Yearly Archives: 2017

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Vaalipäivä

16

Sunnuntai-iltaa! Meidän piti ottaa tänään rennosti ja poistua sohvalta vain käydäksemme äänestämässä, mutta niin tästä päivästä tuli kuin tulikin kaupunkioperaatio: lähdimme liikkeelle aamupäivällä ja palasimme kotiin vasta seitsemältä. Tilanteille on tapana eskaloitua, mutta sitähän varten vapaapäivät ovat.

Äänestys hoidettiin ensimmäisenä alta pois ärräkahvin kautta. Usko yksilön vaikutusmahdollisuuksiin on aika vähissä, mutta äänestämisestä tulee aina aikuinen olo. Että kävi miten kävi, oma korsi on kannettu kekoon ja sillä on jollain universaalilla lainalaisuudella lunastanut oikeutensa olla asioista mieltä.

Kolusimme kirppiksen läpi. Koirat rakastavat kirpputoreja, ne erottavat sieltä kaikki tuhannet tuoksut jotka minun nenääni tuoksuvat vain kellarilta ja vanhoilta hyllypapereilta. Ovat ehkä maailman surkeinta kirppisseuraa siinä mielessä, että haluavat sinkoilla joka suuntaan samaan aikaan. Löysimme silti nipun 60-lukulaisia puristelaseja eurolla kipale ja Juno löysi pöytien alta ilmeisen makoisan pölypallon, saalis sekin.

Kävimme kaupoissa, koskettelin kaikkea kimaltavaa ja mietin kenet voisi lietsoa järjestämään kesällä syreenintuoksuiset puutarhajuhlat, joihin voisi saapua säihkyvissä vaatteissa (Annika, ajattelen sinua). Voihan sitä toki säihkyä itsekseen vaikka kotiparvekkeella, mutta ei se ole ollenkaan sama asia. Paitsi jos sisustaisi pikkuparvekkeestaan salaisen puutarhan, joka ei ole itseasiassa ollenkaan huono ajatus.

Kuvassa vipeltävät Nakkipuoleen ehdokkaat, jotka olivat mukana äänestysretkellämme värväämässä äänestäjiä. He saivat puolelleen yhden rouvan, joka oli sitä mieltä, että Nakkipuolueen vaalilupaukset ovat paremmat kuin monen muun puolueen ja ehdokkaat ovat sitäpaitsi aivan ihastuttavat. Olkoonkin, että syövät välipalaksi pölypalloja.

Näin voi käydä, kun kaksi päättäväistä elukkaa haluaa samaan aikaan eri suuntaan. Onko se sitten tämä vaalipäivätunnelma, joka aiheuttaa vastakkainasetteluita? Talutusremmeihin sotkeutunut palvelusväki saa osakseen paheksuntaa, kun vaaliehdokkaat eivät ollenkaan tohinapäissään tajua miksi matkanteko loppui kuin seinään.

Näin ystävääkin: kävimme vaaliskumpalla Strindbergillä, koska kuuden euron kuohuviini. Suosittelen! Olisipa Helsingissä enemmän paikkoja, joissa saisi viinilasin kuudella eurolla – tulisi ehkä käytyä useammin ulkona. On tullut viime aikoina sovittua treffejä useimmiten omaan kotikeittiöön, koska siellä saa aina pöydän, musiikki sopii aina tunnelmaan ja viinilista on suppea, mutta edullinen. Pidän silti myös Strindbergistä, koiratkin ovat sinne tervetulleita ja tykkäävät torkkua sohvalla takin alla.

En keksi montaakaan eurooppalaista pääkaupunkia, jonka keskustassa on sunnuntaisin näin hiljaista! Olisimme voineet kävellä vaikka keskellä Mannerheimintietä, montaa autoa ei suhannut ohi. Koirilla on meneillään jokapäiväinen mäykkymurha, urheilulaji joka on yhdistelmä kilpajuoksua, painia, siskon korvassa roikkumista, narinaa ja aivotonta riehumista. Viihdearvo on kohdallaan paitsi silloin kun se tapahtuu kesken juhlien jonkun herkistyneen puheen aikana.

Vaalihumun uuvuttamana emme jaksaneet enää mennä kauppaan, vaan kävelimme suoraan Viiskulman Skifferiin vetämään listan suosikkiannoksemme, jumalaiset kalahampurilaiset. Hälytyskellojen olisi ehkä pitänyt soida siinä vaiheessa kun listalla ei mainittu enää sanaa jumalainen. Miksi, oi miksi reseptiä on muutettu!? Miksi korjata sellaista joka ei ole rikki? Ei se nykyinenkään hampurilainen nyt varsinaisesti huono ole, mutta ei ollenkaan enää sama. Uusi suosikki on saatava tilalle, joten toverit, ilmiantakaa kaupungin paras kalapurilainen!

When in doubt, wear black. Kokomustissa on maleksittu menemään, kuten kovin usein niinä päivinä, kun pukeutuessa ei jaksa miettiä yhtään mitään. Sunnuntaisin kiinnostaa muutenkin ennen muuta vaivattomuus ja mukavuus, siihen tarkoitukseen tuo Filippa K:n kevätmallistosta poimittu mekko on ihan omiaan. Lisäksi se on linjakas, kaunis ja rento, joten en tiedä mitä enempää yhdeltä mekolta voisi edes toivoa. Ja niin, nahkatakkikeleistä on palattu villakangastakkiin ja pipoon – lämpötila laski taas eikä mukavuudenhaluinen vilukissa jaksa palella.

VILLAKANGASTAKKI* BOOMERANG
MUSTA MEKKO* FILIPPA K
STYLESNOBIN NILKKURIT* DOTS
NAHKALAUKKU COS
PIPO SAMUJI
*SAATU

Nyt lyön tietokoneen kiinni, liityn sohvalle kasautuneeseen seurueeseen ja keräilen vähän voimia tulevaa viikkoa varten. Paljon kaikenlaista, en halua edes miettiä juuri nyt mitä kaikkea. Toivottavasti teillä on ollut hyvä viikonloppu? Öitä sinne, huomenna kuullaan. Olen tilannut alkuviikoksi aurinkoa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Jarno Jussila
Jarno Jussila ~

Need hattitude?

2

Elämme ylilyöntien aikaa. Kaiken tulee olla isoa, överiä ja mauttomuuden rajamaille vedettyä. Se näkyy niin politiikassa ja yhteiskunnallisissa linjauksissa kuin KonMari-siivousfilosofian muuttumisessa uskonnoksi. Myös pukeutumisessa, jossa överiyden ihannointi jättää mut vain hämmästyksen valtaan. Antaa toki kaikkien kukkien kukkia, liputankin ääripäiden puolesta, koska more is more. Mutta joskus too much is just too much.

Kun on samaan aikaan päällä kaikki toisiaan vastaan sotivat kuosit ja materiaalit, sateenkaaren värien kirjo, neonvärjätty tukka ja kaikki kirpparilta löydetyt asusteet, niin puhutaan “persoonallisesta” pukeutumisesta. Ensimmäisenä tulee mieleen, että tyyli on vielä vähän hakusessa tai että tarkoituksena on herättää turhaa huomiota. Monesti henkilön todellinen persoona tuntuu jäävän kaiken sen hipsteripurjon varjoon. Ymmärrän, että meillä kaikilla on etsikköaikoja ja tyyli hioutuu vasta erinäköisten kokeilujen myötä. Ajatus kiteytyy Frendien kohtauksessa, jossa Joey syö Rachelin tekemään kakkua, jossa on täysin yhteensopimattomia ainesosia – kaikki hyviä erikseen, yhdessä katastrofi.

Mulle pukeutumisessa on kaunista hienovaraisuus, yksityiskohtien ymmärtäminen ja hiljainen eleganssi. Ihmisen tulee kantaa vaatteita, ei päinvastoin. Tykkään pienistä asioista, jotka vangitsevat katseen ja täydentävät kokonaisuutta pitämättä itsestään meteliä. Toki päällä voi olla jotain repäisevää ja värikästä, mutta silloin volyymiä tulee laskea ympäriltä. Tärkeää on myös, että vaatteet on oikean kokoisia! Rentojen housujen ei pidä olla kolme numeroa liian isot, vaan ihan omaa kokoa – rentous tulee oikeasta mallista.

Minimalismikin voi olla äänekästä. Joskus paras asustevalinta on jättää se kokonaan pois. Tehokeinona voi jättää sukat pois tai korut pois ja juuri se voi olla yksityiskohta, joka tekee tyylistä kiinnostavan.

T-SHIRT + PANTS | MINIMUM
FELT HAT | JOHNNY GOT HATTITUDE
SHOES | BORROWED FROM A FRIEND

Lista muoti-inhokeistani:

  • Antifit – väärällä tavalla kannetut väärän kokoiset vaatteet.
  • Activewear – sporttivaatteet salille ja lenkille, ei arkikäyttöön kiitos.
  • Haettu look – väkisin väännetty staili, joka ei liity mitenkään omaan persoonaan ja siihen mitä tekee. Karnevaalipukeutuminen kuuluu naamiaisiin.
  • Trendit – ole ennemmin edelläkävijä kuin perässähiihtäjä. Jos jokin asia on muodissa tai trendi, niin se ei automaattisesti tarkoita, että siitä pitäisi tykätä tai se sopisi omaan tyyliin. Argh, nuo molemmat termit aiheuttavat epämiellyttävää värinää.

Kaikista paras asuste on kuitenkin aina oma asenne.

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Jarno Jussila
Jarno Jussila ~

Hello, it`s me

8

Julkaistu alunperin Jarno Jussilan oman blogin puolella ennen kuin Jarno ja Stella yhdistivät vajaa vuosi myöhemmin voimansa.

Minä tässä. Koneen äärellä, asettamassa ajatukseni ja itseni julkiseksi – taas. Olen aiemminkin kirjoittanut blogia, jotkut tietävätkin. Etsinyt vähän paikkaani näissä kuvioissa, joissa olen pyörinyt monta vuotta, enimmäkseen auttaen muita – kuvannut, suunnitellut, oikolukenut ja toiminut taustavoimana. Se on ollut mulle monesti helpompaa kuin olla itse esillä. Nyt vihdoin tuntuu, että on oikea aika ottaa askel eteenpäin ja heittäytyä asioihin omalla nimelläni, minuna ilman mitään tekosyitä.

Moni asia on elämässäni loksahtanut paikoilleen viimeisen puolentoista vuoden aikana. Näen asiat kirkkaammin, ajattelen monipuolisemmin, kävelen selkä suorassa. Tautiin nimeltä itsetunnon puute ei löytynyt mitään ihmepilleriä, siihen on vaan auttanut aika, kahvin ja tupakan voimin harrastettu itsetutkiskelu ja ihan vaan aikuistuminen. Vuodet menevät eteenpäin, niin menen minäkin. Turhan hälinän ja kohinan raivaaminen ympäriltä on tuonut selkeyttä ja auttanut keskittymään asioihin, joita rakastan. On helpompaa hengittää eikä mikään tie tunnu liian kapealta kulkea, kun ympärillä on kerrankin tarpeeksi tilaa. On suunta, joka tuntuu omalta ja oikealta.

Jos ennen tein sataa asiaa samanaikaisesti ja mikään ei silti tuntunut tärkeältä, nyt määrä on supistunut kouralliseen ja ne asiat eivät ole koskaan olleet yhtä antoisia. En ole hurahtanut mihinkään hippiaatteeseen tai mindfulnessiin, mua vaan ajaa uteliaisuus ja rakkaus. Rakkaus itseeni ja tyttöystävääni, rakkaus musiikkiin, valokuvaamiseen. Näen jälleen kaikessa iloa, joka oli pitkään kateissa. Kaikella tuntuu vihdoin olevan jokin tarkoitus.

Uusin lisäys oikealta tuntuvien asioiden listaan on tämä blogi. Mulla ei ole tarkkaa suunnitelmaa, vaan visio virtuaalisesta paikasta, jossa saan vapaasti olla minä. Paikka, jossa voin raottaa sanoin ja etenkin kuvin sitä miten näen maailman. Temmellyskenttä asioille, jotka kiinnostaa ja inspiroi. En vielä tiedä mihin kaikkialle se vie, mutta olen innoissani. Ja iloinen kaikista teistä, jotka löydätte tienne tänne – tervetuloa.

Jarno

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Miesten vuoro

94

Seuraa loikka muutaman kuukauden taakse, sillä olen pantannut näitä kuvia odotellessani oikeaa hetkeä. Ajelimme alkuvuodesta Mäntsälään moikkaamaan Jarnon perhettä, isä Jussilaa ja suurta ja uskollista paimenkoiraa, joka vahtii tiluksia isäntänsä kanssa. Kuljeskelimme ulkona ja muistin taas: kovin kauas ei tarvitse Helsingistä mennä löytääkseen metsänreunaan päättyviä peltoja ja absoluuttista hiljaisuutta. Mäntsälään ajaa puolessa tunnissa eikä tuossa maisemassa olisi silti arvannut mistään kuinka lähellä kaupunki on.

Olenko ainoa, jota nämä yhteiskuvat naurattavat? Ei ole omena kauas puusta pudonnut, Kallella on samat tummat tuikkivat silmät, paksu tukka ja vahva leuka kuin kahdella pojallaankin. Ilmankos on tuntunut tutulta siitä saakka kun tapasimme ensimmäisen kerran. Kelatkaapa sitä, että Kallella on kuusi veljeä, samasta pohjalaisesta muotista valettuja hekin. Seitsemän Jussilan veljestä! Sittemmin ovat muuttaneet Pohjanmaalta maailmalle, kuten vaikka Mäntsälään.

Kaikki Jarnon vaatteet, jotka vilahtavat kuvissa, ovat Gant Ruggerin. Mahdotonta olla tykkäämättä merkistä, jonka talvimalliston inspiraationa on toiminut mm. 60-luvun rock, Bob Dylan ja yhteiskunnalliset liikkeet, joita taide on osaltaan ollut sysäämässä eteenpäin. Minulla on tuo sama miesten hyllyltä valittu t-paita, rakastan yli kaiken sen rentoutta ja haalistunutta hiilenmustaa sävyä. Ohuesta puuvillasta saa rapean, jos paidan jaksaa silittää, mutta laiskan onneksi se näyttää hyvältä ilmankin (todistettavasti myös vietettyään kolme vuorokautta reissurepun pohjalla).

Rennosti rypistyvä kauluspaita on vaatekaapin helpoimpia vaatekappaleita – eli juuri niitä, joita kannattaa täydellisten t-paitojen ohessa miehen kaapista pölliä lainata. Pehmeä kauluspaita toimii pilkottaen villapaidan alta, sellaisenaan farkkujen seurassa, rannalla bikineiden päällä… Ehkä bongasittekin saman paidan vaalean version Kap Verden kuvistamme. Vaalea on suosikkini, mutta tykkään myös tuosta tummemmasta, indigoon taittavasta sävystä.

Haluaisin myös “lainata” tuota Jarnon nahkarotsia, mutta se ei piru vieköön onnistu, kun hän käyttää sitä jatkuvasti, pakkasellakin paksumman takin alla. En ihmettele, se on kaunein miesten nahkatakki jonka olen hetkeen missään nähnyt. Yksinkertaisesti täydellinen biker, jossa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Napakka olematta liian jäykkä tai paksu. Istuva olematta tiukka. Rento olematta rähjäinen. Muut nahkatakit lähtivät kiertoon, kun tämä tuli taloon – eipä niitä enää tarvittu sen jälkeen.

Helsingin laajin valikoima Gant Ruggerin vaatteita löytyy Mannerheimintien alusta, Bomer Lifestylesta, jonka avajaisista kirjoittelin syksyllä. Kannattaa kurkata ehdottomasti sekä naisten että miesten mallisto! Niin usein omat lempparini valikoituvat nimenomaan miesten puolelta, siellä nimittäin on juuri niitä rentoja leikkauksia ja huolettomia yksityiskohtia, joita vaatteissa rakastan. Löysin tosin kevään lempitakkini – jumalaisen konjakinruskean mokkatakin – Gant Ruggerin naisten mallistosta, joten kyllä sielläkin osataan.

Hyvä herrasväki, luvassa on ilouutinen teille, jotka seuraatte Jarnoa sosiaalisessa mediassa ja olette mahdollisesti ikävöineet hänen vanhaa blogiaan, jota hän kirjoitti silloin kun muisti. Uusi blogi nimittäin aukeaa ihan näillä näppäimillä osoitteeseen www.jarnojussila.com ja siitä on tulossa ihana. Enemmän kuvia, enemmän matkoja ja tyylijuttuja, enemmän elämää. Jos herää ajatuksia ja juttutoiveita, terveiset menevät tätäkin kautta perille – sana on siis vapaa kommenttilootan puolella.

KAIKKI VAATTEET* GANT RUGGER
NAHKAKENGÄT RED WING
*SAATU

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Nahkarotsin paluu

16

Miten ihanaa – paluun on tehnyt sekä nahkatakki että räntäsateeseen kadonnut aurinko! En ole silti ihan vakuuttunut onko vielä tarpeeksi lämmin nahkatakille, mutta uskon vakaasti, että virallinen nahkatakkikausi alkaa nopeammin, jos sitä vähän maanittelee. Houkuttelee esiin nostamalla nahkatakit esiin kaapista, hypistelemällä pehmeää nahkaa, fiilistelemällä asuja jotka vain nahkatakki voi kruunata – ja tietysti uhmaamalla viimaa huitelemalla ulkona nahkatakissa, vaikkei ihan vielä kannattaisi. Hyisintä koleutta torjuvat onneksi paksu villahuivi ja vaaleanpunainen lempivillapaita (josta olette saaneet varmaan jo tarpeeksenne, mutta minä en, anteeksi). Sen rinnalle on tullut muuten pari muutakin vaaleanpunaista vaatekappaletta, pitää vilauttaa teille niitäkin.

Mustat kynnet ovat ja pysyvät, mutta saivat kevään kunniaksi mausteeksi vähän säihkettä. Tykkään siitä, miten kimallus alkaa kynnen juuresta ja katoaa kohti kärkeä. Ja kun kynnet tuikkivat, ei tarvita koruja! Kaikki pukeutumista helpottavat pikkuasiat otetaan ilolla vastaan näinä päivinä kun aamuisin herääminen ja liikkeelle lähteminen on tavallistakin vaikeampaa.

NAHKAROTSI IRO
MOHAIRPAITA ACNE
VILLAHUIVI* GANT RUGGER
HOUSUT* FILIPPA K
STYLESNOBIN NILKKURIT* DOTS
AURINKOLASIT RAY-BAN
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Tule, tavallinen arki

36

Palasimme Kööpenhaminasta puolen yön maissa sunnuntaiyönä. Kodin tuttu tuoksu löi ovella vastaan outona kuten aina matkan jälkeen. Tein oloni kotoisaksi samalla tavalla kuin ennenkin, viskomalla matkalaukun sisällön pitkin lattiaa (lajiteltavaksi maagisena ajankohtana, jolloin kaikki vaivannäköä vaativat asiat tapahtuvat eli “myöhemmin”) ja lysähtämällä sen jälkeen sohvalle. Sain seuraa Juno-koirasta, jolla oli ollut niin kiireinen viikonloppu siskonsa kanssa, ettei se ollut edes ehtinyt huomata meidän puuttumista.

Pää on vähän pyörällä kaikesta matkoista palautumisesta. Tanskan pyrähdys oli pikainen, mutta sitä ennen olimme Puerto Ricossa monta viikkoa. Pyykkikorissa on yhä hiekkaisia hellevaatteita, joita emme ole ehtineet pestä. Kaikki kamat ovat levällään ja hermot hivenen kireällä, kun mitään ei löydy ilman mittavaa metsästysoperaatiota. Onneksi Jarnolla on käsittämätön kyky pysyä perillä ajelehtivien tavaroidemme jatkuvasti vaihtuvista sijainneista, olipa kyseessä sitten muistikortti, eilen riisumani sukka, matkalla ovelta jääkaapille hukkaamani kahvimaitopurkki (hei, voisi tapahtua kenelle vaan) tai sähkölasku, joka tuli kuukausi sitten. Tällä viikolla agendalla: jokikinen tavara paikoilleen ja jos paikkaa ei ole, ikkunasta ulos! Saatana!

Samaan aikaan kun yritän solahtaa takaisin arkeen, pitäisi alkaa jo suunnitella seuraavia reissuja – ensi kuussa on edessä pikkumatka Ahvenanmaalle ja viikko Kreikassa. Kesäkuuksi olemme kaavailleet vähän pidempää matkaa Eurooppaan emmekä ole vielä päättäneet milloin lähdemme ja mihin suuntaan auton nokka käännetään. Ihania asioita, joista olen tietysti innoissani – mutta voisinkohan vaan päättää, että vielä tällä viikolla en mieti mitään, vaan keskityn konkreettisiin käsilläoleviin asioihin? Kuten tekemättä olevaan kirjanpitoon, laskuihin jotka pitäisi lähettää ja matkajuttuihin, jotka pitäisi koota hujanhajan olevista muistiinpanoista. Ja pakkaseen unohtuneeseen puolukkajäätelöön. Varsinkin siihen. Ensi viikolla sitten katse kohti tulevia kuvioita.

Ihanaa olla kotona. Eniten kiinnostaa juuri nyt tämä tavallinen arki, ei tee edes mieli kehittää mitään suureellisia suunnitelmia vapaa-ajan ratoksi. Hengaan kotona, laadin todo-listoja ja keräilen voimia niihin tarttumiseen (olen aina ollut paljon parempi asioiden listaamisessa kuin niiden toteuttamisessa). Keittelen teetä, tunnustuksellinen kofeiiniaddikti yrittää nimittäin taas kerran vierottaa itsensä kahvista. Keittiö on epäilyttävän siisti, näkee ettei siellä ole kukaan tehnyt hetkeen ruokaa. Nyt pistetään taas pannut ja kattilat hommiin.

Sanokaa mitä sanotte, sänky on ihan paras paikka töiden tekemiseen. Vuosia sitten kun lähdin levy-yhtiömaailmasta ja totuin freelancerin vapauteen, epäilin että minusta ei saa enää ikinä yhteiskuntakelpoista yksilöä, joka kykenee kiinteisiin työaikoihin sidottuun toimistotyöhön. Neljän vuoden sivupolku nyrkkipajasta oikeaksi viestintätoimistoksi kasvaneessa yrityksessä vahvisti tämän todeksi. Tällä luonteenlaadulla on luksusta, kun voi aamulla vaan avata tietokoneen ja ryhtyä töihin kohtaamatta kylmää maailmaa untuvapeiton ulkopuolella (olkoonkin, että ihan joka aamu se ei onnistu).

Edelliseen oikeastaan liittymättä: aivan kauhea väsymys, vaikka nukun kunnolla joka yö. Kai se on taas tämä kevät, ihan kuin keho menisi talvihorroksessa torkutun pimeän kauden jälkeen shokkiin lisääntyvästä valosta. Sitä on ilmeisesti liikkeellä, kun Sugar Helsinki pyysi aiheesta mielipiteitä kevätväsymystä koskevaan juttuunsa. Kokemusta löytyy kyllä, mutta parannuskeinoja valitettavasti ei. Olisiko teillä vinkkejä ravistettavaksi hihasta? Muita kuin ulkomaille muutto?

PHOTOS BY STELLA HARASEK &>

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Terve Tanskasta

11

✖ KÖÖPENHAMINA, TANSKA

Pikatervehdys Tanskasta. Täällä kaikki hyvin, kevät on pitkällä ja kaupunki kaunis. Välillä mietin miksi en ole käynyt täällä vuosiin, mutta muistan aina, kun tilaan ravintolassa pienen oluen ja voileivän ja tarjoilija ojentaa laskun – kääk! Ohjelma on ollut intensiivinen, mutta tänään meillä on aikaa hortoilla kaupungilla sinne minne nenä näyttää ennen kuin suuntaamme illalla lentokentälle. Kiitos kaikille vinkeistänne, katsotaan mihin tie vie. Aurinkoa sunnuntaihinne!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Hymy herkässä ~ osa 2

28

Hammasasioilla huutelen, pitkästä aikaa! Kirjoitin viime syksynä hampaiden oikomishoidosta, jossa muutama vuosi sitten Smile Designissa* kävin. Kerroin samalla, että projekti jatkuu vielä, kun alahampaisiini asennetaan kiinteä koje. Lupasin palata myöhemmin asiaan, sillä aihe kiinnosti ilmeisen monia. Hampaiden oikomishoito aikuisiällä ei taida olla enää mikään ohimenevä trendi – tälläkin hetkellä kaveripiirissäni ainakin kaksi käy paraikaa prosessia läpi, onnellisena että vihdoin sai aikaiseksi aloittaa.

Tulittekohan huomanneeksi viime syksynä näistä kuvista, että alahampaissani oli kiinteät raudat?

Kojeen asentamisessa ei kauaa mennyt. Hammaslääkärini Kaj Karlsson kiinnitti kojeen muutamassa minuutissa ja se oli siinä. Kävin kahden tai kolmen viikon välein Pasilassa vastaanotolla, jossa sitä säädettiin ja samalla seurattiin oikomahoidon etenemistä.

Pari ensimmäistä päivää asennuksen jälkeen olin varma, että tulevat kuukaudet tulevat olemaan elämäni pisimmät. Syöminen tuntui hankalalta ja hampaat olivat arat, koje kihnutti alahuulta ikävästi enkä osannut hymyillä luonnollisesti, sillä kuvittelin, että ylimääräinen kapine suussani vääristää hymyn.Pian selvisi, että minä olin ainoa, joka huomasi kojeen olemassaolon – kukaan muu ei sitä nähnyt. Ei oikeastaan ihme, se oli tehty läpikuultavasta muovista ja jäi kätevästi piiloon alahuulen taakse. Koko prosessin aikana kojeen bongasi yksi ainoa ihminen, jolla oli vuosien oikomahoidossa kehittynyt haukantarkka katse.

Kahden viikon kuluttua raudat olivat unohtuneet melkein kokonaan. Syödessä piti olla pikkuisen tavallista varovaisempi, mutta se sujui jo automaatiolla. Miestä nauratti kuinka dramaattinen olin alussa ollut, suunnitellut eläväni pelkällä mehukeitolla seuraavat kuukaudet ja pysyväni kotona. Onneksi siinä ei sitten käynyt niin. Isolta tuntuvaan harmiin tottuu nopeasti ja sen pienen harmin kestää kyllä, kun tietää mitä siitä saa vastineeksi. Ensimmäiset merkit hampaiden liikkumisesta näkyivät muutamassa viikossa ja se teki niin onnelliseksi, että sen jälkeen ei harmittanut enää edes pienesti.

Minulla kävi lopulta aivan mahtava tuuri: alahampaani osoittautuivat tosi tottelevaisiksi ja alkoivat siirtyä siistiin riviin odotettua nopeammassa aikataulussa. Kaj oli arvioinut, että prosessi kestäisi puolisen vuotta, ehkä kahdeksan kuukautta, mutta alahampaani olivat jo kolmen kuukauden jälkeen niin tasaiset, ettei ollut mitään tarvetta jatkaa. Hampaiden taakse asennettiin huomaamaton metallilanka, joka pitää rivin paikoillaan ja homma oli sitä myöten valmis.

Entä lopputulos? Olen siihen niin tyytyväinen, että sanat loppuvat kesken. Ero entiseen on valtava: sinnetänne sojottavat alahampaat ovat nyt kauniissa, tasaisessa rivissä. En tiedä johtuuko se pelkästään siitä vai vaikuttaako siihen oma hyvä fiilis, mutta tuntuu kuin koko hymy olisi nykyisin jotenkin leveämpi ja loistavampi. Näissä kirjoituksen kuvissa minulla on kaikissa vielä raudat ja mietin ottaisinko tätä kirjoitusta varten uudet hymykuvat ilman niitä. Sitten tajusin, että tuskin niitä tarvitaan – hymyilen nykyisin leveästi melkein kaikissa kuvissani.

Olen saanut niin tutuilta kuin lukijoilta paljon kysymyksiä oikomaprosesseistani, niin menetelmistä kuin niiden sopivuudesta eri tilanteisiin. Kommenttiloota on tietty avoin ja mielelläni vastailen omien kokemusteni pohjalta, mutta kannustan kyllä varaamaan ajan arvioon, sillä ammattilaiset osaavat tietysti parhaiten arvioida mikä menetelmä sopii parhaiten kenellekin ja paljonko se maksaa. Arvio on nykyisin ilmainen eikä sido mihinkään. Jos yhtään mietit, anna sille mahdollisuus – en ole kuullut, että kukaan tähän mennessä olisi katunut. Ajanvaraukset onnistuvat puhelimitse numerosta 09 877 0040 ja verkkoajanvarauksen kautta. Jos ajankohtaiset kuulumiset kiinnostavat, kannattaa seurailla Facebookia.

*Olen saanut alahampaiden oikomahoidon ilmaiseksi blogini kautta ja keksimme sen tiimoilta myös lukijaedun kiinnostuneita varten: blogini kautta oikomahoitoon tulevat saavat Smile Designista halutessaan minkä tahansa hampaidenvalkaisuhoidon puoleen hintaan eli 50% alennuksella, kun valkaisua varatessa mainitsee blogin.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Takatalvi

10

Ilmassa oli lupaus keväästä, kun veimme torstai-iltana Juno-koiran matkamme ajaksi Mikon luo. Ei miinusasteita, vain keväisen koleaa, kuten Helsingissä aina tähän aikaan vuodesta. Kuiva asfaltti jalkojen alla, paras tunne pitkän talven jälkeen. Aah. Kun viideltä aamulla astuimme seuraavan kerran kadulle, kevään merkit olivat kadonneet ja tilalla oli räntämyrsky, joka sylki märkiä rättejä päin naamaa. Taksi seisoi Tehtaankadulla, joka tulvi loskaa. ARGH! Ei harmittanut kaahata lentokentälle ja kääntää nokka kohti Kööpenhaminaa.

Kuvat eivät ole perjantaiaamulta, vaan muutaman viikon takaa, kun tapasin naapurissa asustelevan nakkikaksikon. Mäyräkoiria näkee nykyisin kaikkialla – ovatko ne tulleet muotiin!? Pakko pysähtyä moikuttelemaan ja rapsuttelemaan ihan jokaista vastaantulevaa. Jos siis omistaja sallii, sillä elämä Jarvis-koiran kanssa opetti sen, että tuntemattomia koiria ei tervehditä luvatta. Nämä tyypit tutustuivat mielellään uusiin ihmisiin siinä samassa optimistisessa toivossa kuin Juno-koirakin – ikinä ei tiedä (ennen kuin nuuhkii) kuka kantaa taskuissaan juustoa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Täältä tullaan Kööpenhamina

32

No emmepä me kauaa ehtineet Helsingissä hengata, sillä perjantaiaamuna kello seitsemän (MIKSI AINA KELLO SEITSEMÄN) lähtee lentokone kohti Kööpenhaminaa ja me hyppäämme kyytiin. Luvassa on tapaaminen momondon pääkonttorilla muiden lähettiläiden kanssa ja muutenkin kuulemma kaikenlaista kivaa. En ole käynyt Kööpenhaminassa vuosikausiin enkä silloinkaan kuin lyhyillä työmatkoilla, joilla näin pääasiassa levy-yhtiön neukkareita. Jarno taas ei ole ollut Köpiksessä koskaan, joten kivaa päästä yhdessä pienelle kaupunkiretkelle. Perjantai ja lauantai on buukattu täyteen ohjelmaa, mutta kertokaapa Tanskan suunnalla viime aikoina vierailleet: mitä kaupungissa kannattaa teidän mielestä tehdä sunnuntaina?

Varustelekasta saadut jääkärireput jäävät tällä kertaa kotiin ja mukaan lähtee musta matkalaukku. Reppureissut ja matkalaukkumatkat, eri asioita, vaikka rakastan molempia.

Vielä pitäisi pakata, tehdä sata työasiaa, viedä Juno-koira siskonsa luo viikonlopun viettoon ja koittaa vähän nukkuakin ennen kuin pitää lähteä aamuviideltä lentokentälle. Tein siis kuten kuka tahansa aikuinen, keitin teetä ja aloin miettiä pitäisikö pestä peilikaappi.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Like I am home again

6

Myöhäisillan musiikkivinkki! Moni uhkarohkea muusikko on tätä yrittänyt ja epäonnistunut, nimittäin oman tulkinnan tekemistä The Curen vuonna 1989 julkaistusta – minun ja monen muun palvomasta – kappaleesta Lovesong. Kalifornialaisen singer-songwriter Mariee Siouxin folkahtava versio on ensimmäinen, joka ei aiheuta välitöntä halua työntää neuloja silmiinsä. Täytyy ehkä antaa naisen omallekin tuotannolle mahdollisuus! Tajusin tässä, että olen julistanut viimeiset kymmenen vuotta vihaavani folkia, mutta silti levylautasella pyörii tuon tuosta artisteja ja levyjä, jotka muut musiikinystävät määrittelevät juurikin tuon nimikkeen alle. Hmm.


☊ MARIEE SIOUX – LOVESONG

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Takaisin pohjoisessa

12

Intensiivisiltä reissuilta palatessa vie joskus hetken, että pää ehtii perässä. Kun heräsin ensimmäisenä aamuna omasta sängystä, luulin unenpöpperössäni olevani vielä Puerto Ricossa. Katsoin kelloa, tarkistin sen jälkeen tottumuksesta mitä kello on Suomessa ja olin aivan sekaisin, kun kellonajat olivatkin samat. Ehdin tosissani hetken pohtia onko Trump kumonnut pallomme aikavyöhykkeet, kunnes aivoni heräsivät, tunnistin maiseman ikkunan takaa ja tajusin, että olemme taas kotona.

Anteeksi, mutta tämä paljon mainostettu kevät on ihan huijaus! Helsingissä kyllä näyttää, vaan ei yhtään tunnu keväältä. Pureva tuuli pistelee villakangastakin läpi, optimistina vielä lähdin liikkeelle ilman huivia. Amatöörivirhe. Kaivellaanpa kiltisti ne pipot ja huivit vielä takaisin käyttöön, kunnes (tämä kieltämättä ihana) aurinko alkaa oikeasti lämmittää. Jumalille kiitos ärräkahvista ja sen lohdullisella tavalla tutusta, kärvähtäneestä mausta. Ei sitä koskaan ikävä ole, mutta ihanaa on, kun sitä taas saa. Kahvihullu kansalainen ilmoittautuu.

Koira on onnellinen paluustamme ja tahtoo olla koko ajan ihan lähellä. Saan suukkoja kotisohvalla, raitiovaunussa, kahvilla istuessa, kenkiä pukiessa. Ei sillä, että koiralla olisi ollut asiat täällä jotenkin huonosti, se oli poissaollessamme kaupunkilomalla siskonsa kanssa. Nukkuivat yönsä untuvapeiton alla yhden lempi-ihmisensä kainalossa, kävivät kävelyillä, saivat joka päivä pienen purukepin. Tai kaksi, tai kolme, kuka niitä laskee. Ei Juno ainakaan. Kaupunkilomalla on parasta, mutta koti on aina koti. Ikävä oli meilläkin, joten ei haittaa yhtään, että välissämme kiehnää hellyydenkipeä eläin.

Takkuinen poninhäntäni on inspiroitunut Viequesin villihevosista. Aion puhua villihevosista jatkossa joka kerta kun joku jatkossa kyselee miksi en harjaa hiuksiani. Äiti, puhun sinusta. Niistä villihevosista pian lisää kunhan pääsen matkajutuissa pidemmälle. Katsotaanpa selviänkö urakasta varaamatta lippuja takaisin lumotulle heppasaarelleni.

Vain Helsingissä: otat Viiskulmassa kuvan juuri sillä hetkellä, kun sen ohi juoksee ystävä. Nauratti, kun näitä kuvia selatessa tuli vastaan Ilkan hurmaava hymy. Moro Ilkka! Ensi kerralla pyydystän sinut kesken kiireidesi kahville.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA