Yhdenlaisen matkan alku

Pidimme viime viikonloppuna ystävillemme pienet juhlat meren rannalla. Toipumiseen taitaa kulua vielä jokunen päivä, pää on yhä pyörällä ja rinta halkeamaisillaan. Nappasin muutaman kuvan sieltä sun täältä, ennen ja jälkeen juhlien. Ehkä julkaisemme juhlistakin muutaman kuvan, kunhan tokenemme takaisin arkitodellisuuteen.

Vanha liitutaulu on kirppisostos ja peräisin edesmenneestä KOM-ravintolasta, jonka yläkerrassa asuin vuosia sitten. Siinä asunnossa Jarnokin ehti vierailla monet kerrat silloin kun olimme vain kavereita ja naapureita.

Siskokset auton etupenkillä odottamassa lähtöä kohti juhlapaikkaa. Luna on huolestunut siitä riittävätkö tarjoilut myös koirille.

Viisitoista minuuttia ennen juhlien alkua. Rinnassa hypähtää joka kerta kun näen tämän kuvan.

Juhlien jälkeen, jalat tohjona tanssimisesta, sydän täynnä.

Australialaisia kukkia kimpussa, jonka tilasin lempikukkakaupastani kaason ohjeistuksen mukaan sanoilla “semmonen saunavihta”. Tässä kimppu jo vähän juhlineena.

Kotimatkalla minä ja puolisolta saatu häälahja, jonka nimi on Matkuri. Matka se on tämäkin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Uutta Iggy Popilta

Seuraa tärkeä musiikkitiedotus! Punkin kummisetä ja yksi suurista musiikillista rakkauksistani Iggy Pop on julkaissut uuden sinkun! Amerikkalainen punkkari tuntuu olevan hyvässä vedossa 72 vuoden iästään huolimatta. Sinkku on nimeltään Sonali ja yllättää odottamattomilla jazz-soundeilla ja jostain toisesta maailmasta kantautuvalla tunnelmallaan. Sinkku on lohkaisu Popin uudelta albumilta nimeltä Free, joka on julkaistu pari päivää sitten – tiedän mitä kuuntelen tänä viikonloppuna. Eiköhän sieltä löydy niitä syvältä sielun pohjamutia kourivia riffejäkin.


☊ IGGY POP ~ SONALI

Hyvää kansallista leipäviikkoa!

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Pieni uutinen ihmiskunnalle, suuri uutinen perheellemme: teemme tänä syksynä läheistä yhteistyötä Gateau-artesaanileipomon kanssa. Tämä ei varmaan tule valtavana shokkina kanaviamme pidempään seuranneille, sillä taloudessamme tunnetusti rakastetaan hiilareita ja Jarno varmaan eläisi pelkällä leivällä, jos voisi. En voi syyttää häntä, sillä minullakin on ollut vaiheita, kun aloitin joka aamu päiväni voilla ja pestolla kuorrutetulla paahtoleivällä. Enkä edes kyllästynyt, vaan pestopaahtoleipä on edelleen suuri herkku! Nykyään vaan panostan vähän parempaan paahtoleipään.

Jarnon Gateau-rakkaus alkoi jo kauan sitten, kun hän kävi ensimmäisen kerran kuvaamassa leipomolle markkinointikuvia. Leipomo sijaitsee lähellä, Helsingin Sörnäisissä, ja kaikki leivät, pullat ja kakut tehdään siellä käsin. Leipomossa kuhisee 24 tuntia vuorokaudessa: yövuorolaiset tekevät ja kohottavat taikinat, aamuvuorolaiset saapuvat paistohommiin. Jarno tulee ilmeisen hyvin juttuun leipureiden kanssa, koska palaa kuvauskeikoilta aina kotiin kahden täpötäyden herkkukassin kanssa.

Entä minun Gateau-rakkaus? Se alkoi silloin kun Korkeavuorenkadun leipomomyymälä aukesi korttelin päähän silloisesta kodistani ja tajusin, että pistaasipulla on parasta mitä voi saada alle kolmella eurolla. Siitä ja muista suosikeistamme kirjoitin puolitoista vuotta sitten, kun teimme rakkauden hurmoksessa aiheesta pienen yhteistyöjutun. Listaan on tullut sittemmin lisäyksiä, kuten Kööpenhaminalainen, mantelimassalla täytetty rapea viineri, joka lohduttaa mantelisten herkkujen ystävää kaikkina niinä synkkinä kuukausina, kun laskiaispullia ei saa.

Tällä viikolla vietetään kansallista leipäviikkoa. Minusta tuntuu, että meillä on leipäviikko ihan joka viikko, mutta auringon alla on kuitenkin jotain ihan uutta, sillä Gateau on kehittänyt uuden kauraleivän! Ihanasti hapan Le Havre -kauraleipä on leivottu juureen, tilkka hiivaakin sitä löytyy. Koostumukseltaan kuohkea leipä on maidoton ja siinä on 40% kauraa, joka on enemmän kuin suurimmasta osasta kaupoista löytyvistä kauraleivistä. Sen kyllä maistaa.

Kauraleivän pyhä kolminaisuus by Jarno Jussila: voi, kurkku ja suola. Villimpiä ideoita löytyy Gateaun leipäkalenterista.

Annoin aviopuolisolleni vapaat kädet taikoa itselleen unelmiensa kauraleivän kameran valvovan katseen alla. Hän tekee voileivistään toisinaan melko mielikuvituksellisia rakennelmia, joista saattaa löytyä mitä tahansa sipulista paahdettuun halloumiin, joten yllätyin vähän kun hän palasi kauppareissulta kainalossaan pelkkä kauraleipä, luomuvoi ja kurkku. Kunnollinen kauraleipä on kuulemma parasta paahdettuna, hyvän voin, tuoreen kurkun ja suolan kaverina – muuta ei tarvita. Ilmeisesti koira on samaa mieltä.

Uusi kauraleipä ilahduttaa suuresti minuakin, sillä kaura on viljoista lempein, se jota vatsani kestää parhaiten. Suhteeni leivällä ja pullalla herkutteluun on muuttunut viime vuosina vähän samaan suuntaan kuin viinin kanssa: laatu korvaa määrän. Valitsen herkutteluhetkeni ja haluan, että laatu on silloin kohdallaan. Leipomomyymälässä vierailu ja rapisevan paperipussin kantaminen kotiin tai puistonpenkille on osa elämystä.

Jarnollakin laatu alkaa ilmeisesti korvata määrän, sillä hänestä on tullut leipomoasiakas sen jälkeen kun hän kävi ensimmäisen kerran Gateaun Sörkan leipomossa. Sitä tuoreutta ja kuoren rapeutta on vaikea voittaa, kun hakee leivän, joka on valmistettu käsin samana aamuna, vain muutaman kilometrin päässä.

Ei muuta kuin ihanaa leipäviikkoa koko kansalle, maistellaan uutta kauraleipää ja nautitaan sateisesta maanantaista!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Syystuulahduksia

Merkkejä lähestyvästä syksystä: nahkatakki on kaivettu naftaliinista ja ripustettu eteiseen tuulisia tai muuten vain viileämpiä päiviä varten. On niitä jokunen tässä jo ollutkin, vaikka monina päivinä pärjää yhä ohuella neuleella, toisina jopa t-paidalla.

Jarno nappasi nämä kuvat yhtenä märkänä päivänä. Olimme matkalla jostakin jonnekin ja jäimme porttikonkiin pitämään sadetta, sillä vettä alkoi tulla kuin joku olisi kääntänyt hanan päälle. Sattumalta olimme juuri Kampissa kadulla, jolla me molemmat olemme joskus asuneet, vieläpä samassa elämäntilanteessa, juuri Helsinkiin muuttaneina. Ei sentään samaan aikaan, se olisi ehkä ollut jo liikaa.

Oli musta päivä. Kun yhdistää mustaa mustaan, on kiva pelata tekstuureilla: kiiltävä nahka, karhea denim, himmeä puuvilla joka imee itseensä kaiken valon. Musta on parhaimmillaan juuri tähän aikaan vuodesta, kun rusketusta on vielä jäljellä. Utuan kasviparkitusta nahasta valmistetun satulalaukun sain lahjaksi merkin perustajalta Piialta, kun vierailimme elokuun alussa Raahessa. Merkki valmistaa tuotteensa vastuullisesti: suunnitelmat syntyvät Raahessa ja jokainen laukku tehdään käsin Kreikassa, pienessä perheomisteisessa ateljeessa.

TOTEMEN FARKUT URBAN A
POOLOPAITA* NANSO
DANTEN NAHKATAKKI* DOTS
SATULALAUKKU* UTUA
*SAATU

Kaatosateen kastelemat kengät eivät näy kuvissa, mutta ne ovat korkosandaalit. Jokasyksyinen kapina: en peitä varpaita umpikenkiin ennen kuin on pakko. Ulkona on sentään yhä toistakymmentä astetta. Intiaanikesän mahdollisuus on läsnä ensilumeen asti.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Läsnäolosta, johon unohtuu

A short variaton of Walt Whitman’s poem called “Once I Pass’d Through a Populous City”

Kesän viimeinen viikonloppu

✖ EURA, SATAKUNTA

Otimme syyskuun vastaan ystävien mökillä järven rannalla. Sattui täydelliset säät, niin lauantaina kuin sunnuntaina paistoi aurinko ja lämpömittari hipoi hellelukemia. Oli surrealistista elää syyskuun ensimmäistä ja seikkailla shortseissa ja varvastossuissa, onnellisena siitä että saimme vielä muutaman kesäpäivän kun olin jo ajatellut ettei niitä enää tulisi. Lojuin viltillä viinilasini kanssa ja olin lueskelevinani lehtiä, oikeasti päässä surisi ihan muut asiat. Sellaista sattuu silloin harvoin kun oikeasti rentoudun: en malta nauttia korvienvälisestä hiljaisuudesta, vaan ideat alkavat heti kuplia pinnan alla.

Viikonloppu oli ihana. Olen huomannut viihtyväni parhaiten melko pienessä porukassa, jonka tunnen hyvin. Kai se johtuu introvertista luonteesta, tutussa pikkuporukassa on rennointa. Saa olla hiljaa ja kuunnella muita, tai meuhkata ja olla mieltä, eikä tarvitse jatkuvasti perustella itseään, olla enemmän tai vähemmän. En toki ajattele, että uusillekaan tuttavuuksille tarvitsisi esittää mitään, mutta silloin istuu ehkä suoremmassa, ajattelee enemmän mitä sanoo, kiinnittää huomiota siihen että on kohtelias ja hienotunteinen, kun ei vielä tiedä millainen toinen on. Mutta tutussa porukassa voi huudella mitä sattuu eikä kukaan ymmärrä väärin.

Olen varmaan ollut edellisessä elämässäni erakkorapu, joka on hengannut samojen tiettyjen erakkorapujen kanssa ja nauranut niiden kanssa samoille tyhmille jutuille 25 vuotta (tai miten kauan erakkoravut nyt elävätkään).

Mökillä riittää myös kaikenlaista puuhaa tehtäväksi yhdessä tai yksikseen, pysytellen silti lähellä, muiden seurassa. Hakataan ja kannetaan puita, lämmitetään saunaa ja paljua. Levitetään pyyhkeitä kuivumaan, sytytetään laiturille lyhtyjä. Ruokaa tehdään koko porukalla, yksi tekee kauppalistan, toiset käyvät kaupassa, kolmas pilkkoo ja neljäs grillaa. Ja sitten kokoonnutaan pöydän ääreen terassille ja kaikki maistuu täydelliseltä, koska ulkoilma, ystävät, grilli, kesän viimeinen viikonloppu ja sen jälkeen virallisesti alkava syksy.

Tutustuimme viikonlopun aikana myös paikalliseen menoon. Piipahdimme pihamyyjäisissä ostamassa avomaakurkkuja, perunoita ja mustaa chiliä. Kävimme Kokemäen rompetorilla, jossa erityisesti moottorisahat tuntuivat käyvän hyvin kaupaksi. Grillissä tirisevät makkara tuoksuivat, joku soitti haitaria. Jarno söi hillomunkin ja minä join kitkerän kahvin. Ostin marketin pihalta kesän viimeisiä mansikoita.

Joskus tuntuu, että maalla on samanlaista kaikkialla ja tarkoitan sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Unenomaiset viljapellot, hiljaisuus jota vain tuuli halkoo. Traktori huristelee pikkutiellä ilman kiireen häivääkään ja perässä menee kahden auton letka. Maaseudun ruuhka.

Kävimme Kauttualla katsomassa ruukinpuistoa ja Alvar Aallon suunnittelemaa terassitaloa. Niin hieno! Lähistöllä oli uudempia kerrostaloja, jotka näyttivät Jarnosta selittämättömän tutulta, kunnes hän tajusi olleensa vuosia sitten rakentamassa talojen parvekkeita isänsä ja veljensä kanssa. Miten joku voi unohtaa missä on ollut raksahommissa?!

Parasta oli Kauttualla Eurajoen rannassa toimiva Jokisauna, niinikään Aallon suunnittelema sauna ja pesula, joka rakennettiin aikoinaan Ahlström Oy:n työntekijöiden käyttöön. Tilassa toimii nykyään Kahvila Nemo ja designpuoti, ja saunatkin on saatu viime vuosina pitkän tauon jälkeen saneerattuina takaisin käyttöön. Pesutiloissa on Aino Aallon valitsemat alkuperäiset vaaleanpunaiset kaakelit ja niin ihana tunnelma, että sekosin vähän enkä tajunnut ottaa yhtään kuvaa.

Kahvilan puolella tuntui kuin olisi tullut kylään ystävän kotiin. Siellä ei ole ollenkaan julkisen tilan tunnelmaa, vaan sanomalehdet ovat unohtuneet levälleen pöydille ja kirjat on pinottu sivutasoille kuin jonkun olohuoneessa. Kahvilan emäntä otti meidät vastaan kuin olisimme olleet kaikki tuttuja. Meillä oli kauhea nälkä, joten hän kantoi pöytään kattilallisen ahvenkeittoa, leipää ja voita. Pyhäjärvestä pyydetty ahven oli niin hyvää, että kaikki santsasivat. Kahvilassa ei olisi ilmeisesti ollut juuri sinä päivänä lounasta tarjolla, mutta jonkun yksityistilaisuus oli viime tingassa peruuntunut ja niin tuota juhliin tarkoitettua keittoa tarjoiltiin sattumalta paikalla osuneille nälkäisille vieraille.

Kahvila Nemon ja saunan terassilta on upeat näkymät suoraan joelle: söimme lounaan terassilla ja ihastelimme maisemaa. Tänne täytyy kyllä viettämään saunailtaa joskus, haluan tietää millaista on peseytyä vaaleanpunaisessa pesuhuoneessa. Haluan myös lisää sitä ahvenkeittoa. Ja tutkia läpi kaikki kahvilan tiloissa olevat arkkitehtuuri- ja muotoilukirjat.

Vuonna 1948 valmistuneen rakennuksen entinen pesula on nykyään Designpesula, josta voi ostaa secondhand-aarteita. Tarjolla oli tietysti paljon Aaltoa ja muuta suomalaista ja skandinaavista designia. Niin puhtaita, selkeitä linjoja ja kauniisti patinoituneita pintoja! En tietenkään malttanut intopäissäni ottaa niistäkään kuvaa, oviaukosta sentään otin. Rakastan tätä rennosti ränsistynyttä julkisivua.

Mäyräkoirat olivat mukana mökkeilemässä ja osallistuivat kaikkeen polttopuiden hakkaamisesta (Lunan lempihomma, koska polttopuu voi olla myös keppi) ruoanlaittoon. Erityisesti grillaaminen kiinnosti heitä ja he olivatkin suureksi avuksi valvoessaan grillin vierellä siltä varalta, että jotain tippuisi. Päivystävät siivousjoukot paikalla.

Lauantai-iltana vietimme venetsialaisia, elokuun viimeisen viikonlopun veneily- ja mökkeilykauden päätösjuhlaa. Termi ei ollut kaikille tuttu, joten tutkimme asiaa internetistä: venetsialaisia pidetään myös veden, tulen ja valon juhlana ja niitä on juhlittu viimeiset 100 vuotta Länsi-Suomen rannikkoalueilla Porista Pohjanmaalle. Myöhemmin tapa on levinnyt laajemmallekin.

Illan hämärtyessä mökin isäntäväki sytytti rannalle tulen. Vastarantaa ei enää pimeän tullen näkynyt, mutta tiesimme missä se oli, koska rantaviivaan syttyi tuli toisensa perään kuin lepattavaksi merkkivaloiksi yöhön.

Uintihetki saunomisen lomassa, lyhdyt valaisivat laiturin. Vesi oli 19-asteista, viikko oli ollut lämmin. Tykkään näistä tummista, pehmeistä kuvista. Välillä inspiroi eniten kuvata asioita juuri sellaisina kuin ne sillä hetkellä ovat eikä yrittää tehdä niistä terävämpiä tai valoisampia.

Ilotulitukset kuuluvat perinteisesti venetsialaisiin, mutta ehkä ne eivät ole enää muodissa, sillä emme nähneet niitä järven ympärillä kuin muutaman illan aikana. Iloitsimme tästä yhdestä, joka rätisi tiensä taivaalle muutaman raketin voimin, ja siitä, että koirat eivät piitanneet paukkeesta pätkääkään. Toivon että eivät muutkaan eläimet, vaikka se on tietysti toiveajattelua.

Meitä ei yhtään huvittanut lähteä mökiltä sunnuntaina takaisin Helsinkiin, joten jäimme vielä yhdeksi yöksi ja heräsimme varhain maanantaiaamuna tekemään lähtöä. Kuva on otettu rannalta vähän ennen viittä, kun taivaalla väreili vasta valon aavistus. Suurta järveä ei nähnyt, mutta sen kuuli: aallot kohisivat kuin olisi seissyt merenrannalla.

Autot pakattuna, erittäin varhaiset (ja vahvat) aamukahvit juotuna ja mökkiseurue valmiina palaamaan kaupunkiin. Uniset koirat siirrettiin suoraan vierashuoneen sängystä autoon nukkumaan. Salaa toivoin, että joku olisi kantanut minutkin. Niillä on aina parhaat oltavat, toinen kuorsaa jalkatilassa vilttinsä sisällä ja toinen käpertyy lampaankarvalla vuoratulle penkille turvavaljaidensa kanssa.

Kun pari päivää aiemmin ajelimme mökille, tien vieressä seisoi yhtäkkiä nuori mutta iso hirvi vain minuutti sen jälkeen, kun olin miettinyt, että nyt alkaa olla hirviä liikenteessä. Jarno oli juuri ajatellut samaa ja sitten se yhtäkkiä oli siinä, todeksi ruumiillistunut ajatus, ennen kuin kumpikaan ehti edes sanoa sen ääneen. Sydän jätti lyönnin välistö, mutta hirvi kääntyi onneksi kannoillaan ja loikkasi ojan kautta takaisin metsään. Paluumatkalla kaupunkiin päätimme, että nyt emme ajattele hirviä vaan keskitymme siihen, että puiden takaa valkenevasta auringonnoususta tulee koko kesän kaunein. Rima ei tosin ollut korkealla, koska emme edes muistaneet milloin olisimme viimeksi olleet hereillä auringonnousun aikaan.

Mutta tällainen sieltä tuli ja värjäsi koko maiseman vaaleanpunaisella valolla. Mikä tapa päättää viikonloppu, sanoa kesälle hei ja aloittaa syksy. Sovitaan, että se on merkki siitä, että syksystä tulee juuri sellainen kuin toivomme ja tarvitsemme.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viherjuomasuosikki ja vilkaisu uuteen keittiöön

Kaupallinen yhteistyö KitchenAid

Jokainen keskeneräisen keittiöremontin keskellä asunut tietää millaista on arki ilman toimivaa keittiötä. Ensimmäisinä päivinä se voi olla jopa jännittävää: syödään ulkona! Noutoruokaa aamiaiseksikin! Mutta se alkaa käydä nopeasti kalliiksi ja jännityskin karisee, kun lähikortteleiden tarjonta on käyty läpi. Seuraavat viikot ovat sinnittelyä lähikaupan antimien ja retkikeittiön varassa.

Eteiskäytävään pystytettyyn retkikeittiöön kuului kahvipisteen lisäksi leivänpaahdin, joka piti Jarnon hengissä, ja elämäni ensimmäinen kunnollinen tehosekoitin, jolla hurautin itselleni erilaisia voimajuomia aamupalaksi, joskus lounaaksikin.

Näitä kuvia ei onneksi tarvinnut ottaa retkikeittiössä, vaan kuvaushetkellä remontti oli jo valmis – kuvistakin voikin bongata ensimmäiset viralliset vilaukset uudesta keittiöstämme! Rakastan tuota hohtavaa valoa, jonka messinkinen seinä tuo huoneeseen. Toinen suosikkini on musta graniittitaso, jolla kaikki näyttää hyvältä.

Toiset retkikeittiössä syntyneistä suosikeista seurasivat myös remontinjälkeiseen elämään, kuten esimerkiksi matchalla maustettu viherjuoma: raikas, samettinen smoothie on vegaaninen ja maidoton, nopea tehdä, sisältää vain muutaman aineksen ja maistuu niin sellaisenaan kuin herkkuna varsinaisen safkan jälkeen. Tällä kertaa tein sen banaaneihin, koska niitä sattui olemaan, mutta useimmiten käytän banaanin sijaan avokadoa, joka antaa saman pehmeän maun lisäksi hyviä rasvoja ja ruokaisuutta. Ohje löytyy kirjoituksen lopusta.

Tehosekoittimemme on KitchenAidilta saatu Artisan Power Plus. Valurautainen musta tehosekoitin on todella järeä laite – jo pelkästä painosta voi päätellä, että tämä laite kestää. Kaikki edelliset blenderini (ja kyllä, niitä on ollut mon-ta) ovat olleet markkinoiden edullisemmasta päästä ja ovat kestäneet käytössä tasan siihen asti, että takuu on umpeutunut. Tuli selväksi, että edulliset laitteet tulevat pidemmän päälle yllättävän kalliiksi, kun niitä ei voi tai haluta korjata, ja aina pitää ostaa tilalle uusi.

Tämä tehosekoitin on täysin toista maata ja toki löytyykin hintahaitarin toisesta päästä. Kun luin, että siinä on 3,5 hevosvoiman moottori, ajattelin että se on tehokkaampi kuin vanha pakumme. Supertehokkas laite hurauttaa helposti niin jäiset hedelmät ja marjat täysin sileäksi soseeksi ja sillä voi tehdä myös keittoja, sillä moottori lämmittää huoneenlämpöiset vihannekset muutamassa minuutissa tarjoiltavaan kuntoon. Sillä tavoin ravintoaineetkin säilyvät paremmin.

Laadukasta tehosekoitinta on ihana käyttää. Smoothie syntyy sekunneissa eikä pähkinäkastikkeissa ja pestoissa kestä juurikaan sen kauempaa. Jäiset marjat ja vihannekset eivät ole ongelma, itseasiassa uskon, että se rouhisi tyytyväisenä pieniä kiviäkin. Laite on tosi tukeva eikä siitä tarvitse käytön aikana pitää kaksin käsin kiinni, ettei mustikkasoseet roisku pitkin kattoa. Vahvan moottorin ainoa miinus on kova ääni, mutta tuntuisi ehkä oudolta, jos näin tehokas mylly suorittaisi tehtävänsä täysin äänettömästi.

MATCHALLA MAUSTETTU VIHERJUOMA

Pakastettuja mangokuutioita
Banaani tai avokado
Kourallinen tuoretta pinaattia
1-2 ruokalusikallista matcha-jauhetta
Sitruunan mehua maun mukaan

Jos maistuu:
Tuoretta minttua
Kookosmaito

Sovellan tätä ohjetta tapauskohtaisesti sen mukaan mitä keittiöstä löytyy, mutta näillä et ainakaan mene pieleen! Tuore mango käy tietysti myös, mutta pakastetut hedelmäkuutiot tekevät juomasta ihanan kylmän eikä erillisiä jääpaloja tarvita. Matcha-jauhetta löytyy nykyään hyvinvarustelluista ruokakaupoista, meillä on kaapissa Urtekramin jauhetta joka toimii hyvin tälläisissä juomissa ja antaa niihin ihanan maun. Mausteeksi voi nakata myös kourallisen minttua. Jos haluat juomasta juoksevamman, voit lisätä vettä, mehua tai kookosmaitoa.

PS. Muistin juuri, että edellisen kerran tässä blogissa on käsitelty smoothieita vuonna 2014 ja silloin kutsuin niitä Anna Perhoa lainaten aamuliejuksi. Niiden toinen lempinimi oli Vantaanjoki. Ei tarvitse varmaan erikseen kertoa, että tällä saralla on sittemmin tapahtunut kehitystä: nykyään tekeleeni ovat lähes aina juomiskelpoisia ja tätä ohjetta uskallan jopa vilpittömästi suositella!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

✖ Elokuun kootut

Elokuun viimeiset päivät häämöttävät, seuraa siis kuluneiden viikkojen olennaisimmat!

✖ Koti alkaa tuntua kodilta. Nyt jo, vuosi muuton jälkeen! Mutta onhan tässä ollut kaikenlaista. Pitkään tuntui siltä, että asuimme keskellä työmaata ja sitä se olikin. Kesälläkään ei osannut oikein asennoitua kotona olemiseen, kun tuntui että olimme koko ajan menossa tai tulossa jostain. Nyt normaali arki alkaa pikkuhiljaa rullata ja koti on alkanut tuntua siltä miltä sen pitäisikin, turvapaikalta, omalta. Ylläolevaan kuvaan tiivistyy levollisuus, jota toivon koko kodin huokuvan. Itsehän en todellakaan ole mikään erityisen seesteinen tyyppi kuin korkeintaan hetkittäin, mutta juuri siksi kotiin tarvitaan rauhallista tunnelmaa.

✖ Hääjuhlat. Olimme viisaita ja päädyimme pieniin juhliin, joten en odottanutkaan isoa tuotantoa, mutta järjestelyt ovat sujuneet vähän pelottavankin rennosti – kontrollifriikkiä alkaa ihan just epäilyttää, että mitähän tärkeää on unohtunut. No, ruokaa on tilattu ja vieraat on kutsuttu, sillä pääsee jo aika pitkälle. Mekko on, kengät puuttuvat vielä, mutta jos en löydä sopivia, puen jotkut vanhat.

✖ Reissut mielessä. Syyskuussa on tiedossa pieni taidevetoinen työmatka, jota odotan innolla – kohde on minulle entuudestaan tuntematon ja olen pitkään halunnut käydä siellä. Olimme myös haaveilleet syksyisestä ruskaretkestä Pallastunturille, mutta nyt näyttää siltä, että pääsemmekin pohjoiseen vasta myöhemmin syksyllä ja kohteeksi saattaa valikoitua vielä joku muu. Vuodenvaihteessa olisi tarkoitus suunnata häämatkalle, jos kaikki vaan natsaa.

Superkauniit shaker-henkiset tuolit löytyivät kirppikseltä ja ovat jo löytäneet paikkansa Lapin kakkoskodista.

✖ Työkuvioihin tarttuminen. Vähän kieltämättä kirvelee tämä syyskauden starttaaminen kesken lämmintä loppukesää, mutta ei se auta: maailma on nytkähtänyt kohti vuoden viimeisiä kvartaaleja ja yrittäjänä on kipitettävä perässä, jos aikoo pysyä kyydissä. Hyvä uutinen on, että tämän yrittäjän syksy on kohta loppuunmyyty. Toivon, että voin pistää kohta lapun luukulle, keskittyä tekemään sovitut työt ja täyttää lopun ajan kyljellään makaamisella ja kirjoittamisella.

✖ Terveisiä hotellista! Juuri kun pääsin kehumasta, että koti tuntuu kodilta. Emme ole reissussa, vaan kahden korttelin päässä evakossa kotonamme käynnissä olevia kuvauksia: siellä tehdään taas samaa telkkusarjaa, jota kuvattiin toukokuussakin. Täytyypä vinkata sitten joskus kun lopputulos on nähtävillä. Juuri nyt otamme ilon irti siitä, että joku muu vaihtaa lakanat, keittää aamuisin kahvit ja paistaa munakkaat. Koirakin pääsi mukaan nautiskelemaan hotellielämästä ja syömään mustikoita sängyssä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Pölyä kiertoradalla

En arvannut lainkaan millaisen onnittelumyrskyn keskeltä löytäisimme itsemme, kun kerroimme menneemme viime tiistaina naimisiin. Kiitos tuhannesti! Olemme lukeneet kaikki viestit ja iloinneet jokaisesta. Tuntuu erityiseltä, että niin moni on elänyt mukana, eikä juhlahumu vielä tähän pääty, sillä pidämme pienet juhlat myöhemmin.

Viime päivät ovat olleet tiheänä kaikesta. Juhlajärjestelyistä, onnitteluviesteihin vastaamisesta. Elokuun lopun tummenevasta valosta ja lähestyvästä syksystä. Aamuista, joita on leimannut aavistus kaiken muuttumisesta. Olen totutellut siihen, että minä olen vaimo ja hän minun aviopuolisoni. Hullaannuttava, hykerryttävä, absurdi ajatus, joka tuntuu lähemmin tarkasteltuna täysin itsestäänselvällä tavalla luonnolliselta.

Katselen sormustani ja sitten häntä, vähäväliä naurattaa. Kuka olisi arvannut? No, kuulemma aika moni. Ehkä vain minä olen vähän häkeltynyt siitä, että asiat loksahtivat tällä tavoin paikoilleen. Siitä, että levottomuus, jonka kuvittelin olevan osa minua ja jatkuvasti häilyviä ääriviivojani, on kadonnut ja yhtäkkiä seison suorempana, olen rauhallisempi, vahvempi. Ihan kuin malttaisin tai pikemminkin uskaltaisin viimein olla kokonaan tässä.

Kai naimisiin mentyään saa keinua vähän aikaa muutaman sentin arkitodellisuuden yläpuolella? Jonain päivänä olemme kuitenkin tomua, kosmista pölyä kiertoradalla. Nautitaan nyt kaikesta mitä maailmalla on meille antaa, tunneiksi venyvistä sekunneista ja estottomasta ilosta, joka voi seurata siitä, kun tuntee tulleensa pitkän matkan jälkeen kotiin.

Mikko otti nämä unenomaiset kuvat meistä viime syksynä Hangossa. Rakastan niiden värejä ja valon kimallusta, meressä kahlaavaa mäyräkoiraa, meitä pitkine hiuksinemme. Silloin en vielä tiennyt, että vuoden päästä olemme naimisissa. Tämä hullu pieni elämä, nyt se on meidän yhteinen. Ja se alkaa näin.

PHOTOS BY MIKKO RASILA

Kehosta, joka muistaa kaiken

Kate Bartolotta describing how our bodies are like a historical record of our past

Tavallinen tiistai

Kirjoitettu 21. elokuuta 2019

Ystäväni näki vuosia sitten unessa minun ja Jarnon hääpäivän. Se ei ollut mikään merkkipäivä, ei yleinen juhlapäivä, ei edes erityisen symmetrinen luku, vain tavallinen loppukesään osuva päivä. Heti herättyään hän lähetti meille viestin, jota nauroimme ja sitten unohdimme. Se oli sitä aikaa, kun vasta tärisimme toistemme lähellä emmekä tienneet mitä meistä tulisi vai tulisiko mitään.

Tänä keväänä Jennin unesta tuli totta, kun varasimme juuri tuolle päivälle ajan maistraattiin. Se oli puolittain onnekas sattuma: olimme ajatelleet syyskuuta, mutta syyskuulle ei ollut tarjolla aikoja.

Tuo päivä oli eilen.

Tiistai valkeni tavallisena arkipäivänä. Heräsimme kaupungin ääniin kuten kesäisin aina, sillä  asunnossa on kuuma ja nukumme ikkunat auki. Iso Roobertinkadun tavanomaisen kolinan lisäksi elämäämme on viime päivinä säestänyt jostain läheltä kantautuvat lauluharjoitukset, jotka ovat raikanneet aamusta iltaan.

Nousimme keittämään kahvia. Tein vähän töitä, Jarno ei jaksanut keskittyä mihinkään. Hän sovitteli kaapista kaivamaansa pukua, soitti Dave Lindholmia ja Matti Johannes Koivua, käski minun kuunnella kun hölisin päälle. Mutta oli pakko puhua, koska muuten olisin sotkenut juuri laittamani ripsivärin enkä olisi pystynyt puhumaan enää ollenkaan.

Aamu kiertyi ympärille kuin peitto, jonka suojissa vaalimme yhteistä salaisuutta. Ikkunan alla kolistava rekkakuski ei tiennyt, että juuri tästä loppukesän päivästä tulisi meille jotain enemmän.

Päivän tavallisuudesta karisi viimeisetkin rippeet, kun sain kesken tukan laittamisen, kylpyhuoneeseen toimitettuna, valtavan valkoisen kukan. Hän tuo minulle kahvia ja vintagekoruja, koiranpennuista ottamiaan kuvia ja löytämiään biisejä, mutta ei koskaan kukkia.

Kuin sanattomasta sopimuksesta pukeuduimme molemmat mustaan. Silkkimekkoni oli secondhand-löytö, onnekas sattuma sekin. Valitsin vielä kenkiä, kun Jarno oli jo valmis ja tapaili aikansa kuluksi kitaraa. Maailmassa minne meen, mitä siellä ilman sinua teen. Hän on se joka osaa laulaa, minä se joka muistaa sanat. Näin se meni silloinkin, melkein neljä vuotta sitten karaokessa.

Ajelimme raitiovaunulla kaupungin läpi. Oli lämmintä, lähes kuuma. Aurinko välähteli Bulevardin puiden välistä. Olin kuulevinani jostain musiikkia, mutta ehkä kuvittelin.

En ole aina tiennyt mihin olen menossa.
Olen luullut monenlaisia asioita rakkaudeksi.
Olin ollut jo vähällä luovuttaa.

Mutta tätä kohti olin tietämättäni mennyt, ollut jo kauan matkalla. Kallioon kolistelevaan kolmoseen jossa tuoksui katupöly ja seissyt kahvi, vierelläni tämä mies mustassa puvussa, valmiina ja rauhallisena kuten minäkin.

Maistraatissa kaksi todistajaa, tai oikeastaan kolme: kaaso, bestman ja bestmanin kuukauden vanha vauva. Toimitus oli lyhyt, onneksi, muuten olisin taas ollut vaarassa sotkea ripsivärini ja menettää puhekykyni.

Jarno tahtoi. Ja tahdoin minäkin.

Sitten Mikko otti meistä muutaman kuvan, menimme syömään ja juomaan samppanjaa ja lähettelimme läheisillemme kuvia sormuksista.

Pidän tämän kaiken yksinkertaisuudesta, mutkattomuudesta. Siitä, että elämä jatkuu ennallaan, vaikka samaan aikaan kaikki on muuttunut. En löydä sille nimeä tai oikeita sanoja, mutta jokin mikä oli on nyt toinen.

Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää

Terveisin maailman onnellisin tyttö, naitu nainen ja vaimo.

PHOTOS BY BY STELLA HARASEK & MIKKO RASILA

Uutta musaa Australiasta

Seuraa taas musiikillista kansalaisvalistusta! Viikon ihanin on Charlie-niminen sinkkulohkaisu australialaisen Mallratin tulevalta samannimiseltä EP:ltä. Unenomainen kappale on simppeli, rakennettu pianon ja vinkeän rytmiikan varaan. Sen lumoa ei ollenkaan vähennä tieto, että se on nimetty artistin labradorinnoutajan mukaan. Mallrat-nimen takaa puolestaan löytyy 20-vuotias laulaja-räppäri Grace Shaw Brisbanesta. Spotifysta löytyy tämän uuden sinkun lisäksi aiempia julkaisuja kolmen EP:n verran. Mimmillä on nuoresta iästään huolimatta vahvasti oma soundi -ehdottomasti silmälläpitämisen arvoinen nimi.


☊ MALLRAT ~ CHARLIE