Lontoon kaduilla alkaa aina soida päässä Genen ensimmäinen levy. Muistaako joku tuon brittipopyhtyeen, joka tuntui aina jäävän The Smithsin jalkoihin? Gene ei ollut yhtä röyhkeä tai nokkela tai karismaattinen, ei kirjoittanut yhtä liiman lailla tarttuvia kappaleita ja – ollaanpa nyt rehellisiä – Martin Rossiter ei koskaan ollut mikään Morrissey.
Mikään tästä ei estänyt minua rakastamasta yhtyeen esikoista, vuonna 1995 julkaistua albumia Olympian, jonka kuulin ensimmäisen kerran muutamia vuosia myöhemmin ystävän makuuhuoneessa. Kaksion puolikkaan postimerkin kokoisessa keittiössä kärysivät pannulle unohtuneet kananmunat, kämppäkaveri pelasi seinän takana äänekästä konsolipeliä ja laskin katon halkeamia selälläni sängyssä, kun levyn nimikappale – tarkalleen kohdassa 2:50 – räjähti kunnolla käyntiin. Hämeenpuiston mukulakivikadut ikkunan alla toivat mieleen Lontoon, kun kävelin pää pophuuruissa portaat alas ja korttelin matkan kotiin ja tunnustelin taas ajatusta nimeltä elämä jossain toisaalla.
Musiikki kuljettelee mukanaan vähän sinne sun tänne. Tampereella ajattelin Lontoota, viisitoista vuotta myöhemmin huomaan Lontoossa ajattelevani Hämeenpuiston valoja, aivan toisen kaupungin mukulakiviä jalkojeni alla. Kuvat ovat viikon parin takaa Itä-Lontoosta, nippu värikuvia edellisen mustavalkoisen sarjan jatkoksi.
London, Can You Wait on toinen levyn hienoista hetkistä, mutta se pitäisi kuulla livenä, studioversio on puistattavan tylsä. Mennään siis nyt sillä Olympianin nimikappaleella, joka rokkaa levytettynäkin.
☊ GENE – LONDON CAN YOU WAIT
