata työpöydän ääreen sen jälkeen. Sitäpaitsi on meilläkin pääsiäinen, sillä vuokraemäntä toi eilen keltaisen tulppaanikimpun ovelle.

Ihanaa pääsiäistä, missä sen ikinä vietättekään!

PHOTO BY STELLA HARASEK

Real action hero

Avaan Facebookin ja luen uutisvirtaa. Vuodenajat ja poliitikot vaihtuu, trendejä tulee ja menee, mutta valituksen määrä on aina vakio. Kaikki kitisee joskus, se on meidän kansalaisoikeus (lue kansantauti) ja toki täysin hyväksyttävää, jos sille on järkevä perustelu. Turhanpäiväinen kitinä sen sijaan on ärsyttävää, vaikka kitisijän omasta mielestä koko maailman tulisi tietysti ottaa ne kitinät vakavasti.

Olen miettinyt miksi niin monissa meissä on integroitu marinamoottori ja tullut siihen tulokseen, että se on juurtunut osa meidän sosiaalista kanssakäymistä. Suomalainen ei small talkaa, varsinkaan kun mielen päällä on kitinän arvoisia asioita. Monet keskustelut alkavat pitkällä napinamonologilla, joka vuodatetaan kuulumisia kysyvän kanssaihmisen kasvoille odottamatta siihen edes järkevää vastakaikua. Näistä keskusteluista saattaa jopa syntyä kilvoittelutilanne, jonka voittajaksi selviytyy vain todellinen marmattaja. Voi myös käydä niin, että vastaanottajana on ihminen, jolla ei ole tapana valittaa asioista. Hän toimittaa näissä tilanteissa ihmiskompostin virkaa, vaikka hyvin todennäköisesti on keskustelutaidoiltaan parempi. Kilpailusarja on vain väärä.

Itsekin olen ollut valittaja, myönnän. On helppoa syyttää ongelmista muita ja pysytellä itse vastuualueen ulkopuolella. Vielä helpommaksi asian tekee, kun marmattaa asioista joille itse ei edes pysty tekemään mitään. Sillä vain hakee hyväksyntää asioiden tekemättä jättämiselle ja omalle toiminnalle. Huomasin, että omassa elämässäni oli asioita, jotka eivät olleet niin kuin olisin halunnut niiden olevan. En hyödyntänyt potentiaaliani enkä kehittänyt vahvuusalueitani. Olin tyytynyt vallitsevaan elämäntilanteeseeni ja tajusin pyörittäväni keskusteluissa samoja aiheita tyytymättömään sävyyn. Muutos sai alkunsa, kun ymmärsin sen.

Parantuvana valittajana huomasin, että paras tapa kitkeä turha marina on ryhtyä tekemään pieniä asioita epäkohtien poistamiseksi. Samalla pala palalta rakentaa hyvää. Onnistumisen tunteista tulee voimaantunut olo, joka ruokkii itseään. Silloin keskusteluihin pääsee ujuttamaan joskus jotain positiivistakin ja parhaillaan levittää sitä muihin. Tässä piilee myös ansa, sillä toinen suomalaisille tyypillinen ajattelumalli on kateus. Että mitä tuokin nyt todistelee onnistumisiaan, sillä on varmasti jokin pohjimmiltaan huonosti. Kateudesta enemmän toiste.

Nettiaikakausi on mullistanut tapamme käydä keskusteluja. Somesta ja keskustelupalstoilta saa tietysti paljon hyödyllistä tietoa, vertaistukea, ystäviä ja elämää helpottavia vinkkejä, mutta siellä on myös entistä helpompi kitistä. Valittaminen on saanut netistä uuden kanavan, jossa keskustelun avaajalla on välittömästi laaja yleisö. Varsinkin nimettömissä nettikeskusteluissa bensaa sataa liekkeihin ennennäkemättömällä tavalla, sillä kenenkään ei tarvi asettua alttiiksi henkilökohtaiselle arvostelulle, häpeälle tai muillekaan epämukaville tunteille, joita kasvokkaisessa kanssakäymisessä voisi tapahtua. Netissä marmatuksesta on tullut uusi kansanhupi.

Mulla on käynyt hyvä tuuri, että lähipiiristäni löytyy todella harvoja kitisijöitä. Voi olla, että olen niitä alitajuisesti harventanutkin, sillä sellainen ihminen on myrkkyä. Ei kukaan jaksa loputtomiin seuraa, joka syö energiaa paasaamalla tyhjänpäiväisillä aiheilla, vaikkei pahaa tarkoittaisikaan. Olen myös ottanut käyttöön suoran palautekanavan, jolla voi estää marmatusmyllyn pyörimään lähtemisen. Magic words: Voitko lopettaa tuon turhan kitinän.


PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Kesä kulman takana

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia ja Freixenet

Huhtikuu on siitä käänteentekevä kuukausi, että silloin ei edes räntämyrsky tai loska voi himmentää iloa saati viedä pois tosiasiaa, että kevät on täällä – ja ihan kohta kesä! Parasta keväässä onkin juuri kesänodotus, kun ihan kaikki on vasta edessä. Vapusta alkava loppukevään juhlakausi, kukkien puhkeaminen alkukesän loistoonsa, juhannus, piknikit, rantapäivät ja retket lähisaarille, kuuma asfaltti, mökkiviikonloput ja puusaunat, yöuinnit, tuoreista kirsikoista tahmeat sormet ja vähintään yksi veneretki per kesä. Pyörän voi kantaa takaisin pihalle, kaapista kaivetaan kevyemmät kengät, sukat voi unohtaa odottamaan syksyä. Olen kirjoittanut näistä lempiasioistani varmasti sata kertaa, koska ne vaan tekevät minut onnelliseksi vuosi toisensa jälkeen.

Vietimme viime perjantaina iltaa ystävien kesken, sillä saimme kylään Idan ja Marin. Olette hyvin mahdollisesti vierailleet joskus näiden upeiden naisten blogeissa, mutta tiesittekö, että Mari on Jarnon lapsuudenystävä Pohjanmaalta? On tullut siis aiemminkin istuttua tällä kokoonpanolla meidän keittiössä (ja vähän muuallakin). Arttu oli mukana myös, myöhemmin seuraan liittyi muitakin. Tarkoitus oli vaihtaa pitkästä aikaa kuulumisia, juhlistaa kevättä ja kippistää sille, että alkukesän juhlakausi on ihan nurkan takana – vaikea uskoa, mutta kalenteri vahvistaa, että vappuun on enää kolme viikkoa.

Kevään ensimmäiset kirsikankukat!

Saimme illanistujaisiin maistiaisia Freixenet Proseccolta – Suomen suosituin skumppamerkki on nimittäin tuonut markkinoille superkuivan, pirskahtelevan Proseccon. Proseccon hinta on maltillinen, vähän vajaa viisitoista euroa, mutta pullo on niin näyttävä, että sillä voisi helposti varustautua vähän juhlavampaankin menoon kuin meidän kevätkippistelyyn.

Illanvietto levittäytyi vähän vierashuoneenkin puolelle. Sen siitä saa, kun sijoittaa joka huoneeseen sohvan tai sängyn.

Juno-koira viihtyy keittiön penkillä – se on aitiopaikka pöydälle ja juustolautasen hupenemista on tarkkailtava herkeämättä.

Kun paikalla on lauma esteetikkoja, on mahdotonta maistella tälläiseen pulloon pakattua viiniä ottamatta pakkausta vähä väliä puheeksi. Kristallimaisen kaunis pullo on aivan omaa luokkaansa, kimaltelee pöydässä kuin jalokivi – ei olisi oikeastaan edes tarvinnut noita kirsikankukkia koristamaan kattausta.

Itsehän olen aina rakastanut proseccoa eli italialaista kuohuvaa, koska se on vaivaton valinta melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen – prosecco käy juhlajuomaksi kemuihin tai arki-illan nostatukseen, ja toimii sekä sellaisenaan seurustelujuomana että safkan seurana ruokapöydässä. Olisi sopinut hyvin esimerkiksi kala- tai äyriäisruokien kaveriksi, mutta emme jaksaneet pitkän viikon päätteeksi kokkailla mitään sen kummempaa, vaan pistimme pöydän koreaksi viinin seuraksi sopivalla naposteltavalla – juustoilla ja oliiveilla, tuoreella leivällä ja valtavalla herkkuvadilla, jonka hedelmätaiteilija-Arttu kokosi. Enpä tiennyt, että herra osaa veistellä kiiveistä noin lyyrisiä! Olin sanomassa, että minäkin haluan oppia, mutta en oikeastaan halua, tilaan mieluummin Artun kylään kun hedelmistä pitää seuraavan kerran saada veistoksellisia.

Nainen tyytyväisimmillään, perjantaina töiden jälkeen.

Juno kuvittelee, että Jarno muutti meille hänen takiaan. Minä olen arvatenkin Junon mielestä heidän palvelijansa, muuten melko pätevä mutta ruokatarjoilussa parantamisen varaa.

Viinistä vielä sananen: maistoin sitä perjantaina ensimmäistä kertaa ja tykkäsin, taisivat tykätä muutkin. On kevyt, raikas ja hedelmäisellä tavalla hapokas, melkein omenainen. Joku kuvaili kuplia pehmeiksi, sekin totta. Ei olekaan pitkään aikaan ollut proseccohyllyssä omaa suosikkia – tulisikohan tästä tämän kesän lemppari? Kiinnostuneille vinkiksi, että tuo Italian Venetossa valmistuva Prosecco DOC Extra Dry on Alkon tilausvalikoimissa: ei siis löydy (ainakaan vielä) hyllystä vaan on tilattavissa Alkon sivuilta. Ehtii hyvin jäähtymään jääkaappiin vaikka vapuksi tai muihin kevään juhlahetkiin. Hinta on himpun alle viisitoista euroa, tälläisestä pullosta sen maksaa mielellään.

Meillä on vanha kirpparilta hankittu Polaroid-kamera, jolla nappaamme tilannekuvia muistoksi aina kun muistamme. Vanhaksi menneeseen filmiin on tullut valovuotoja, ei haittaa. Talvella tuli nappailtua kuvia aika laiskanlaisesti – en tiedä johtuiko siitä, että valoa ei ollut tai ihmiset eivät olleet pitkinä pimeinä iltoina kovin kuplivalla tuulella, mutta keväällä on tapana korjata molemmat ongelmat. Ystäväpiirissä kerätään muuten muunkinlaisia muistoja: eräs säilyttää suuressa lasipullossa kaikki korkit viinipulloista, jotka kodissa on vuosien varrella avattu. Pitäisiköhän meidän omistaa joku lasipurkki proseccopullojen korkeille?

Tällä tontilla ei videoita usein näe, mutta tällä kertaa sitä on tarjolla – pätkästä tuosta alta löytyy vielä vähän lisää tunnelmaa liikkuvan kuvan muodossa. Kiitos videosta Artulle!

Valviran ohjeistuksen mukaisesti alkoholia ei saa kommentoida, mutta kaikki muut kommentit otetaan ilolla vastaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kädet kalkkimaalissa

Kun on ihminen, joka viettää kaiket päivät kamera olalla tai hartiat lysyssä tietokoneensa äärellä, tekee hyvää sysätä välillä työt syrjään ja työntää kädet maaliin. Tämä ei ole mikään vertauskuva. Tarkoitan kalkkimaalia, jolla päätimme maalata yhden seinän asunnostamme. Se on kärsimättömälle luonteelle sopivaa eli hiton nopeasti kuivuvaa kamaa, jolla saa hetivalmista. Sanonpa vaan, että maailma tarvitsee enemmän asioita, jotka toimivat yhtä hyvin kuin kalkkimaali.

Maalausurakastamme lisää myöhemmin, mutta mietiskelin tässä pitäisikö useammin ottaa asiaksi tehdä käsillään muutakin kuin valokuvata ja hakata tietokoneen näppistä tohjoksi? Ystävät kävivät keramiikkakurssilla, jolle olisi ollut vielä yksi just minunkokoiseni vapaa paikka, ja olin haljeta, kun en matkan takia ehtinyt mukaan. En ikinä unohda ensimmäistä työpaikkaani, kun olin kolmetoistavuotiaana keramiikkapajan torimyyjänä ja pääsin pajalle katsomaan ja vähän kokeilemaankin miten kipot ja kupit valmistuivat. Viileä savi sormien alla tuntui niin ihanalta, että polvet notkuvat muistikuvastakin. Olen ehkä edellisessä elämässäni ollut keraamikko. (Eräs edellisiin ja tuleviin elämiin näkevä ihminen sanoi kerran, että olin yhdessä edellisessä elämässäni sotapäällikkö ja toisessa itseään ruoskiva munkki – siksi kuulemma olen niin ankara itseäni kohtaan. Hmm. Pidän paljon mieluummin kiinni tästä keraamikkoajatuksesta.)

Mullankin tonkiminen on kuulemma terapeuttista. Jos olisi oma piha, ryhtyisin heti amatööripuutarhuriksi ja istuttaisin sinne villin puutarhan, joka saisi kasvaa, rönsyillä ja repsottaa (en oikeastaan usko, että saisin muunlaista jälkeä aikaan yrittämälläkään). Mahtuisikohan meidän pikkuparvekkeelle ihan pieni omenapuu tai sitten se syreeni, josta kerkesin jo eilen jauhaa? Olisi puolikkaan neliön kokoinen urbaani minipuutarha. Just passeli.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Love all living

Kirpeä maanantaipäivän tuuli sai ajatukset lentämään viime kuukauden Karibian reissuun. Selatessani matkakuvia läpi huomasin, että todella monet kohtaamiset tapahtuvat eläinten kanssa. Matkoilla toki tapaa myös ihmisiä ympäri maailmaa, mutta eläinkunnan kanssa kohtaamiset ovat minulle kaikista mieluisimpia. Ne tulevat arvaamatta ja ovat ensi hetkistä asti täynnä uteliaisuutta ja vilpitöntä sanatonta viestintää. Mulle yksi tärkeimpiä asioita ihmisyydessä on oppia kohtelemaan rakkaudella niin eläimiä kuin kaikkia itseään pienempiä tai heikompia eläviä olentoja.

Kävin Karibialla Viequesin saarella, eräänlaisessa eläinkunnan paratiisissa. Saarella elää villihevosia, joiden meno on yhtä rentoa kuin saarella asuvien ihmistenkin. Koirat kulkevat vapaina pitkin poikin ja elävät sovussa paikallisten kissojen kanssa. Iguanat löhöävät keskellä polttavan kuumaa autotietä ja välillä niitä saa käydä hätyyttelemässä pois ajotieltä. Lintujen railakas musisointi herättää aamuisin katsomaan nousevaa aurinkoa.

Hän on erään ranskalaisen miehen rescuekoira Charlie. Täynnä vilpitöntä iloa tuntemattomia kohtaan ja erittäin tottelevainen omistajalleen. Sillä aikaa kun omistaja paineli ulapalle purjehduslautoineen, koira otti kaiken irti odotteluajastaan leikkimällä kaikkien rannalla tapaamiensa ihmisten kanssa.

Viequesin villihevoset ovat lumoavia. Ne vaeltelevat ympäri saarta ja niihin törmää lähes kaikkialla. Tienvarsilla, rannoilla, yksityistalojen pihamailla ja laajoilla niittyalueilla. Matkanteko on välillä hidasta, mikäli mukana on useampi eläinrakas ihminen. Päivän ensitöiksi ostetaan viisi kiloa omenoita, jotka tulee jakaa tasapuolisesti kaikkien saaren heppojen kanssa.

Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään.

Pääosin saaren hevoset ovat erittäin arkoja ja harvoin päästävät lähelle. Omena on hyvä houkutin, mutta tuntuu enemmänkin siltä, että eläimet aistivat heille lämpimän lähestymisen ja päättävät tapauskohtaisesti ketä lähestyvät.

Pestessäni matkamuistoiksi löytyneitä simpukan kuoria sain melkoisen pahaa silmää tältä kaverilta. Myös kuusi muurahaista ja yksi torakka ilmoitti, että vastaisuudessa olisi mukavaa, jos jättäisin toisten kodit rauhaan.

Viequesissa ihminen ja luonto kunnioittavat toisiaan. Kuvassa Caribbean White Space Christ, valkoisissaan ja valaistuneena, yhden matkakokemuksen verran rikkaampana.

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA