Kulahduksen karkotus

Päivä päivältä lisääntyvä valo on ihaninta mitä tiedän juuri nyt, mutta on sillä nurja puolensakin – kirkas valo saa olon tuntumaan niin kulahtaneelta, että tekee mieli pakata itsensä kaapin perälle talvitakkien sekaan. Ajattelin kuitenkin piiloutumisen sijaan freesata habitukseni seuraavilla keinoilla.

Vaatteiden keväthuolto

Kävin viime viikolla Stokkalla Arkivé Atelierin vaatehuoltopajassa ja sain vinkkejä neuleiden huoltoon vaateharjan, nukkakiven ja nukkakamman avulla. Olen ennenkin poistellut vaatteista nyppyjä, tuulettanut ja tarvittaessa korjannut niitä, mutta ajauduin holtittomaan inspiraatiomyrskyyn, kun tajusin, että oikeilla välineillä vaatteista saa oikeasti ihan uudenveroisia. Seuraavan kerran kun tuntuu, että kaappi on täynnä kuluneita vaatteita ja tekee mieli ostaa jotain uutta, taidankin pitää vaatekaapin huoltohetken! Lasillinen valkoviiniä viereen, niin sujuu sukkelammin. Välineitä saa Stokkalta.

Ostin myös Stokkalta höyryttimen. Olen aivan liian laiska silittämään mitään, siis koskaan, mutta höyrytin on jopa minulle riittävän helppo ja nopea tapa saada pesun rypistämät vaatteet sileiksi. Yksinkertainen t-paitakin näyttää paremmalta, kun se on rapsakka ja rypytön. Oikeastaan mitä simppelimpi asu, sen isompi vaikutus vaatteiden siisteydellä on. Höyryttämällä saa myös puolipidetyistä vaatteista freesit ja luonto kiittää, kun pesuvälit pitenevät.

Ihon detox-kuuri

Valo paljastaa armottomasti tosiasian, jonka olisin arvannut muutenkin: sairastellen kulunut tammikuu ja talvi ylipäänsä eivät tehneet hyvää iholle. Säännöllinen ihonhoito on tietysti tärkeä, mutta juuri nyt kiehtoo myös ihon kirkastaminen sisältäpäin. Ajattelin lähteä liikkeelle pitkillä yöunilla, vitamiineilla ja kollageenilla sekä runsaalla vedenjuonnilla. Olen vähentänyt sokeria, hiilihydraatteja ja alkoholia muista syistä, mutta uskon, että sen vaikutus näkyy ihossakin.

En tajua miten en ole tähän ikään mennessä oppinut juomaan tarpeeksi vettä, mutta olen huomannut, että siitä on kovasti apua, kun pitää kaunista vesikarahvia ja lasia lähellä päivän mittaan. Huijaan vähän itseäni ja teen hanavedestä houkuttelevamman sujauttamalla karahviin viipaleen sitruunaa tai kurkkua. Joka kerta alkaa tehdä mieli gin&tonicia, mikä on ehkä vähän huono homma alkoholin vähentämisen kannalta.

Ihonhoitorintamalla nousussa elämässäni: kosteuttavat suihkeet ja hoitonesteet. Sain Jolien kanssa tekemäni Instagram-yhteistyökampanjan tiimoilta testiin pariisilaisen Patykan uuden edullisemman sarjan tuotteita ja tämä aloe veraa sisältävä hoitoneste on kiilannut suosikkieni kärkipäähän.

Kasvosuihkeet ovat usein sitruksisia, kukkaisia tai muuten hyvin raikkaita, mutta Mádaralta testiin saamani uusi Infinity Mist suihke tuoksuu kiintoisaa kyllä lähes myskiseltä. Tykkään, kerrankin jotain erilaista! Pidän suihketta työpöydällä ja suihkin sitä kasvoille päivän mittaan, kun tuntuu, että tietokoneruudun tuijottaminen alkaa näkyä ja tuntua naamassa.

Kenkäkaapin kevennys

Aion tänä viikonloppuna pakata talvisimmat kenkäni kassiin ja viedä ne suutarille vuosihuoltoon, jotta ne olisivat raikkaina odottamassa ensi syksynä. Samalla kaivan kaapista kevyemmät kengät, joilla aion porskuttaa sandaalikelejä odotellessa: kiireisiä päiviä varten mustat lenkkarit joilla on hyvä juosta paikasta toiseen, ja kivoja tilaisuuksia varten nuo reissusta ostetut vintagenilkkurit. Ah, sitä päivää odotellessa kun tarkenee jättää sukkahousut pois!

Kuivaharjaus

Kun ystäväni innostui kuivaharjauksesta, muistin viime kesänä ostamani kuivaharjan, jolla minulla oli vakaa aikomus alkaa harjailla itseäni aamuisin. Harja unohtui silloin kaappiin, nyt sain uuden motivaatiopuuskan ja kaivoin sen esiin. Verenkierron elvytys kiinnostaa, samoin ihon kuoriminen sukkahousukauden aiheuttamasta hilseestä ennen kuin paljaiden jalkojen kausi alkaa.

Uusi tukka, kevyempi olo

Pätkäisin viime kuussa pitkät hiukseni puolivälistä poikki ja se oli kyllä paras päätös aikoihin. Uusi, kevyempi tukka on antanut koko olemukselle uutta ryhtiä ja latvojen vaalennus tuo kasvoille valoa. Suosittelen kampaaja-aikaa, jos peilikuva kyllästyttää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Elämäni naisia: Anja Kauranen

Tasa-arvon ja Minna Canthin päivä tarjoaa oivallisen hetken aloittaa juttusarjan elämäni naisista! Yritin ensin ahtaa heidät samaan kirjoitukseen, mutta se uhkasi paisua niin pitkäksi, että päätin pilkkoa sen osiin. Ensimmäisenä vuorossa on Anja Kauranen, Kalliossa kasvanut kirjailija, joka tunnetaan nykyään nimellä Anja Snellman. Hän tärähti kuitenkin elämääni silloin kun oli vielä Kauranen, joten sovitaan, että saan tämän kerran puhutella häntä tuttavallisesti tyttönimellään.

Kauranen aloitti uransa 80-luvun alussa debyyttiromaanillaan Sonja O. kävi täällä. Kirja osui eteeni vuosia myöhemmin, kun olin angstinen teini, opettelin artikuloimaan suomea ja yritin löytää paikkani pohjoisesta pikkukylästä, jossa tytöille oli tarjolla tasan kaksi olemisen tapaa: rooli tunnollisena koulutyttönä (varattu nörteille) tai jääkiekkoilijan tyttöystävänä (varattu suosituille tytöille). Lintsasin liikaa ollakseni kympin tyttö eivätkä jääkiekkoilijat kiinnostaneet minua sen enempää kuin minä jääkiekkoilijoita, joten jäin ulkopuolelle. Olin samaan aikaan liikaa ja en-mitään, ulkomaalainen kummajainen, jota joko kiusattiin tai ignoorattiin.

Hengasin hevosten kanssa, kuuntelin heviä ja luin kaiken minkä sain käsiini. Olin kahlannut kirjaston nuortenosaston harvat hyllyt läpi ja siirtynyt aikuisten osastolle, alkanut tutustua miesten kirjoittamaan maailmankirjallisuuteen, sillä klassikot oli nostettu paraatipaikalle sotakirjojen viereen enkä tiennyt mistä muustakaan lähteä liikkeelle. Kafka ja Dostojevski eivät tarjonneet teinille kovin kummoista tarttumapintaa, mutta sitten löysin Kaurasen, jonka esikoisteos oli jotain aivan muuta.

Sonja O. oli kiihkeä ja älyllinen, räävitön, raivokkaasti elossa. Lumouduin lauseiden rytmistä, slangisanojen notkeudesta ja naiseksi kasvamisen avoimesta kuvauksesta. En löytänyt sivuilta omaa tarinaani, mutta tunnistin kapinan, seksuaaliseen heräämiseen liittyvän halun ja häpeän, vimmaisen tarpeen löytää itsensä ja rimpuilla irti ulkopuolisen paineen ristitulesta. Tunnistin myös lapsen kokemuksen rasismista: Sonjaa, evakkovanhempien lasta ryssiteltiin aivan kuten minua, koska tsekkiläisperäistä sukunimeäni pidettiin Lapissa venäläisenä.

Suorasukainen kirja oli järkyttänyt aikansa kirjallisia piirejä ennen muuta siksi, että se oli nuoren naisen kirjoittama. Miehet olivat saaneet kuvata taiteessaan naisen vartaloa ja seksiä kautta aikojen, mutta maailma ei ollut 80-luvun alussa vielä valmis naisen näkökulmaan. Sonja O. herätti tukun kiusallisia kysymyksiä, jotka ovat yhä ajankohtaisia: onko naisella oikeutta omaan vartaloonsa ja seksuaalisuuteensa? Saako nainen olla objektin sijaan subjekti, kertoa tarinansa itse sen sijaan, että miehet kertovat sen hänen puolestaan?

Kaurasen debyytti ei ollut tietenkään maailman mittakaavassa ainoa lajissaan, se sattui vaan olemaan ensimmäinen johon törmäsin ja ehkä siksi siitä tuli tärkeä. Myöhemmin löysin taidelukion kirjastosta nipun kirjallisuuslehti Parnasson 80-luvun numeroita ja ahmin kaiken mitä löysin aiheesta: kirja-arviot ja haastattelut, jutut Kaurasen yhdessä Harri Sirolan ja Esa Saarisen kanssa johtamasta kulttuurisesta vallankumouksesta, johon liittyi punk, räkä ja kiima. Lehtien pölyisille sivuille oli tiivistynyt aikakapseli niistä vuosista kun minä olin juuri syntynyt enkä tiennyt kulttuuriradikaaleista mitään.

Monista Kaurasen muistakin teoksista tuli tärkeita. Pelon maantiede oli filosofisen trillerin muotoon puettu johdatus feminismiin sen kaikkein äärimmäisimmässä muodossa, “julma matka Kyllikki Saaresta Julia Kristevaan”. Kirja teki valtavan vaikutuksen – olin kokenut nuoreen ikääni mennessä niin paljon ahdistelua että päähenkilöiden raivoon oli helppo samaistua.

Niin Kauranen kuin Kristeva tulivat vastaan myöhemmin yliopistossa naistutkimuksen kursseilla. Olen tavallaan saanut tutustua Kaurasen teoksiin moneen kertaan eri näkökulmista, juuri ja juuri suomen oppineena teininä, vallankumouksesta fantasioivana taidelukiolaisena ja teorian tasolla asioita tarkastelevana yliopisto-opiskelijana. Ehkä pitäisi lukea ne uudestaan nyt ja katsoa aukeaako niistä jälleen jotain uutta.

Sonja O. on yhä Suomen myydyin esikoisromaani. Se on vahvasti ajankuva, joka ei ehkä tarjoa tämän päivän teinitytöille samoja väristyksiä kuin minulle ja minua vanhemmille aikoinaan, mutta se teki tehtävänsä, näytti että nainen saa kirjoittaa asioista miten haluaa, rujostikin, kaunistelematta. Kaurasen kautta löysin aikoinaan myös liudan muita kirjoittavia suomalaisia naisia, jotka eivät olleet tyytyneet heille annettuihin rooleihin: Eeva Kilven, Märta Tikkasen ja Rosa Liksomin, joka oli sattumalta kotoisin samasta pikkukylästä, josta olin itseni löytänyt.

Suosittelen aiheesta kiinnostuneille myös Kaurasen toista kirjaa, vuonna 1996 ilmestynyttä teosta Syysprinssi. Salanimiin kevyesti verhottu autofiktio kertoo juuri tuosta ajasta, 80-luvun alusta kun Kauranen ja Sirola pistivät ranttaliksi konservatiivisella kirjallisuuskentällä. Kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten otsikolla Iho tai ei mitään. Luen sen yhä silloin tällöin uudestaan, ohuen kirjan ahmii illassa ja siitä jää ihon alle aina sama haikeus. Sen pohjalta pari vuotta sitten tehty elokuva ei valitettavasti yllä kirjan tasolle, mutta harvoin ne yltävät.

Kiitos Anja sanoista, inspiraatiosta, naiskuvista jotka raivasivat henkistä tilaa meille muille ja latautuneista lauseista, siitäkin, jonka lainasit melkein kokonaan Timo K. Mukalta ja onnistuit tekemään siitäkin oman. Mutta se on jo toinen tarina.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Studiosessio

Viime aikoina on ollut useita kuvauksia, joissa olen saanut olla kameran takana. Miten siitä voikaan tulla niin onnelliseksi, kun saa valottaa, sommitella, ohjata kameran edessä olevaa? Luoda pieniä maailmoja linssin läpi, vaikka oikeastaan tuntuu, että valtani on usein näennäinen. Minä vain päätän mihin kohdistan kameran ja painan nappia. Toisinaan lopputulos on keskinkertainen, joskus siinä on taikaa, eikä ikinä tiedä etukäteen kuinka tällä kertaa käy.

Kuulostaa ehkä ulkopuolisin korvin vähän hassulta, minähän kuvaan koko ajan. Olen tehnyt sitä aina ja tämän työni ansiosta heilun nykyään kameran kanssa käytännössä joka päivä. Mutta jostain syystä kuvaaminen tuntuu erilaiselta silloin, kun kuvien ensisijainen tarkoitus ei ole päätyä arkistoihini tai tähän blogiin, vaan kuvaan jotain muuta tai jollekin toiselle, oli se sitten taideprojekti, henkilöpotretti tai kattauskuvia viinimaahantuojalle. Silloin saan luoda visuaalisia konsepteja, joissa keskiössä ei ole minä ja minun elämäni, vaan jokin muu.

Täysvarusteltu studio on minulle kuvaajana vieras miljöö, kuvaan käytännössä aina luonnonvalossa ja jossain lokaatiossa. Ehkä siksi alkaa kihelmöidä aina, kun löydän itseni paikasta, jossa voin säädellä kaikkea kuin olisin jumala. Tai no, ainakin niitä valoja, mutta se onkin paljon! Luonnonvalossa kuvatessa ei paljoa taivutella todellisuutta. Studiossa sen sijaan voi päättää, että tahdon pehmeän valon, joka näyttää siltä kuin se tihkuisi taivaasta, tai jyrkän sivuvalon kuin seisoisimme keskellä leffan loppukohtausta.

Nämä otokset ovat ylijäämä- ja testiruutuja studiosessiosta, jossa Jarno oli mallina. Valotusmalleina toimivat tietysti pienet koirat, jotka kuvittelevat, että niitä tarvitaan kaikissa kuvauksissa. Ehkä niin onkin, ehkä kuvamme olisivat umpisurkeita ilman heitä. Naurattaa vähän tämä Luna-koiran intensiivinen haukankatse. Hän kanavoi ehkä Clint Eastwoodia jossain vanhassa länkkärissä.

Inspiraatio kasvaa samaan tahtiin kuin päivät pitenevät. Tekisi mieli viritellä uusia taideprojekteja, ehkä jotain samantapaista kuin kuvat, jotka teimme Miki Liukkosen kanssa, tai sitten jotain ihan muuta. Törmäsin vanhaan kirjoitukseeni Lartiquen Riviera-kuvista, ah se näyttely oli ihana! Jokin poreilee pinnan alla, katsotaan mitä sieltä pulpahtaa kun hetki on kypsä.

Ehkä pitäisi tehdä enemmän asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viikon kohokohdat x 5

1 ~ Tulimme rättiväsyneinä kuvauksista ja meitä odotti putipuhtaaksi siivottu koti! Ei ole parempaa tapaa käynnistää viikonloppu, sillä sen ansiosta voi heittäytyä samantien sohvalle käymättä läpi stressaavaa keskustelua nimeltä Pitäis siivota, joka jatkuu jatko-osalla nimeltä Onko pakko. Keskustelun lopputulos vaihtelee, mutta voin kertoa, että se ei ole koskaan se, että voisi samantien heittää jalat ylös ja nauttia kauniista kodista. Siivoaja on sijoitus parisuhteeseen ja molempien henkiseen hyvinvointiin.

SECOND FEMALEN MEKKO SAATU DOTSISTA
CHLOEN NILKKURIT SECONDHAND

2 ~ Lämpötilat ovat kivunneet plussan puolelle ja se tarkoittaa, että mekkokausi on virallisesti alkanut. Ei välitetä nyt siitä, että tänään(kin) satoi räntää. Kyllä se kevät sieltä tulee tänäkin vuonna ja huhtikuuhun on enää kaksi viikkoa. Olen ristinyt kuvan mustan huitulan Stevie Nicks -mekokseni ja kaivanut sen kaveriksi kaapista pari vuotta sitten hankitut solkinilkkurit. Niiden ohut nahka ei kestä kovin kummoisia loskalammikoita ja toivon, että säiden jumalat ottavat vihjeestä vaarin. Ja ei, kevään fiilistely ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että haaveilen myös pohjoisen talvesta.

3 ~ Vietin eilen illan Galerie Forsblomilla, jossa taiteilija Ville Kylätasku ja muotisuunnittelija Mirkka Metsola julkistivat yhteistyönä syntyneen Ultraviolet-vaatemallistonsa, kokoelman vaatteita, joihin on painettu Villen töistä poimittuja printtejä. Täpötäydessä galleriassa jyskytti tekno, mallit seisoivat liikkumattomina teosten keskellä ja ihmiset parveilivat heidän ympärillään. Pari tuntia taidealtistusta, teknoa ja yleistä meteliä tekivät hyvää ärsyttävän perjantain päätteeksi. Päädyimme vielä lasilliselle ystävien kanssa, joita en ole nähnyt aikoihin. Keskinkertaista viiniä, huippuseuraa.

4 ~ YLE Areenaan on tärähtänyt uusi komediasarja nimeltä AIKUISET, joka keskittyy millenniaalien elämään akselilla Kallio-Punavuori ja onnistuu kuvaamaan sekä tälle ajalle tyypillisiä kliseitä että kaksikymppisten ikiaikaista sekoilua. Ihana Maria Veitola tekee cameoroolin. Koukuttavat jaksot ovat lyhyet ja kymmenen jakson kauden ehtii hyvin katsoa putkeen viikonlopun aikana, nimim. Testasin puolestanne. Superhauska, suosittelen!

5 ~ Nauratti Hesarin uutinen Amos Rexin taideteoksesta, betonisesta Drifter-monoliitista jota ei päässyt torstaina katsomaan, koska se oli alavireinen. Äärimmäisen kokeilevan taiteen kanssa pitää varautua kaikkeen, museojohtaja kertoi. Tämä oli varmaan joku nerokas markkinointitemppu ja se todellakin toimi, koska nyt en pysty ajattelemaan muuta kuin milloin pääsen katsomaan ALAVIREISTÄ MONOLIITTIA.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Mitä tekisit solidaarisuudesta naisia kohtaan?

Kaupallinen yhteistyö Solidaarisuus ja Asennemedia

Joka kolmas nainen on kokenut väkivaltaa, jonka tekijänä on nykyinen tai entinen kumppani. Joka kolmas. Luku on hätkähdyttävä, kun suhteutat sen omaan elämääsi. Ajattele naispuolisia ystäviäsi, työtovereitasi, muita naisia joita tunnet. Kolmannes heistä on kokenut väkivaltaa sellaisessa suhteessa, jota pitäisi määrittää luottamus, ei pelko. Väkivalta tapahtuu usein oman kodin seinien sisällä ja siihen liittyvä häpeä saa monesti niin tekijän kuin uhrin vaikenemaan aiheesta.

Kaksikymppisenä ihmettelin miksi kukaan jäisi väkivaltaiseen suhteeseen. Minut oli kasvatettu kunnioittamaan niin omaa kuin muiden fyysistä koskemattomuutta enkä voinut ymmärtää mikseivät naiset vaan lähteneet sen jälkeen kun heihin oli kajottu ensimmäisen kerran. Miten olisi edes mahdollista jatkaa suhdetta sen jälkeen, kun toinen on käynyt käsiksi? Sitten löysin itseni samasta tilanteesta, eikä se ollutkaan niin yksinkertaista.

Olimme olleet yhdessä monta vuotta. Suhde oli vaikuttanut alussa kaikkien unelmien täyttymykseltä, silloin en vielä tiennyt, että se on varoitusmerkki. Hitaasti olin alkanut ymmärtää, että kaikki ei ollut kunnossa, en vaan ollut valmis vielä luovuttamaan. Jossain kyti yhä toivo meistä, surullinen fantasia, joka perustui siihen kuinka hyvin sovimme paperilla yhteen. Tiesin hänen arvaamattomuudestaan, mutta väkivalta – sitten kun se lopulta alkoi – tuli yllätyksenä. Oli yö, hän tuli humalassa kotiin. Leimahti riita ja ennen kuin kunnolla tajusin mitä tapahtuu, minua vedettiin pitkin seiniä ja lattioita. Olin shokissa enemmän epäuskosta kuin kivusta, vaikka täytyi sen sattuakin. Selviytymisvaisto napsahti päälle ja pistin hanttiin minkä pystyin. Siitä ei ollut juuri apua fyysisen ylivoiman edessä.

Mies oli jo lähtenyt, kun naapureiden hälyttämä poliisi soitti ovikelloa. Häpeä korvensi sisuskalujani. En osannut ajatella, että naapurit olivat todennäköisesti vain huolissaan puolestani. Hävetti, että olimme aiheuttaneet mekkalan keskellä yötä, että olimme yhtäkkiä samanlaisia kuin kaikki ne, joiden ovilla poliisit kävivät öisin. En halunnut olla yksi heistä, pidin kiinni kuvitelmasta, että tämä oli asia joka minulla oli valta päättää. Vakuutin poliiseille, että kaikki oli ihan ok. Ilmeistä näki, että ei ollut ensimmäinen kerta, kun tärisevä nainen toisteli heille näitä harhaisia sanoja. He ottivat “varmuuden varalta” miehen tiedot muistiin ja jättivät minut nostelemaan kaatuneita huonekaluja avuksi tulleen naapurin kanssa. Naapuri ei kysynyt kysymyksiä, minä en pystynyt kertomaan. Ei siinä mitään epäselvää varmaan ollutkaan. En nukkunut sinä yönä silmäystäkään, sydän hakkasi kurkussa vielä aamulla.

Mies ei muistanut mitään seuraavana päivänä ja itki, kun kerroin mitä oli tapahtunut. Hän vaikutti olevan aidosti pahoillaan ja minäkin kaduin, olinhan provosoinut ja puolustautunut. Pistin sen yksittäisen vahingon, humalaisen black outin piikkiin. En halunnut uskoa, että tämä voisi toistua. Vaimensin pienen äänen, joka nakutti kallossani kuin tikka ja muistutti: juuri tällä tavoin kaava toimii, kas näin astelet ansaan, samaan kuin ne muutkin.

Sitten tuli seuraava kerta. Siihen ei tarvittu edes isoa riitaa tai humalaa, ihan kuin se olisi ollut toisella kerralla helpompaa. En taistellut enää vastaan, pakenin. Silloin aloin pelätä. Pelkäsin häntä kun hän tuli kotiin huonolla tuulella. Pelkäsin sanoa vastaan tai kysyä ikäviä kysymyksiä. Pelkäsin kertoa, että pelottaa. Silti sain riuhtaistua itseni suhteesta irti vasta sitten, kun hän ensimmäisen kerran sanoi suutuspäissään sen ääneen: jos vaan käyttäytyisin paremmin, ei olisi syytä pelätä. Syytin itseäni kauan, vaikka tiesin järjellä, ettei mikään ollut minun vikani. Kesti kuukausia ennen kuin terapian avulla pystyin näkemään kirkkaasti sen manipuloinnin ja henkisen väkivallan vyyhdin, joka oli huomaamatta kiristynyt ympärilläni koko suhteemme ajan. Merkit olivat olleet näkyvissä alusta asti, en vaan ollut halunnut nähdä niitä.

Viime viikolla Naistenpäivänä julkaistun tutkimuksen mukaan kolmannes suomalaisista miehistä ajattelee, että väkivallan uhriksi joutuminen on joskus naisen oma syy. Suomalaisnaisista 14% ajattelee samoin ja oman kokemukseni jälkeen ymmärrän omalla hullulla tavalla miten se on mahdollista. Hirveätkin asiat alkavat tuntua normaalilta, kun on hurrikaanin keskipisteessä, horisontti katoaa ja todellisuudentaju hämärtyy. Väkivaltaisista suhteista lähteminen voi olla vaikeaa myös siksi, että lähteminen tai pelkästään siitä puhuminen voi johtaa väkivallan pahenemiseen. Pelko on aiheellinen, sillä naisia kuolee parisuhdeväkivaltaan joka vuosi.

Tiedän selvinneeni vähällä verrattuna moniin muihin. Silti kokemus opetti jotain mitä en koskaan unohda: en ole kenenkään yläpuolella, vahvempi tai fiksumpi kuin ne muut, jotka jäävät. Pelko, häpeä ja nöyryytys voivat sumentaa kenen tahansa perspektiivin. Väkivalta ei ole asia, joka voi tapahtua vain joillekin muille. Eikä se ala heti, vaan pikkuhiljaa, aluksi se on henkistä ja fyysistä vasta sitten, kun olet jo nalkissa, rakastunut, sitoutunut, etkä ikinä uskoisi, että juuri hän voisi tehdä mitään tälläistä juuri sinulle.

Parisuhdeväkivalta on valitettavasti vain yksi monista naisten kokeman väkivallan muodoista. Suomalaisista naisista 47% on tutkimuksen mukaan kokenut fyysistä väkivaltaa viidentoista ikävuoden jälkeen. Suomi on itseasiassa kansainvälisen EU-tutkimuksen perusteella naisille toiseksi turvattomin ja väkivaltaisin maa koko Euroopan Unionissa. Siksi tästä on tärkeää puhua: vaikka et itse olisi kokenut tai nähnyt väkivaltaa, se ei tarkoita ettei sitä ole. Joku päivä se voi olla sinä. Tai siskosi, ystäväsi, tyttäresi.

Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa esiintyy kaikkialla maailmassa. Yksi julmimmista naisiin kohdistuvan väkivallan muodoista on ympärileikkaus, joka tunnetaan myös osuvammalla nimellä silpominen. Siitä on nimittäin kysymys, äärimmäisen raa’asta väkivallanteosta, joka kohdistuu miljooniin tyttöihin ja naisiin joka vuosi. Naisten ympärileikkausta ei tule sekoittaa tai verrata miehille tehtävään verrattain pieneen toimenpiteeseen, jolle on usein terveyteen liittyviä perusteita. Silpomiselle ei ole ainuttakaan terveydellistä syytä eikä vastoin monien oletuksia edes uskonnollista taustaa. Se on väkivaltainen perinne, jonka vuoksi 200 miljoonaa tyttöä ja naista elää tälläkin hetkellä silvottuna 30 eri maassa. Nuorimmat heistä ovat alle 5-vuotiaita, hädin tuskin kouluikäisiä.

Naiselle ympärileikkaus tarkoittaa sen äärimmäisimmässä muodossa sitä, että kaikki ulkoiset sukupuolielimet, kuten klitoris ja ulommat häpyhuulet leikataan irti veitsellä, partaterällä tai esimerkiksi lasinsirulla, usein ilman minkäänlaista kivunlievistystä. Se mikä jää jäljelle ommellaan umpeen, virtsalle ja kuukautisverelle jätetään pieni aukko. Yhdyntää ja synnytystä varten ompeleet avataan ja ommellaan sen jälkeen taas umpeen. Sanomattakin selvää, että ompeluun ei käytetä kivunlievitystä.

Jokainen meistä voi yrittää kuvitella miltä penetraatio tuntuu tälläisten toimenpiteiden jälkeen. Tai vessassa käyminen. Kuukautiset. Synnytys. Eivätkä loppuelämän jatkuvat järkyttävät kivut ole silpomisen ainoa seuraus. Monet tytöt kuolevatkin leikkauksen aiheuttamaan verenvuotoon tai likaisten leikkausvälineiden aiheuttamiin komplikaatioihin. Tulehdukset ja niiden aiheuttamat krooniset sairaudet ovat yleisiä, sillä hygieniasta huolehtiminen on käytännössä mahdotonta. Moni saa likaisista leikkausvälineistä myös HIV-tartunnan.

On myös lievempiä ympärileikkauksen muotoja, mutta kaikkiin sisältyy klitoriksen vahingoittaminen tai leikkaaminen irti. Yhteinen nimittäjä kaikille ympärileikkauksille on se miten se vaikuttaa naisen seksuaalisuuteen. Silpomisen lievimmätkin muodot käytännössä tuhoavat naisen mahdollisuudet seksistä nauttimiseen.

Naisiin kohdistuva väkivalta on monissa maissa sosiaalisesti hyväksytty, syvälle kulttuuriin juurtunut ja oletusarvoinen osa naisen elämää. Sitä ei osata edes pitää ongelmana, ja siksi sen muuttaminen on niin vaikeaa. Ympärileikkauksen suorittavat yhteisön naiset, jotka aidosti ajattelevat tekevänsä tytöille hyvää. Ympärileikkausta pidetään monissa maissa aikuistumiseen liittyvänä, vahvistavana siirtymäriittinä, joka on perinteisesti tehty murrosiän kynnyksellä. Monet tytöt ovat alkaneet kapinoida silpomista vastaan ja jotkut karkaavat jopa kotoa silpomisen pelossa, joten silpomista on alettu suorittaa yhä nuoremmille, joissakin maissa jopa 5-6 -vuotiaille.

Joissakin paikoissa silpomiseen liittyy myös ajatus puhtaudesta. Silvottu tyttö on puhdas, kunniallinen ja valmis avioliittoon, sillä leikkaus on tae neitsyydestä. Perinnettä ylläpitävät sosiaalinen paine: vaikka äiti ei haluaisi ympärileikata lastaan, huoli tyttären tulevaisuudesta ajaa edelle. Leikkaamaton tyttö on likainen ja kunniaton ja saattaa jäädä naimattomaksi, joutua prostituoiduksi tai jopa yhteisönsä hylkäämäksi. Leikkaamattomat tytöt ovat myös alttiimpia raiskauksille, joiden seuraukset ovat monissa maissa aivan sairaat: yhteistö kääntyy raiskauksen uhria vastaan ja hylkää tämän, raiskaajan selvitessä ilman rangaistusta.

Silpomisperinteessä on kyse monimutkaisesta vyyhdistä, jonka laajuuttaa on vaikea hahmottaa ulkopuolelta. Tuntuu vaikealta ymmärtää, että silpomisen aiheuttamia terveysongelmia ei osata liittää ympärileikkauksiin, vaan esimerkiksi silpomisen komplikaatioihin menehtymistä saatetaan selittää sillä, että tytön äidissä virtaa paha henki. Silpominen nähdään normaalina osana lapsen elämää eikä sillä ymmärretä olevan peruuttamattomia vaikutuksia koko loppuelämään.

Solidaarisuus tekee työtä silpomisperinteen lopettamiseksi niin ruohonjuuritasolla kuin ylhäältä: yrittäen vaikuttaa lainsäädäntöön niin että silpominen kielletään Kenian lailla myös Somalimaassa, ja pureutumalla varsinaiseen ongelman ytimeen eli naisten heikkoon asemaan. Monet ympärileikatut tytöt eivät pääse kouluttautumaan yhtä pitkälle kuin pojat, sillä heidän odotetaan kasvavan kunniallisiksi vaimoiksi ja äideiksi eikä heillä ole kouluttamattomana kovinkaan montaa tapaa vaikuttaa asioihinsa. Köyhyyden lisäksi heikkoon asemaan vaikuttaa alhainen luku- ja kirjoitustaito, jolloin on vaikea saada tietoa omista oikeuksistaan tai tehdä edes rikosilmoitusta. Tyttöjen koulunkäynnin ja naisten taloudellisen itsenäisyyden tukeminen on ensiarvoisen tärkeää, sillä se on konkreettisin tapa lisätä päätäntävaltaa omasta elämästään.

Kulttuurin ulkopuolelta on vaikea mennä puuttumaan tuhansien vuosien perinteeseen. Siksi Solidaarisuus tekee yhteistyötä paikallisten kansalaisjärjestöjen kanssa ja silpomisen kokeneiden ja perinnettä vastaan nousseiden aktivistinaisten kautta, jotka tietävät millä tavoin viesti välittyy parhaiten. Asenneilmapiirin muuttaminen on hidasta, mutta todella tärkeää työtä. Valon pilkahduksia on näkyvissä: joissakin maissa miehet ovat alkaneet vastustaa silpomisperinnettä ja toivovat puolisokseen leikkaamatonta naista, joka toivon mukaan pitkällä tähtäimellä vaikuttaa siihen, että leikkaamattomien naisten stigma hälvenee.

Silpomista ei tapahdu vain kaukana maailmalla, sillä perinteet seuraavat perässä kaikkialle: Suomessa saattaa olla jopa yli 3000 tyttöä silpomisvaarassa.

Näitä juttuja lukiessa yrittää monesti kovettaa itseään, puristaa hampaita yhteen ja ajatella asiaa ilmiön tasolla, tarkentamatta liikaa todellisuuteen, jossa monet elävät, koska se on yksinkertaisesti liian hirveä. Mutta meillä ei ole varaa sulkea tältä silmiämme, sivuuttaa se yhtenä maailman kauheuksista, joihin emme voi vaikuttaa. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tapahtuu joka päivä naapurissa, samassa korttelissa, ympäri kaupunkia ja maatamme, kaikkialla maailmassa. Henkinen väkivalta, pahoinpitelyt, raiskaukset, murhat ja silpomiset eivät ole irrallisia tapahtumia, vaan osa samaa rakenteellista väkivaltaa, jota on kohdistettu asemaltaan heikompaan sukupuoleen tuhansien vuosien ajan. Se vaikuttaa meihin ja tulee vaikuttamaan tyttäriimme ja heitä seuraaviin sukupolviin, jos emme puutu siihen nyt.

Naisiin kohdistuvan väkivallan kitkeminen vaatii sanoja ja tekoja, vaiettujen asioiden avointa käsittelyä, epäkohtiin reagoimista, vanhentuneiden sukupuoliroolien haastamista ja ennen muuta asenneilmapiirin muutosta, poliittisia päätöksiä ja väkivaltaan puuttuvaa lainsäädäntöä. Jokaisella naisella on oikeus elää turvassa omassa kehossaan, pelkäämättä fyysistä tai henkistä väkivaltaa. Sen pitäisi olla itsestäänselvää, mutta siitä ollaan vielä todella kaukana. Siksi tarvitaan puhetta, toistoa ja tarinoita, jotka saavat meidät voimaan pahoin, avaamaan silmämme todellisuudelle, jossa liian moni elää.

Lue lisää #solidaarisuudesta -kampanjan sivuilta. Kampanjan visuaalisen ilmeen ja näissä kuvissa vilahtavan paidan takana on helsinkiläinen taiteilija Anna Salmi. Vaimonhakkaajapaidaksi nimetty hihaton toppi on esimerkki siitä miten naisiin kohdistuva väkivalta on pesiytynyt jopa arkikieleemme: puhumme vaimarista tuttavallisesti kuin olisi arkipäiväinen ja jopa hupaisa juttu, että miehet hakkaavat vaimojaan.

Voit auttaa lahjoittamalla tai ostamalla 50 euron hintaisen Solidaarisuus -kampanja-paidan, jota on valmistettu rajoitettu erä naisille ja miehille. Kampanjan tuotto ohjataan naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön ja naisten taloudelliseen tukemiseen Somalimaassa ja Keniassa.

Mitä olisit valmis tekemään solidaarisuudesta väkivaltaa kokevia tyttöjä ja naisia kohtaan?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Lohdutus (eli uutta Pykäriltä)

Monet varmasti tietävätkin, että edesmenneestä Regina-yhtyeestä tunnettu Pykäri eli Mikko Pykäri tekee nykyään soolomusiikkia. Toinen albumi on työn alla ja juuri julkaistulla tuoreella sinkulla Pykäri on lyöttäytynyt yhteen Ringa Mannerin kanssa. Kollaboraatiot ovat kyllä kova sana tällä hetkellä! Lohdutus on kuoroineen, sähkökitaroineen ja Lauri Levolan intensiivisine sanoituksineen melkoinen vyörytys, mutta toimii hienosti, paljon paremmin kuin kuvauksen perusteella voisi uskoa. Olen vähän koukussa. Toivottavasti joku tulee pian ottamaan minulta internetin pois, koska tämä on taas niitä kappaleita, joita voi todellakin kuunnella liikaa ja ajautua liian kauas avomerelle.


☊ PYKÄRI ~ LOHDUTUS FEAT. RINGA MANNER

Tunnelmasta, arjen muotoilusta ja Raami-sarjasta

Kaupallinen yhteistyö Iittala ja Asennemedia

Nyt kun keittiöremonttimme on viittä vaille valmis, uskallan jo suunnitella pitkiä iltoja pöydän äärellä, rentoja viikonloppuaamuisia ja brunsseja. Vallata työmaana ollut keittiö takaisin kodin keskipisteeksi! Olemme eläneet viime kuukaudet keskeneräisen remontin keskellä ja vaikka sitä tottuu oviaukoista törröttäviin sähköjohtoihin ja siihen, että jääkaappi ja astiakaappi seisovat eteishallissa, on huojentava ajatus, että niin kalusteet kuin rutiinit loksahtavat ihan kohta vihdoin paikoilleen. Vasta remontoidessa huomaa miten suuri merkitys on toimivalla kodilla, jossa keskeneräiset asiat eivät häiritse arkea tai akkujen lataamista. Ironista toki, että remontti tehdään yleensä juuri siksi, että asiat toimisivat paremmin. Sitäpä suuremmalla syyllä tämä suunnaton ilo ja helpotus.

Astiakaappi odottaa vielä eteiskäytävässä nostamista oikealle paikalleen, mutta astiakokoelmamme on saanut täydennystä. Iittala on nimittäin lanseerannut uuden astiasarjan, ensimmäisen vuosiin! Yhtenä sukupolvensa merkittävimpänä muotoilijana pidetyn Jasper Morrisonin suunnittelemaa Raami-sarjaa on työstetty hartaudella ja huolella ja nyt lopputulos on vihdoin kaupoissa. Osin Suomessa valmistettu sarja koostuu keraamisista lautasista, lasiosista ja puisista tarjoilualustoista. Monikäyttöisten astiaston osilla saa katettua niin aamiaispöydän munakuppeineen ja teekannuineen kuin illallisen viinilaseineen. Pyöreä muotokieli sitoo astiaston osat toisiinsa kokonaisuudeksi, josta saa koottua monenlaisia yhdistelmiä.

Pidän paljon Jasper Morrisonin suunnittelufilosofiasta: hän on kiinnostunut hyvin muotoilluista, arkisista käyttöesineistä, jotka palvelevat käyttötarkoitustaan. Anonyymit esineet, joiden suunnittelijaa kukaan ei tiedä, muistuttavat siitä, että esineen elinkaaren ratkaisee se kuinka hyvin muotoilu kestää aikaa, ei suunnittelijan kiinnostavuus. Toimivimmat arkiesineet, kuten mutteripannu tai keittiösakset, kestävät käytössä vuodesta toiseen eikä niitä ajatella ennen kuin ne katoavat. Morrison kutsuu tätä supernormaaliksi. Aika ratkaisee mistä esineistä tulee arjen luottotavaroita, mutta varmaa on, että kukaan ei koskaan heitä pois hyvin suunniteltuja, laadukkaita käyttöesineitä.

Morrison puhuu paljon myös tunnelmasta ja siitä miten kodin arkiset esineet vaikuttavat siihen. Ah, kyllä! Kirjoitin muutama kuukausi sitten arjen estetiikasta ja ajattelen, että kalusteet ja esineet luovat tunnelman, jonka aistimme, vaikka emme ajattelisi asiaa. Toiset meistä ovat sille herkempiä kuin toiset. Itse kuulun niihin, joille on oman mielenrauhan takia tärkeää, että tilan ja siinä olevien tavaroiden energia on tasapainossa ja jonkinlaisessa synkassa.

Kyse on lopulta yksinkertaisista asioista. Perusjutut pätevät moniin meistä: siistissä kodissa on helpompi hengittää, rentoutua ja keskittyä. Väljässä sisustuksessa on enemmän tilaa valolle. Puhtaat lakanat tuntuvat ihanalta ihoa vasten ja tuuletetuissa huoneissa ajatukset liikkuvat paremmin ja uni on syvempää. Sitten on asioita, jotka koemme omalla tavallamme: onko kotia ja sen esineitä helppo käyttää? Pitääkö niitä ajatella ja varoa, vai huokuvatko ne vaivattomuutta? Tuottavatko ne mielihyvää vai ärtymystä?

Morrison puhui Hesarin inspiroivassa haastattelussa englantilaisen lapsuudenkotinsa huoneesta, joka oli sisustettu skandinaaviseen tyyliin. ”Muistan sen helpotuksen jota tunsin siinä huoneessa”, Morrison kertoi. ”Siitä asti olen ollut herkkä sille, minkälaisia tunnelmia esineet luovat – ja hermostunut vääristä esineistä.”

Tunnistan joka sanan, jopa tilanteen. Kun olin lapsi, talossamme oli paikalliseen tapaan kokolattiamatot ja ajan hengen mukaiset painavat kalusteet ja tummat kukkakuosit. Kun taloon tehtiin laajennus, äitini sisusti uuden olohuoneen skandinaavisen pelkistetysti: huoneessa oli kokolattiamaton sijaan puulattia ja tunkkaisten tavaroiden tilalla suuret ikkunat ja vaalea pellavasohva. Uudesta olohuoneesta tuli koko perheen lempipaikka.

Morrison on tunnettu pelkistämisestä ja perfektionismista, joka näkyy myös Raami-sarjan simppeleissä astioissa. Muotoja, mittasuhteita ja nyansseja on hiottu, kunnes suunnittelija on ollut niihin tyytyväinen. Inspiraatiota astiastoon ovat toimineet Morrisonin ihailemat anonyymit arkiesineet, joihin emme tavallisesti kiinnitä huomiota. Sarjan viinilasit tai kahvikupit voisivat olla mistä tahansa ranskalaisesta bistrosta. Lautaset ja kulhot ovat hiljaiset, juomalasit eleettömyydessään elegantit. Ehkä jonkun mielestä tylsät. Minun mielestä freesit ja täydelliset.

Tulee mieleen Pariisi, jossa voi istahtaa ensimmäiseen vastaanosuvaan kahvilaan ja saada eteensä yksinkertaisuudessaan täydellisen aamiaisen: croissantin, kahvin ja tuorepuristetun veriappelsiinimehun. 

Nerous asuu yksityiskohdissa: huomaa tammisen tarjoilualustan lovetus, jonka ansiosta se on keveän näköinen ja helppo nostaa.

Hesarin jutusta luin myös, että muotoilija inhoaa monien fine dining -ravintoloiden erikoisia astioita: ”Lasit ovat liian isoja, lautaset kolmionmuotoisia ja kaikki on muutenkin pielessä.” Ymmärrän täysin, olen tässäkin suhteessa ihan samanlainen. Rakastan yksinkertaisia astioita, jotka eivät vaadi huomiota, vaan tekevät tehtävänsä ja antavat aterian olla pääosassa. Turha kikkailu tuntuu tarpeettomalta ja ärsyttää.

Simppeli pasta on kiireisen tai laiskan päivän pelastaja: tuorepasta kypsyy minuutissa ja kaipaa kaverikseen vain voita, sitruunaa, parmesania, suolaa ja pippuria. Chili sopii joukkoon, jos sitä sattuu olemaan. Nostetaan kuumana pöytään ja syödään heti, mieluiten seurassa.

Olen suosinut aina valkoisia lautasia, koska niissä yksinkertaisetkin ateriat näyttävät houkuttelevalta ja kattauksesta saa helposti halutessaan juhlavan lisäämällä lautasliinat ja korkeat kynttilät. Valkoisiin astioihin on myös helppo yhdistää muita astiakaapin aarteita, rosoisesta käsintehdystä keramiikasta kirppisastioihin ja patinoituneisiin vintageaterimiin.

Valkoviinilasissa on täydelliset mittasuhteet. Se on helppo ja kaunis ja klassinen, sopii niin arkikattauksiin kuin illanviettoihin, ei mene muodista eikä ikinä ajaudu riitaan muiden astiasarjojen kanssa. Sarjaan kuuluu myös kaksi kynttilälyhtyä, joita olen käyttänyt tarjoiluastioinakin – tässä pomeranssinvärinen tuikkukippo täyttää tärkeää tehtävää parmesankulhona ja lohenpunaisessa puolestaan säilytetään sormisuolaa.

Tammisia tarjoilualustoja löytyy kolmessa koossa, meillä on niistä keskikokoinen ja suuri. Olen käyttänyt niitä aamiaisen tarjoiluun, lounaalla leipälautasena, illallisella alustana dipeille ja oliivikulhoille. Puhdas muotokieli tuo mieleen niin pohjoismaisen suunnittelun kuin Japanin, eikä ihme, Morrison asui pitkään perheensä kanssa Tokiossa ennen kuin muutti viime vuonna takaisin Englantiin.

Suomessa suupuhalletussa karahvissa on samaa eleetöntä eleganssia kuin sarjan juomalaseissa. Olen käyttänyt sitä sujuvasti myös maljakkona ja viinikarahvina punaviinille.

Minusta on virkistävää, että Iittala luottaa pohjoismaiseen funktionaalisuuteen ja anonyymiin ajattomuuteen näinä päivinä, kun designilta tunnutaan usein odottavan innovatiivia uutuuksia, elämyksiä, jotain mitä kukaan ei ole nähnyt aiemmin. Teema on toinen onnistunut esimerkki Iittalan rohkeudesta luottaa suunnittelijoidensa pelkistämiseen – niitä on meilläkin muutama kaapissa ja ne muuten sopivat loistavasti samoihin kattauksiin näiden uutuuksien kanssa.

Ajattomuus on taitolajina huomattavasti haastavampi kuin trendikkäiden sesonkituotteiden suunnittelu. Tässä Morrisonin ja Iittalan muotoilufilosofia kohtaa: molemmat uskovat tarkoin edistykselliseen, esteettiseen ja tarkoin harkittuun muotoiluun, joka kestää aikaa ja käyttöä.

Raamin juju onkin muotoilussa, jonka loppuun asti ajatellut ominaisuudet paljastuvat kunnolla vasta käytössä: astiat istuvat käteen tavalla jota on vaikea selittää, ne yksinkertaisesti tuntuvat sopivilta. Niitä on helppo käyttää, pestä ja pinota kaappiin. Isotkin kulhot ja tarjoiluvadit tuntuvat siroilta ja ovat superkäytännöllisiä, sillä reunan ansiosta astioista saa tukevan otteen. Reunan aavistuksen alaspäin kaartuvan muotoilun ansiosta kuumiakin astioita voi nostaa polttamatta käsiään.

Kirkkaiden lasien lisäksi sarjaan kuuluu myös merensininen ja sammaleenvihreä, joka on suosikkini. 

Yllätyin, kun tartuin ensimmäisen kerran juomalaseihin: juovitus on lasin sisäpuolella ja ulkopinta on täysin sileä. Astiaston värilliset lasit on muuten läpivärjätty, joka tarkoittaa, että niiden varjot toistavat lasin väriä. Se on merkki laadusta ja helppo tapa erottaa halpa lasi esineistä, jotka on tarkoitettu käytettäväksi ja rakastettaviksi vuosien ajan – hyvä vinkki kirppiksillekin. Meillä on muuten kaapissa viikottaisessa käytössä olevaa Iittalan värilasia 50- ja 60-luvuilta, joten luotto suomalaiseen laatuun on kova.

Meille valikoitui valkoviinilasien lisäksi Raamin kuohuviinilasit, joista olen tarjoillut brunssilla myös tuoremehua ja mocktaileja. Ihastuin täysin niiden kepeyteen ja pyöreään muotoon, sillä vierastan korkeita kuohuviinilaseja: ne tuntuvat tärkeileviltä ja huterilta, siltä että niitä pitää jatkuvasti varoa. Raamin huolettomat skumppalasit saavat rentoutumaan ja viihtymään, niiden äärellä on lupa nojata taaksepäin ja ottaa iisisti. Juuri tämänkaltaisia asioita tarkoitan, kun puhun esineiden luomasta tunnelmasta.

Sarjaan kuuluu myös punaviinilasit ja aperitiivilasit, joita tietysti himoitsen nyt, kun sain päähäni, että olisi ihanaa tarjoilla illallisvieraille alkuun sherrylasilliset ja paahdettuja pähkinöitä.

Isossa tarjoilukulhossa voi nostaa pöytään lounassalaatin – tai kantaa sipsit leffan ääreen.

Raamin astiat ovat solahtaneet kotiimme vaivatta. Arvostan erityisesti niiden monikäyttöisyyttä, sillä rakastan esineitä, joita voi käyttää useammalla tavalla. Morrison on samoilla linjoilla, hänen mielestään muotoilijan työssä ei ole kyse vain uusien muotojen luomisesta, vaan ympäröivän maailman havainnoimisesta ja siitä, että esineille löydetään uusia käyttötarkoituksia “perinpohjaisen tarkastelun, tai mieluiten sattuman ja intuition kautta”. (Eikö ole muuten ihanaa kuinka saan tämän kuulostamaan siltä kuin olisin keskustellut hänen kanssaan henkilökohtaisesti? Uskon, että meillä olisi paljon puhuttavaa, jos osuisimme joskus samaan illallispöytään.)

Sattuma ja intuitio kuvastavat hyvin tapaani käyttää tavaroita arjessa: en esimerkiksi juuri suunnittele kattauksiani, vaan nostelen esiin sopivankokoisia astioita ja luotan siihen, että ne näyttävät yhdessä hyvältä. Lopputulos toimii, koska kuratointi on tapahtunut siinä vaiheessa, kun olemme valinneet esineet kotiimme. Kaikki sopivat toisiinsa, useimpia voi käyttää monin tavoin. Käytännöllisiä ja kauniita arkiesineitä ei tarvitse ajatella jatkuvasti, ne vaan toimivat ja luovat yhdessä rennon tunnelman, joka palvelee kodin toimintoja ja lisää viihtyvyyttä.

Ruusu- ja kirsikkalimu näyttävät ihanilta kirkkaissa laseissa.

Sarjan kynttilälyhdyt tekevät meillä pitkää päivää, sillä tykkään käyttää niitä kattauksissa tarjoilukippoina ja iltaisin sytytän niihin usein tuikut. Rakastan näitä sävyjä! Pomeranssi tuo mieleen 70-luvun savulasin ja lohenpunainen loistaa väripilkkuna niin kattauksissa kuin muualla kodissa. Viime päivinä ne ovat viihtyneet ikkunalaudalla valaisemassa keväistä iltahämärää. Niiden alla oleva kirja oli siinä valmiiksi, mutta sävyjen sointuminen ei ole suinkaan jäänyt minulta huomaamatta.

Raamiin voi tutustua tarkemmin Iittalan sivuilla, mutta suosittelen piipahtamaan myymälään hypistelemään astioita livenä, sillä tavoin niistä saa parhaan käsityksen.

Mitäs tykkäätte? Millaisista asioista syntyy teidän mielestä hyvä tunnelma?

PS. Miksi nyt vasta keksin, että tämän postauksen nimi olisi voinut olla Minä ja Morrison.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Saisiko vielä hetkeksi talven takaisin?

On lauantai-ilta, mutta kaupunki ikkunan takana on hämärä ja hiljaa. Pyryttää räntää, sitä rasittavaa lajia, joka on enemmän jäätä kuin lunta ja takertuu tuulilaseihin ja mukulakiviin. Katselen pyryä ikkunasta, patteri naksuu ja tuntuu ihan siltä kuin talvi olisi vasta tulossa. Glögikausi alkamassa, villasukat kaivettu juuri kaapista.

Kuvat ovat sattumanvaraisia suosikkejani viime ja toissa talvelta, löysin itseni selaamasta niitä yhtäkkisen talven kaipuun kourissa. 16-vuotias Stella ei olisi kyllä ikinä uskonut, että tulee päivä, kun katselen vapaaehtoisesti jotain lumikuvia. Kaikenlaista hullua se ikä ja Lappi teettää. Osa näistä kuvista on pohjoisesta, toiset matkalta sinne, loput tutuilta kulmilta täällä kaupungissa.

Tiedän, eletään melkein maaliskuun puoliväliä, mutta niinpä vain haaveilen yhtäkkiä siitä josko kuitenkin tulisi vielä hetkeksi talvi. Ei mikään helsinkiläinen loskapainajainen, vaan kunnon talvi, pakkastalvi! Uneksin narskuvasta lumesta saappaiden alla, pyrystä joka lävähtäisi päin poskia kuin parvi kylmiä perhosia, vastasataneen lumen rikintuoksusta josta tulee mieleen tulitikut tai tähtisädetikut. Pukisin päälle paksuimman kelsini ja painuisin ulos, ulos, katselemaan kuinka hiutaleet sulavat horisonttiin ja maailma muuttuu äänettömäksi untuvamyrskyksi.

Lapistahan tämä johtuu, muistin vasta vuosi sitten jouluna miten kaunis talvi voi parhaimmillaan olla. Olemme ikävöineet sinne takaisin viime kuukausina, katselleet kateellisina Lapissa reissaavien tuttujen lumikuvia (Henriikka, joudun ihan just blokkaamaan sinut) ja harmitelleet talviteloilla olevaa taloprojektiamme, kunnes tajusin: voihan Lappiin mennä muihinkin paikkoihin! Lähteä lähilomalle, vuokrata mökin tai hotellihuoneen! Käsittämätöntä, että kesti näin kauan tajuta tämä. Katsotaan ehditäänkö vielä keksiä joku passeli kohde ennen kuin talvi alkaa sielläkin taittua kevääksi ja kinokset sulaavat. Onko teillä suosikkipaikkaa?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Tavallinen perjantai

Tuhannesti kiitos kaikille edellistä kirjoitustani kommentoineille. Näin henkilökohtaisten asioiden jakaminen jännittää aina, mutta lämmön ja tuen määrä oli häkellyttävä – viestejä tulvi joka kanavassa enkä muista milloin olisin viimeksi saanut yhtä paljon palautetta. Nämä haasteet eivät suinkaan kosketa vain minua: endometrioosi on yleinen sairaus, johon liittyy yhä valitettavan paljon väheksyntää ja epätietoisuutta. Todella monella on samankaltaisia kokemuksia ja siksikin tuntuu tärkeältä puhua aiheesta, levittää tietoisuutta. Palaan aiheen äärelle pian.

Kuvat on napattu tovi sitten Ateneumin portailta, mutta minä istun juuri nyt kirjoittamassa tätä hikisessä t-paidassa treenin jälkeen. Työviikko ei suinkaan ole ohi, mutta perjantai-illan tuttu huojennus on silti läsnä – viikonloppuisin tunnit ovat pidempiä eikä puhelin soi. Koti on semikaaos, vaatteita hujanhajan, pyykkiteline pönöttänyt koko viikon keskellä makuuhuonetta. Jarno soittelee kitaraa sohvalla, koira nukkuu lepakkotuolissa. Niin tavallista. Ihanan tavallista. Usein tavallinen tarkoittaa, että mikään ei ole akuutisti nyt huonosti.

Kuluneella viikolla on ollut monta ilonaihetta. Auringonvalo, vesisade, molemmat vievät meitä kauemmas talvesta. Olen ehtinyt tavata monta ystävää, istua lounaalla, piipahtaa kahveilla. Kävin pitkästä aikaa Maxillissa, pidän siitä miten se on aina samanlainen, valo sinkoilee korkeassa tilassa ja valkoisissa pöytäliinoissa on ajattomuuden pysähtynyttä onnea. Tiistai oli ihan tavallinen, kunnes paljastui, että oli ystävän syntymäpäivä. Tilasimme riehakkaasti samppanjaa, noin vaan kesken työpäivän. Sellaisia päätöksiä on tehty joskus pienemmistäkin syistä.

Olen käynyt treeneissä, tuntuu niin hyvältä avata kehoa tauon jälkeen. Ehkä olen vihdoin monen vuoden harjoittelun jälkeen oppinut vähän kuuntelemaan mitä se tarvitsee (vaikka yhä se tuntuu yllättävän usein tarvitsevan juustoranskalaisia).

Ilonaiheita ovat toki myös kuvissa vilahtava Hálon mekko, jossa loimuaa Reidar Särestöniemen maalaus, sekä pörröinen kirppispalttooni, joka on lämmittänyt keväisessä viimassa. Pidän niistä yhdessä ja erikseen. Viimasta en niin välitä.

Löysin treeneistä palatessani maljakollisen tuoreita kukkia, jotka eivät kuulemma missään tapauksessa ole mitään naistenpäiväkukkia vaan tasa-arvokukkia. Haha! Kotona selvästi muistetaan viimevuotinen raivoni. Onneksi tänä vuonna ollaan paljon enemmän olennaisen äärellä. Siitä lisää huomenna ja ensi viikon puolella.

Ihanan tavallista viikonloppua!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Now, and now, and now

Sylvia Plath kirjoitti kerran: Remember, remember, this is now, and now, and now. Live it, feel it, cling to it. I want to become acutely aware of all I’ve taken for granted.

Ajattelen sitä usein silloin kun päivät valuvat ohi jättämättä jälkeä enkä illalla muista mitä tein aamulla. Kuin kävelisi unessa eikä saisi mistään otetta. Haluan tarttua tähän, elää nämä hetket. Mutta joko olen täysin turta tai sitten tunnen kaiken niin intensiivisesti, että kaikki muu pyyhkiytyy pois.

Sain viime vuoden lopussa kuulla sairastavani kroonista sairautta. Huono uutinen on, että se aiheuttaa lamauttavaa kipua ja lapsettomuutta, eikä siihen ole mitään tunnettua parannuskeinoa. Hyvä uutinen on, että se ei tule tappamaan minua. Sen kanssa voi elää, tiedän sen, olen elänyt sen kanssa yli 25 vuotta. Osasin aavistaa tätä. Silti diagnoosi, jota jouduin odottamaan varhaisteinistä saakka, tuli lopulta iskuna. On pitänyt sulatella kaikenlaista, ajatella asioita uuden tiedon valossa. Asennoitua elämään vaikean endometrioosin kanssa.

Välillä tuntuu kuin olisin taas teini koskettelemassa todellisuutta kameraseuran pimiössä, vedostamassa tärähtäneitä kuviani punaisessa hämärässä. Erotan ääriviivat, jotka alkavat piirtyä paperin satiiniseen pintaan, ne ovat samat ja silti vieraat. Ääriviivojen jälkeen esiin tulevat varjot, ne tummuvat kuin märät läikät kankaaseen, näyttävät uusia sävyjä minuudesta, jonka luulin tuntevani läpikotaisin.

Raivo, shokki, suru siitä, että piti odottaa ja kärsiä näin kauan.

Ihmiset kysyvät kadulla mitä kuuluu ja tekee mieli sanoa, että ei yhtään mitään sellaista, jonka voisin jotenkin lyhyesti ja salonkikelpoisesti selittää alkamatta huutaa tai itkeä. Mutta sitten sanon jotain muuta, puhun alkuvuoden aivosumusta, viime vuodesta toipumisesta, eikä sekään ole vale. En voi laskea muiden harteille painoa, jota en itsekään juuri nyt jaksa kantaa.

Muistutan itseäni tosiasioista: ei tämä mikään syöpä ole. Ihmisillä on isompiakin murheita. Tämä on vain yksi asia muiden joukossa, käytävä läpi, annettava mennä. Elämä jatkuu ihan samalla tavalla kuin tähänkin asti. Vaikka samaan aikaan kaikki on toisin.

Välillä sorrun jossitteluun, mietin mikä kaikki olisi voinut mennä toisin, jos olisin saanut tietää aiemmin. On syyllisyyden hetkiä, kun ajattelen aiheuttaneeni tämän itse olemalla lapsena niin surullinen. En tiennyt mitä tehdä ahdistukselle. Ehkä patosin sen sisälleni ja kannoin sitä siellä, kunnes se alkoi kasvaa ja valtaa alaa sisäelimissäni.

Ihan kuin joku pato olisi auennut. Itkin, kun ystäväni joutui onnettomuuteen, vaikka hänelle ei käynyt kuinkaan. Itken jokaista vastaantulevaa tarinaa, jossa kaltoinkohdeltu koira pelastuu kuoleman kynsistä tai sorsanpoikanen ongitaan viemäristä. Itken lasta, joka olin. Kuin kaikki mitä olen padonnut 25 vuoden ajan sisälleni hyökyisi nyt ulos ja minä hukkuisin tulvaan.

Alun sitaatti on Sylvian päiväkirjasta ja kappale kuuluu kokonaisuudessaan näin.

Let’s face it: I’m scared, scared and frozen. First, I guess, I’m afraid for myself … the old primitive urge for survival. It’s getting so I live every moment with terrible intensity. Last night, driving back from Boston, I lay back in the car and let the colored lights come at me, the music from the radio, the reflection of the guy driving. It all flowed over me with a screaming ache of pain … remember, remember, this is now, and now, and now. Live it, feel it, cling to it. I want to become acutely aware of all I’ve taken for granted. When you feel that this may be the good-bye, the last time, it hits you harder.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Taidetärppejä kevääseen

Kysytte usein vinkkejä ajankohtaisista taidenäyttelyistä ja parhaista gallerioista, joten kokosin iloksenne pienen listan nyt käynnissä olevista kiinnostavista näyttelyistä. Jotkut ovat juuri alkaneet, toiset ovat auki viimeisiä viikkoja, kaikkiin ehtii vielä hyvin – miten olisi taidekierros tänä viikonloppuna, yksin, kaksin tai porukalla?

Monen gallerian näyttelyt ovat ilmaisia, mutta museovierailuja varten suosittelen ihan kaikille museokorttia. Se tarjoaa vapauden piipahtaa museoihin juuri silloin kun siihen on sopiva hetki, miettimättä kannattaako pikaisen visiitin takia maksaa pääsymaksua. Joskus on ihanaa käydä vaan haahuilemassa näyttelyssä, istua hetki ja imeä itseensä teosten energiaa. Sillä on parhaimmillaan sama sykettä tasaava vaikutus kuin joogalla tai pitkällä puhelulla läheisen ystävän kanssa.

Amos Rex ~ René Magritte
19.5. asti

Belgialainen surrealistimaalari René Magritte (1898-1967) on ensimmäistä kertaa esillä Suomessa! Olin teini-ikäisenä intohimoinen surrealismin ystävä ja koin suurena väärytenä, että synnyin 80-luvulla enkä saanut juoda 20-luvun Pariisissa absinttia Salvador Dalin, Luis Bunuelin ja André Bretonin kanssa. Se juna meni, mutta onneksi saamme yhä nauttia surrealismin hedelmistä! Magritten töissä on arkinen todellisuus kääntynyt nurin. Pidän erityisesti Magritten tavasta kuvata ihmisiä ja luodata arkitodellisuutta, näyttää tuttu vieraana ja uutena.

Ateneum ~ František Kupka
19.5. asti

Ateneumissa alkoi juuri František Kupkan laaja retrospektiivi, jota voi tarkastella huikeana läpileikkauksena paitsi Kupkan tuotantoon, myös länsimaisen taiteen historiaan. Tsekkiläinen taiteilija kävi nimittäin pitkän uransa aikana läpi liudan erilaisia tyylilajeja: hänet tunnetaan parhaiten abstraktin taiteen pioneerina, mutta uran varrelle mahtui monenlaista perinteisistä öljyväripotreteista anarkistilehtien kuvituksiin. Teoksissa on myös okkultisia viittauksia, symbolismia ja musiikin teoriaa: tietyn aikakauden maalauksissa voi aistia rytmiä ja liikettä. En muuten tiennyt, että Kupka rahoitti nuoruudessaan taideopintonsa toimimalla meediona.

Viimeksi Pariisissa ollut kansainvälinen suurnäyttely on valtava ja kattaa taiteilijan koko uran  seitsemältä vuosikymmeneltä, 1890-luvulta 1950-luvulle. Vältä ähky varaamalla reilusti aikaa ja käymällä välillä kahvilla Ateneumin superkauniissa kahvilassa.

MARJATTA TAPIOLA

Helsinki Contemporary ~ Heidi Lampenius: Wavelengths
8.3. – 31.3.

Torstaina 8.3. avautuvassa näyttelyssä nähdään Heidi Lampeniuksen yksityisnäyttely, jonka ydinajatus on, että kaikella kokemallamme on oma aallonpituus. Nuorten suomalaisten taiteilijapolveen kuuluva Lampenius kuvaa uusissa töissään näkymätöntä energiaa ja aaltoliikettä, joka piirtyy näkyväksi kirkkaiden värien väreilynä. Luin gallerian sivuilta, että Lampenius on tutkinut matematiikan ja fysiikan teorioita suhteessa ympäristöön, aikaan ja olemassaoloon. Kiinnostaa.

Gallerioissa ihaninta: näyttelyt ovat pieniä eikä niihin tarvitse varata tunteja aikaa. Piipahdamme Helsinki Contemporaryssa (ja seuraavana vuorossa olevassa Forsblomissa) usein samalla kun liikumme muutenkin Bulevardin tai Ruttopuiston suunnalla.

Galerie Forsblom ~ Marjatta Tapiola: Paintings
17.3. asti

Pyörähdimme viime viikolla katsomassa Galerie Forsblomiin auenneen Marjatta Tapiolan näyttelyn. Rakastin! Valtavat öljyvärimaalaukset uhkuvat energiaa, alkukantaista voimaa ja mytologisia aiheita. Olen itse ollut aikoinaan superkiinnostunut kreikkalaisesta mytologiasta, joten tämä kolahti ja kovaa. Tykkään myös siitä miten intensiiviset väripinnat rytmittyvät tukahdetun mustan ja ohkaisten ääriviivojen kanssa.

Kiasma ~ Shoplifter: Nervescape VIII
15.9. asti

Olin Hrafnhildur Arnardóttirin eli Shoplifterin näyttelyn avajaisissa muutama viikko sitten ja ajauduin museon viidennestä kerroksesta löytyvistä värikkäistä karvamadoista samaan hurmokseen kuin käytännössä kaikki näyttelyssä käyneet. Valtavan, värejä räiskyvän installaation keskellä saa kävellä ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Tänne kannattaa tulla myös lasten kanssa! Rakastin Kiasman ohjeistusta: “Teosta saa silittää hellästi (kuin ujoa vanhaa mammuttia)”.

JUNO KIITTÄÄ HELSINKILÄISIÄ GALLERIOITA KOIRAYSTÄVÄLLISYYDESTÄ. TÄSSÄ HÄN NAUTTII GALERIE FORSBLOMIN TUNNELMASTA.

Taidehalli ~ Paul Osipow
24.3. asti

Taidehallissa on käynnissä suomalaisen Paul Osipowin laaja retrospektiivi, joka kattaa taiteilijan tuotannon 60-luvulta tähän päivään. Suuret, abstraktit työt ovat täynnä geometrisia kuvioita ja syviä värejä – täydellistä terapiaa harmaisiin päiviin. Ei-esittävien teosten rinnalla on myös värikylläisiä asetelmia. Omassa suosikissani on mm. espressokeitin.

ATENEUMIN TAIDEPAJASSA. JARNO NÄYTTÄÄ IHAN KURAATTORILTA.

Designmuseo ~ Josef Frank
17.3. asti

Itävaltalaissyntyisen arkkitehti-muotoilija Josef Frankin (1885-1967) näyttely on auki vielä tovin Designmuseossa. Frankin vaikuttava tuotanto on määrittänyt vahvasti pohjoismaiden sotien jälkeistä muotoilukulttuuria, joskin Suomessa hänet tunnetaan ehkä parhaiten työstään ruotsalaisen Svenskt Tennin parissa – näyttelyssä nähdäänkin parhaita paloja merkin arkistoista. Ehdoton menovinkki värikkäiden printtien, tekstiilisuunnittelun ja huonekalumuotoilun ystäville.

MARJATTA TAPIOLA

Kannattaa pitää silmällä myös HAMin ja Kansallismuseon kevään näyttelyitä, luvassa kaikenlaista kiinnostavaa. Palaan niihin varmasti tavalla tai toisella myöhemmin. Lisää ajankohtaisia näyttelyvinkkejä saa nakata kommenttilootaan!

PHOTOS BY STELLA HARASEK, MIKKO RASILA & JARNO JUSSILA

Maailman helpoin meikkipussin päivitys

Kaupallinen yhteistyö Glamlin ja Asennemedia

Kosmetiikan ostaminen on yksi tuskastuttavimmista asioista, jotka tiedän. Tiedän kyllä mistä tykkään sitten kun löydän sen! Vaihtoehtoja on yksinkertaisesti vaan liikaa eikä aika tai energia riitä ryhtyä vertailemaan niitä. Siksi nappaan yleensä myyjää hihasta ja pyydän apua – mutta sitä varten pitäisi ensin ehtiä ja jaksaa talsia kauppaan.

Aihe on ajankohtainen, sillä onnistuin yhdellä pienellä arviointivirheellä tuhoamaan tovi sitten melkein kaikki meikkini. Hups. Asiaan liittyi kiire (siivosin henkilökohtaisia tavaroitani piiloon tv-sarjaa tekevän kuvausryhmän tieltä) ja hiusmuotoiluaine, jonka sujautin samaan laatikkoon kosmetiikkani kanssa. Kun avasin sen muutamaa päivää myöhemmin, laatikko lainehti, sillä kyljelleen tipahtanut tukkatuote oli vuotanut koko sisältönsä tyhjiin. Liiskaksi kastuneet meikit kelluivat aineessa, joka ei todellakaan ollut luonnonkosmetiikkaa, eikä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kipata laatikon sisältö roskiin. Sitten tuli tuskanhiki – mistä uudet meikit tilalle? Tai pikemminkin, millä ajalla ja energialla?

Yhteistyö Glamlinin kanssa oli sovittu jo tätä ennen, mutta se tuli nyt osuvampaan saumaan kuin arvasinkaan. Onko nimi teille tuttu? Glamlin on kotimainen palvelu, jossa kauneuskonsultti valitsee sopivat tuotteet puolestasi, toiveidesi, tarpeidesi ja budjettisi mukaan. Kosmetiikkaostoksille pääsee kotisohvalta, sillä homma toimii netissä ja paketti saapuu postissa muutama päivä myöhemmin. Konsultaatio ei maksa mitään, jos päädyt ostamaan jonkun tai useamman valituista tuotteista.

Palvelu oli minulle entuudestaan tuttu, sillä tunnen ihanat naiset sen takana ja Jarno on ollut työnsä puolesta kuvaamassa heitä. Nyt pääsin testaamaan tätä muutaman vuoden pyörinyttä palvelua ihan todelliseen tarpeeseen.

Ensin täytin kauneusprofiilikyselyn Glamlinin sivuilla. Millainen ihotyyppi? Normaali iho, taipuvainen pintakuivuuteen. Silmien väri? Harmaa. Millaiset tuotteet kiinnostavat? MEIKIT. Luonnonkosmetiikkaa, synteettistä kosmetiikkaa vai kumpaa tahansa? Ehdottomasti luonnonkosmetiikkaa! Profiilissä pääsi määrittelemään myös millaisia tuotteita ei tarvitse eli ruksimaan pois sellaiset, jotka löytyvät jo kaapista tai joille ei muutoin ole tarvetta (itse en esimerkiksi käytä koskaan puuteria). Pakettiin sujahtaa aina viisi tuotetta, joille sai lopuksi määritellä omalle lompakolleen sopivan budjetin. Valitsin budjetiksi 150 euroa.

Kauneusprofiilin täyttämisen jälkeen pääsin keskustelemaan kauneuskonsultin kanssa Messengerissä. Kartoitimme tarkemmin millaisia tuotteita tarvitsen, miten tykkään meikata, haluanko jollain tapaa uudistaa rutiinejani ja onko ongelmia, joihin kaipaan ratkaisua.

Referenssit ovat kätevä tapa päästä samalle aaltopituudelle. KATE MOSS, hihkuin ja ilahduin, kun kauneuskonsultti sai heti kiinni siitä mitä tarkoitan. Avasin vielä tarkemmin: tykkään hehkuvasta, luonnollisesta lookista. Kuultavasta ihosta, joka syntyy peittävän meikkivoiteen sijaan parhaiten kosteuttavilla sävyvoiteilla (toivoin tuotetta, jossa on aurinkosuoja, on sentään jo maaliskuu). Huolitelluista kulmista ja simppelistä silmämeikistä, joka tarkoittaa kohdallani usein vain mustaa ripsiväriä. Huulissa käytän vain huulirasvaa.

Keskustelun yhteydessä voi lähetellä kauneuskonsultille myös kuvan itsestään ja kannattaakin – kuvan avulla hän pystyy arvioimaan parhaiten esimerkiksi sävyjen sopivuutta.

Kerroin myös, että haluaisin pitkästä aikaa tehdä silloin tällöin silmärajauksia, mutta tarvitsen sitä varten hyvän pohjustustuotteen, sillä luomeni ovat rasvoittuvaa sorttia ja rajaukset eivät pysy muutoin paikoillaan.

Muutama päivä myöhemmin noudin mustalla nauhalla solmitun paketin, jonka sisällä oli viisi toiveideni ja tarpeideni mukaan valittua tuotetta. Mukana tuli selkeät käyttöohjeet ja täsmävinkkejä niihin ongelmiin, joista olin kauneuskonsultin kanssa puhunut. Ah miten helppoa! Testasin tuotteita heti ja ne olivat kaikki täydelliset.

Listataanpa mitä paketista paljastui.

Absolutionin Le Booster Éclat, kirkastava tiiviste, joka hoitaa ihoa ja antaa hehkua. Sopii saamieni ohjeiden mukaan erinomaisesti meikin alle heleyttäväksi pohjustukseksi, kiireisinä aamuina voi kuulemma sekoittaa myös kosteusvoiteen sekaan. Superihana, heleyttävä seerumi, johon ihastuin heti.

Mádaran hoitava cc-voide nimeltä City CC Cream, joka tasoittaa ihon sävyä, häivyttää pieniä virheitä ja antaa aurinkosuojan. Olen käyttänyt (ja rakastanut) Mádaran aurinkosuojan sisältäviä sävyvoiteita aiemminkin, joten ei tullut yllätyksenä, että tykkäsin kovasti tästäkin. Sävy osui nappiin.

Paketissa oli myös Aliman Pure Eye Primer silmäluomien pohjustamiseksi – ja Zuiin silmämeikkejä. Rakastan Zuiin tuotteita: tyylikkäistä mustista pakkauksista ja voimakkaista väripigmenteistä tulee mieleen synteettisempi sisarensa MAC, jonka tuotteita käytin aikoinaan paljon ennen kuin aloin siirtyä luonnonkosmetiikkaan. Kauneuskonsultti oli valinnut pakettiin mustan, pigmenttisen silmänrajauskynän ja kulmakynän sävyssä Taupe, täydellinen harmaanruskea, joka sopii useimmille.

Viistopäinen kulmäkynä oli tuotteista ainoa, johon piti hetki totutella, sillä olen käyttänyt aiemmin kynämaisia kulmakyniä. Nyt muutaman käyttökerran jälkeen olen sitä mieltä, että viistopää on itseasiassa paljon helpompi ja nopeampi kuin kulmakynä, sillä kulmaa vaihtelemalla saa niin kapeaa ja terävää kuin paksumpaa ja pehmeämpää jälkeä. Tähän en olisi itse kaupassa tarttunut, kiitos kauneuskonsultti! Olet nero!

Viisikon yhteishinta oli 149,50 euroa, joka osui täydellisesti määrittelemääni budjettiin. Kaikki ovat toiveideni mukaan luonnonkosmetiikkaa. Tiesin heti etten halunnut palauttaa tuotteista mitään, mutta viisi päivää on aina aikaa miettiä mitkä tuotteet haluaa pitää ja mitkä palauttaa. 25 euron konsultointimaksua ei veloiteta, jos ostaa jonkin tuotteen. Korttia veloitetaan vasta sitten, kun mahdollinen palautus on tullut perille. Niin toimitus kuin palautus ovat ilmaisia.

Glamlinin paketissa saapuneiden tuotteiden lisäksi käytin tässä meikissä valokynää, mustaa ripsiväriä, hohtovoidetta ja huulirasvaa, jotka säästyivät tuholta, koska olivat turvassa olkalaukussani. 

Mitäs tykkäätte lopputuloksesta? Entä kiinnostaako superhelppo kosmetiikkashoppailu? Jos peilikaapista löytyy tarpeita ihonhoidon, hiustuotteiden tai meikkien osalta, suosittelen lämpimästi kokeilemaan. Pääset alkuun netissä eikä tarvitse nousta edes sohvalta (tärkeää varsinkin näin sunnuntaisin). Jos et käytä Messengeriä, pääset juttusille kauneuskonsultin kanssa myös WhatsAppissa tai puhelimessa.

Koodilla STELLA saa nyt tilaukseen yhden tuotteen kaupan päälle!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA