Ei siitä ole kuin muutama vuosi, kun kyllästyin elämääni ja päätin, että nyt se muuttuu. Olin jatkuvasti väsynyt ja vihainen, kirin koko ajan kalenteriani kiinni siinä koskaan onnistumatta. Tuntui etten saa vietyä mitään loppuun tai saatettua aina edes alkuun – päässä kohisi lumisade silloin kuin olisi pitänyt keskittyä. Tiesin itsekin tekeväni liikaa töitä, nukkuvani aivan liian vähän, syöväni miten sattuu ja murjovani mustelmille niin kehoani kuin minua sen sisällä. Sitä en tiennyt miten sellainen solmu avataan. Jostain langanpätkästä oli lähdettävä liikkeelle, joten soitin ystävän suosituksesta Helsinki Core Trainersin Ville Rapelille. Se oli ihan takuulla viisain teko minkä sinä vuonna tein.

Vakuutuin siitä, että olen oikeamielisessä paikassa siinä vaiheessa, kun Ville sanoi, että tärkeintä eivät ole treenitulokset, vaan liikkumisen onnelliseksi tekevä vaikutus. Lupasin tulla treeneihin, kun Ville lupasi, että saan jatkossakin juoda punaviiniä ja syödä suklaata. Niilläkin oli kuulemma (kohtuullisesti käytettynä) onnelliseksi tekevä vaikutus.

Aloitin liikkumisen rytinällä – toiminnallisen harjoittelun kymmenviikkoisella intensiivikurssilla, 10Campilla, josta sinä keväänä kirjoitinkin. Lempeämpikin lähestymistapa olisi varmasti toiminut, mutta minulle valinta oli oikea, sillä olin kärttyinen, kärsimätön ja halusin muutoksia, jotka tuntuisivat arjessa ja kehossa samantien. Niitä sain ja hyvä niin, sillä se kannusti jatkamaan silloinkin kun löysin itseni makaamasta matolta kaikki treenikamat päällä ja miettimästä milloin kämppäkaveri tulee kotiin kaapimaan minut eteisen lattialta.

Muistan 10Campista monia asioita: ensimmäisten treenien jatkuvat järkytykset kun kaikki oli uutta ja pelkkä leuanvetotankoon kurkottaminen vaati itsensä (ja korkeanpaikankammonsa) ylittämistä, sen kun opimme mikä on burpee, thruster ja kompressiosukka ja pahimpina hetkinä mietimme, että oispa olemassa kokovartalokompressiosukka. Hetken, kun löysin mahastani kummallisen muhkuran ja tajusin vasta viiveellä, että se oli vatsalihas eikä Anton & Antonin voisilmäpulla. Oli muitakin oivalluksia, sellaisia joilla on ollut vielä kauaskantoisempia vaikutuksia kuin vuosien horroksestaan vastaheränneillä vatsalihaksilla.

Kaikkea ei tarvitse muuttaa kerralla.

Riittää, kun muuttaa yhden asian, sillä ei voi vaikuttaa yhteen asiaan henkisen tai fyysisen hyvinvointinsa saralla vaikuttamatta samalla kaikkiin muihin. Halusin liikkumisen lisäksi laskea kierroslukuja, nukkua enemmän, syödä säännöllisemmin. Selvisi, että riitti, kun lisäsin arkeeni liikuntaa – sen mukana tuli myös nälkä, siis niin kova nälkä että teki mieli oikeaa ruokaa, ja valtameren kokoinen väsymys, joka kaatoi ensimmäisinä treeniviikkoina sänkyyn ennen iltauutisia.

Ryhmän tarjoama tuki – ja paine! – auttaa alkuun.

Enpä olisi ikinä uskonut, että minä – erakkorapu! – tykkäisin treenata muiden ihmisten kanssa. 10Campilla tajusin, etten tulisi koskaan työntäneeksi itseäni niin kauas mukavuusalueeltani (eli sohvalta läppärini takaa) ilman treenikavereita ja valmentajia, jotka odottavat minua paikalle. Olisi mahdollisesti jäänyt myös se kolmas jännehyppykierros tekemättä, ellei joku siinä vieressä olisi tehnyt sitä jo täyttä häkää.

Liikkuminen tekee kaikesta muusta elämästä helpompaa.

Hikoilulla on ollut monia muitakin vaikutuksia kuin suoristunut ryhti ja tiukemmat takareidet. Kun hajamielisenä humanistina elelee enimmäkseen päänsä sisällä, tekee ihan hiton hyvää tulla sieltä väliltä pois, panna kroppa hommiin ja oppia kuuntelemaan sitä. Treeneissä minä ja kehoni olimme ensimmäistä kertaa samassa veneessä emmekä vastakkaisissa leireissä. Fysiikkaani kohdistuvan epäluulon ja epäröinnin tilalle alkoi tuli uudenlaista lempeyttä ja varmuutta, kun tajusin mihin kaikkeen kroppani pystyykään, kun vaan luotan siihen ja annan mennä. Luottamus on lisännyt luottamusta myös muuhun kuin kehoni kykyihin – siihen, että opin ja kehityn, siihen että voin itse vaikuttaa asioihin ja siihen, että asenne ratkaisee melkein kaiken maailmassa.

Ja kun ensimmäisten viikkojen väsymyksestä selvisi, tilalle tuli energia. Se näkyy niin töissä kuin vapaalla. Sen myös muistaa aina kun unohtuu flunssan tai reissun jäljiltä treenitauolle – väsymys tulee ensimmäisenä takaisin. Onneksi nykyisin tiedän missä osoitteessa se taas lähtee.

Vähän vähemmän on joskus paljon parempi.

Nyt kun puolet teistä ovat tammikuun kunniaksi tipattomalla, on varmaan hyvä hetki mainita, että 10Campilla treenatessa tuli pohdittua myös omaa suhdetta alkoholiin. Vastoin kaikkia kuvitelmiani viini ei ollutkaan välttämätön osa sosiaalista elämääni! Älkää ymmärtäkö väärin, kylmä kalja ja kuiva kuohuviini pitävät yhä paikkaansa lempiasioideni listalla. Huomasin vaan, että niistä nauttii enemmän, jos niitä juo kahdentoista sijaan vaikka kaksi, ja silloin kun oikeasti tekee mieli eikä tavasta tai tottumuksesta.

Liikkuminen on paras lääke stressiin.

En liiku siksi, että haluan nostaa viikko viikolta enemmän painoja, punnertaa enemmän tai kasvattaa hauikseni kokoa. Haluan sen sijaan voida paremmin, olla energisempi, jaksaa juosta arkipäivinäni paikasta toiseen ja viihtyä nahoissani, tuntea ne omikseni. Yllätyksenä tuli, että kaiken sen lisäksi liikkuminen on paras mahdollinen stressinkarkoituskeino: treeneissä ei tule mietittyä työasioita, maksamattomia laskuja tai ihmissuhdesolmuja.

Muistan 10Campin alusta hetken, kun joku valmentajista muistutti, ettei tulevasta treenistä selviytymistä kannata murehtia – kerrallaan ei tarvitse pohtia kuin sitä seuraavaa tehtävää. Sen helpotuksen tunteen vein mukanani myös treenisalin ulkopuolelle: maailma ei tule kerralla valmiiksi, ei varsinkaan stressaamalla siitä. Asia kerrallaan, jokainen vuorollaan.

Wall ballia ei kannata ottaa vastaan naamallaan.

… tai kuudentoista kilon kahvakuulaa polvilumpiollaan. Oikeisiin tekniikkoihin paneutuminen ei ole pelkästään vähentänyt ikäviin paikkoihin ilmestyviä mustelmia ja vauhdittanut kunnon kohenemista, vaan on opettanut keskittymiskykyä, motoriikkaa, kehonhallintaa, itsetuntemusta ja onnistumisten myötä luottamusta oman kehon kykyyn tehdä asioita, joihin en olisi ikinä ennen uskonut sen pystyvän. Kaikesta tästä on ollut iloa treenisalissa, mutta vielä enemmän treenisalin ulkopuolella.

Suhteeni liikkumiseen ja tuohon Hernesaaressa sijaitsevaan treenistudioon on ehtinyt sittemmin syventyä sataan kertaan. 10Campin jälkeen treenaaminen on jatkunut Villen redcord-tunneilla ja Kanervan bootcampissa. Monista treenikavereista ja valmentajista on tullut ystäviäni, kuten Kanervasta ja apuvalmentaja Nella-koirasta, jotka olette nähneet kuvissani monenmonta kertaa. Kanerva on Helsinki Core Trainersin valmentajan lisäksi ravintovalmentaja, jolla on ihanalla tavalla järki päässä ja jalat maassa. Hänelle kuuluu monen muun asian ohessa kiitos myös siitä, että muistan nykyisin syödä ihan joka päivä. Vaikea kuvitella millaista elämäni olisi ilman Core Trainersin porukkaa enkä oikeastaan edes halua yrittää.

Syy miksi kirjoitan tästä juuri nyt on se, että seuraava 10Camp alkaa helmikuussa. Minulta kysytään aiheesta sen verran usein, että haluan vinkata yhteisesti kaikille kiinnostuneille. Haaste kestää kymmenen viikkoa, mukaan valitaan kymmenen naista ja kymmenen miestä. Jos haluat muuttaa elämäsi, kymmenessä viikossa pääset todellakin alkuun – ja sen jälkeen voi tietysti halutessaan jatkaa bootcamp-ryhmissä, joista johonkin jokaiselle treenaamisen jatkamisesta kiinnostuneelle 10campilaiselle järjestetään paikka. Jos epäilet pärjäätkö, pystytkö ja pitäisikö, 10Camp on juuri sinua varten – hae mukaan tästä.