Sunday morning

Viikonloppuaamuun passeli poiminta klassikkosarjasta: The Velvet Undergroundin vuonna 1967 julkaistun debyyttialbumin ensimmäinen kappale. Lou Reed ja John Cale kirjoittivat kappaleen jonain sunnuntaisena aamuna ja teeman tarjosi tarinan mukaan Andy Warhol: “Andy said, ‘Why don’t you just make it a song about paranoia?’ I thought that was great so I came up with ‘Watch out, the world’s behind you, there’s always someone watching you,’ which I feel is the ultimate paranoid statement in that the world cares enough to watch you.


THE VELVET UNDERGROUND – SUNDAY MORNING

Tästä tulee seikkailun vuosi

Pari vuotta sitten kyllästyin siihen, että silloinen työni oli pitänyt minut monta vuotta aivan liian kiinni Helsingissä. Päätin, että tahdon matkustaa enemmän ja hankin kaksi mustaa alumiinista matkalaukkua, pienen ja ison, merkiksi maailmankaikkeudelle, että olen valmis. Niin totta, että kannattaa miettiä tarkasti mitä universumilta tilailee – ne toiveet saattavat kun saattavatkin toteutua. Sattumiin en usko, vaan siihen, että kun päättää mitä haluaa, uskaltaa tavoitella sitä ja puhua siitä ääneen, alkaa alitajuisesti tehdä valintoja, jotka johtavat toivottuun lopputulokseen. Ihmisillä on taipumus vetää puoleensa juuri niitä asioita, joita ajattelee. En pidä vetovoiman lakia minään kaikenkattavana maailmanselitysteoriana, mutta monissa asioissa elämässäni se on osoittanut olevansa enemmän totta kuin mikään muu.

Kuvat ovat alkuvuoden Kap Verden reissulta, josta saimme monta uutta karvaista ystävää.

Olen ennenkin tehnyt yhteistyötä momondon kanssa ja ollut siitä enemmän kuin mielissäni, sillä olen viime vuosina metsästänyt ja varannut suurimman osan matkoistani juurikin momondon kautta. momondo on maksuton matkahakusivusto, jonka kautta on superhelppoa etsiä lentoja, hotellihuoneita ja vuokra-autoja. momondo ei siis itse myy mitään, vaan tarjoaa vaivattoman tavan vertailla vaihtoehtoja ja hintoja ja löytää parhaat diilit erilaisten palveluntarjoajien kautta.

Olinkin loikata ilosta kattoon, kun momondo valitsi minut ja Jarnon vuoden 2017 lähettiläikseen. momondo tulee toisinsanoen olemaan mukana monissa matkaseikkailuissa, joita olemme tälle vuodelle suunnitelleet – myös juuri alkaneessa Karibian valloituksessa. Aavistinkin, että tästä tulee ihan mahtava vuosi!

Muiden pohjoismaiden momondo ambassadorit tapaamme muutaman viikon päästä, kun matkustamme Kööpenhaminaan visiitille momondon pääkonttorille. Suomesta valittiin meidän lisäksemme muitakin, nimittäin Aamukahvilla-blogia kirjoittava Henriikka ja Urbaani Viidakkoseikkailijatar Laura. Huippuseurassa siis ollaan! Somesta seikkailujamme voi seurata yhteisellä hashtagilla #momondoambassador, jonka alle alkaa kohta tippua kuvamateriaalia. Kaikkien Suomen lähettiläiden haastattelut voitte lukea momondon sivuilta, meidän vastauksemme ajattelin jakaa vielä tässäkin.

Kertokaa itsestänne muutamalla lauseella.

Olemme taiteilijasieluinen pariskunta, jota yhdistää moni asia: rakastamme musiikkia, matkustamista ja vapaata elämäntapaa, jossa työ ja vapaa-aika sulautuvat toisiinsa. Työksemme valokuvaamme ja kirjoitamme, molemmilla meistä on myös blogit. Asumme tällä hetkellä Helsingissä, mutta haaveilemme kodista tai kakkosasunnosta jossain lämpimämmässä paikassa.

Millaisia olette matkailijoina?

Olemme rentoja ja seikkailunhaluisia reissaajia, joita ei kiinnosta nähtävyydet ollenkaan niin paljon kuin paikallinen arki, ruoka ja ihmiset. Kohtaamiset, kokemukset ja spontaanit käänteet kiinnostavat, samoin kontrastit: vaatimattomalla telttamajoituksella ja viiden tähden hotellilla on molemmilla aikansa ja paikkansa. Olemme molemmat esteetikkoja, kamera kulkee mukana kaikkialla. Reppuun mahtuu kaikki mitä tarvitaan, löydämme pienen palan kotia joka puolelta maailmaa.

Mitkä ovat olleet unohtumattomimpia matkakokemuksianne?

Yhteisten reissujemme hulluimpia hetkiä oli varmasti se, kun olimme aamutuimaan ratsastamassa afrikkalaisella saarella ja päädyimme hevosten kanssa uimaan valtavaan aallokkoon. Monet muutkin matkojen kohokohdat liittyvät hevosiin, kuten Vieques-saaren villihevosiin, joiden hirnahteluun heräsi aamuisin. Jarnolla on monta lempimuistoa Uudesta-Seelannista, jonka hän kiersi puolessa vuodessa ja ehti mm. hypätä laskuvarjolla, työskennellä kiivitarhassa, asua autossaan ja kiivetä vuoren huipulle.

Mitkä ovat unelmakohteitanne, joihin haluaisitte vielä matkustaa?

Matkahaaveita on paljon ja jatkuvasti keksimme niitä myös lisää! Juuri nyt kiehtoo erityisesti Meksiko ja Marokko, jossa olemme molemmat halunneet kauan vierailla. Etelä-Afrikassa kiinnostaa luonnon monimuotoisuus ja kulttuurin rikkaus. Haluamme matkustaa lähiaikoina myös Australiaan, jossa Stella vietti lapsuutensa.

Kolme asiaa joita ilman ette lähtisi matkalle?

Kamera on molemmille meille ehdottomasti tärkein! Muuten varustaudumme melko mutkattomasti: varvastossuilla ja pillifarkuilla pääsee pitkälle. Kirjoja tarvitaan pitkiä lento- ja junamatkoja varten.

Karibiasta tiedättekin, mutta arvaatteko minne kaikkialle muualle aiomme tänä vuonna matkustaa? Vihjeitä voi löytyä ylläolevista vastauksista, mutta ei suinkaan vielä koko totuutta! Kommenttiloota on muutenkin vapaassa käytössänne, jos herää matka-aiheisia toiveita tai muita ajatuksia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Havaintoja lentokentiltä

Koska suoraa Suomi-Puerto Rico -lentoreittiä ei toistaiseksi ole, matkustamme Karibialle Tukholman kautta. Ei haittaa, Arlandan lentokentällä on nimittäin ihanaa pysähtyä! Kaikki toimii: on ilmainen ja nopea wifi, ymmärrettävät opasteet, minimarket joka kulmalla. Kahviloissa on pistokkeita meille tietokoneeseensa kiinni kasvaneille, isot kahvit, vegevaihtoehtoja jotka maistuvat muultakin kuin märältä munakoisolta. Oma vaihtolento löytyy yleensä samasta terminaalista muutaman portin päästä ja aika riittää aina kiireettömään kahvihetkeen. Tullivirkailijat ovat komeita, hymyilevät ja toivottavat ruotsiksi hyvää matkaa.

Sitten on sellaisia kenttiä kuin Pariisin Charles De Gaulle, jossa mikään ei toimi eikä mikään mene edes sinnepäin. Vaihtolennon portti sijaitsee sadan prosentin varmuudella jossain kolmen terminaalin päässä, jonne on kuusi kilometria matkaa, ja aikaa vaihtoon on keskimäärin vartti. Opasteet ovat pelkästään ranskaksi tai niitä ei ole. Kaikille terminaaleille yhteistä on, että reitit niiden läpi ovat monimutkaiset, kukaan ei halua vastata kysymyksiisi eikä ketään kiinnosta ehditkö jatkolennollesi vai et. Ja vaikka ehtisit, laukkusi tuskin tulee samalla lennolla. Olen kiitollinen jokaisesta matkasta, joka ei kulje inhokkikenttäni kautta.

Lentokentillä on silti aina sama tunnelma. Ilmassa leijuu odotusta, tunne väliaikaisuudesta. Kaikki ovat tulossa eri paikoista ja matkalla eri kohteisiin, mutta viipyvät hetken samassa välitilassa. Kahvilamyyjistä ja check-in-virkailijoista huokuu, että he näkevät joka päivä satoja ihmisiä, joita eivät tule koskaan tapaamaan uudestaan. Katseet kohtaavat korkeintaan ohimennen, small talk on vähissä. (Charles De Gaullessa sitä ei ole.)

Kuvat ovat San Juanin lentokentältä, joka on pieni ja pikkuisen sekava, mutta saa sympatiapisteitä rajavartioston beagle-koirista, jotka heiluttelevat häntiään saarelle saapuville.

Odotusauloissa ja käytävillä kaikuvien kuulutusten tulkitseminen on taiteenlaji, jonka vain harva hallitsee. Itsehän en ole ikinä oppinut ymmärtämään niitä millään osaamallani kielellä. Sen ainoan kerran, kun olin missata lentoni koska unohduin lukemaan kahvilaan, minua oli varmaan kuulutettu kahdesti enkä ollut tunnistanut rätinän ja kohinan keskeltä omaa nimeäni.

Ohikulkijoita on helppo lukea lentokentillä. Ihmiset ovat samaan aikaan keskittyneitä omiin asioihinsa ja kokonaan auki, tulevat huomaamattaan paljastaneeksi enemmän kuin kävellessään kotikulmiensa kaduilla. Kasvoilta voi lukea kirjon tunteita kiireestä kärsimättömyyteen ja väsymykseen, kaiken keskellä olemisen iloon, helpotukseen, joka huuhtoo yli kun tietää olevansa pian perille. Kotiinpalaajien kasvoilta paistaa huojennus ja matkaan vasta lähtevien olemus huokuu odotusta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Loppukiri kohti Karibiaa

Tervehdys lentokoneesta! Ei ole hetkeen ollut näin hektistä lähtöä. Alkuviikon amazing race huipentui lähtöä edeltävään päivään, kun heräsimme seitsemältä suorittamaan saksalaisella täsmällisyydellä laadittua todo-listaa. Päivän aikataulu oli suunniteltu minuutin tarkkuudella, jotta ehtisimme tehdä kaiken välttämättömän, sovitun ja luvatun. Kuten esimerkiksi muotikuvauksen, jota ei olisi varmaankaan kannattanut sopia päivään ennen matkaa, mutta puolustuksekseni sanottakoon, etten sitä lukkoonlyödessäni osannut arvata, että koko viikostani tulisi yhden varastetun laukun takia totaalinen kaaos. Oli myös viime hetken viinikuvaus, jota varten metsästin lumipyryssä juuri oikeansävyisiä ruusuja ja uhmasin leivoslaatikkoineni myrskytuulta, joka oli kaataa minut kumoon keskelle Korkeavuorenkatua.

Se muotikuvaus huipentui siihen, että – katso kuva – Luna-koira tuli esittämään reklamaation huomiomme kohdistamisesta aivan vääriin asioihin ja pudotti kesken lyyrisen poseeraukseni hapsukorkkarini päälle kuolatun siilinraadon. Siilipehmolelu on talouden kestosuosikki, jota ei saa heittää roskiin, vaikka se näki parhaat päivänsä joskus kolme vuotta ja 748 siiliriitaa sitten. Siiliriita = klassikkokina, joka koirasiskoksille syntyy, kun jompikumpi muistaa siilin olemassaolon ja toinen tajuaa haluavansa leikkiä sillä “sattumalta” juuri samaan aikaan. Voi kateuden voimaa.

En oikeastaan tajua millä ihmeellä onnistuimme, mutta ehdimme kuin ehdimmekin saada kaiken pakollisen valmiiksi. Kuvaukset olivat ohi yhteen mennessä, kuriirikyydillä korttitehtaalta konttoriin saapuneen pankkikortin noudin taksilla matkalla palaveriin. Taksikuskia nauratti, kun selvitin kyytiin hypätessäni, että minulla ei ole juuri nyt korttia eikä penniäkään käteistä, mutta ihan kohta on, kunhan piipahdamme matkan varrella pankkiin. Paluumatkalla hain aurinkovoidetta, särkylääkettä alkaviin flunssaoireisiin (tietysti olen juuri nyt tulossa kipeäksi) ja suoritin todo-tetriksen, jossa jäljelläolevat Ehdottomasti Pakolliset Asiat jaetaan vielä niihin, jotka on oikeasti tehtävä ennen lähtöä ja niihin, jotka voi hoitaa perillä palmun alla.

Niin, oli tässä yksi pieni mattoroudauskin. Projektit vaihtelevat, roudauksen määrä on vakio.

Illalla kiikutimme koirat kaupunkilomalle lempihoitopaikkaansa – niitä lellitään siellä niin, ettei niillä ole koskaan mikään kiire kotiin. Kaahasimme kaupungin toiselta puolelta takaisin Tehtaankadulle ja piipahdimme vielä matkan varrelta Stockalle vaihtamaan dollareita ja ostamaan hiuslenkkejä. Mustiin aukkoihin karkailevat hiuslenkit ovat kahden pitkätukkaisen taloudessa jatkuvan kriisin aihe: meillä on kaikki yhteistä paitsi hiuslenkit. Lainaisit nyt yhtä. PLIIS. Lupaan palauttaa. En varmasti hukkaa. (ETPÄ!)

Melkein kaikki alkuviikolle aikatauluttamani tietsikkatyöt jäivät laukkuvarkauden aiheuttaman hässäkän takia tekemättä, mutta onpahan siellä Karibialla sitten aikaa istua mojito edessä ja naputtaa tietokonetta. Töitä siellä tehdään jokatapauksessa, sillä kirjoitamme kohteesta juttua lehteen, teemme sielläkin yhden muotikuvauksen ja muitakin matkajuttuja on luvassa. Kahden viikon aikana ehtii varmasti vähän lomaillakin.

Mutta miksiköhän kaikki lentoni lähtevät aina seitsemältä aamulla? Se tarkoittaa sitä, että edellisenä iltana ei ehdi nukkumaan ollenkaan, ei tälläkään kertaa. Keitimme aamuneljältä kahvit, puoli viiteen mennessä olimme taksissa matkalla lentokentälle. Kaikki niin väsyneitä, että silmäluomet riippuivat puolitangossa, keskustelut puolikkaita lauseita, jotka eivät varsinaisesti liity toisiinsa. Muistin kesken turvatarkastuksen, että unohdimme shampoon. Aivan sama, kai sitä saa Karibialtakin. Tai sitten ei vaan pestä tukka kahteen viikkoon, puhdistuu se varmasti meressäkin.

Sanonpa vaan, että se drinkki, jonka tilaan kun vihdoin nakkaamme reput olalta ja astumme rannalle, tulee olemaan tuskanhiellä ansaittu. EN MALTA ODOTTAA.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Talven takuuvarmat

Talvipukeutumiseni filosofia on alkanut viime vuosina tarkentua: kaikki sujuu, kunhan ulkotamineet ovat riittävät paksut ja lämpimät – silloin niiden alle voi huoletta pukea melkein mitä vain. Pörröiset takit,  paksut villapaidat ja muhkeat pipot yhdistettynä johonkin kimaltavaan näyttääkin olevan tämän talven tyyliteema. Olen päättänyt, että tavallisen arki-illan viinilasillinen on aivan riittävä syy kiskoa päälle jotain säihkyvää, tai vaikka laskiaispullakahvit. Ei se ole niin justiinsa. Tärkeintä, että peilikuvasta tulee hyvälle tuulelle.

MOHAIRTAKKI* FILIPPA K
KIMALTAVA MEKKO & OTHER STORIES
STYLESNOBIN NILKKURIT* DOTS
PIPO SAMUJI
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Raivolla ja rakkaudella

Takana on niin rasittava päivä etteivät sanat riitä, mutta taidan silti yrittää, koska jonnekin tämä raivo on purettava. En tätä ennen edes tajunnut miten moneen asiaan yksi varastettu laukku voi vaikuttaa. Rikosilmoituksen tekeminen verkossa: ei onnistu ilman tunnistautumiseen tarvittavaa puhelinta tai pankkitunnuksia. Rikosilmoituksen tekeminen puhelimitse: ei onnistu, koska poliisin päivystävä linja on epäkunnossa. Siis koko päivän. Anteeksi, miten voi olla edes mahdollista? Jos linja on rikki vielä huomennakin, ei kai auta kuin perua kaikki työt ja mennä Pasilaan vuorolappu kädessä jonottamaan. Mutta milloin ne työt sitten tehdään, kun ylihuomenna pitää jo pakata ja lähteä lentokentälle?

Vakuutushakemuksen tekeminen: ei onnistu ennen kuin rikosilmoitus on tehty, eikä oikeastaan silloinkaan ilman pankkitunnuksia. Ajokortin uusiminen: en aio edes aloittaa. Modernissa maailmassa jokaikinen asia pitää varmistaa jollain toisella asialla, mikä muodostuu hiukan ongelmaksi, jos NE KAIKKI ASIAT ON VARASTETTU.

Opin myös, että uusia pankkikortteja ei saa edes pikatilauksella viidessä päivässä perille. Vaikka kortti on tilattu viikonloppuna ja valmistettu maanantaina, ei ole kuulemma olemassa mitään keinoa saada se minulle ennen torstaiaamuna koittavaa lähtöä. Hullua! Miten pärjäävät kaikki muut ihmiset, joilta varastetaan tai katoaa kaikki kortit muutama päivä ennen ulkomaanmatkaa? En voi olla ainoa. Ovatko ne kaikki muut jonkun eri pankin asiakkaita vai peruvatko ne matkansa, kun eivät voi lähteä ilman maksuvälinettä!? Maailma on täynnä maita, joista ei saa varattua ainuttakaan hotellihuonetta, lentolippua tai edes rämisevää vuokra-autoa ilman luottokorttia. Sattumalta olen tietysti matkustamassa yhteen niistä.

Olen roikkunut miehen puhelimessa ja erilaisissa jonoissa tänään aamukahdeksasta iltaseitsemään ja pakollisista asioista on hoidettu tähän mennessä noin neljännes. Olin pillahtaa itkuun viimeistään siinä vaiheessa, kun lukkoseppä kysyi millainen lukko meidän ovessa on ja “tommonen möhkäle” ei kelvannut vastaukseksi. Mistä helvetistä minä tietäisin mitä kaikkia eri lukkotyyppejä maailmassa on? Möhkäle mikä möhkäle!

Voin kertoa, että ainoa asia, mikä on omaisuutensa uusimisessa helppoa ja nopeaa, on uuden puhelimen ja sim-kortin hankinta. Kävelin liikkeeseen ilman pankkikorttia, ajokorttia tai puhelinta – ja olin vartissa valmis uusi luuri taskussa. Teki mieli kapsahtaa sen asiakaspalvelijan kaulaan ja nyyhkiä sen insinööripaitaan. Voi kunpa kaikki muut yritykset ottaisivat mallia tästä toimintamallista, joka perustuu siihen, että asiakkaita palvellaan. Kiitos Elisa. Kannan ilomielin jatkossakin pennoseni samaan osoitteeseen.

Kuvat eivät todellakaan ole tältä päivältä vaan muutaman viikon takaa. Meno ei ollut ihan näin seesteistä – olen juonut lounaaksi jäähtyneen ärräkahvin ja kirjoittanut lähinnä vihaisia muistilappuja kaikista asioista, jotka eivät etene toivotulla (tai oikeastaan millään) tavalla. Haahuillut tukka hätänutturalla ja niska krampissa kaikesta puhelimessa puhumisesta, pukeutunut verkkareihin ja miehen t-paitaan. Ajattelin, että hänen tuoksunsa rauhoittaisi, mutta olisi ehkä pitänyt vielä vahvistaa vaikutusta jollain vodka-valium-smoothiella.

Samaan aikaan tiedän: mikään oikeasti tärkeä ei onneksi ole huonosti. Kaikki ongelmat, joista selviää ajan- tai rahanmenolla, ovat lopulta pieniä. Mies on terve, koira kunnossa ja minäkin ihan ok, jos ei oteta huomioon sitä, että päästäni uhkaa revetä verisuoni joka kerta kun keskustelen pankkivirkailijan kanssa. Rakkautta riittää, ympäriltä löytyy katto, seinät ja natiseva lattia. Jääkaapissa on kirsikkatomaatteja, juustoa ja viikonlopulta unohtunut kuohuviini, johon saatan ihan kohta turvautua. Ja onneksi, onneksi varas ei saanut kameraani ja muistikorteilla olevia kuvia. Laskeskelen kymmeneen, halailen huolestunutta koiraa, koitan muistaa, että kaikki järjestyy kun vaan jaksan järjestellä. Kohta lähden kävelylle hengittelemään ja toivon, että happi puhaltaisi päähän positiivisempia ajatuksia.

Ainakin olen elossa ja aikaansaava, kykenevä hoitamaan tätä katastrofia, ottamaan opiksi, olemaan ensi kerralla vielä tarkempi. Ja kävi miten kävi, torstaiaamuna istun lentokoneessa jonka nokka kääntyy kohti Karibiaa – ja auringossa kaikki tämä vituttaa ihan varmasti (ainakin vähän) vähemmän.

Kiitos ja anteeksi.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Want your love

Kappas, jäi näköjään Jamie xx -luuppi päälle viime viikosta. Käynnistetään viikko kappaleella, jota olen soittanut rasittavuuteen asti viimeiset pari päivää. Girlin virallinen video on vähän ankea, tykkäänkin enemmän tästä, jossa on kuvituksena tyylilyylejä vuosien takaa. Huonomminkin voisi viikkonsa aloittaa kuin heitä katselemalla.


JAMIE XX – GIRL

Viime yön säihkettä (ja sattumuksia)

JAHAS! Olemme lähdössä varhain torstaiaamuna matkalle ja ehdinkin jo ihmetellä missä tavanomainen lähtöpaniikki viipyy. Mutta saatiinhan näihin edeltäviin päiviin sitten vähän lisäjännitystä, kun laukkuni – käsittämätöntä kyllä – varastettiin viime yönä suljetuista syntymäpäiväjuhlista. Olimme jo lähdössä, laskin laukun pöydänkulmalle ja käänsin hetkeksi selkäni kun etsiskelin päivänsankaria. Sillä välin laukku oli napattu mukaan ja sille tielle se sitten jäi. Olen saksalaisen tarkka tavaroideni kanssa (vastuuttomana seitsentoistavuotiaanakin reissasin passi ja pennoset piilotettuna salataskuun, jonka olin ommellut farkkuihini) eikä minulta ole ehkä juuri siksi ikinä varastettu mitään. Kerta se on ensimmäinenkin – ja kyllä ketuttaa. Ettäs kehtaavat, pölliä kamaa kemuista, joissa juhlijat kuvittelevat olevansa omiensa keskuudessa.

Filippa K:n pikkulaukun ja lempilompakon, kosmetiikan ja laukun pohjalla ajelehtivien korujen menetys harmittaa toki, mutta erityisesti riepoo samalle tielle jäänyt ajokortti, oma ja firman pankkikortti, kotiavaimet ja puhelin. Maanantaiaamuna alkaakin ihan omanlainen amazing race, kun pitää saada kolmen päivän sisällä uusittua kortit ja puhelin, avattua liittymä, sarjoitettua taloyhtiön lukot, tehtyä rikosilmoitus ja vakuutushakemus. Siis kaikkien omien töideni ja pakkaamisen lisäksi. Että! Eipä tule tylsää.

Viimeinen kuva kimallekuoristani! Nyyh.

Jospa keskittyisimme kuitenkin hetken kaikkeen mikä oli tänä viikonloppuna ihanaa. Perjantaina näin ystäviä joita en ole nähnyt aivan liian pitkään, seuraan liittyi spontaanisti liuta muitakin ja ilta päättyi pitkästä aikaa Coronaan, joka oli joskus kaiken sosiaalisen elämän keskipiste (ja aika usein myös toimisto, aamukahvipaikka ja lauantai-iltapäivän lukunurkka). Lauantaina teimme pienen päiväretken Kallioon, sekin oli omalla tavallaan paluu kulmille, joissa tuli vuosia sitten sekoiltua. Ja ne syntymäpäiväjuhlat. DJ soitti New Orderia, sain tanssia, ottaa pari kuvaa ja säihkyä paljettitakissa, joka viiden vuoden rakastamisen jälkeen alkaa olla vähän rähjääntynyt, mutta pitää silti paikkaansa lempivaatteideni joukossa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Pari sanaa La La Landista

Kävimme viime lauantaina katsomassa La La Landin uudessa Kallioon auenneessa Rivierassa. Liput oli varattu viikkoja aiemmin ilmeisesti jossain tilapäisessä mielenhäiriössä, jossa olin kuvitellut, että olisimme musikaali-ihmisiä. Tai ainakin voisimme olla, jos musikaalin on ohjannut Damien Chazelle, jonka edellinen elokuva oli Whiplash – rakastin sitä palavasti ja näin sen yhteensä varmaan viisi kertaa.

Syy saattoi olla myös se, että halusin palavasti saada syyn vierailla uudessa elokuvateatterissa, jossa saa leffan lisäksi eteensä viinilasin. Ajatella, että tämäkin virhe maailmassa on vihdoin korjattu! Sieltä saa safkaakin, ja ahtaiden penkkien sijaan saa istua upottavalla sohvalla.

Ajoitus ei lauantaina ollut puolellamme. Päivä oli ollut umpisurkea eikä oikeastaan mikään olisi voinut kiinnostaa vähempää kuin joku riivatun musikaali. Saavuimme paikalle myöhässä ja ehdimme nipinnapin elokuvan alkuun. En jaksanut iloita edes siitä, että pikkuinen leffasali punaisine plyysisohvineen oli millä tahansa mittarilla mitattuna varmasti viihtyisin, jossa olen naismuistiin käynyt. Tilasimme isot oluet, rojahdin nojatuoliini ja valmistauduin elämäni pisimpään lauantai-iltaan.

No ei se sitten niin huono musikaali ollutkaan. Surkea päivä unohtui ensimmäisen vartin aikana. Tykkään paljon tavasta, jolla Chazelle kuvaa musiikkia, sen soittamista ja siihen liittyvää paloa. Ryan Goslingin silmät eivät puhuttele minua yhtä paljon kuin monia tuntemiani ihmisiä, mutta hän sopi hyvin rooliinsa omasta musiikkiklubista haaveilevana pianistina, joka haluaa pelastaa jazzin unohdukselta. (Ainiin! Jos et ole nähnyt elokuvaa, varoitan että seuraava kappale sisältää pienen spoilerin!)

Sanomattakin selvää, että puolitoista tuntia myöhemmin kun elokuva veteli viimeisiä minuuttejaan, nyyhkin tyhjään tuoppiini (enkä ollut ainoa). Elokuva oli salakavalasti hiipinyt ihon alle ja onnellinen loppu, jossa Sebastian ja Mia olivat molemmat tahoillaan saavuttaneet urallaan sen mistä olivat aina haaveilleet, ei tuntunutkaan yhtään onnelliselta. Se seitsemän minuutin kohtaus, jossa käydään pikakelauksella läpi kaikki mitä olisi voinut tapahtua, mutta ei tapahtunut! Apua! En voi vieläkään ajatella sitä kuivin silmin.

En tiedä ovatko pääpari Ryan Gosling ja Emma Stone kovinkaan kummoisia laulajia, mutta tykkäsin silti aivan hulluna heidän esittämästään elokuvan teemakappaleesta – elokuvan soundtrackilla nimellä Mia and Sebastian’s Theme – joka toistuu pitkin tarinaa. Kuunnelkaa – ja menkää katsomaan, jos ette ole vielä nähneet. Tarvitsen analysointiseuraa, jotta pääsen siitä lopusta yli.


CITY OF STARS – DUET BY RYAN GOSLING & EMMA STONE FROM LA LA LAND

Vielä ehtii Roomageen

Hei kiinnostuneille muistutukseksi, että alennuskoodi Roomageen on voimassa vielä helmikuun loppuun eli tänään iltana ja huomenna! Jos ihmettelet nyt mistä tuo muija horisee, luepa juttu, jonka julkaisin tovi sitten siitä kuinka lempikauppani muutti Telakkarantaan ja tarjoilee hengästyttävissä puitteissa vintageaarteita, sisustusinspiraatiota ja sydämentykytyksiä. Kaikille sisustuksen, designin ja vanhan tavaran ystäville ehdottomasti vierailun arvoinen paikka Telakkarannan jylhien rakennusten keskellä.

Kivijalkamyymälä on virallisesti seuraavan kerran auki vasta torstaina, mutta pikkulinnuilta saamani tiedon mukaan putiikkiin on juuri saapunut pakettiautollinen uusia herkkuja, joita siellä lähipäivinä puretaan, joten teinä kokeilisin onneani ja olisin Kimmoon yhteydessä kysyäkseni onko paikalle mahdollista päästä piipahtamaan vielä tiistain aikana kun 15% alekoodi on voimassa. Hmm… Saatanpa tehdä samoin itsekin. Verkkokauppa toki palvelee 24/7, joten siellä ehtii vielä hyvin ostoksille, vaikkei paikan päälle pääsisikään.

Ja niin, se skaba! Kiitos kaikille osallistuneille, teitähän oli vaikka ja kuinka. Olen tosi iloinen, että vanhat aarteet kiinnostavat ruudun silläkin puolen. Sadan euron lahjakortin voitti nimimerkki Emma Wilde, onnea ja iloa tuhat kiloa. Tarkkailehan sähköpostiasi, palaan sinulle pian asiaan.

Roomage – Vintage interiors
Telakkarannan Konepajahalli
Telakkakatu 6, rakennus 24, Helsinki
To-pe 14-18, la 11-15

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Suojele minua kaikelta

Kaupallisessa yhteistyössä Asennemedia ja Lumene

Ikä on tehnyt minusta monin tavoin vahvemman: olen rehellinen itselleni ja muille siitä kuka olen enkä pelkää palautetta, sanon suoraan mitä ajattelen ja useimmissa tilanteessa tiedän mitä tehdä – tai ainakin kenelle soittaa, jos olen aivan pihalla. Karttuva viisaus ei harmi kyllä näy päälle kolmekymppisessä ihossani, sillä siitä on päinvastoin tullut vuosien varrella huomattavasti herkempi kuin ennen. Vaikka jatkuvasta univajeesta on onneksi päästy eroon, väsymys näkyy sameutena yhdenkin valvotun yön jälkeen. Stressi aiheuttaa epätasaisuutta ja pieniä ärtyneitä näppyjä (puhumattakaan siitä mitä seuraa siitä, että kiireviikkoina syön pääasiassa pakastepizzaa). Ja myönnetään – peilikuva ei ole freeseimmillään viinin äärellä venähtäneen illan jälkeen eivätkä ne viinin seuraksi napostetut sipsitkään taida auttaa. Ihoni ei rakasta urbaania elämää ollenkaan yhtä paljon kuin minä.

Ympäristötekijöilläkin on vaikutuksensa. Luulin, että Australiassa vietetyt vuodet suojelisivat minua ikuisesti eikä aurinkoon tottunut ihoni koskaan palaisi, mutta kas, sekin on salakavalasti muuttunut! Raivostuttavaa mutta totta, ihoni reagoi aurinkoon punoituksella ja erityisesti kasvot ja dekoltee kärähtävät, jos en suojaa niitä kunnolla. Auringossa oleilun jälkeen iho on janoinen ja imee kosteutta niin paljon kuin sitä suinkin ehtii antaa.

Talvisin saa taistella kylmyyttä ja lämmitetyn sisäilman kuivuutta vastaan. Onhan se vähän absurdia – kumminkaan päin ei voi voittaa kun iho on kovilla niin sisällä kuin ulkona. Etenkin sääolosuhteiden jatkuvan sekoilun tuntee nahoissaan, kun muutamaan viikkoon mahtuu niin paukkupakkasia, räntäsateita kuin kuuden plussa-asteen koleaa harmautta. Iho tuntuukin olevan juuri tähän aikaan vuodesta kaikkein kovimmalla koetuksella – vai onko se vain lisääntyvän valon aiheuttama harha, että tummat silmänaluset, samean ihon, pienet epätasaisuudet ja punoittavat nenänpielet erottaa peilikuvasta niin selvästi?

Lumenen uusi ihonhoitosarja Sisu [Urban Antidotes] on kehitetty tarjoamaan suojaa juurikin näitä ihon ulkoisia ja sisäisiä stressitekijöitä vastaan. Puteleihin on pakattu pohjoisen parhaita raaka-aineita, lähdevettä, männynkaarna- ja kuusenoksatyviuutteen antioksidantteja ja marjojen siemenöljyjä, jotka auttavat ihoa torjumaan kaupunkielämän ja kiireen aiheuttamaa rasitusta sekä ikääntymisen ensimerkkejä. Hups, tunnistan itseni – ehkä joku teistäkin? Kaksikymppisenä sitä selviää rusoposkisena kuolemattomana niin viikon valvomisista kuin kaupungilla riekutuista kesistä, mutta kymmenen vuotta myöhemmin kaikki jättää jälkensä ja alkaa kummasti kiinnostaa nähdä vähän vaivaa oman hyvinvointinsa eteen.

Sisu [Urban Antidotes] -sarjaan kuuluu viisi tuotetta. Defend & Replenish Antioxidant Mist on suojaava antioksidanttikasvosuihke. Johtuu varmaan sen sisältämästä koivun mahlasta, että se tuoksuu ihanasti metsältä. Olen suihkinut sitä pitkin työpäivää kun kasvot ovat tuntuneet kiristäviltä tai väsyneiltä, välillä myös ennen uloslähtöä iltaisin kun olen halunnut freesata aamulla tehdyn meikin. Deep Clean Purifying Mask siinä oikealla on syväpuhdistava kasvonaamio, joka sisältää karpaloiden kuorivia ainesosia. Naamio on on osoittautunut loistavaksi sunnuntaituotteeksi, kun takana on pitkä viikko ja uusi häämöttää edessä, sen jälkeen iho on puhdas ja kuulas.

Olen aina ollut patalaiska kaikissa ihonhoitorituaaleissa, jotka kestävät kauemmin kuin kymmenen sekuntia, mutta koittanut viime aikoina petrata hoitamalla ne kaikki kerralla ja tekemällä hetkestä mahdollisimman hemmottelevan. Sytytän kylpyhuoneeseen kynttilän ja annan naamion vaikuttaa kasvoilla samalla kun kuorin ja öljyän koko kehon. Näihin hetkiin tarvitaan joko hyvää seuraa tai musiikkia, mieluiten tietysti molempia – onneksi puhelimessa on Spotify, josta saa lempisoittolistat soimaan. Joskus ajoitan hetken sunnuntain sijaan perjantaille tai lauantaille, silloin saatan kaataa kaveriksi pienen lasin kuohuvaa.

Moisture Remedy Day & Night Cream on hoitava kosteusvoide, joka muodostaa suojaavan kalvon kaupunki-ilman saasteita vastaan ja lukitsee ihoon kosteutta. Sen sisältämä manteli- ja oliiviöljy ja hyaluronihappo tuntuu tosiaan jättävän ihon kosteutetuksi ja kimmoisaksi, kalvon tuntee napakkuutena, joka saattaa jakaa mielipiteitä, itse pidän siitä. Nimensä mukaisesti voide on tarkoitettu käyttöön niin aamuisin kuin iltaisin, olen tosin tykännyt siitä ennen muuta päivävoiteena, sillä se toimii tosi kivasti meikin alla. Plussaa siitä, että mies pitää voiteen hivenen metsäisestä tuoksusta (ja taitaa käyttää sitä salaa itsekin).

Blogia pidempään lukeneet ehkä muistavat, että olen suuri seerumeiden ystävä ja läträän niillä aamuin illoin. Seerumit ovatkin laiskan suosikkituotteita, sillä tykkään ajatuksesta pikkuisista pulloista, jotka on pakattu täyteen tehoa ja levittyvät ihoon parissa hassussa sekunnissa. Uuden ihonhoitosarjan järein täsmäase onkin Urban Intense Hydrating Serum, suojaava tehotiiviste, joka muodostaa iholle samanlaisen ulkoisilta rasitteilta suojaavan kalvon kuin sarjan kosteusvoide. Raikas, kevyt koostumus imeytyy hetkessä ja jättää ihon heleäksi ja napakaksi. Seerumin päälle lisään joko kosteusvoidetta tai kasvoöljyä, josta seuraavaksi vähän lisää.

Viimeinen viisikosta on nimittäin suosikkini: Recover & Protect Facial Oil on hoitava ja suojaava kasvoöljy, joka ravitsee, suorastaan lellii ihoa puolukan, mustaherukan ja mustikan rasvahapoilla ja E-vitamiinilla. Olen käyttänyt sitä iltaisin seerumin päällä yövoiteen sijaan, tykkään ylellisestä tunteesta, joka siitä iholle jää – aamulla iho tuntuu heleältä ja ravitulta. Öljyn tuoksu on ihana, siinä on jotain pehmeää ja metsäistä ja jotain mistä en aluksi aivan saanut kiinni. Pakotin ystävät nuuhkuttelemaan sitä leffaillan aikana ja raati mielestä mieleen tulee puhtaan puuvillan tuoksu ja kesät maalla. Ooh, allekirjoitan! Kesä, auringossa kuivuvat lakanat ja se miltä metsän keskellä tuoksuu, tuntuu juuri nyt kovin kaukaiselta ajatukselta, mutta onneksi siitä voi saada häivähdyksen joka ilta omassa kylpyhuoneessaan.

Kuvat otettiin lumipyryssä pari päivää sitten, sää osui aiheeseen niin hyvin että oli napattava kamera ja painuttava ulos. Mikäs tässä ulkoillessa – pyryn ja pakkasen aiheuttamasta punoituksesta ja kirvelystä ei tarvitse kärsiä, kun peilikaapista löytyy oikeat täsmäaseet.

Kertokaapa, oletteko törmänneet samoihin haasteisiin – olosuhteiden tai mittariin kertyvien kilometrien osalta?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

I go to loud places

Kappas, maanantai! Silmien avaaminen vaati melkein tiirikointia, kun mies kiikutti kahvin yöpöydälleni seitsemältä aamulla ja paineli itse pirteänä kuvauksiin. Arghhh. Pistetäänpä uusi viikko käyntiin vähän menevämmällä kappaleella, jota soittelen juuri tälläisinä hetkinä kun en ole ihan varma kuka olen ja mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Jamie xx teki pari vuotta sitten soololevyn, jolla lauloi – tietysti kukas muukaan kuin hänen yhtyetoverinsa Romy The xx:n riveissä. Olen palannut näihin vanhoihin levytyksiin, koska yhtyeen uusi albumi on semisietämätön. Onneksi vanha musiikki ei katoa.


JAMIE XX – LOUD PLACES (FEAT. ROMY)