Tänä vuonna on tullut kuulkaas opittua kaikenlaista hyödyllistä! Erityisesti yksi asia on valjennut minulle muita kirkkaammin: yöunen merkitys ja erityisesti seikka, ettei sitä ilman selviä – ainakaan sen jälkeen kun on täyttänyt kolmekymmentä. Yksi niistä asioista, jotka ilmeisesti kaikki ovat tienneet paitsi minä? Oivalluksesta voin tosiaan kiittää ikävuosiani, jotka eivät suhtaudu yhtä suopeasti valvomiseen kuin aiemmin. Ennen muuta kuitenkin poikaystävääni, joka on lempeällä tyyneydellään hätistellyt minut iltaisin tietokoneeni ääreltä ja työntänyt nukkumaan. Kun koko elämän jatkuneen valvomisen jälkeen nukkuu kunnolla – vaikka viikon verran kokonaisia kahdeksan tunnin öitä – ei ole enää paluuta entiseen.
Pahoittelen. Yritin kerrankin kuvata ilman apulaisia. Kuvauskohde oli heille liian vastustamaton.
Taannoisella vierailullaniJoutsenen tehtaalla selvisi, että hyviin yöuniin liittyy muutakin kuin se, että löytää päivän päätteeksi sänkynsä (se on tietysti hyvä alku eikä missään nimessä itsesäänselvyys, kuten kaltaiseni tietävät). Puhtaalta pyykiltä tuoksuva untuva leijui ympärilläni. Katselin tehtaan tuotantolinjoilla valmistuvia hohtavanvalkoisia vuodevaatteita ja mietin näkeekö sen päällepäin, että osa peitoistani on yhä samoja, jotka pakkasin mukaani kun muutin kuusitoistavuotiaana kotoa. Kun pääsin kotiin, tein sen mikä olisi pitänyt tehdä ajat sitten ja kannoin vuosien varrella kellastuneet vuodevaatteet roskiin. Ai kamala.
Syksyn odotetuin paketti oli untuvalähetys, jonka sain tämän yhteistyön tiimoilta. Joutsenen uudet untuvapeitot ja -tyynyt olivat aivan toisesta universumista kuin ne lyttyynnukutut mytyt, joista olin hankkiutunut vihdoin eroon. Valitsin paksut ja lämpimät peitot, sillä palelen aina. Olisin voinut kuolla onnesta, kun heittäydyin ensimmäisen kerran niiden sekaan. Seuraava aamu oli sitäkin järkyttävämpi, kun ei voinut jäädä koko päiväksi peittojen alle. Nykyisin minua ei tarvitse enää töniä iltaisin nukkumaan. Ylimääräisiä unisia eläimiä saa sen sijaan töniä sängystä senkin edestä.
Jottei menisi taas monologiksi, potkaisen pystyyn pienen skaban, palkintona jotain pehmeää! Kaksi onnekasta nimittäin voittaa itselleen 250€ arvoisen tyynysetin, joka sisältää kaksi Joutsenen Triplus® Tendre -tyynyä. Korkeiden ja pehmeiden tyynyjen uloimmat kerrokset ovat pehmeää untuvaa, ydin kerros on napakkaa untuvaista höyhentä.
Olet mukana arvonnassa, kun kerrot kommenttilootassa miksi juuri sinun pitäisi ehdottomasti voittaa. Muistathan sähköpostiosoitteen, josta onnetar sinut voiton osuessa kohdalle tavoittaa (osoitteen näkee vain minä). Kisa kestää kuun loppuun saakka ja voittaja arvotaan 1. tammikuuta. Arpaonnea!
Tiedän, on julmaa julkaista matkakuvia Kreikan saaristosta vuoden pimeimpinä päivinä! En vaan malta olla vinkkaamatta, että juuri ilmestyneessä Ellen tuplanumerossa on kirjoittamani kuuden sivun juttu Santorinista.
Mukana jutussa myös kanssakirjoittaja Kolu sekä luottovalokuvaaja Rasila – kiitos molemmille loistavasta työmatkasta, jonka aikana ehdittiin kaikeksi onneksi salaa hiukan lomaillakin. Kaikki kuvat ja tarinat eivät lehteen kuudesta sivusta huolimatta mahtuneet, joten lisää on luvassa blogin puolella.
The new issue of Elle Finland is out now, including a six-page feature we wrote about Santorini. Looking out into the 24-hour dark called December in Finland, I’m not sure if this is the best or worst possible timing for it.
Meillä oli viime vuonna Itsenäisyysvastaanotto, josta tuli kertalaakista perinne. Meiltä ei oikeastaan edes kysytty – viimevuotiset vieraat vain ilmoittivat tulevansa tänäkin vuonna. Epäilen, että leffateatterin laajakankaan kokoisella televisiollamme saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa, vaikka ystävät toki vakuuttivat sen johtuvan vain viimevuotiset kemujen unohtumattomuudesta. Uskoo ken tahtoo, mutta ei käy kieltäminen – Linnan juhlien seuraaminen oli ison ruudun ansiosta huomattavasti kimaltavampi kokemus. Toivon, että ystäväpiiriin kuuluvat jalkapallohullut unohtavat tämän seuraaviin futiskisoihin mennessä.
Kippistelimme kuohuvaa paitsi itsenäisyydelle, myös sille, että syksystä on selvitty. Kiirettä, kaaoshallintaa ja erilaisia muutoksia on ollut liikkeellä muuallakin kuin meillä. Ystäväpiirissä vallitsee harvinaisen harmoninen yksimielisyys siitä, että uusi vuosi ei tule hetkeäkään liian aikaisin. Meitä yhdistää myös sokea luottamus siihen, että ensi vuodesta tulee hyvä, helpompi ja ennen muuta hedelmällinen maaperä kaikkien mahtipontisten suunnitelmiemme toteuttamiseen.
Mukana juhlakatsomossamme istui umpiuupunut Outi Pyy, joka oli ommellut Linnan juhliin mekon alumiinisista kahvikapseleista leikatuista paljeteista. 14 000 paljettia – pelkkä ajatus huimaa ihmistä, jonka käsityötaidoilla irronneen napin ompelu on juuri sopivan haastava tehtävä. Vaikea kuvitella miltä tuntuu nähdä Linnan juhlien suorassa lähetyksessä mekko, johon on upottanut kuusi viikkoa elämästään – mutta voin kyllä kertoa miltä se kuulostaa! Hihkumiselta, joka vaihteli hysteriasta hillittömään helpotukseen. Mekko loisti linnassa kauniin kantajansa yllä ja kotikatsomossa melkein näki kuinka neljäntoistatuhannen paljetin paino putosi suunnittelijan olkapäiltä.
Muiden mekoista minulla ei ollut montaakaan mielipidettä. Jotkut olivat kauniimpia kuin toiset. Mietin mihin itse pukeutuisin – johonkin mustaan, avoselkäiseen ja kapeaolkaimiseen? Hiuksista sitoisin hippikruunun, ranteet varustaisin timanttirenkailla, kauniilla ja kapeilla jotka välkkyisivät valoissa kuin peilipallot. Hmm! Alkaa kuulostaa suunnitelmalta. Odotellessa kutsua, jonka saan, kun esikoiskirjani voittaa Finlandia-palkinnon. Siihen mennessä ennätän mahdollisesti keksiä keinon rahoittaa ne rannerenkaat – tai sitten pakotan Outin suunnittelemaan minulle timantit kierrätyslasista. Kaikki käy, kunhan ne kimaltavat.
Sami! Suomen hurmaavin hiihtäjä oli aikoinaan luokkakaverini. Minä kuuntelin Doorsia ja kirjoitin pateettisia novelleja, Sami hiihti jo silloin. Hyvä valinta, sillä niillä leveysasteilla ei paljon muita ulkoilumahdollisuuksia talvisin olekaan. Vilkutin olohuoneessani virmuilevalle Samille välittämättä ystävistä, jotka olivat tylsiä ja järkeviä ja muistuttivat, ettei hän näe. Ajatus on tärkein.
Päivän ilmoitusluontoinen: keittiömme ikkunalaudalla lorvinut oliivipuu on virallisesti heittänyt henkensä.
ETTÄ MITÄ ETTÄ? kiljui kämppäkaveri. Oliivipuut elävät kuumilla ja kuivilla leveysasteilla täysin tyytyväisinä yli tuhatvuotiaiksi, mutta ullanlinnalaisessa keittiössä kastelukannun ja hellän hoidon huomassa oliivipuu on omasta mielestään välittömässä hengenvaarassa ja haluaa kuolla.
Jos ei ole aina helppoa olla Stella Harasek, ei ole näköjään aina helppoa olla myöskään oliivipuu. Hankinko tilalle kaktuksen vai onko jollakulla sisäpiirivinkki oliivipuun pitämiseen elossa?
Hei tyypit! Anteeksi, jos ehditte jo odottaa. Marraskuu melkein nielaisi minut, mutta tässä sitä painellaan aivan pokkana joulukuun puolella kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä mitään erityisen dramaattista olekaan, olen vaan väsynyt, ihan todella väsynyt. Mitä näitä nyt on: pimeys putosi päälle, kadotin itseni kiireisiin. Syksy on vaatinut veronsa, johan sitä on kestänytkin. Tulisi jo vuodenvaihde ja pitenevät päivät. Jotain muuta, ihan mitä tahansa muuta.
En tiedä miten avaisin sanoin tätä solmua, jota olen viime kuukausina selvittänyt. Kaikessa tavanomaisuudessaan sen ei pitäisi tosin olla vaikeaa. Tiivistän: on työ ja on omat tavoitteet. Viime vuosina aikaa ja energiaa on riittänyt niistä toiseen. Oma elämä omine toiveineen on ollut hyllyllä.
Ei se niin mustavalkoista ole, mikäpä ikinä olisi. Työhönkin on toki liittynyt tavoitteita ja ovat nekin omia – puitteet kun on itse pystytetty ja kaiken on saanut tehdä juuri kuten on itse halunnut. Niin moni muu asia on vaan odottanut vuoroaan, sitä hetkeä kun aikaa on. Hitaasti on alkanut valjeta, ettei sitä hetkeä tule ennen kuin – ironista kyllä – kirjaan sen kalenteriin.
Jossain vaiheessa elämä vaan alkoi tuntua yhdeltä isolta tuolileikiltä. Siinä minä olen aina se, joka jää ilman tuolia ja putoaa pelistä pois. Ehkä tiedätte tunteen. Että muut ne vain menevät ja toteuttavat haaveitaan, mutta minä olen ikuisesti tässä. Tekemättömien töideni äärellä vielä kahdelta aamulla, odottamassa myyttistä hetkeä kun kaikki olisi tehty ja saisin hyvällä omatunnolla mennä nukkumaan silloin kun muutkin.
Harasekin harhakonttorista päivää. Kirkkaampina hetkinä tajuaa toki itsekin saaneensa kaikenlaista aikaan. Niinä pimeämpinä tunteina itsesäälin lammikosta nousuun on tarvittu yhtä sun toista: vääristä syistä kumottuja viinilasillisia, mustaa huumoria ja monta minua viisaampaa ihmistä. He kaapivat minut lattialta ja komentavat nukkumaan silloin kun kuljen autopilotilla aivot suljettuna, koska ajatukset ovat alkaneet sattua päähän.
Hyvä – ja se ainut olennainen – uutinen on, että kaikkien niiden vuoroaan odottaneiden asioiden aika on nyt. Helpoksi tai huolettomaksi syksyksi en kuluneita kuukausia kehuisi, mutta valinnat on tehty ja päätöksissä pysytty. Vielä kun tietäisi kauanko tämä sekopäinen siirtymävaihe kestää ja koska kaaokseen alkaa piirtyä polku. Kapeakin kinttupolku kelpaa. Kaiken tämän jälkeen ei paljoa pelota rytkeikön raivaaminen.
Kesällä pidin ensimmäisen varsinaisen lomani vuosiin. Se oli valaiseva kokemus ihmiselle, joka joutui muistelemaan mitä lomalla tehdään. Oli kestänyt yli kolmekymmentä vuotta tajuta, että ihminen voi olla vain yhdessä paikassa yhtäaikaa. Kaikeksi onneksi kesti vain päivä tai kaksi tajuta, että se yksi paikka voi olla vaikkapa Pihlajasaaren eteläisimmän kallion nokka. Kokemuksesta viisastuneena ajattelin tehdä tästä lomailusta ihan säännöllisen tavan.
Lomailun lisäksi on toki ne kaikki muut suunnitelmat. Ensi vuonna ajattelin ennen muuta kirjoittaa ja kuvata. Keskittyä asioihin, jotka kiinnostavat, inspiroivat ja ilahduttavat. Tämä blogi on niistä yksi.
Kiinnostaa myös selvittää mitä tapahtuu, jos ei aikatauluta arkeaan ähkyyn asti, vaan jättää tilaa päähänpistoille, sattumille ja sen sellaiselle. En jaksa enää sanoa kaikille ja kaikelle etten ehdi. Haluan aikaa tuhlattavaksi asti. Valita menisinkö elokuviin vai ottaisinko torkut.
Kaikki on nyt vielä vähän kesken, mutta kaikki ajallaan. Kesken on ihan hyvä. Kuten ystävä kerran sanoi: puoliksi valmiina, ei puoliksi tekemättä.
Joulukuu! Tervetuloa, kun kerran eteen tupsahdit. Ei tunnu kovin talviselta, mutta en valita. Jos päättynyt marraskuu oli vuosituhannen harmain, eipä ole varsinaisesti liikaa värejä näissä kuvissakaan – mutta niihin päätyivät viime viikkojen käytetyimmät lempiasiat.
Just Femalen pörröisestä villapaidasta on tullut lohtuvaate: mitä vaikeampaa aamulla on nousta sängystä, sen varmemmin kiskon sen päälle. Oikeastaan olen pukenut sen itseltäni salaa niinäkin aamuina, kun oli tarkoitus pukea jotain aivan muuta. Se on niin lämmin, etten mahda itselleni mitään. Kaikeksi onneksi lyhyt ja laatikkomainen malli on suht skarppi ja sopii niin nahkahameeseen kuin pillifarkkuihin (muunlaisia alaosia ei tässä taloudessa ollakaan viime aikoina nähty). Tanskalaismerkkiä myy esimerkiksi Dots, josta sain neuleen muutama kuukausi sitten.
Sofinah Shopista hankittu hame on pehmeää lampaannahkaa ja mitä sopivinta seuraa potkua kaipaavalle pörröneuleelle. Olen tullut tänä syksynä samaan tulokseen kuin kaikkina muina syksyinä aiemmin: ei ole olemassa asua, johon nahkahame ei sopisi.
Balmuirilta saamani tummanharmaa Helsinki-huivi on vilahtanut kuvissa useita kertoja aiemminkin ja syy siihen on selvä: mikään maailmassa ei ole yhtä suuri ja pehmeä. Viima ei osu kaulaan tai kasvoihin, kun käärii itsensä valtavankokoiseen huiviin ennen ulkomaailman kohtaamista. Siinä on jotain symbolista.
Päätin viime elokuussa, että punaoranssi kynsilakka ei ole vain kesää varten. Elämä on liian lyhyt ja punaoranssi kynsilakka liian kaunis. Ohuet hopeasormukset ovat tähtiriipuksen ja kapean rannerenkaan ohella olleet viime kuukausien ainoat korut – ne ovat kauniit ja vaivattomat, kärsivällisyys ei nyt riitä koruihin jotka vaativat jatkuvaa huomiota.
Nettitelevisiopalvelut ovat tarjonneet loistoratkaisun minulle ja kaltaisilleni hyvää viihdettä rakastaville ihmisille, joiden arki ja aikataulut (puhumattakaan kärsivällisyydestä) eivät yksinkertaisesti taivu sarjojen seuraamiseen jakso kerrallaan televisiokanavien tarjoamaan tahtiin. Viikonlopuista ja vapaapäivistä tuli kertalaakista sata kertaa paremmat, kun Netflix löysi tiensä elämääni. Joskus (usein) mikään ei vaan voita etikkasipsikulhoa ja viltin alta väijyttyä sarjamaratonia. Yksin, kaksin, porukalla – kaikki käy, kunhan seuraava jakso alkaa edellisen päätyttyä. Laiskan lorvailun täydellisimmillään tunnistaa siitä, että vaikein tehtävä on päättää kuka hakee pizzan (ja ylipuhua poikaystävä antamaan maistiainen omastaan).
Samsungilta saamamme uuden telkun myötä myös HBO Nordic on tullut tutuksi – televisiosta kun löytyy suosituimmat sovellukset ja striimauspalvelut asennettuna valmiiksi. Vaivattomasti toimivaa tekniikkaa arvostava humanisti kiittää. Olen löytänyt palvelusta paljon loistavia sarjoja, sekä uusia että unohtuntuneita ikiklassikoita. Sekä Netflix että HBO Nordic muuten tarjoavat uusille käyttäjille ilmaisen tutustumisjakson, joika olen itsekin hyödyntänyt. Kokeile omalla vastuulla – saatat jäädä koukkuun.
Teidän iloksi ja inspiraatioksi listasin lorvimiseen sopivat lempisarjani, jotka löytyvät nettitelevision tarjonnasta. Ehkä kärkikymmenikön joukosta löytyy uusia suosikkeja teillekin? Siellä ne ovat ja odottavat, sitten kun sinulle sopii. Aaah.
(1) How I Met Your Mother (Netflix)
Hyvän mielen sarjojen ehdoton ykkönen, jonka juoni pyörii tosirakkautta vaihtelevalla menestyksellä metsästävän arkkitehdin ja tämän ystävien ympärillä. Jos pidit Friendseistä, pidät todennäköisesti tästäkin. HIMYM pelasti minut muutama vuosi sitten kun vietin yhden vuodenvaihteen sängyssä ja yritin toipua vastoinkäymisestä nimeltä elämä – kolme kautta myöhemmin olin takaisin elävien kirjoissa. Parasta nopeasti kiintyvän katsojan kannalta onkin, että sarja ei lopu ihan heti kesken: sitä on tehty nimittäin kokonaiset yhdeksän kautta. Luopumisen tuska oli tosin sitäkin hirvittävämpi, kun viimeinen jakso oli katsottu. That horrible moment when you finish watching your favorite TV show and you don’t know what to do with your life anymore.
(2) Modern Family (Netflix)
Poikaystävä esitteli minulle Modern Familyn, josta täyttikin nopeasti HIMYMin repimän reiän sielussani. Kolmen erilaisen perheen elämään keskittyvä sarja saattaa kuulostaa tylsältä, mutta on kaikkea muuta. Älykäs tilannekomediasarja sisältää niin oivalluksia kuin sivalluksia arjesta, perhe-elämästä ja nykypäivästä. Pulmusten ystäville Ed O’Neill onkin tuttu. Tämän vaimoaan näyttelevä Sophia Vergara on niin ihana, että kosisin välittömästi, jos voisin. Ei ihme, että sarja on palkittu vuosittaisessa Emmy-gaalassa viidesti peräkkäin parhaana komediasarjana.
(3) Girls (HBO Nordic)
Lena Dunhamin luoma menestyssarja Girls nimettiin alkaessaan uudeksi Sex And The Cityksi, mutta minusta sarjoilla ei ole muuta tekemistä keskenään kuin neljä naista ja New York. Sarjan arkirealistinen lähestymistapa henkilöihinsä on kerännyt niin kehuja kuin kritiikkiä, minä kuulun niihin jotka pitävät siitä. Kaksikymppisten päähenkilöiden elämä pyörii ihmissuhdehuolien, rahaongelmien ja muiden arkisten asioiden ympärillä: uuden sukupolvikirjailijan ura ei etene ihan odotusten mukaan eikä muutenkaan aina mene niin kuin Strömssössä. Kun Girlsin nuhjuisen kerronnan uutuudenviehätys häviää, jäljelle jää silti nopeatempoinen ja nokkela dialogi sekä hillittömän hyvä musiikki. Jos et kestä sarjan kiusallisia seksikohtauksia ja pieruverkkareissaan panikoivaa päähenkilöä, googlaa silti soundtrack.
(4) Orange is the new black (Netflix)
Tositapahtumiin perustuva sarja keskiluokkaisesta kolmekymppisestä, joka päätyy vankilaan nuoruudenaikaisen väärän valintansa takia, on tainnut Netflixin omista tuotannoista herättää eniten huomiota. Aiheet seilaavat välillä syvemmissäkin vesissä, mutta kepeä käsittelytapa tekee sarjasta silti kevyen katsottavan. Hersyvät henkilöhahmot ja musta huumori koukuttavat. Päähenkilö Piper Chapman ei ole esikuva kenellekään, mutta lempeän ironinen linssi, jonka läpi häntä kuvataan, saa samaistumaan. Sarja sisältää myös erilaisia opetuksia, joista voi ottaa tai olla ottamatta opikseen, kuten: älä riisu pöksyjäsi vankilassa. Mutta jos riisut, älä jää siitä kiinni.
(5) New Girl (Netflix)
Jos et pidä Zooey Deschanelista, New Girl ei ole sinua varten. Sarjan keskipiste on Zooeyn esittämä ja kovin näyttelijänsä oloinen Jessica, joka eroaa pettävästä poikaystävästään ja muuttaa kommuuniin kolmen miehen keskelle. Hyväntuulinen peruskomedia toimii kuin tauti – kunhan pääsee yli siitä, että kolmekymppinen luokanopettaja käyttäytyy kuin teinityttö. Ajankuva sekin, sinänsä.
(6) Masters Of Sex (HBO Nordic)
Thomas Maierin samannimiseen kirjaan perustuva sarja kertoo naisen seksuaalisuuteen liitettyjä tabuja romuttaneista tutkijoista William Mastersista ja hänen assistentistaan, Virginia Johnsonista. Sarja käsittelee kutkuttavaa aihettaan kainostelemattomalla kliinisyydellä. Kuiva huumori ja hitaasti aukeavat henkilöhahmot ottavat salakavalasti valtaansa. Tärkein syy katsoa sarjaa on silti Johnsonia näyttelevä Lizzy Caplan. Siinä toinen vaimoehdokas. (Olenkohan katsonut liikaa Orange Is The New Blackia?)
(7) Arrested Developement (Netflix)
Jos vatipäiset sukulaiset, absurdi huumori ja yleinen sekoilu puhuttelevat, tämä sarja on sinua varten. Voin vakuuttaa, että sen jälkeen oma perheesi tuntuu täysin normaalilta. Huonoina päivinä voit myös lohduttautua sillä, että Tobias Fünkella on aina vaikeampaa kuin sinulla.
(8) Silicon Valley (HBO Nordic)
Poikaystäväni löytö tämäkin. Silicon Valley kertoo startup -skenen syövereihin sukeltavasta koodarijengistä. Tekijätiimillä on homma hallussa: henkilöhahmot ovat kaikessa sekopäisyydessään täysin uskottavat ja dialogi on hillitön. Huumori aukeaa myös katsojalle, joka ei tiedä mitään startup-yrityksistä, Piilaaksosta tai siitä millaista on olla sosiaalisilta taidoiltaan kömpelö koodari. Ensimmäinen kausi takana, seuraavaa odotellessa.
(9) The Office (Netflix)
Dokumentin tavoin kuvattu klassikkosarja, jonka jokaisen pitäisi nähdä. Tarkoitan tietysti alkuperäistä brittiversiota, jossa Ricky Gervais loistaa niin käsikirjoittajana kuin päänäyttelijänä. Jokainen toimistotyötä tehnyt on törmännyt näihin henkilöhahmoihin omassa elämässään. Myötähäpeän määrä on loputon. Ja Ricky, Ricky on niin briljantti etteivät sanat riitä. Netflixistä löytyy myös Rickyn toinen sarja, Extras, jossa sukelletaan televisio- ja elokuvateollisuuden raadolliseen maailmaan.
(10) Eastbound & Down (HBO Nordic)
En todellakaan tiedä miksi jäin koukkuun uransa huippuhetket ohittaneesta baseball-tähdestä kertovaan sarjaan täynnä kiusallisia hetkiä ja raivostuttavia henkilöhahmoja, joiden aiheuttama myötähäpeä saa tukan tippumaan päästä. Ehkä juuri siksi. Sarja on tunnetuiden tekijöidensä kokeellinen komedia – kavereiden kesken on ilmeisesti vedetty just niin överiksi kuin vain kavereiden kesken voi. Danny McBride on lyömättömän loistava Kenny Powersina, josta on alussa todella vaikea pitää ja lopussa jostain selittämättömästä syystä todella vaikea olla pitämättä. Will Ferrell ja Matthew McConaughey heittäytyvät roolihahmoihinsa ilman pienintäkään yritystä tehdä mitään vakavasti otettavaa. Sarja on hämmentävä yhdistelmä raadollista arkirealismia ja häpeilemätöntä hölmöilyä. Joka kerta kun juoni lähtee käsistä (ja sitä sattuu usein), käsikirjoittajat pikaliimaavat papapelin uudestaan käänteellä, jota kukaan ei olisi osannut arvata. A wild, weird and moving journey, luki jossain arvostelussa. Pitää paikkansa.
Löytyikö joukosta tuttuja suosikkeja? Saa myös vinkata omista lemppareistaan!
Hattu on yksi muodin historian nerokkaimmista keksinnöistä. Se pelastaa huonon hiuspäivän, suojaa ripsiväriä sateella, ryhdistää rennon asun ja tuo himpun verran huumoria harmauteen. Hattu päässä on mahdotonta olla huonolla tuulella! Kokeilkaa kotona. Tuulisina päivinä voi bonuksena saada hyötyliikuntaa, kun juoksee kadulla tuulenpuuskan saalistaman hattunsa perässä.
Sunnuntaipäivistäni on tullut merkittävästi parempia sen jälkeen kun oivalsin asian, jonka koko muu ihmiskunta on tajunnut ennen minua: sunnuntaisin kuuluu tehdä kivoja asioita, joista tulee hyvä mieli. Herätä ilman herätyskelloa, haahuilla aamutakissa iltapäivään asti. Hakea tohveleissa kaupasta jäätelöä, kerätä talouden suurimpaan sänkyyn kaikki kaksi- ja nelijalkaiset ja syödä herkut suoraan purkeistaan. Sitäpaitsi joskus ainoa toimiva ratkaisu surkeaan ja stressaavaan viikkoon on jäätelö ja Netflixistä arvottu leffa.
Koirat hyväksyvät kaikki suunnitelmat, joihin liittyy peitot, tyynyt ja jäätelö. Ennen kuin nämä sisarukset ilmestyivät elämääni, en tiennyt, että jäätelö kuuluu olennaisena osana mäyräkoirien ruokavalioon. Kaksikko odottaa kärsivällisesti, kunnes saa nuolla lusikat ja purnukoiden pohjat. Jos toisen kuonoon jää tilkka jäätelöä, sisko nuolaisee sen pois. Tästä pyyteettömästä avuliaisuudesta voisivat muutkin ottaa mallia.
Leffan valinta ei ole aina helpoin haaste, kun on kolme katsojaa ja kolmenlaisia toiveita. Yksi haluaa nähdä romanttisen komedian tai jonkun niistä Bond-leffoista, joissa Daniel Craig juoksee ilman paitaa. Toinen tykkää seikkailuelokuvista, joissa kaahataan avaruuden halki ja räjäytellään vihollisaluksia atomeiksi. Kolmas on kroonisesti inspiroitunut Drivesta ja toivoo leffaa, joissa trillerimäinen tunnelataus kohtaa koukuttavan soundtrackin. Jätettäköön arvauksenne varaan kuka on kuka. Arvaatte ehkä myös sen, että joka kerta joku joutuu joustamaan. Moneen kertaan nähty muotimaailmaan sukeltava dokumenttielokuva The September Issue on turvallinen valinta, koska se yllättäen toimii kaikille.
Jäätelövalinnan suhteen ei ole samanlaisia ongelmia. Kaikilla on suosikkinsa, mutta ne maistuvat kyllä muillekin. Viime sunnuntaiksi saimme testiin Mövenpickin Limited Edition Oceania -sarjaan kuuluvia herkkuja, joita löytyy kaupoista kuulemma vain tänä syksynä. Makuihin oli haettu inspiraatiota Australian ja Tyynenmeren alueen mauista – teema, joka kolahti Australian kasvatille tavallista kovemmin. Ehdoton suosikkini oli Vanilla & Macadamia, kinuskiraidoilla ryyditetty vanilja, jossa ei ollut mitään tavallista tai tylsää. Mieto macadamia on yksi lempipähkinöistäni, joka tunnetaan myös nimellä australianpähkinä. Sen kermainen maku sopii jäätelöön paremmin kuin monen muun.
Liian usein tulee kulutettua sunnuntait tuijottaen tietokoneen ruutua ja tekemällä rästitöitä. Taidan määrätä itselleni enemmän tälläisiä viikonloppupäiviä, macadamianmakuisella jäätelöllä tai ilman. Olla vain, katsomatta kelloa ja miettimättä alkavan viikon aikatauluja.
