Helleaalto Lapissa

TORNIONJOKI, ÖVERTORNEÅ, RUOTSI

Kiitos kaikille hullua hirsitalohankettamme kommentoineille ja tsemppiä toivottaneille! Sitä varmasti tarvitaan. Ihanaa muutenkin kuulla, että pohjoinen projektimme kiinnostaa. Hirsitalojutut jatkuvat tuota pikaa, mutta sitä ennen muutama kuva rantaretkeltä. Lapissa on nimittäin käynnissä ennennäkemätön helleaalto ja lämpömittari on kivunnut jopa 32 asteeseen. Kukaan ei muista milloin näillä leveysasteilla olisi ollut niin kuumaa, ei varmaan vuosikymmeniin.

Koko Tornionjokilaakso on ihan sekaisin – lehmät makaavat niityillä kyljellään ja jaksavat just ja just huiskuttaa kärpäsiä hännillään, metsästyskoirille on tuotu pihoille tuulettimia. Ihmiset lilluvat Tornionjoessa viilennyksen toivossa, mutta jokikaan ei ole enää kovin kylmä. Nämä kuvat ovat joen keskellä sijaitsevalta saarelta Suomen ja Ruotsin välissä: tuo jumalainen hiekkaranta kuuluu virallisesti Övertorneåån eli Ruotsin puolen Ylitornioon.

Takana häämöttävä kaarisilta yhdistää Suomen ja Ruotsin. Teininä pyöräilin sillan yli harva se viikko, sillä Ruotsin puolella asui ystäviä. Saaren kohdalla oli silloin vielä rajavartiosto, nyt tullirakennuksessa on kahvila. Kukaan ei myöskään käy enää Ruotsin puolella voiostoksilla, nykyään sieltä haetaan halvempaa viiniä ja hyttyskarkottimien täyttötyynyjä, joita ei enää myydä Suomessa. Eipä niitä tällä hetkellä tarvitakaan, hyttysetkin ovat helteen uuvuttamia eivätkä jaksa kiusata ketään.

Saaren kauneimmat hiekat ovat pienen kahlaamisen päässä. Ei haittaa, vettä on rannassa vain nilkkoihin ja kirkkaasta vedestä voi bongailla ahvenia ja pieniä kalaparvia. Vesi on tällä hetkellä niin matalalla, että koko joen yli voi kahlata kastelematta napaansa. Naurattaa, että sen kerran kun olisi hellehiessään valmis sukeltamaan jokeen nutturaansa myöten, se ei onnistu! Mutta en valita, tämä on onnea, harvinaista herkkua johon tekisi mieli tottua.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Muistiinpanoja kesäkauneudesta

Sisältää Peili Hiussalin sponsoroiman arvonnan

Piti tulla vain pikaisesti korkkaamaan pieni kesäarvonta, mutta aloinkin sitten pohtia tarkemmin helteisen heinäkuun kaunistautumisriittejä, jotka ovat hyvin minimalistisia. Just nyt (tai oikeastaan aina) nimittäin kiinnostaa selkeys, vaivattomuus ja simppelit rutiinit. Kesällä ei jaksa mitään monimutkaista, ei varsinkaan tälläisellä helteellä kun kahvin keittäminen on suurin uroteko, johon kykenee aamuisin.

En ole jaksanut kuukauteen tehdä tukalle mitään muuta kuin pestä, enkä aina sitäkään kovin usein. Mutta sitäpä suuremmalla syyllä olo onkin hiustenpesun jälkeen aina superfresh! Puhdas tukka on ihanin kesäasuste, eikä sen todellakaan tarvitse olla lyyrisillä rantalaineilla. Takussa? Vähän lyttyynnukuttu? Pörröinen? Aivan sama, se on täydellinen juuri sellaisenaan. Suosittelen samaa lähestymistapaa ihan kaikille: anna kesätukan olla sellainen kuin se tahtoo ja kanna se ylpeydellä. Loma se on tukallakin.

Meikkaamisessa tällä helteellä ei ole mitään järkeä, sehän sulaa naamasta ennen kuin ehtii ovesta ulos. Käytän tällä hetkellä pelkästään Mádaran aurinkovoidetta, jossa on suojakertoimen lisäksi ihoa tasoittava ja sävyttävä vaikutus. Suosittelen myös kulmien microbladingia ja ripsien kestotaivutusta, johon ihastuin viime kesänä – aion mennä uudestaan heti kun ennätän. Omat ripseni ovat olemattomat ja katseessa on voimaa ihan eri tavalla, kun ripsistä tulee tummat ja taipuisat.

Ihonhoito juuri nyt: käytän öljyputsaria, öljyseerumia ja silmänympärysseerumia, joka sekin on öljy. Lisäksi suihkin kasvovettä seerumin alle ja muutenkin pitkin päivää. Siinä se. Välillä harkitsen, että laittaisin jonkun naamion, mutta sitten en kuitenkaan jaksa. Iho kuitenkin näyttää paremmalta kuin aikoihin, ehkä sillekin tekee hyvää saada hiukan lepoa ja lomaa.

Kauniisti lakatut kynnet on helpoin tapa näyttää huolettoman huolitellulta ranskalaiseen tapaan: siltä, että ei ole vilkaissutkaan peiliin, mutta sattuu vain näyttämään superhyvältä. Median ja somekanavien tarjoileman muovisen kauneuden keskellä inspiroi just nyt eniten lähes meikittömät kasvot, laittamattomat hiukset ja siistit, lakatut kynnet. Muut saan aikaan ihan itse, mutta kynnet olen ulkoistanut ammattilaiselle: kestolakkaus kolmen viikon välein takaa, ettei tarvitse tuskailla lohkeilevan lakan saati sen itse lakkaamisen kanssa. Kaikessa ei voi eikä onneksi tarvitsekaan olla hyvä.

Pidän kynnet tosi lyhyinä, koska elämä on tällä hetkellä yhtä roudausta ja remonttia. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta ei oikeastaan haittaa. Lyhyet kynnet ovat chic, sitäpaitsi nautin kauneudesta eniten silloin kun se on myös käytännöllistä.

Musta on ikisuosikkini ja pidän kynnet mustina melkein ympäri vuoden, mutta heinäkuuksi valitsin vanhan kesäsuosikin, punaoranssin. Se sopii täydellisesti rusketukseen, mutta mikä tärkeintä, tulen siitä aina tosi hvyälle tuulelle, koska se tuo mieleen veriappelsiinit, 60-luvun lomakuvat, haalistuneet froteepyyhkeet, Aperol Spritzin ja Italian.

Nyt sen kesäskaban vuoro! Fredantorilla sijaitseva vakkarikynsipaikkani Peili Hiussali tarjoaa palkinnon, joka on yksivärinen geelilakkaus sormiin ja varpaisiin (arvo 109€). Kynnet tekee Jenni eli sama ihana nainen, joka blogiyhteistyön puitteissa pitää minunkin sormeni ja varpaani salonkikelpoisina. Palkinto on lunastettava elokuun loppuun mennessä. Olet mukana kertomalla kommenttilootan puolella miksi haluaisit voittaa skaban! Muista sähköpostiosoitteesi, sen näkee vain onnetar. Arvonta-aikaa on viikon loppuun eli sunnuntaihin 22.7. klo 24.

Kiitos kaikille osallistuneille! Skaba on ohi ja voittajaksi valikoitui Johanna T.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kesän odotetuin viikonloppu

Olemme viettäneet viime päivät onnellisena Lapissa, ja vain yksi asia voi tuoda meidät tänä viikonloppuna takaisin eteläiseen Suomeen: saariloma ystävien kanssa. Voi kuinka tätä onkaan odotettu! Meille se nimittäin tietää loppukesän todennäköisesti ainoaa viikonloppua, kun emme ole purkamassa, pakkaamassa, roudaamassa, maalaamassa tai rakentamassa jotain uudessa kodissa Helsingissä tai kakkoskodissa Lapissa. Luvassa on siis rehellinen loma, joka kuluu toivottavasti tehden ei yhtään mitään. Kuten viime kesänäkin, kun suurin päätös liittyi siihen kuka saa kellua puhallettavan melonin päällä.

Suvisaaristossa sijaitseva paratiisimme on pikkuinen saari nimeltä Estholmen, jonka vuokraamme kerran tai kaksi kesässä kokonaan omalle porukallemme. Kuulostaa ehkä mahtipontiselta, mutta minikokoiselta saarelta löytyy majoitustilaa juuri passelisti max neljälletoista hengelle – se on toisinsanoen täydellinen juuri ystäväporukalle tai muutamalle yhdessä lomailevalle perheelle. En malta odottaa tulevaa viikonloppua, joten listasin empiasioitani menneiltä saarireissuilta.

Pitkä laituri, joka johtaa saunasta suoraan mereen. Vesi on just sen verran syvä, että laiturin päästä voi pompata veteen, vaikka itsehän olen niin nössö, että menen aina tikkaita pitkin ja kiljun mennessäni. Heitän yleensä talviturkin vasta Estholmenissa, tällä kertaa se meni jo Lapissa – kolmenkymmenenkahden asteen helle helpotti kummasti virtaavaan jokeen pulahdusta.

Päätalon päädyssä sijaitseva sali, jonka seinänkokoisista ikkunoista näkee merelle ja voi katsella ohilipuvia purjeveneitä. Pöydän ympärille on mahdutettu helposti joskus kaksitoistakin ihmistä. Suurimmaksi osaksi ateriat syödään venevajassa rannassa tai ulkona pihapöydässä, mutta aamiaiset syödään usein salissa: se, joka on ensimmäisenä hereillä, laittaa kahvin tippumaan ja muut saavat heräillä kahvin tuoksuun.

Se venevaja! Sinne kokoontuu iltaisin kaikki, sillä venevajan pitkän pöydän äärellä on ihana syödä katsellen pimenevää merimaisemaa. Toisella puolella on grilli ja toisella puolella nuotio, safkan valmistus sujuu ketterästi useammankin kokin voimalla. Joku saa potunkeittovuoron, sitä varten vajassa on keittolevy. Niin kuin kaikki ei olisi jo aivan liian täydellistä, illallinen valaistaan kynttilöillä.

Suvisaariston satamalaituri. Siellä koirat viimeistään tajuavat mihin ollaan matkalla. Veneessä alkaa hännät heilua, sillä ne tietävät: enää muutama minuutti siihen, että pannat otetaan pois ja koittaa kolmen päivän vapaus. Vastassa olevaa saaren intedenttiä alkaa aina naurattaa nähdessään paljonko ruokaa olemme pakanneet taas matkaan – aina se sama paniikki: RUOKA EI SAA LOPPUA! VIINI EI SAA LOPPUA!

Iltanuotiot. Viimeksi nuotion ympärillä istui ihmisiä aamuneljään asti – joku soitti kitaraa, toinen paistoi makkaraa. En jaksanut valvoa ihan niin myöhään, mutta ei ole mitään parempaa kuin nukahtaa saarimökkiin aaltojen ääneen, vaimeaan puheensorinaan ja Pink Floydiin.

Yhdessäolo. Suosittelen saariviikonloppua kaikille, joista tuntuu, ettei ystävien kanssa ehdi viettää tarpeeksi aikaa – saaressa kellään ei ole kiire muualle. Kevään kiireissä lohdutti tieto, että kalenterissa on ainakin yksi viikonloppu, kun saa vain olla lempi-ihmistensä keskellä eikä kukaan ole töissä.

Koirien ilo. Se tarttuu! Ne juoksevat ympäri saarta, nukahtelevat päiväunille sohville ja syleihin, nuuhkivat kukkia ja kiviä. Juno hengaa mieluiten siellä missä ihmisetkin ovat, Luna on vesipeto (vähän kuin iso karvainen hauki) ja viettää aikaansa mieluiten meressä.

Laituriviini. Mökkiolosuhteissa tunnetaan paljon erilaisia tapoja nauttia viiniä, kuten esimerkiksi kallioviini, lounasviini, grillausviini ja nuotioviini. Paras on kuitenkin laituriviini, varsinkin jos aurinko lämmittää lautoja. Tämä pätee tietysti myös kahviin. On aamukahvit, saunakahvit, välikahvit ja siivouskahvit.

Syöminen ja saunominen rytmittää saaripäiviä, mutta vakiohjelmanumeroiden välissä tehdään mitä huvittaa. Toiset käyvät toiveikkaina kalassa, toiset makaavat riippumatossa ja lukevat, joillakin on aina menossa Spotify-disko. Meillä on nykyään yhteinen soittolista, johon jokainen saa lisätä biisejä – ja sanaton herrasmiessopimus siitä, ettei toisten suosikkeja poisteta. Ei, vaikka se olisi kokonaan falsetissa laulettua italodiskoa.

Estholmen oli vielä 20-luvulla pelkkä herrainkerho: sisäköt asuivat läheisellä Pentalan saarella ja soutivat hilkat päässä paikalle kun miehet soittivat kelloa laiturilla. Kymmenen vuotta myöhemmin oivallettiin, että kivempaa on, kun saarella on naisiakin. Herrainkerhon aikoihin taisi kuitenkin syntyä perinne saariolympialaisista, joista on vieläkin salin kirjakaapin päällä muistona rivi pokaaleita. Olympialajeihin sisältyi mm. Estholmenin maratonpokaali: hiekkarannalla oli lähtöpiste ja saari oli kierrettävä kerran vapaavalintaisella tekniikalla, kunhan pääsi takaisin hiekkarannalle. Epävirallinen ensiaputiimi oli aina paikalla, sillä olympialaisia ei suinkaan pidetty pelkän veden voimin.

Monena vuonna on jaettu myös Ahvenpokaali, jonka saadakseen oli otettava ahven kiinni paljain käsin. Erityisesti arvostan Cannes-pokaalia, josta kukaan ei tiedä mikä se on – oopiumilla on saattanut olla osuutta asiaan. Oma suosikkini on kuitenkin Hyvien aikomusten pokaali, jonka on saanut ainoastaan vieras nimeltä Kreivi von Haneman. Myöhemmin selvisi, ettei kyseessä ollut ihan oikea kreivi. Saarella on muutenkin jaettu ja omittu hulppeita titteleitä: saaren ensimmäinen intendentti julistautui saaren kuninkaaksi ja oli sitä kuolemaansa asti. Estholmenissa ollaankin oltu siitä saakka kuningasmielisiä ja saarella onkin ollut esimerkiksi kuningasmielisten viiri, jonka lanka meni solmuun ja viiri saatiin alas vasta vuosia myöhemmin kun naru katkesi. Viime kesänä naureskeltiin, että olisikin upeaa, kun postimerkin kokoinen Estholmen olisi julistautunut itsenäiseksi kuningaskunnaksi ja saarelle pääsyä varten pitäisi hakea viisumi.

Sinisestä liilan kautta vaaleanpunaiseen liukuvat auringonlaskut, jotka ovat joka ilta vähän erilaiset. Vastapäisen saaren metsän siluetti piirtyy mustana viivana taivaan ja veden väliin. Meri toistaa taivaan sävyjä ja saa ne välkehtimään.

Joka kerta kun olemme saaressa, inboxini tulvii kysymyksiä, joista vähintään puolet koskevat sitä mihin salaseuraan pitää liittyä, että sinne pääsee. Mutta Estholmen ei onneksi ole mikään salaisuus, jonne pääsee vain harvat ja valitut! Sen voi varata ihan kuka tahansa, joko kokonaan oman seurueen käyttöön tai tarvittavan määrän majoitustilaa mökeistä tai päätalon huoneista. Se sijaitsee Suvisaaristossa alle tunnin matkan päässä Helsingistä, saarikausi jatkuu syyskuun loppuun saakka ja vapaita päiviä löytyy tällekin kesälle varmasti vielä jonkun verran. Niitä voi tiedustella saaren superkivoilta intendenteiltä, joiden yhteystiedot löytyvät Estholmenin omilta sivuilta.

Lisää saaritunnelmaa kaipaaville:

Saaristopäiväkirja ~ kuvatulva viime kesältä
Estholmen, vuosi sitten ~ saariterveiset toissavuodelta
Loppukesän Helsinki-vinkit ~ sisältää (muiden vinkkien ohella) konkreettista Estholmen-infoa
Postcards from Estholmen I ~ pieni vilaus saaren värikkääseen historiaan
Postcards from Estholmen II ~ venevajakuvia, koska niitä ei voi olla liikaa
Boys of summer ~ vanhoja saarikuvia monen vuoden takaa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Maailman kaunein televisio

Kaupallinen yhteistyö: Samsung

Kotikuvissamme on viime kuukausina vilahdellut televisio, joka on herättänyt enemmän kysymyksiä kuin yksikään kenkäparini koskaan. En ihmettele, se on nimittäin ensimmäinen oikeasti kaunis televisio, jonka olen itsekään koskaan nähnyt. Saanko siis esitellä: Samsungin Serif TV. Muotoilun takana ovat ranskalaiset suunnittelijaveljekset Ronan ja Erwan Bourollec, jotka ovat suunnitelleet aiemmin pääasiassa huonekaluja. Varmaan juuri siksi Serif TV on television historiassa ensimmäinen telkku, jota katselee ihan ilokseen myös silloin kun se on kiinni.

Saimme television yhteistyön tiimoilta kokeiluun ja 32-tuumainen kaunotar on osoittautunut täydelliseksi huushollin nykyisiin tarpeisiin. Retrohenkinen muotoilu tuo mieleen taulun, sirot jalat täydentävät kokonaisuuden. Jalat saa myös irti, jos television tahtoo sijoittaa jonkun tason päälle, mutta itse rakastan jalkojen keveyttä ja television siirreltävyyttä.

Televisio on perinteisesti olohuoneen alttari, jonka ehdoilla sisustetaan koko muu huone. Monissa asunnoissa se onkin vähän käytännön sanelema juttu, sillä neliöt ovat usein kortilla eikä tila välttämättä taivu kovin monenlaisiin ratkaisuihin. Omilla jaloillaan seisova Serif TV on kuitenkin kaikessa keveydessään nerokas, koska ketterällä televisiolla ei ole pakko olla kodissa kiinteä paikka, vaan sen voi siirtää tilanteen mukaan sinne missä sitä halutaan milloinkin katsoa. Pitkä antennipiuhamme siirtyisi vaivattomasti mukana, mutta emme tarvitse sitä kovin usein, koska katsomme harvoin televisiokanavia – käytämme pääasiassa älytelkun sovelluksia Netflixista HBO Nordiciin ja internetiin, jonka kautta voi katsoa mm. Areenan ja Katsomon ohjelmia.

Entinen graafinen suunnittelija arvostaa myös Serif-nimeä, joka tulee typografian maailmasta: television sivuprofiili tuo mieleen päätteellisen eli serif-fontin väkäsillä varustetun l-kirjaimen.

Jännä muuten, miten ajatus televisio-ohjelman katsomisesta silloin kun se lähetetään on alkanut viime vuosina tuntua auttamattoman vanhanaikaiselta. Tiedän toki, että maailma on yhä täynnä ihmisiä, joiden arkea aamutelevisio tai iltakymmenen uutiset rytmittävät, ja hyvä niin. Ihminen tarvitsee rutiineita, on meilläkin omamme. Meillä televisiota katsotaan joskus olohuoneen sohvalla, joskus työhuoneessa: leffa pyörii taustalla samalla kun hoidamme asioita, jotka eivät vaadi kovin intensiivistä keskittymistä. Useimmiten avaamme television kuitenkin makuuhuoneessa, sadepäivänä, kun haluamme pysyä sisällä ja ottaa iisisti, tai pitkän päivän jälkeen, kun ylikierrokset on saatava alas. Siihen tarkoitukseen toimii parhaiten jakso tai pari jotain kepeää tv-sarjaa, jossa kukaan ei kuole eikä mikään räjähdä. (Varsinkaan koirat eivät saa kuolla. Tivaan Jarnolta jokaisen hänen valitsemansa leffan ja sarjan alussa, että eihän tässä kuole koiria.)

Kuvat ovat edellisen kotimme makuuhuoneesta, jonka pehmeään sisustukseen televisio upposi täydellisesti. Sänky oli makuuhuoneen ainoa iso kaluste, kaikki muu oli kevyttä ja liikuskeli huoneessa television lailla vähän tarpeen ja tilanteen mukaan. Uusi makuuhuone tulee näyttämään vähän toisenlaiselta – sitten kun jossain vaiheessa saadaat tavarat paikoilleen – joten aika kivaa, että kerkesin vielä ikuistaa vanhan makkarin sellaisena kuin se tuolloin oli. Näin ensimmäisenä aamuna taivaan kattojen yllä – ja tuon Aappo Härkösen Kaukametsä-ryijyn vuodelta 1956. Meksikosta tuodut lampaankarvatöppöset odottivat sängyn vieressä aamukahveja parvekkeella, olkoonkin että useimmiten join aamukahvin sängyssä.

Teknistä tietoa sitä janoaville! Meidän 32-tuumainen telkkumme näyttää Full HD -resoluutioista kuvaa, kaikista suurin malli on 40-tuumainen ja toistaa kuvaa 4K Ultra HD -tarkkuudella. 24-tuumainen mini yltää HD Ready -tarkkuuteen. Kaikki kolme mallia ovat älytelkkuja, joissa on wifiyhteys, bluetooth-äänentoisto ja laadukkaat sisäänrakennetut kaiuttimet, jotka toistavat Dolby Digital Plus -elokuvaääntä. Lyhyesti sanottuna telkusta löytyy enemmän kuin kaikki ne asiat, joita keskivertokatsoja hoksaisi edes toivoa.

Rumaa piuhaviidakkoa ei tarvitse muuten katsoa edes telkun takana, sillä takaosan tekniset liitännät peittää magneeteilla kiinnittyvä kaunis, kudottu kangaslevy. Jopa käyttöliittymä on kaunis ja sen taustavärin saa valita itse – minä olen tietysti kaikkien suunnattomaksi yllätykseksi valinnut persikkaisen vaaleanpunaisen.

Esteetikon silmää hivelevien televisioiden joukkoon on muuten liittynyt sittemmin toinenkin Samsungin malli nimeltä The Frame. Kannattaa kurkata, jos taideteosta muistuttava, seinään kiinnitettävä televisio kiinnostaa. Superkaunis sekin. Mahtavaa, että elektroniikkamarkkinoilla on herätty viimein siihen, että laitteiden ei tarvitse aina näyttää niin laitteilta, vaan niiden muotoilun voi ajatella kokonaan uusiksi ja suunnitella niitä saumattomaksi osaksi sisustusta.

Plussaa siitä, että telkun päälle voi pistää vaikka maljakon.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Flow like Harlem River

Sunnuntaina levylautasella: hitaasti svengaavaa, savuista musiikkia, jonka yksinkertaiset melodiat uivat ihon alle ja tekevät olon utuiseksi. Kolmekymppisen amerikkalaisen laulaja-lauluntekijä Kevin Morbyn Harlem River on vaeltavan sielun rakkauskirje New Yorkille. Akustisen ja sähköisen kitaran yhdistelmä luo kappaleeseen hienon jännitteen ja tunnelman, joka voisi olla peräisin melkein miltä tahansa vuosikymmeneltä tästä taaksepäin, vaikka kappale on levytetty vain muutama vuosi sitten. Tämä biisi oli muuten viimeisimmän DJ-keikkani ensimmäinen ja viimeinen kappale. En saa tästä tarpeekseni eikä kukaan muukaan onneksi esittänyt reklamaatioita.


☊ KEVIN MORBY – HARLEM RIVER

Vanha hirsitalo Lapissa

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Muistatteko viime vuosina syttyneet mökkihaaveeni? Että olisi joku paikka, jonne pääsisi pakenemaan arkea ja kaupungin katkuja. Mieluiten oma, jotta sen saisi laittaa kauniiksi, omalle perheelle sopivaksi, sellaiseksi että siellä voisi viihtyä pidempiäkin aikoja. On kummallista kuinka asioilla on toisinaan tapana järjestyä ihan itsestään, varsinkin kun uskaltaa puhua niistä ääneen.

Vietimme viime joulun kotiseuduillani Lapissa ja kävimme samalla suvun vanhassa hirsitalossa, joka on ollut viime vuosina tyhjillään sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois. Häntä ennen siellä asui isoenoni, sitä ennen koko sukumme 1800-luvulta saakka. Meidän sukuhaara on asuttanut talon toista puolikasta, toinen puolisko on sukulaisten hallussa ja ollut viisikymmentä vuotta tyhjillään. Talo jaettiin kahtia isoisoisäni aikana: oviaukot pistettiin umpeen talon keskeltä ja toiseen päätyyn rakennettiin uusi kuisti ja ulko-ovi.

Taloon pääseminen ei onnistunut ihan ensimmäisellä yrityksellä. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta, ovi oli jäätynyt kiinni eikä piitannut yhtään lukkosulasta, jonka äiti kaivoi taskustaan. Palasimme seuraavana päivänä paikalle lämmittimen kanssa: minä valaisin taskulampulla pilkkopimeää joulukuista päivää, Jarno puhalsi talvenkohmettamaan oveen kuumaa ilmaa ja kymmenessä minuutissa se oli vihdoin auki.

Kiertelimme kylmässä talossa, sen tavaroiden täyttämissä huoneissa, joissa tuoksui puu ja pöly ja vanhojen kirjojen ummehtunut muste. Suvun miesten tekemissä kaapeissa oli isoenon sotamitalit, veljien kirjeet rintamalta ja isoisovanhempien häälahjaksi saatu posliiniastiasto. Piirongin päällä vakavailmeisiä valokuvia, seinillä ryijyt, joita isoäitini ja hänen siskonsa olivat kutoneet. Kipusimme vintille, sen oven eteen oli satanut vähän lunta kuistin seinälautojen läpi. Oven takana odotti vuosikymmeniä samanlaisena seissyt hämärä ja päätyikkunasta valuva valo.

Olin käynyt talossa edellisen kerran seitsemän vuotta aiemmin ja tuntui, ettei sen jälkeen mikään ollut muuttunut tai liikkunut.

Talo on minulle tuttuakin tutumpi, vietin siellä teinivuosinani paljon aikaa. Kun sodassa haavoittunut isoenoni vielä eli, kävimme äidin kanssa häntä auttamassa, laittamassa ruokaa, pitämässä seuraa ja siivoamassa. Tykkäsin pirtin leveistä narisevista lattialankuista, keittiön ikkunan alla rehottavasta syreenistä ja vintistä, jonne ei olisi saanut mennä, mutta menin silti. Haaveilin silloin taidemaalarin urasta ja kaavailin, että harjakattoisesta vintistä päätyikkunoineen tulisi täydellinen ateljee.

Toisina keväinä Tornionjoen tulva nousi tavallista ylemmäs ja yhdistyi läheiseen lahteen raamatulliseksi vedenpaisumukseksi, joka saartoi talon. Rantaa pitkin pujotteleva kapea ajotie jäi tulvan alle eikä talolle päässyt autolla tai jalan – ainoa vaihtoehto oli kuljettaa kauppakassi perille veden yli. Toimitin tehtävää mielelläni, sillä tykkäsin soutaa ja liikuskelin usein veneellä. Matkalla nousi kerran ukkosmyrsky ja alkoi sataa kaatamalla. Olin jo läpimärkä, joten sidoin veneen köydellä kiinni tieviittaan ja hyppäsin vaatteineni uimaan, asfalttitie tuntui veden alla. Kananmunakennot ja paperipussiin pakatut tomaatit kastuivat kauppakassissa, joka odotti veneessä, mutta isoeno ei ollut moksiskaan kun pääsin lopulta perille.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt melkein 150 vuotta sukumme historiaa häistä ja syntymäpäivistä hautajaisiin ja sotiin. Minun isoäitini syntyi tässä talossa! Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti kahdeksantoista vuotta sitten.

Taloon liittyy paljon tarinoita. Surullisia, kuten sotavuosien evakkotaival, tai se kerta vuonna 1918, kun taloon saapui iltamyöhäsellä väsynyt kulkumies, joka pyysi huikopalaa ja yöpaikkaa. Hänet toivotettiin tervetulleeksi eikä kukaan aavistanut, että hän toisi mukanaan lavantaudin. Se vei hautaan niin kulkumiehen kuin talon iäkkään isännän ja hänen opettajaksi vastikään valmistuneen tyttärensä, joka oli juuri saanut tiedon ensimmäisestä työpaikastaan.

Ja onnellisia tarinoita, kuten tämä talon historian alusta: 1870-luvulla jokivarressa vietiin joutokarja Tornionjoen saariin laiduntamaan, aitoja ei tarvittu. Syksyn tullen lampaat haettiin takaisin mantereelle, laumat olivat sekoittuneet ja jokainen talo kävi poimimassa joukosta omansa. Talon pihalle tuli naapurikylän tyttö hakemaan perheensä lampaita. Talon nuori isäntä jutteli tytön kanssa pihalla ja sanoi tämän lähdettyä: tuon tytön kanssa puhun toistekin. Näin kävi ja pian lampaanhakija tuli nuorikkona taloon, kapioineen kuten tapa oli. Hänen tuomanaan taloon tuli pehmeän mustapintainen suuri kaappi, sydänkaiverruksin koristeltu. Tämä nuori isäntä oli sama, joka kuoli vanhana miehenä lavantautiin. Minä olen hänen pojantyttärentyttärentyttärensä. Kaappi seisoo pirtissä yhä.

Isoenoni kasvatti hevosia. Silloin kun me tulimme Australiasta Lappiin lomalle ja jäimme sille tielle, hän oli jo vanha eikä niitä enää ollut. Jäljellä oli vain pihasaunan ulkoseinään ripustetut hevosenkengät, puoliksi luhistunut talli ja villiintyneet niityt. Reet, kirkkokärryt, satulat ja suitset oli kannettu riiheen, kun viimeinen hevonen oli lähtenyt tilalta. Minä olin paitsi aspiring artist myös hevoshullu enkä puhunut paljon muusta, niinpä isoeno suunnitteli kuinka minun hevosilleni voisi rakentaa laitumen talon ja ladon väliin, tilan kaikkein kauneimmalle niitylle, jonka takaa alkoi tiheä metsä. Pian minulla olikin kesäisin lainahevosia – ne olivat vain toisen talon niityllä. Asuimme silloin isoenon ja isoäidin muutama vuosi aiemmin kuolleen siskon vanhalla maatilalla, joka sijaitsi kilometrin päässä lahden toisella puolella.

Siihen siskonkin tilaan liittyy muuten tarina. Isoäitini ja -enoni olivat tosiaan kaksoset, suuren sisaruskatraansa nuorimmat, jotka pitivät aina yhtä. Silloin kun isoäiti asui vielä aviomiehensä – minun pappani – rakentamassa rintamamiestalossa, jonka me tunsimme mummolana, hänellä ja kaksosveljellään oli suora näköyhteys toistensa taloihin, vaikka niiden välissä oli kilometrin verran matkaa. He halusivat nähdä milloin toinen menee nukkumaan, sen tiesi siitä, että valot sammuivat. Ja kun isoäiti oli liian vanha asuakseen enää yksin ja hän muutti meidän luoksemme siskonsa taloon sinne lahden toiselle puolelle, isoeno hakkautti metsään linjan, jotta näki lahden yli meidän ikkunoihimme. Kaksosilla oli katkeamaton yhteys toisiinsa kuolemaansa asti.

Tornionjoen rannalla sijaitsevan tilan kohtalo on ollut viime vuosina koko perheen murheenkryyni. Asuinrakennus on iso ja kaipaa kipeästi kunnostusta, johon kellään ei ole riittänyt resursseja. Olen itsekin nähnyt ränsistyneessä tilassa vain kaikki sen ongelmat: talon hitaasti rapistuvan maalipinnan, nuohoamattomat hormit ja hiiret. Vuosikymmeniä käyttämättöminä olleet huoneet, joissa on aiempien sukupolvien tavaraa melkein kattoon asti. Kärsineet pinnat, vanhat pinkopahvit ja kymmenet tapettikerrokset. Notkahtaneen ladon. Pahasti villiintyneen pihan, jossa syreenien, omenapuiden ja marjaviinipensaiden seassa rehottaa valtavina puskina nokkosia, maitohorsmia ja angervoa. Varastoksi muuttuneen saunarakennuksen, jonka säänpieksemissä terassilaudoissa kasvaa jäkälää.

Kuvassa kajastaa keskiyön aurinko: kello on siinä puoli yksi yöllä ja aurinko osuu vielä talon kattoon. 

Palataan vielä viime jouluun, siihen hetkeen kun Jarno sanoi paluumatkalla pienen hiljaisuuden jälkeen eikö tuosta talosta saisi meille täydellisen lomapaikan ja minun päästä kuului NAKS, soitin äidilleni ja sitten kaikki olikin toisin.

Ei kai kukaan järkevä ihminen ala kunnostaa tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa reippaasti yli satavuotiasta taloa itselleen kakkoskodiksi. Mutta onneksi me olemmekin samalla tavalla sekaisin. Idea tuntui itsestäänselvällä tavalla oikealta heti, kun se sanottiin ääneen. Ja lopulta: talonpuolikas olisi muutenkin ollut vääjäämättä kohtaloni. Olenhan se sukupolvi, jonka käsiin se seuraavaksi siirtyy.

Niinpä ajelimme takaisin pohjoiseen toukokuussa heti kun lumet olivat sulanneet ja talveksi suljetut vedet oli käännetty takaisin päälle. Olimme varustautuneet kolhunkestävillä saappailla, raksavaatteilla ja vakaalla päätöksellä tyhjentää kolmessa päivässä talosta kaikki tarpeeton. Nämä kuvat ovat siltä reissulta.

Emme ole perinnerakentamisen ammattilaisia emmekä todellakaan vielä tiedä mitä kaikkea talolle pitää tehdä, miten kaikki onnistuu ja kuinka suuri työ siinä on, paljonko se kaikki tulee maksamaan ja mistä revimme siihen rahat. Omat haasteensa asettaa se, että hallussamme on talosta vain puolikas, jota on huomattavasti vaikeampi kunnostaa kuin kokonaista taloa. Mutta onneksi meillä ei myöskään ole aikataulua, suorituspaineita tai mitään pakkoa kiiruhtaa. Puolikkaastamme löytyy sentään sähkö, juokseva vesi ja sisävessa, ja viidestä huoneesta kaksi – suuri pirtti ja pieni keittiö – ovat sellaisenaan asuttavassa kunnossa. Olemme siis ajatelleet alkaa hissuksiin viettää siellä aikaa ja katsella samalla mitä talossa pitää ja kannattaa tehdä. Hiljaa hyvä tulee.

Nyt me olemme taas täällä. Projekti etenee ja kaikenlaista on jo tapahtunut, mutta nyitään nyt lanka kerrallaan tätä tarinaa auki. Samalla kun olemme osa talon 150-vuotisen historian luonnollista jatkumoa, meille tämä on vasta alku.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Heinäkuun helteeseen ~ Harvest Love

Musiikkivinkki perjantaihin! Australialainen laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti Tash Sultana tekee ihanaa musiikkia, joka sulaa kesäpäivään kuin jäätelö sormiin. Hän sai ensimmäisen kitaran lahjaksi isoisältään kolmen vuoden vastaanottavaisessa iässä ja loppu onkin historiaa. Rakastan tämän just julkaistun uuden sinkun livevedon säröistä kitarasoundia ja raukeaa tunnelmaa – ja onhan tuo ääni aivan uskomaton! Jos kolahtaa sinnekin niin kannattaa pitää nimi mielessä, sillä naisen debyyttialbumi Flow State julkaistaan elokuun lopussa.


☊ TASH SULTANA – HARVEST LOVE

Hello Punavuori

Seuraa ensimmäiset kuvat uudesta kodista! Instagramia seuraavat tietävätkin, että Ullanlinna vaihtui Punavuoreen. Uudet kulmat ovat vilkkaammat kuin vanhat ja vähän jännitin etukäteen pitäisikö raitiovaunujen kolina hereillä öisin ja ahdistaisiko olla kaiken keskellä heti ulko-ovesta astuttuaan. Ihan suotta mietin – olin jo rakastunut siinä vaiheessa kun seisoimme laatikkomeren keskellä ja mietimme mistä lähtisimme liikkeelle.

Makuuhuone ennen kuin kannoimme sinne sänkyä tai laatikoita. Ei näytä tällä hetkellä yhtään näin seesteiseltä.

Muuttosamppanja Jarnon ja Outin kanssa! Koska aina tulee vähän yllätyksenä, että se muutto hoitui sittenkin.

Uuden kodin sijainti on itseasiassa aika täydellinen: lähimpään puistoon on sama matka kuin keskelle vilkkainta vilinää. Raitiovaunujen kolina kuuluu, jos kuuntelee. Usein kuuntelen, jätämme ikkunan auki jopa yöksi – olen yllättänyt itseni nauttimalla tunteesta, että elämä on niin lähellä. Silti tuntuu, että asuntoa ympäröi näkymätön kupla, joka suojelee meitä, luo pehmeän seinän meidän ja maailman väliin. Koti on vielä täysi kaaos, mutta olen siellä silti rauhallisempi kuin olen ollut kuukausiin, olen alkanut jopa nukkua pitkästä aikaa kokonaisia yöunia. Se on onni, josta tiedän vasta nyt herättyäni koko kevään ja tähänastisen kesän viimeistään aamuviideltä.

Asunto tulvii valoa: työhuoneeseen ja makuuhuoneeseen tulee aamuaurinko, koira on yleensä siirtynyt aurinkolänttiin jatkamaan uniaan siinä vaiheessa kun me heräämme. Olohuoneeseen ja keittiöön osuu ilta-aurinko sakenevaa hämärää halkovina juovina. Keittiön pöydän äärellä on istuttu jo ensimmäiset illat ystävien kanssa, vieraiden kutsuminen on nopein tapa tehdä kodista koti.

Tunnen ihmisiä, joille on melko lailla sama missä ja miten asuvat, kunhan neliöhinta ja kulkuyhteydet ovat kohdallaan ja kylpyhuoneessa on paikka pesukoneelle. En ole ikinä kuulunut heihin. Koti, sen lähiympäristö ja sijainti on aina ollut minulle jotenkin supertärkeä. Ei sillä tavoin, että alueen pitäisi olla hieno tai asunnon tietynlainen, vaan siten, että paikka tuntuisi tavalla tai toisella omalta. Olen maksanut ilolla enemmän siitä, että saan asua ympäristössä, joka ruokkii sielua, ja tinkinyt mieluummin muusta.

Rempseästä kaaoksesta löytyy oman kodin ja työhuoneen tavaroiden lisäksi Jarnon studioon ja mökkiprojektiin menevää kamaa – vielä kun ehtisi viedä ne pois jaloista. En olekaan vielä kertonut mökkiprojektista blogin puolella, palaan siihen pian.

Olen asunut toki kaikenlaisissa paikoissa, joskus kotini on ollut kuvankaunis mutta kadut ympärillä levottomat, joskus taas ympäristö on hurmannut niin että olen antanut anteeksi kaikki asunnon puutteet. Olen ollut onnekas, lähes jokainen osoite on tuntunut omalta, sellaiselta että sinne on mielellään palannut päivän päätteeksi. Jopa se alle yhdeksäntoistaneliöinen muovimattoinen yksiö, johon ei mahtunut muuta kuin sänky ja johon oli kesäisin paistua, sillä aurinko paistoi sisään koko päivän – mutta siinä oli melkein koko seinän kokoinen ikkuna josta näki kattojen yli ja sisäpihalta pääsi puikkelehtimaan kaupungin parhaan kirjadivarin takaovesta sisään.

Asuin pitkään kämppäkavereina hyvän ystäväni kanssa ja tämä onkin nyt ensimmäinen koti, johon varsinaisesti muutan Jarnon kanssa. Olemme ehtineet asua yhdessä jo pari vuotta, mutta tuntui silti juhlalliselta kantaa ensimmäistä kertaa muuttolaatikoita molemmille uuteen ja virallisesti yhteiseen osoitteeseen. Sillä on väliä: kenenkään ei tarvitse antaa tilaa tai ottaa paikkaa jostain olemassaolevasta järjestyksestä, vaan uuteen kotiin rakennetaan yhdessä elämä arkirutiineineen ja kaapin paikkoineen.

Koti on vielä kesken, niin keskeneräinen ettei mitään edes kannata laittaa liian ajatuksella vielä paikoilleen, koska ihan kohta alkaa remontti ja kaikkea pitää kuitenkin vielä siirtää, pakata pois tai suojata. Silti se on jo koti, ihan oikea sellainen, elävä ja hengittävä, sisäänsä sulkeva. Suojasatama Punavuoren keskellä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kesän suosikkivarusteet

Moro maanantai-iltaan! Tutkailin tässä säätiedotusta, joka näyttää lämpöä koko alkavan viikon edestä. Täydellistä, sillä ajattelin muutto- ja remppatohinoista huolimatta viettää tällä viikolla vähän aikaa myös ulkona. Kokosin listan tämänhetkisistä kesäsuosikeistani, joista jotkut ovat uusia, toiset jo vanhoja tuttuja. Osa on saatu blogin kautta, ne merkkasin tähdellä*.

Patinoituneella puulla koristettu messinkirengas on kirppikseltä eurolla poimittu vintagelöytö ja tuo kesäpukeutumiseen tuulahduksen 70-lukua. Tämänhetkinen suosikkiasuni on sandaalit, simppeli musta spagettiolkaiminen silkkimekko ja tämä rengas. Jos on viileää, vedän silkkimekon päälle jonkun villapaidan. Yksinkertaiset asiat kiehtovat nyt kun pää vilisee monimutkaisia suunnitelmia.

Kesän lempituoksu* on Atelier Colognen Orange Sanguine, jonka sain postissa sen jälkeen kun olin käynyt nuuhkimassa uuden sarjan tuoksuja – kiitos yllätyslahjasta! Se oli ehdoton suosikkini, paahteinen kesäpäivä suljettuna pulloon: italialaista veriappelsiinia, jasmiinia ja santelipuuta. Tekee mieli matkustaa Caprille ja viettää loma uikkarissa ja hellehatussa lukien kirjoja jossain salaisessa rantapoukamassa.

Kaikki merkin tuoksut ovat sitruspohjaisia, mistä menin aluksi vähän sekaisin, koska rakastan kaikkea sitruksista. Tuoksuja on saatavilla Suomessa ainakin Stockalla ja niitä kannattaa mennä tuoksuttelemaan ajan kanssa, koska valikoima on laaja.

Merkillä on ihana tarina: sen perustivat Sylvie Ganter ja Christophe Cervasel, jotka yhteinen työpaikka New Yorkissa toi yhteen. Ensin oli yhteinen unelma tuoksumerkistä, joka ammentaisi legendaarisisten Eau de Cologne -tuoksujen eleganssista ja raikkaudesta, sitten syntyi rakkaus ja lopulta yhteinen yritys nimeltä Atelier Cologne.

Helppo ja huoleton verkkokassi on paras kesäkassi. Okei, se on myös hivenen epäkäytännöllinen, koska pikkutavarat putoilevat helposti sen läpi. Verkkokassit ovatkin omiaan kauppakassiksi tai ylimääräiseksi roudauskassiksi, jossa kirppislöydöt, kirjastokirjat tai uikkarit ja pyyhe kulkevat kotiin.

Verkkokasseja saa melkein joka paikasta, mutta jos haluaa panostaa autenttiseen ja alkuperäiseen, Iso Roobertinkadulla sijaitseva pikkuputiikki nimeltä Anne’s Past & Present myy klassisia verkkokasseja, joita on valmistettu samanlaisina jo kauan: ranskalainen Filt on tehnyt näitä kasseja vuodesta 1860 saakka, nykyiset tehdään luomupuuvillasta (oma kassini* on Filtin). Tanskalainen Orskov puolestaan on valmistanut kassejaan vuodesta 1953 ja heidän valikoimista löytyy mm. puuterinvärinen versio. Annen kaupassa kannattaa muutenkin piipahtaa, sieltä löytyy kaikkea kaunista vinkeästä keramiikasta vintagetavaroihin ja ranskalaisiin puutarhakalusteisiin.

Ruksi kalenteriin: nyt on vihdoin löytynyt luonnonkosmetiikan rintamalta täydellinen kasvoille tarkoitettu aurinkovoide! Yksi tuote, toistan, yksi tuote, joka tarjoaa riittävän suojan auringolta, kosteuttaa ja tasoittaa ihon sävyä niin ettei sen jälkeen tarvitse enää mitään meikkiä. Lisäksi se tuoksuu hyvältä, levittyy silkkisesti ja jättää ihon hehkuvaksi ilman liiallista kiiltoa – voiko muuta enää toivoa?

Mádaran Plant Stem Cell Age-Defying Face Sunscreen SPF 30 on kevyesti sävyttävä ja ihoa tasoittava aurinkosuoja* ikääntyvälle iholle. Saan joka kesä työni puolesta kokeiluun tukun erilaisia aurinkotuotteita ja tämä on yksi niistä harvoista, jonka ostan takuulla itse sen jälkeen kun testipakkaus on tyhjentynyt. Tästä löytyy muuten myös vartalolle tarkoitettu versio, oiva sekin.

Tämänkesäiset lempisandaalit ovat Samujin. Ostin ne kirppikseltä naiselta, jolle ne olivat pienet ja tunsin itseni hetken ajan tuhkimoksi, sillä minun jalkoihini ne solahtivat täydellisesti. Konjakinruskea nahka on kesäklassikko eli sopii kaikkeen. Suomen kesä on liian lyhyt kenkäkriiseihin.

Minua riivasi joskus pakkomielle olla kesäisin ruskeaksi paahtunut jumalatar ja vietin jokaisen liikenevän hetken lähimmässä aurinkoläntissä. Olen viime vuosina päässyt pahimman yli, koska kuumalla on itseasiassa aika kivaa hengata varjossa ja päivetyksen saa purkistakin ilman auringossa olemisen riskejä. Säärille levitän useimmiten pelkkää öljyä, se riittää tuomaan kevyen rusketuksen esiin. Havaijilaisen Mahalon Vacation Glow -vartalo- ja hiusöljy* on Naturellesta ja suosikkini jo parin vuoden takaa: kullanhohtoinen öljy tuoksuu onnelta ja taikoo lomatunnelmaa kalpeisiinkin kinttuihin. Loput voi sipaista kämmenistä hiusten latvoihin (ja olla siis sittenkin vähän jumalatar).

Frency & Mercuryn aurinkolasit* ovat Trend Opticin kesän valikoimista. Liukuvärjätyt linssit saavat harmaatkin päivät näyttämään 70-luvun polaroid-valokuvalta. Rakastan niiden siroutta ja keveyttä ja sitä kuinka ne onnistuvat jotenkin tekemään kaikista sinnepäin kyhätyistä asuista kokonaiset. Sellaiset aurinkolasit ovat ehdottomasti parhaat, eikä näitä tarvitse edes riisua auringonlaskun jälkeen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Muuttopäivä

Muutto meni niin kuin muutot nyt menevät. Tavalla tai toisella maaliin, vaikka jossain vaiheessa matkaa tulee aina epätoivo ja tekee mieli a) lahjoittaa omaisuus kissojen katastrofiyhdistykselle ja muuttaa hotelliin, b) tuikata tavarat tuleen tai b) paeta paikalta, sulkea puhelin ja leikkiä, ettei tiedä mistään muutosta mitään. Ilmiö on sama oli tavaraa sitten vähän tai paljon, meillä sitä toki oli ns. hitosti. Asunnossa oli paljon neliöitä ja monta huonetta, joista jokaisessa kalusteita kookkaista kaapeista sohviin ja pöytiin. Puhumattakaan kaikista 50-luvun raheista ja jakkaroista, joita en näköjään pysty kirppiksillä ohittamaan.

Kiire tuli kuten aina, mutta onneksi edellispäivän pakkausurakkaan osallistunut ystävämme Outi tuli avuksi vielä muuttopäivänäkin. Kamat olivat muuttopäivän aamuun mennessä kaikki lajiteltuina laatikkoihin, mutta pinnoiltaan arimmat kalusteet ja isot kasvit kaipasivat vielä suojausta. Keräilimme hetken itseämme takeaway-kahvin ja karjalanpiirakoiden äärellä, sitten alkoi vimmattu kääriminen ja kelmutus. Luulin olevani hyvä organisoimaan, pakkaamaan ja roudaamaan, mutta sitten muistin olevani amatööri verrattuna Outiin, jolla on vuosien kokemus myymälävisualistin työstä – eli esimerkiksi juurikin siitä, miten isot, hankalat ja painavat asiat suojataan (ja varustetaan varoituksilla) niin, että ne pysyvät ehjinä kuljetuksen ajan. Tuotantotiimi Pyy-Jussila sai homman haltuun päätähuimaavalla vauhdilla ja minä sain keskittyä organisoimaan kokonaisuutta.

Niin kiire ei sentään ollut, ettei tuotantotiimin toinen jäsen olisi ehtinyt heittää pari skeittitemppua keskellä Tehtaankadun jalkakäytävää ennen kuin rahi ja skeittilauta pakattiin autoon.

Muuttomiehet, joihin Jarno suhtautui etukäteen suurella epäluulolla, osoittautuivat kullan arvoisiksi: he olivat oikeilta ammateiltaan palomiehiä ja saivat isojenkin kaappien nostamisen näyttämään helpolta. Tuotantotiimi Pyy-Jussila sai paljon kiitosta erinomaisesta työstään tavarakuorman suojaamisessa, minä sain (varmaankin säälistä) kunniamaininnan pakkausurakan johtamisesta.

Annika laati muuten tovi sitten erinomaisen oppaan onnelliseen muuttoon. Itse lisäisin listaan muuttomiesten palkkaamisen. Olen tehnyt viimeiset kolme muuttoa muuttomiesten avulla ja sen ansiosta oli esimerkiksi tällä kertaa aikaa ja energiaa napata pari kuvaa muistoksi.

Kerkesin myös vastaan uuteen osoitteeseen ohjaamaan tavaroita suoraan oikeisiin paikkoihin, mikä nopeuttaa ja helpottaa huomattavasti uuden kodin saattamista asumiskuntoon. Allaolevan kuvan nimi on “Outi Pyy varaa päättäväisellä olemuksellaan parkkipaikkaa matkalla olevalle muuttorekalle”.

Havaintoja purkuoperaatiosta: miten purkaminen on aina niin paljon nopeampaa kuin pakkaaminen? Lainalaatikoiden pinot tuntuvat sen sijaan paljon suuremmilta määränpäässä kuin lähtöosoitteessa ihan kuin ne olisivat hilpeästi lisääntyneet matkalla. Seisoin uuden kodin ovella ja osoitin sormella suuntaa, sohva tuonne, nämä laatikot tänne, tuota en muistanut omistavani, jätä vaikka siihen.

Iltaan mennessä vanha koti oli tyhjä.

On eriskummallista kuinka asunto on muuton jälkeen yhtäkkiä vain asunto eikä enää kenenkään koti. Mykät seinät, joista äänet kimpoilevat kuin kuulat. Tunnistin ovenkarmit ja lattialautojen narinan, mutta en saanut enää kiinni tuttuuden tunteesta. Hetken ajan kaikki tuntui unelta, Tehtaankadulla vietetyt kolme vuotta ja kaikki siellä tapahtunut.

Koirat juoksentelivat villisti ympyrää tyhjissä huoneissa, kunnes hiljaisuus sai heidät kiinni. Juno mökötti kun sen lempisohva ja kaikki viltit olivat kadonneet, Luna kiertyi närkästyneelle kerälle kylmän takan eteen odottamaan lähtöä.

Olin viimeinen, joka lähti. Oli jo myöhä, kesäillan ohut kajo valaisi vielä huoneet. Kävin jättämässä hyvästit parvekkeelta aukeavalle näkymälle Telakkarantaan. Seisoin hetken keskellä tyhjää olohuonetta, katselin sen vaaleanpunaista seinää. Sitten jätin avaimet takanreunukselle, kävelin ovelle ja painoin sen kiinni. Otin postiluukusta pois lapun, jossa luki Stella ja Jarno. Sen alla oli vielä minun ja entisen kämppäkaverin sukunimi.

Viiden kerroksen mittainen koliseva hissimatka kohti katutasoa: monta sekuntia aikaa tehdä rauha kaiken kanssa, nielaista pala kurkusta ennen kuin uusi elämä alkaisi kohista ympärillä ja imaisisi minut mukaansa.

Mukulakivinen matka uuteen osoitteeseen oli lyhyt, mutta ehdin juuri napata valokuvan pienestä perheestäni ja auringonlaskun värittämistä pilvistä kadun päässä. Jalat painoivat, mutta olo oli kevyt, leijuva kuin tuulenpuska olisi voinut kuljettaa minut kotiin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

That’s how I know I’ve found you

Australialainen laulaja-lauluntekijä Dustin Tebbutt oli minulle uusi tuttavuus, ehkä teillekin? Pehmeästi helkkyvää indie folkia tekevä aussi hurmasi puhtaalla, rehellisellä rakkauslaululla nimeltä First Light, joka osui vastaan internetin villissä viidakossa. Sopii hyvin sadepäiviin, jotka ovat kuluneet puuhaten uutta kotia kuntoon. Valoa perjantaihinne! Palataan kohtapuolin muuttotunnelmiin.


☊ DUSTIN TEBBUTT – FIRST LIGHT

Muuttamisen ihanuudesta ja hirveydestä

Huusholliamme on tällä viikolla kohdannut kriisi nimeltä muutto.

Ihanaa muuttamisessa: uuden alun mahdollisuus. Saa käydä kaikki tavarat läpi ja pohtia mitä haluaa ottaa mukaan, millaisen arjen haluaa. Kaappeja tonkiessa löytyy unohtuneita aarteita kuten vanhoja kuvia ja kirjeitä, joita selaamalla saa helposti välteltyä pakkaamista vaikka kuinka kauan. Uuden kodin sisustuksen pohtiminen! Rakennamme nyt ensimmäistä oikeasti yhteistä kotia, sellaista johon muutamme yhdessä. Sitä on odotettu ja nyt se tapahtuu.

Hirveää muuttamisessa: ihan kaikki muu. Infernaalisen säädön ja hoidettavien asioiden määrä. Sähkösopimus, osoitteenmuutos. Muuttolaatikot, muuttoauto, loppusiivous (jumalille kiitos Freskasta). Me muutamme berliiniläisittäin keittiö mukanamme, joten kaiken perussäädön lisäksi listalta löytyy asioita kuten kaasuhanan sulkeminen, taloyhtiön vesisulku, liesituulettimen purku ja se miten hitossa liikutetaan kolmemetristä kivitasoa.

On myös sekopäistä miten paljon sitä tavaraa on, vaikka kuinka on raivannut kaappeja pitkin alkukesää ja kierrättänyt eteenpäin kaiken tarpeettoman. Kivaahan se on pakata taideteoksia, lempikirjoja, kauneimpia kenkiä ja rakkaimpia kiviä, mutta kummasti ei inspiroi ollenkaan niin paljon lajitella laatikkoihin ikkunantiivistysnauhaa, astianpesuaineita tai talvihanskoja, joista ei just nyt heinäkuun kynnyksellä halua tietää mitään.

Kaikki käytännön asiat ovat sujuneet ihan aikataulussa eikä minkään suhteen ole tullut takapakkia, mutta siitä huolimatta tuntuu koko ajan siltä, että sydän tulee rinnasta ulos. Ihan kuin leposyke olisi sataviisikymmentä, vaikkei ole. Olen nukkunut huonosti ja heräillyt siihen että on kuuma ja sitten kylmä, ravannut aamuviidestä eteenpäin pissalla puolen tunnin välein ja luovuttanut koko nukkumisen suhteen seiskaan mennessä. Hirveää olla uuvuksissa siksi, että on öisin niin kiireinen. En voi edes kuvitella miltä krooniset uniongelmat tuntuvat, kaikki sympatiani heille jotka niistä kärsivät.

Yksi päivä kun käärin lautasia pyyhkeisiin mietin, että tässä pakataan kokonainen elämä. Ei ole kyse vain lautasista, vaan kaikista niistä kerroista kun niillä on syöty, kaikista keittiön pöydän äärellä vietetyistä illoista ja käydyistä keskusteluista, yhdessä kokatuista aterioista. Itse lautaset ovat lopulta merkityksettömät kaiken muun rinnalla. Mutta kun jokaiseen esineeseen tiivistyy symbolista arvoa, alkaa pakkaaminen kuristaa hiukan kurkkua.

Olen elänyt melko juuretonta elämää ja muuttanut miljoona kertaa, aloittanut alusta milloin missäkin, muuttanut joskus ihan päähänpistostakin. Luulisi, että olisin jo paatunut eikä uuteen osoitteeseen muuttaminen tuntuisi tässä vaiheessa enää miltään, mutta olen tainnut päinvastoin herkistyä vuosien mittaan. Uusi koti tuntuu yhtäkkiä hirveän isolta muutokselta, vaikka kaikkein isoimmat ja tärkeimmät asiat pysyvät samoina. Mietiskelen ja jännitän kaikkea pientä ja kummallista, kuten sitä miltä tuntuu käydä uudessa lähikaupassa, onkohan lähin puisto kiva paikka ulkoiluttaa koiraa, kuinka paljon pidempi matka on merenrantaan? Onkohan siellä aamuisin kaunis valo, entä kuinkahan paljon enemmän kuuluu ratikkakiskojen kolinaa?

Muistuttelen itseäni, että uusi koti sijaitsee tosiaan vain muutaman korttelin päässä nykyisestä ja nekin kulmat ovat minulle tutut, mutta ei auta. Sydän takoo kurkussa, vaikka kaikki on hyvin, kaikki on reilassa ja kaikki menee kuitenkin hyvin, ellei jopa paremmin kuin odotan.

Kokonaisen elämän pakkaaminen on sujunut omasta henkilökohtaisesta kriiseilystäni huolimatta kohtalaisen hyvässä yhteisymmärryksessä: ei yhtään riitaa, vain pientä hermojen kiristymistä kun tekemisen tavat eivät osu yksiin. Suhtaudumme molemmat toisiin asioihin äärimmäisellä perfektionismilla ja toisiin hyvin suurpiirteisesti – harmi vaan, että täysin eri asioihin. Itsehän esimerkiksi pakkaan valaisimen kääräisemällä sen vilttiin ja nakkaamalla laatikkoon. Kun Jarno pakkaa valaisimen, hän ensin pyyhkii pölyt, sitten irrottaa osat toisistaan, käärii jokaisen huolellisesti kuplamuoviin, teippaa ne kauniisti ja sen jälkeen vasta kaivetaan esiin laatikko, johon osaset asetellaan millintarkkana tetriksenä. Oma perfektionismini kohdistuu kaikenlaiseen täysin epäolennaiseen kuten esimerkiksi kirjojen pakkaamiseen tietyssä järjestyksessä, joka ei liity kirjan kokoon, aihepiiriin tai edes väriin, vaan selittämättömään tapaan, jolla minun päässäni juuri tietyt kirjat nivoutuvat yhteen. Ja kyllä, haluan, että ne matkustavat yhdessä myös uuteen kotiin, koska juuri tämä on tärkeää (ei esimerkiksi se kolmemetrinen kivitaso, jonka siirtämiseen suhteen minulla on tällä hetkellä nolla ideaa).

Elämää keskeneräisyyden keskellä. Muuttolaatikoiden tornit kohoavat huoneiden seinustoilla, mutta niiden keskellä on idyllistä: on muuttoevakkoon Mikon luo lähteneen Juno-koiran oma tuoli, pieni pöytä, kirppikseltä löytynyt jalkavalaisin (viimeinen, joka ei ole joutunut vielä avomieheni pikkutarkan käsittelyn kohteeksi) ja lasi viiniä. Olemme pakkaamisen ohessa polttaneet iltaisin takassa viimeisiä puita ja muuttohygge on ollut kohdallaan, kunhan ei ole katsonut hirveästi ympärilleen.

Huomenna häämöttävään muuttoon on palkattu ihan muuttomiehet, mutta taloudessa vallitsee hienoinen epäluottamus heitä kohtaan ennen kuin miehet ovat edes ehtineet paikan päälle. Sieltä sun täältä kuuluu mutinaa: “Tämä viedään kyllä itse.” “Tästä täytyy kyllä suojata nämä kulmat, kun ei ne kuitenkaan varo niitä.” Saa nähdä mihin he saavat koskea vai käykö tässä niin, että epäilevä pohjalainen kantaa kaapit ja kalusteet muuttoautoon yksin sillä välin kun muuttomiehet seisovat pitämässä ovia auki.

Hjördis tuli avuksi pakkaamaan Juno-koiran leluja ja suoritti tehtävää ansioituneesti, kunnes nukahti omistajansa polvitaipeeseen. En kestä tuota mininenää.

Olimme ei tartte auttaa! ja me kyllä pärjätään! -puuhakkuuskohtaustemme kourissa kaavailleet saavamme talouden pakattua kaksin, mutta Mani ja Outi tulivat kuitenkin tänään viimeisen päivän muuttoavuksi. Onneksi, sillä en todellakaan tiedä mitä tästä olisi tullut ilman heitä. Olin kuvitellut pakkausurakan olevan ihan hyvällä mallilla, mutta olihan siinä sitten vielä melkoinen määrä hommaa, sillä nelisinkin ilta venyi pikkutunneille. Molemmat muuttajat horjuivat jossain hysterian ja hermoromahduksen huterassa välimaastossa siinä vaiheessa kun joku muisti, että kaksimetrinen kaktuskin pitää pakata. Jumalille kiitos Manin maadoittavasta läsnäolosta ja Outin käsittämättömästä organisointikyvystä.

Illan viimeiset asiat hoituivat kynttilänvalossa, sillä lähes kaikki asunnon valaisimet on jo purettu ja pakattu. Kiertelin kynttilä kädessä huoneissa kuin eksynyt kummitus ja yritin ymmärtää, että tämä on viimeinen yömme täällä. Rinnassa läikkyy vuorotellen helpotus ja haikeus, tuntuu samaan aikaan aivan mahtavalta ja ihan hirveältä lähteä. Tyhjentyneet huoneet muistuttavat siitä mistä kaikki alkoi. Nämä seinät, me maalasimme Mikon kanssa ne kaikki valkoisiksi ennen kuin yhtäkään laatikkoa kannettiin sisään.

Muuttomiehet saapuvat aamulla. Sitten elämä jatkuu uusien seinien sisällä. Jotain päättyy, jotain alkaa. Sitä kohti, mitä onkaan.