Seuraa tekotaidetta torstaihin: Helsinki taksin takapenkiltä. Parasta mitä voi tehdä sateella on katsella maailmaa lasin läpi. Tutut kadut ja talot näyttävät unimaisemilta, niiden tilalle voi kuvitella mitä haluaa. Vähän kuin hukkuisi elokuvan tai kirjan fiktioon, jossa omat ajatukset ja muistot voi korvata uusilla ja helpommilla.

Kuvat ovat itseasiassa tasan vuoden takaa, tänään näyttää ihan samalta. Viime vuonna tähän aikaan nielin ämpäritolkulla raivon ja vitutuksen kyyneleitä. En olisi silloin uskonut, että kaksitoista kuukautta myöhemmin hartiat ovat kevyet ja pää täynnä hattaraa, vaikka ulkona on mustaa ja märkää. Hitaasti alan uskoa, että elämä kohtelee hyvin niitä, jotka luottavat siihen.

Everything looks pretty when you look at it through rain.

Pikakelasiko joku viimeiset viisi päivää ja unohti kertoa minulle? Viikko on kulunut vilahduksessa. Kello kuusi perjantai-iltana havahduin tosiasiaan, ettei kukaan muu ole enää sähköpostinsa äärellä. Olen ilmeisesti istunut koko viikon hiljaa paikallani ja kadottanut ajantajuni jonnekin suunnitelmien, aikataulujen ja puoliksi juotujen teekuppien sekaan. Kalenterimerkinnät ovat muuttuneet mustaksi hämähäkinseitiksi, josta erottaa enää sattumanvaraisia kellonaikoja, osoitteita ja kirosanoja. Vielä kun tietäisi sainko oikeastaan mitään aikaan. Mutta sitä ei tarvitse miettiä nyt.

Klikkasin varmuuden vuoksi vielä kerran get mail ja luovutin. Kävelin kotiin alkavassa sateessa, pimenneen Punavuoren läpi. Hyppäsin hetken mielijohteesta viereen pysähtyneeseen raitiovaunuun ja huristelin viimeisen pysäkinvälin Kapteeninkadulle. A feeling that you have that could change your life, vakuutti Cut Copy korvanapeissani. Kauppa, tiskinpesuainetta, pala juustoa. Aamuksi kananmunia ja kirsikkatomaatteja. Puhelin soi taskussa, käytin kainaloon sujautettuja kananmunia tekosyynä enkä enää vastannut. Anteeksi, kuka olitkaan.

Talvi on melkein täällä, mutta puista pudonneet lehdet kahisevat vielä kävellessä. Otin kuvat muutama päivä sitten. Pidän olallani heiluvasta kamerasta muiden syiden ohessa siksi, että se pakottaa pysähtymään. Pikkuhetkeksi vaan, auringonvalo ehtii välähtää kasvoilla, tuulen suunta kääntyä, sade alkaa tai loppua. Kuviin tallentuu värejä, jotka olen ehtinyt jo unohtaa silloin kun selaan ne läpi. Eniten pidän kuvista joita en näytä muille, niissä on tärähtäneitä tarkennuspisteitä, sikkurasilmäisiä virneitä ja naurunremakoita. Ne muistaisin ehkä ilman kuviakin, hilpeitä huojennuksen hetkiä kun kukaan ei jaksa suhtautua maailman ongelmiin asiankuuluvalla vakavuudella. Ai kellonaika? Torkkuaika. Nukahdan pää poikaystävän sylissä, hän lukee. Unenkin läpi kuulen, kun sivu kääntyy korvani juurella. Keittiöstä kuuluu vaimeita kolahduksia. Iltapala on melkein valmis, toiveikkaat koirat odottavat jo vuoroaan.

Not saying that working sixteen-hour-days is not an awesome idea, but boy am I happy it’s finally Friday.