Välitilassa

En olisi millään halunnut lähteä Australiasta takaisin Suomeen, mutta Helsingissä odottavat työt – ja varsinkin se Helsingissä odottava pieni musta mäyräkoira – saivat minut hyppäämään lentokoneeseen.

Australian matka oli eriskummallinen ja ihana, unohtumaton, uuvuttava ja juuri niin tärkeä ja välttämätön kuin olin toivonut ja pelännyt. Kotiinpaluussa 25 vuoden poissaolon jälkeen sekoittuu kirjo tunteita, päällimmäisenä haikeus siitä, että kaikki on tuttua mutta samaan aikaan toisin.

Olen kiitollinen siitä, että sain jakaa sen kaiken rakkaimman ihmiseni kanssa. Hän näki mistä olen tullut, kävi kanssani paikoissa joissa kasvoin, tapasi ihmisiä jotka tunsivat minut ja perheeni kun minä olin pieni. Kohtasimme kaiken yhdessä ja hän piti minusta kiinni silloin kun olin jäädä aallokon alle.

Australiassa kaikesta tuli yhtäkkiä niin selvää. Ehkä olin pitkäksi venähtäneen lomamatkan jälkeen vihdoin perillä? Hetken ajan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saumattomassa synkassa maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin siellä itsestäni ja elämästäni niin monta asiaa, miksi asiat ovat menneet niinkuin ovat, mihin olen ollut kaiken tämän ajan menossa, miksi tie on ollut niin pitkä, miksi se on ollut toisinaan niin kevyt ja hetkittäin niin helvetin vaikea.

Istuin lentokoneessa sen kummallisen riemun vallassa, joka valtaa ihmisen kun hän vihdoin pudottaa harteiltaan kaiken tarpeettomaksi käyneen stressin ja epävarmuuden. Tilasin kahvin, kuuntelin kilometrien kohinaa päässäni ja ajattelin, etten anna enää ikinä minkään tai kenenkään horjuttaa tätä vastalöydettyä varmuutta.

Varmuus kesti Helsinki-Vantaalle asti. Kävelin lentokentän läpi silmät puoliummessa uupumuksesta, mutta selkä suorassa. Kotiovella kaikki vaan jotenkin levähti. Ensinnäkään koira ei ollut kotona, ei tietenkään ollut. Kolmen viikon hiljaisuus kimpoili autiossa asunnossa ja mietin, että täältäkö me tosiaan lähdettiin vain vähän aikaa sitten. Se Stella, joka sieltä lähti oli jollain selittämättömällä tavalla eri kuin se, joka oli tullut nyt takaisin.

Ensimmäinen ilta kului pienen manian vallassa, purimme matkalaukkuja ja kirppiksiltä keräämiämme aarteita. Suurin osa oli selvinnyt yhtenä kappaleena kuljetuksesta ja onnittelimme itseämme loistavasta pakkaussuorituksesta. Avasimme jääkaapista löytyneen oluen ja jaoimme sen kahteen lasiin, mutta nukahdin ennen kuin ehdin juoda omaani loppuun.

Seuraavana aamuna heräsin kuudelta eikä mikään ollutkaan enää kovin selvää. Pesin kasvot, silmänaluset hohtivat mustina kraatereina kylpyhuoneen hämärässä. Tuijotin todo-listaani, joka tuntui juuri sillä hetkellä absurdilta kokoelmalta täysin epäolennaisia asioita. Sovittuihin tärskyihin koirani kanssa oli vielä tunteja ja Jarno nukkui yhä, joten ison kahvipannullisen keittämisen sijaan lähdin ulos hakemaan lähikahvilasta pahvimukillisen kahvia. Puin talvitakin, aavistin jäisen tihkusateen, joka vaani ulko-oven takana. Sisäpihalla tuli vastaan naapuri, joka ei vastannut tervehdykseen, suojatiellä olin jäädä auton alle. Vartin päästä olin kahvini kanssa takaisin tietokoneen äärellä ja yritin muistaa mitä teen, miksi ja ketä varten.

Olin hukannut itseni vähän niinkuin hukkasin itseni 25 vuotta sitten kun tulin Suomeen enkä ymmärtänyt sanaakaan suomea. Siltä se tuntui nytkin, olin taas itselleni vieraassa ja hiukan vihamielisessä ympäristössä ja loppusyksyinen pimeys iski päähän kuin leka. Arki tuntui vieraalta, jollekin toiselle kuuluvalta. Ihmiset kulkivat kaduilla sen näköisinä että olivat syöneet myrkkyä enkä tiennyt tarkalleen miksi, mutta minä en selvästikään kuulunut joukkoon.

Kaiken pitää aina jatkua, laulaa Samae Koskinen. Se on samaan aikaan lohduttavaa ja vähän uuvuttavaa – eikö kaikki voisi joskus pysähtyä, edes pieneksi hetkeksi? Koska on ikävä, tai on vähän sekaisin, tai muuten vaan on jotenkin sijoiltaan eikä tiedä miten saisi itsensä takaisin raiteilleen.

Yhtenä aamuna muutama päivä myöhemmin. Olin juuri avannut kaikki matkan aikana saapuneet laskut ja aloittanut kuittikasan purkamisen, kun ovikello soi. Remonttimies kertoi, että taloyhtiön ikkunaremontti oli vihdoin edennyt kohdallemme ja alkaisi asunnossamme ensi viikolla. Päätä alkoi heti kiristää. Miksi meitä ei varoitettu ajankohdasta kuukautta aiemmin, kuten piti? Miten järjestämme asiat tällä varoitusajalla? Kotona ei voi työskennellä remontin ajan. Koira ei voi olla kotona remontin ajan. Matkamme ajaksi sovitut talovahdit eivät todennäköisesti halua asua keskellä remonttikaaosta. Tivasin vastauksia ikkunamieheltä, joka seisoi ovensuussa ja muuttui hetki hetkeltä pienemmäksi. Sitten Jarno ilmestyi taakseni. Hän alkoi rauhalliseen tapaansa jutella ikkunamiehen kanssa remontin yksityiskohdista ja tilanteeseen laskeutui levollisuus. Asioita selvitettiin ja niistä sovittiin, pieniä vitsejä sinkosi puolin ja toisin, mitään ongelmaa ei yhtäkkiä enää ollut ja minä muistin taas miksi rakastuin häneen.

Kyllä tämä tästä. Kyllä minä taas löydän itseni kaikkien vastaamattomien sähköpostien, ikkunaremonttien ja marraskuisten tihkusateiden alta. Piirrän ääriviivoja, jotka ovat vahvemmat kuin entiset, ankkuroin itseni arkeen asioilla, jotka ovat tässä ja totta. On tämä paikka kainalossa, koti siellä missä hän ja hänen maadoittava energiansa. Ja ihan kohta alkava seuraava matka, jonka aikana ei onneksi tarvitse ajatella mitään uutta. Voi vaan solahtaa tutulla tavalla vieraaseen rytmiin ja sulattaa sen keskellä kaikkea viime aikoina tapahtunutta.

Tämä hullu pieni elämä. Juuri kun sain matkalaukut purettua Australian jäljiltä, pakkaan ne uudestaan Indonesiaa varten. Enpä tiennyt mitä tilasin, kun muutama vuosi sitten toivoin Helsinkiin jumiutuneeseen elämääni lisää mahdollisuuksia nähdä maailmaa. Australian reissukuvat lähtevät Balille mukaan, palmun alla on aikaa käydä niitä läpi. Osan säästän lehtijuttuun, loput tulevat tähän blogiin. Palaan aiheeseen pian.

Valoa sunnuntaihinne, missä olettekaan. Ja yhteinen kiitos kaikista kommenteista, joita olen viime aikoina teiltä eri kanavia pitkin saanut liittyen blogin kymmenvuotissynttäreihin ja tähän mennessä julkaistuihin Australia-juttuihin. Kun kerrotte miksi luette ja seuraatte, muistan taas miksi tämä on kaiken arvoista.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Arkistojen aarteet ~ Modernin naisen ristiretki

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Moni asia on sittemmin muuttunut, yllättävän moni ei. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Istuvia rintaliivejä on vaikea löytää ja mukavat kengät saattavat olla etsimisen takana, mutta farkkujen ostaminen on oikeasti helvetistä. Siinä vaiheessa kun huomaa käyttäneensä viisi kuukautta pelkkiä hameita ja mekkoja vain siksi ettei farkkuhyllyltä löydy enää mitään päällepantavaa joka ei pussittaisi ja roikkuisi tai olisi hajalla haaroista, hinku löytää Täydelliset Farkut voittaa taas hetkeksi sovitusahdistuksen ja nainen löytää itsensä farkkuostoksilta.

Jos on kesä, sovituskopissa on tukalan kuuma, iho on nihkeä hiestä ja sovitettavat farkut saa nykiä ylleen sentti kerrallaan kasvot punaisena raivosta ja ponnistuksesta. Jos on talvi, päällä on ihan liikaa vaatteita jotka on ensin riisuttava ahtaassa kopissa. Ähellyksen tuloksena on täsmälleen sama nihkeä hiki ja kitkainen nykiminen. Käytännössä farkkuja voi sovittaa ainoastaan keväisin ja syksyisin – paitsi lauantaisin, jolloin koko kaupunki tungeksii ostoksille, eikä myöskään arki-iltapäivisin jolloin kikattavat teinit valloittavat vaatekaupat ja levittävät tahmeaa huulikiillontuoksua kymmenen metrin säteelle ympärilleen.

Kun on osunut kauppaan vilpoisana arkipäivän alkuiltana, liikkeen käsittämättömästä valikoimasta pitää ensin löytää malli, jossa ei ole neonvärisiä koristeompeleita, kirjailtuja perhosia, paljetteja, glitteriä, strassinappeja tai räikeitä kulutuksia. Kun sattuu olemaan perfektionisti, farkuissa ei saa myöskään olla liian leveää vyötärönauhaa, liikaa strechiä, väriltään farkkujen sävystä poikkeavia tikkauksia, erikoisia taskuja, värikkäitä nappeja, liian symmetriset kulutukset, efektivärjättyä kangasta tai yleensäkään mitään, mikä ei sovi nirsoon käsitykseeni täydellisistä farkuista. Tämä on yllättävän haastavaa kun sattuu elämään maailmassa jossa vaatesuunnittelijat kuvittelevat, että nainen kuin nainen ikää katsomatta haluaa näyttää teiniltä ja koristaa peppunsa glittersydämillä. Sallittua: luonnolliset kulutukset, haalistuneet siniharmaat, harmaat ja mustat sävyt, ehkä hillittyä mustaa kirjailua mustissa farkuissa jossain tarkoin valitussa paikassa. Mallina ainoa oikea on melko matalavyötäröinen melkein-pilli, joka on kuitenkin lahkeista tarpeeksi väljä muodokkaille pohkeilleni. Kapeiden lahkeiden tulee jäädä rennosti ryttyyn nilkan ympärille, muutoin farkut saavat olla kauttaaltaan istuvat.

Jos käy tuuri ja löytää mallin, jota haluaa sovittaa, saa poikkeuksetta avukseen myyjän, jonka todellisuudentaju on denimkatkujen hämärtämä.

“Mikä sun koko on?”
“Riippuu merkistä, mutta yleensä 29 tai 30.”
Arvioiva katse, jota seuraa vastaus:
“Kyllä sulle menee 28. Tai jopa 27.”
“Enpä usko.”
Vastaväitteistä huolimatta myyjä kantaa koppiin sen 28- tai 27-tuumaisen parin ja odottaa ulkopuolella, kunnes nöyryytettynä kurkistan kopista ja kysyn voisinko nyt mitenkään saada sen oman kokoni, kun nämä pienemmät takertuvat kiinni jo reisien kohdalle. Pahimmillaan myyjä ei usko vaan haluaa nähdä omin silmin: “No näytä nyt.” ENKÄ NÄYTÄ! Jumalauta.

Jos ja kun on kaiken tämän taistelun tuloksena löytänyt vihdoin hyvännäköisen ja sopivankokoisen yksilön, käynyt kauppaa itsensä kanssa ja päätynyt lopulta siihen että 120 euroa on ihan kohtuullinen hinta kaikesta tästä laadusta ja etenkin jalkoja pidentävästä leikkauksesta, pääsee kotiin kassissaan uudet farkut, jotka yllään aikoo vähintäänkin valloittaa maailman.

Kun farkkuja on käytetty viikon, ne alkavat lököttää pepusta. Kun ne on pesty kahdesti, lökötys leviää reisiin ja polviin. Pian 120 euron hintaisesta napakkuudesta ei ole enää tietoakaan. Maailmanvalloitus jää puolitiehen. Sama tuskailu ja kitinä, jonka tuloksena sinne farkkuostoksille alunperin päädyttiin, alkaa taas alusta.

Tämän tekstin kirjoittamista seuranneen kymmenen vuoden aikana olen huomannut, että myyjällä saattoi sittenkin olla pointti: kun lopulta ostin ne pari kokoa pienemmät housut, ne eivät alkaneetkaan edellisten lailla lököttää, vaan venyivät sopiviksi muutamassa viikossa. Toiset asiat muuttuvat.

Viisi valintaa juhlakauteen

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

Tiesittekö, että jouluun ei ole enää kuin vajaa kuusi viikkoa? Minä en vielä hetki sitten tiennyt ja meinasin saada slaagin. Mutta se tarkoittaa onneksi muutakin kuin sitä, että kaikki syksyn keskeneräiset hommat on saatava sitä ennen valmiiksi – luvassa on nimittäin kimallusta ja kuohuvaa, sillä pikkujoulukausi kolkuttaa! Meikäläisen juhlakalenteri on tänä syksynä kaikkien reissujen takia tavallista rauhallisempi, mutta joulukuussa on edessä kuitenkin useammat kemut, jopa yhdet omat. Ajattelimme nimittäin kutsua kylään pari ystävää, joita emme ole kiireisen syksyn takia ehtineet nähdä. Kemuihin on nyt ilmoittautunut melkein viisikymmentä ihmistä. Hups. Eivätkä ne juhlat itseasiassa vielä jouluunkaan lopu, vaan sen jälkeen on edessä uuden vuoden vastaanotto! Että skååååål!

Poimin Nanson loppusyksyn valikoimista viisi suosikkiani loppuvuoden juhlavuuksiin. Kuvasimme ne Jarnon kanssa yhdessä kaupungin ihanimmista ravintoloista, Basbasissa, ja muistimme vasta paikan päällä, että tulimme kaksi vuotta sitten juhlineeksi siellä firman pikkujouluja silloin kun välillämme oli vasta jotain orastavaa eikä kukaan vielä tiennyt. Kemujen kohokohta oli illan viimeinen hidas, jonka tanssimme toisiimme nojaten siinä uskossa, että niin tekivät varmaan muutkin eikä kukaan kiinnittäisi meihin huomiota. Vasta aamulla meille selvisi, että se illan viimeinen kappale ei muuten ollut hidas, vaan räppibiisi, jonka tahtiin kaikki muut olivat riehuneet. Hups osa kaksi.

Mutta asiaan! Aloitan ehdottomasta suosikistani: musta Stockholm-mekko on todennäköisesti syksyn helpoin pikkumusta. Kapea, kauniisti leikattu, kaikesta turhasta riisuttu. Pidän kevyesti levenevästä a-linjaisesta helmasta, siroista holkkihihoista ja himmeästi hohtavasta viskoosista, joka pitää ryhtinsä eikä purista tai kiristä. Arvostan, että Nanson juhlavammatkin vaatteet tuntuvat ihanilta päällä. Olen törmännyt joskus ajatukseen, että juhlavaatteet saavat olla vähän epämukavia, koska niitä käytetään harvakseltaan eikä niissä tarvitse kärsiä kerrallaan kovin kauaa. Ihan sekopäinen ajatus! Juhlat ovat juuri se hetki, kun en halua potea minkäänlaista epämukavuutta tai joutua ajattelemaan vaatteitani, vaan tahdon nauttia illasta, antautua tunnelmaan ja tanssia niin paljon kuin sielu sietää. Ja vaikka sitten nojailla niitä illan viimeisiä hitaita, jotka eivät oikeasti ole hitaita.

Simppelit mustat mekot eivät mene koskaan muodista, koska ne on niin järjettömän helppo asustaa eri tilanteisiin sopiviksi. Työpaikan pikkujouluihin pukisin mekon seuraksi kimaltavat kengät ja 60-lukulaisen vintagelaukun, jonka hopeinen hohto pääsee mustassa asussa oikeuksiinsa. Suurella ruusukvartsikivellä varustettu sormus ja laukun kanssa samaa aikakautta edustava vintagerannenrengas viimeistelevät kokonaisuuden.

Ennustan, että kolttu ei pääse lepäämään kaappiin vuodenvaihteen jälkeenkään, koska se näyttää satavarmasti hyvältä myös loppukevään kekkereissä yhdistettynä sandaaleihin ja suuriin aurinkolaseihin. Rivieran menneistä vuosikymmenistä inspiroitunut filmitähti lomalla -look kiinnostaa vähän jo nyt. Mekosta innostuville muuten tiedoksi, että se on Nanson marraskuun kantistuotteena ja irtoaa 20% alennuksella kahdessa eri värissä.

Löydätte minut kotibileissä melko varmasti notkumasta levysoittimen tai Spotify-diskon ääreltä, koska siellä on aina paras meno. Valitsisin rentoon pikkujouluhenkiseen illanviettoon ystävien kanssa rypytetyn Berlin-paidan ja yhdistäisin sen nahkahameeseen. En ole muuten hirveästi kirjoittanut siitä, että kaikki Nanson vaatteet suunnitellaan oman tiimin voimin täällä Suomessa. Röyhelöpaidan on suunnitellut Minna Sillanpää, joka selvästi ymmärtää tilanteita, joissa ei yhtään jaksaisi niinsanotusti panostaa, mutta haluaa silti näyttää hyvältä. Mahdollisimman helpolla kiitos. Hivenen boheemilla röyhelöllä varustettu peruspaita on tarkoitukseen täydellinen.

Jos tykkäsit röyhelöpaidasta, ehkä haluat tietää, että on myös olemassa fuksianvärinen Berlin-röyhelömekko. Se ei päätynyt mukaan valitsemaani viisikkoon, mutta nappasin siitä silti kuvan, koska väri on niin herkullinen. Kuka sanoo, että pikkumekon on pakko olla musta? Olen muuten alkanut viime aikoina innostua pitkästä aikaa juuri näistä värikylläisistä sävyistä joita näkee 60- ja 70-luvun sisustuskuvissa – petrolinsinisestä, syvästä violetista, fuksiasta, tummasta oranssista. Jokin niissä on aina resonoinut sielunpohjassani. Antauduin niille kauan sitten koko seitsemäntoistavuotiaan palolla ja siitä on muistona mm. valokuvia, joissa olen pukeutunut violetteihin vakosamettisiin liehulahkeisiin ja samanväriseen paitaan. Ehkä ei tarvitse enää mennä siihen hulluuteen ihan niin pitkälle, fuksianvärinen röyhelömekko voisi tällä kertaa riittää.

Kolmas suosikkini on superkaunis ja supersimppeli Vekki-hame, joka löytyy talvimallistosta mustan lisäksi ruskeana. Pukisin sen juhlaan kapeaolkaimisen topin kanssa ja asustaisin muutamalla näyttävällä korulla, kiharapilvellä ja mustilla kissarajauksilla. Älkää muuten vaan kuvitelko, että olisin osannut tehdä tuon kampauksen ja meikin itse, ne loihti Hiushuone Dandyn supertaitava Maria. Riipuksessa on muuten samaa ruusukvartsia kuin sormuksessa, löysin sen viime kesänä espanjalaisesta kivikaupasta.

Pliseerattu hame on kyllä helppo, kaunis ja käytännöllinen vaate! Valuva vekkikangas on näyttävä, mutta hame on silti sen verran yksinkertainen, että se on helppo yhdistää monenlaisiin kokonaisuuksiin. Alle voi pukea vaikka villasukkahousut, hame on pitkä eikä kukaan edes huomaa. Kengiksi valitsisin tolppakorkoiset nilkkurit tai saapikkaat vähän 70-lukulaisessa hengessä.

Punainen on tietysti klassinen jouluväri ja juuri siksi olen ehkä vierastanut sitä. Tykästyin silti London-paitaan juuri punaisena, vaikka mustakin olisi ollut tyrkyllä. Linjakas paita on täydellinen rentoihin juhliin, joihin ei välttämättä tarvita kokovartalokimallusta, vaan nahkahousut ja tyylikäs toppi ajaa asian. Ylellinen materiaali on himmeäkiiltoinen ja laskeutuu todella kauniisti.

Minulta muuten kysytään usein vaatekokojani näissä Nanso-kuvissa. Koko S on useimmiten minulle passeli, mutta kiinnostuneille tiedoksi, että tässä paidassa on melko väljä mitoitus ja tämä S-koko osoittautuikin melko reiluksi. Suosittelen siis valitsemaan yhden koon tavallista pienemmän.

Pitkät trumpettihihat levenevät kevyesti ja saavat ranteet näyttämään siroilta ja kapoisilta. Tykkään kovasti myös paidan venepääntiestä ja pienestä pystykauluksesta, joka tuo saman siroutta korostavan efektin myös kaulaan ja leukalinjaan.

Palataan vielä hetkeksi vekkilinjalle, sillä Vekki-sarjasta löytyy myös kauniisti valuva, väljä paita. Valitsin itse mustan, mutta siitä on tulossa verkkokauppaan myös valkoinen ja ruskea versio (myymälöistä niitä saa jo). Paita on edestä yksinkertainen, ja sen juju onkin selässä: pliseerattu kangas elää, kieppuu ja välkehtii liikkeessä. Kuviin tätä oli lähestulkoon mahdotonta ikuistaa, kannattaa siis käydä sovittamassa niin näette.

Tykkään yhdistellä väljiin, valuviin yläosiin kapeita alaosia. Nahkahousut olisivat sopineet tähän hienosti, mutta puin lopulta paidan kaveriksi napakan paljettihameen, kun hoksasin että paljetit säihkyvät ihanasti läpikuultava, pliseeratun selän alta. Paidan alle voisi myös pukea ohkaisen kimaltavan tai hohtavan mekon! Aah, tunnen kuinka vanha tuttu paljettihulluus tekee taas jokasyksyistä paluutaan.


** Skaba on päättynyt, kiitos kaikille! Lahjakortin voittivat tällä kertaa Elina, iitu ja Peppi-Lotta. **

Loppuun tietysti tuttuun tapaan arvonta! Kerrohan kommenteissa mikä kuvissa näkyvistä vaatekappaleista on suosikkisi, ja miksi? Saat halutessasi valita suosikkisi myös Nanson verkkokaupasta. Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon keskiviikkoon 22. marraskuuta saakka, muista sähköpostiosoite. Arvontailoa ja kimaltavaa pikkujoulukautta!

PS. Kiitos kaikille edelliseen arvontaan osallistuneille – teitä oli taas huikeasti! Voittajat on arvottu ja heihin ollaan yhteydessä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA
MAKEUP AND HAIR BY MARIA VÄISÄNEN FROM DANDY
THANKS TO BASBAS FOR THE BEAUTIFUL LOCATION

Say something real

Päivän kappale on kahden brittiläisen laulaja-lauluntekijän yhteinen sävellys parin vuoden takaa. Birdyn ja Rhodesin duetto jäi mieleen Edinburghissa kuvatun musiikkivideonsa ansiosta, se oli takuulla yksi vuoden kauneimmista. Henriikka taisi juuri matkustaa mestoille, voitko raportoida onko siellä oikeasti noin kaunista?!


BIRDY + RHODES – LET IT ALL GO

Arkistojen aarteet ~ Aloittavan bloggaajan tyylitunnustukset

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Moni asia on sittemmin muuttunut, yllättävän moni ei. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Törmäsin tyylikyselyyn ja haksahdin välittömästi. Jos joku kysyy, on pakko vastata!

✖  Oma tyyli
… on rennosti rock, välillä vähän kallellaan taideteolliseen graafikkolookiin (syytän mustasankaisia silmälasejani). Paljon mustaa, maustettuna harmaalla villalla ja valkoisilla t-paidoilla. Rakastan androgyyniä minimalismia, rosoista rokkityyliä, naisellista 70-lukulaista retroilua ja näiden kolmen kaikenlaisia yhdistelmiä. Tärkeää on laatu, käyttömukavuus ja helppous, lopputuloksessa huolettomuus. Kerrospukeutuminen on pop, vilukissa mikä vilukissa.

Suosikkiasioitani pillifarkut ja liehulahkeet, 70-lukulaiset minimekot ja mustat sukkahousut, leveät vyöt ja löysät pipot, rennot neuletakit ja raitapaidat, flipflopit, nahkarotsit ja väljät hupparit niiden alla, ryppyvartiset saappaat, puolet päästä peittävät aurinkolasit. Sekainen tukka ja tumma, lohjennut kynsilakka.


Kirjoituksessa ei alunperin ollut kuvitusta lainkaan. Sellainen on nykyisin ihan mahdoton ajatus, joten kuvitetaanpa tämä muutamalla blogin alkuaikojen kuvalla! Nämä otokset ovat aikakaudelta sen jälkeen, kun kasvot rajattiin pois tai sutattiin piiloon, mutta älkää huoliko, niitäkin kuvia nähdään kyllä vielä.

✖  Tyyli-ikonit
Kate Moss, Edie Sedgwick, Charlotte Gainsbourg, Patti Smith ja Sofia Coppola. Nuoren Debbie Harryn anteeksipyytelemätön punk vetoaa myös. Tästä ei todellakaan pidä ymmärtää, että oma pukeutumiseni olisi mitenkään innovatiivista.

✖  Lempivaatteeni
En selviäisi ilman pillifarkkujani, lempiballeriinojani, huivejani ja mustaa lakkiani. Kaikkien aikojen rakastetuin vaatteeni on kuitenkin Filippa K:n musta militaristinen talvitakki: uhmaa pystykauluksillaan Helsingin jäisiä tuulia ja taikoo minulle litteän rintakehän, suorat hartiat ja ryhdin.

✖  Lempiasusteeni
Guccin tuoksu nimeltä Rush 2 ja musta vanhasta vinyylilevystä valmistettu rannerengas.

✖  Kengät vai laukut?
Molemmat, mutta jos on pakko valita, kallistun kenkiin. Kenkien on ehdottomasti oltavat mukavat jalassa sekä täyttä nahkaa – jalkani ovat tarpeeksi ongelmaiset ilman huonolaatuisten kenkien aiheuttamaa lisäjännitystä. Rakastan matalia pohjia ja paksuja korkoja. Kesäisin ainoa oikea kenkä on flipflop, talvisin prätkäsaappaat. Sateella ja loskassa vetelen kumisaappailla. “Olisin mieluummin jäänyt peiton alle”-päivinä puen mustat Vansit.

Puhutaanpa silti hetki myös laukuista: ne saavat olla isot, rennot ja nahkaiset. Joskus käytän viikkokausia jotain satunnaista kangaskassia. Merkkilaukkuja en täysin ymmärrä. Laatua arvostan kyllä (mitä ei ehkä kangaskassien suurkulutuksestani arvaisi) mutta miksi hankkia laukku, joka keikkuu joka toisen julkimon käsivarrella – ja maksaa siitä vielä summan, joka vastaa kolmen kuukauden asuntolainanlyhennystä?

✖  Käytettyä vai ei?
Ehdottomasti kyllä! Ostan suurimman osan vaatteistani käytettynä eBaysta, huuto.netistä tai kirppareilta. Teini-ikäisenä kulutin puhki vintiltä löytyneita äitini 70-luvun aarteita, enää ne eivät mahdu päälle. Varsinkin laukuissa vuosien patinoimat vintagelöydöt miellyttävät uusia enemmän.

✖  Lempisuunnittelijat ja -merkit?
Aina ja ikuisesti Filippa K. Tiger Of Sweden, J. Lindeberg, Acne, By Malene Birger, Diesel. Jossain toisessa todellisuudessa: Stella McCartney, Marc Jacobs, Chloé, Chanel, Isabel Marant.

✖  Inspiraationi
Menneiden vuosikymmenten musiikki ja taide: 60- ja 70-luvun rokkiskene, Warholin Factory ja Edie, David Bowien androgyyni glitter, 80-luvun Madchester… Elokuvat ja populaarikulttuuri yleensä. Kaduilta poimitut ideat ja katumuotisivustot. Mikään tästä ei estä minua pukeutumasta kolme viikkoa peräkkäin farkkuihin ja neuletakkiin.

✖  Lempilehteni
Olen lehtifriikki ja luen aivan kaiken mitä eteeni osuu. Ehdoton suosikkini on silti sisustuslehti, Living Etc joka saa joka kuukausi katsomaan kotiaan uusin (ja harmillisen kriittisin) silmin.

✖  Voisin mielelläni näyttää…
Kate Mossilta, jos olisin monta vaatekokoa pienempi enkä näyttäisi harteista ylöspäin Jon Bon Jovilta. Tästä voinette arvata, että piinallinen prosessi nimeltä “brunetesta takaisin blondiksi” on yhä pahasti kesken.

Huomioita kymmenen vuotta myöhemmin

Apua, en edes muistanut paljonko rakastin balleriinoja – en ole omistanut sellaisia enää vuosiin! Leveitä vöitäkään en nykyään juuri käytä eikä kaapista löydy enää yhdetkään Vansit, mutta melkein kaikki muut suosikit pitävät edelleen pintansa. Inspiraation lähteet ja ihmiset, joiden pukeutumisesta pidän: nekin pitkälti yhä samat, vaikka listaan on tullut toki kymmenessä vuodessa jatkoa. Lempituoksu on yhä sama ja se Filippa K:n takki oli käytössä vielä viime talveen asti. Vieläkään en omista yhtään luksuslaukkua. Käytän yhä tummaa kynsilakkaa, mutta lohjennut grungelook ei inspiroi kyllä enää yhtään.

Tyylini muuten kuulostaa tämän kyselyn perusteella paljon paremmalta kuin mitä muistan sen tuohon aikaan olleen – vai tuliko se tunikoissa ja violeteissa polvisukissa jumittaminen vasta tämän jälkeen? Selvinnee kun kahlaan pidemmälle arkistoissa (pahimmat jutut ja kuvat taitavat siis olla vasta edessä).

Kymmenen vuotta sitten oli ehkä helppoa hahmottaa visuaalista maailmaansa ja identiteettiänsä tiettyjen lempisuunnittelijoiden ja -merkkien kautta, mutta se ei tunnu enää kovin olennaiselta. Tietyt merkit toki tuntuvat pysyvän mukana vuodesta toiseen, Filippa K on niistä yksi, rinnallaan on monia uusiakin. Osa edullisempia, osa hintavampia – esimerkiksi “toisessa todellisuudessa” -Isabel Marant on nykyisin hyvin edustettuna kaapissani! Kaikki Marantin vaatekappaleet on tosin hankittu käytettynä, joten tämä muutos ei vaatinut äkkirikastumista, vaan nettikirppisonnea ja nopeutta.

Lehtien kulutus on tipahtanut kymmenessä vuodessa dramaattisesti, lehtiäkin on nykyisin niin paljon vähemmän. Living Etc on yhä olemassa, mutta Pinterest ja some on tainnut korvata sen. Rakastan kyllä yhä painosta saapuneen lehden musteen tuoksua.

Elämäni Jon Bon Jovina on onneksi jäänyt taakse kauan sitten. Ei tule ikävä.

Kokeilussa Skin Renewal -mikroneulaushoito

Kaupallisessa yhteistyössä Swiss Clinic ja Asennemedia

Ystäväpiiriini kuuluu minua huomattavasti valveutuneempia ihmisiä, jotka onneksi pitävät myös minut kartalla maailmalla keksityistä ja kohutuista uutuuksista. Heidän ansiostaan tiesin mistä puhutaan, kun Swiss Clinicilta otettiin yhteyttä ja kysyttiin haluanko kokeilla merkin kotikäyttöön kehittämää Skin Renewal -mikroneulaushoitoa. Kiljaisin lauseen puolivälissä kyllä kiitos, sillä kiinteämpi ja sileämpi iho todellakin kiinnostaa ja kelasin, että ehkäpä kiinnostaa teitäkin.

Jos olet nyt ihan että ANTEEKSI MIKÄ MIKRONEULAUS, selvennän: kyseessä on kauneusalan viimeisen parin vuoden ykköspuheenaihe. Ihon pintaan luodaan pienellä pistävällä rullalla tuhansia mikrokanavia, jotka tehostavat ihon uudistumista. Samalla ihonhoitotuotteet imeytyvät tavallista tehokkaammin, sillä aktiiviaineet kulkeutuvat ihoon kätevästi mikrokanavia pitkin.

Kohu ei ole suinkaan syntynyt tyhjästä, sillä menetelmä on kaikessa yksinkertaisuudessaan aika nerokas. Ihoon rullatut mikroskooppisen pienet reiät huijaavat ihon kuvittelemaan, että se on vaurioitunut, jolloin uusien ihosolujen tuottaminen tehostuu. Näin saadaan ihon omaan kollageenin tuotantoon vauhtia ja siitäkös varsinkin me kolmenkymmentä täyttäneet iloitsemme: juuri kollageeni tekee ihosta kimmoisan, sileän ja kiinteän. Iän myötä ihon oma kollageenin tuotanto hidastuu ja siksi iho ikääntyy.

Mikroneulaus onneksi auttaa juonteisiin, ryppyihin ja ihon velttouteen, karheuteen ja sameuteen. Lisäksi sillä voidaan hoitaa myös aknearpia ja pigmenttimuutoksia. Melkoinen cv simppeliksi ihonhoitomenetelmäksi.

Mikroneulausta tehdään hoitoloissa, joiden hoitosarjat ovat melko hintavia, mutta markkinoille on tullut myös kotikäyttöön tarkoitettuja tuotteita. On tärkeää yhdistää mikroneulaus oikeanlaiseen ihonhoitotuotteeseen ja Swiss Clinicin vastaus siihen on Skin Renewal, hoito, joka yhdistää Skin Rollerin (eli mikroneulausrullan) ja Rejuvenating Serum -kollageeniseerumin. Yhteistyö on saumaton: mikroneulausrulla valmistelee ihon ja seerumi tekee työn. Yhdessä ne kiihdyttävät ihon kollageenintuotantoa, joka häivyttää juonteita ja hienoja ryppyjä, tekee ihosta sileämmän ja pehmämmän, kirkastaa ja tasoittaa ihonväriä, kutistaa suuria ihohuokoisia ja parantaa ihon elastisuutta.

Skin Roller -mikroneulausrullassa on nimensä mukaisesti mikrokokoisia neuloja. Jos ollaan tarkkoja, tasan 540 japanilaisesta kirurginteräksestä valmistettua mikroneulaa. Kuulostaa pahemmalta kuin on, koska rullailu ei satu, vaan kutisee vähän kuin painelisi ihoa tarranauhan pistävämmällä puolella. Kylpyhuoneessa ei tarvitse viettää kovin kauaa, jo muutaman minuutin rullailu luo ihoon satoja tuhansia mikrokanavia.

Rullan neulakoko vaihtelee käyttötarkoituksen ja tarpeen mukaan. Suosituimmat ovat kasvoille tarkoitetut 0,2 mm ja 0,5 mm rullat: ensimmäinen on kehitetty erityisesti parantamaan ihon verenkiertoa ja ehkäisemään juonteiden syntymistä, tehostamaan ihonhoitotuotteiden aktiiviaineiden imeytymistä ja häivyttämään pieniä arpia. Se sopii myös silmänympärysiholle. Pidemmät neulat menevät aavistuksen syvemmälle, joten 0,5 mm on parempi koko, jos tarkoitus on hoitaa myös syvempiä ihopulmia, kuten jo syntyneitä juonteita, ryppyjä ja muita ikääntymisen merkkejä sekä näkyviä arpia. Swiss Clinicin sivuilta löytyvä pituusopas auttaa valitsemaan omalle iholle sopiva neulanpituus.

Aloitin ensimmäisen seitsemän vuorokauden mittaisen kuurin juuri ennen Australian matkaani, joten nakkasin kahdesta tuotteesta koostuvan tehohoidon matkalaukkuun ja jatkoin testiä tien päällä. Tykkäsin tosi paljon seerumin ja mikroneulausrullan yhdistelmästä: rullailun jälkeen tuntui hyvältä levittää seerumi, jonka iho imaisi hetkessä sisäänsä.

Testijakson ajoitus vaan hiukan hirvitti, sillä yli 30-tuntiset lennot eivät tunnetusti tee hyvää iholle, eikä roadtrip-tyyppinen matkustaminenkaan varsinaisesti virkistä peilikuvaa, sillä päivät saattavat olla pitkät ja ihonhoitorutiineiden ylläpito on tien päällä tavallista haastavaḿpaa. Senpä vuoksi minulla ei ollut kovin kummoisia odotuksia ensimmäisen testijakson suhteen, rullailin vaan menemään joka ilta ja olin kiitollinen siitä, että menetelmä ei ollut sen monimutkaisempi, sillä siinä väsymystilassa ei olisi kyennyt mihinkään ajattelua vaativaan.

Siksipä yllätyinkin, kun matkan puolivälin jälkeen tajusin, että ihoni näyttää itseasiassa yllättävän hyvältä huolimatta piinallisen pitkästä lennosta ja sitä seuranneesta jetlagista, katkonnaisissa pätkissä nukutuista yöunista ja reissuruokavaliosta, joka oli koostunut siihen mennessä lähinnä kahvista ja vehnästä. Huomasin ensin naamataulun, joka oli aamuisin selvästi freesimpi kuin olisin noissa olosuhteissa odottanut. Lähempi tarkastelu osoitti, että ihohuokoset olivat selvästi supistuneet, otsan ilmerypyt keventyneet aavistuksen ja syksyn samentava ihonsävy oli kirkastanut. Jälkimmäiseen on varmasti vaikuttanut myös Australian aurinko, mutta toisaalta aurinko tekee iholle myös tuhoja, joista ei nyt ollut jälkeäkään.

Iho saa viikon pituisen käsittelyjakson jälkeen levätä toisen viikon ennen seuraavaa käsittelyä. Odotan jo, sillä kiinnostaa millaisia tuloksia pitkäaikaisella käytöllä saa, kun kerran viikossakin huomasin jo eron.

Muutama vinkki vielä aiheesta:

✖ Hoito on hyvä tehdä iltaisin, sillä iho saattaa hiukan punoittaa rullailun jälkeen ja yöllä sillä on aikaa levätä. Itse en huomannut punoitusta, joten rullailin muutaman kerran myös aamulla.
✖ Seerumille kannattaa antaa reilusti aikaa imeytymiseen, vaikka tuntuukin, että iho imaisee sen hetkessä. Siksi kannattaa hoitaa rullailu hyvissä ajoin 1-2 tuntia ennen kuin levittää muut ihonhoitotuotteensa ja menee nukkumaan.
✖ Rullailu tehdään aina puhtaalle iholle.
✖ On tärkeää huolehtia myös rullan puhtaudesta: itse käytän puhdistamiseen Swiss Clinicin e-vitamiinia ja aloe veraa sisältävää Sanitizing Spray -suihketta, joka kulkee mukana kuulakärkikynän paksuisessa putilossaan. Sen saa klikattua kätevästi ostoskoriin samalla kun tilaa Skin Renewal -hoidon, joka sisältää rullan ja sen rinnalle suunnitellut seerumin.
✖ Rulla on henkilökohtainen, älä lainaa kaverille!
✖ Rullailu sujuu parhaiten ilman kiirettä: rullaile rauhallisesti muutaman minuutin ajan poskia, otsaa, leukaa ja nenää horisontaalisesti, vertikaalisesti ja viistoon. Toiset suosittelevat jopa 6-7 minuutin rullailua, oma kärsivällisyyteni riitti noin 3-4 minuuttiin.
✖ Suosittelisin Skin Renewal -hoitoa kenelle vaan ikääntymisen merkkejä torjuvalle, sileämpää ihoa kaipaavalle tai arvista tai pigmenttiläiskistä eroon haluavalle.
✖ Omalla vastuulla kokeilemaan! Koukutusvaara.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Valmiina kaikkeen

✖ MELBOURNE, AUSTRALIA

Vuorossa on kerrospukeutumista Australian kaakkoisrannikon kevääseen. Kun samaan päivään voi mahtua +10 asteinen tuulinen harmaus, kolmeakymmentä hipova auringonpaiste ja trooppinen sadekuuro, ei oikeastaan voi onnistua, mutta vähiten menee pieleen farkuilla ja pinottavilla yläosilla, joita voi kuoria tai kerrostaa juuri senhetkisen säätilan mukaan. Hmm, tulee ihan mieleen Suomen kesä!

Vuosia vanha lempirotsi kulkee usein reissuilla mukana, se on nimittäin superkevyt ja ohut, taittuu siis pieneen tilaan matkalaukkuun silloin kun sitä ei tarvita. Nahka on kulunut vuosien varrella pehmeäksi ja takissa on niin kotoisaa, että siinä voi vaikka nukkua (ketä yritän huijata, olen nukkunutkin). Välillä kyllä kaipaisin nahkarotsilta enemmän suojaa säätä vastaan, olenkin alkanut pitää silmiä auki siltä varalta että lempparin rinnalle löytyisi vähän napakammasta nahasta paksumpi ja raskaampi versio. (Olen itseasiassa löytänyt sellaisen, mutta onnemme tiellä on tosiasia, että se valitettavasti roikkuu ystäväni kaapissa eikä hän ole vielä suostunut myymään sitä minulle.)

Selittämätön innostus tummapohjaisiin kukkakuoseihin jatkuu. En ole keksinyt viime aikoina yhtäkään asua, johon ei voisi yhdistää kukkakuosista paitaa tai mekkoa. Luonnollisesti pakkasin kaikki kukkaseni myös mukaan. Kuvissa vilahtava paita on muuten leikkaukseltaan niin rento, että se mahtuu Jarnollekin! Ja näyttää hänen päällään vähän liiankin hyvältä. Hmm. Aavistan, että jälleen yksi lempivaatteeni on vaarassa tulla vaivihkaa muilutetuksi miehen vakikäyttöön.

Hankin Australian matkaa varten uudet kengät. Perustelin sen itselleni sillä, että vanhoilla buutseillani tai varvastossuilla on hankalaa kulkea kallioisella rannikolla – ja tarvitsen sitäpaitsi tukevat nilkkurit pitämään käärmeet ja krokotiilit loitolla. No, onneksi tämä mieliteko oli ihan järkiostos, sillä Timberlandit palvelevat myös pakkasenkestävinä talvikenkinä sitten Suomessa. Sellaisia ei ole kaapissa liikaa, itseasiassa ei siellä ollut entuudestaan kuin yhdet: lampaankarvatöppöset, joissa tunnen itseni kolmevuotiaaksi. Nyt on niiden lisäksi nilkkurit, jotka kestävät niin krokotiileja kuin skandinaavisia talviolosuhteita.

IRON NAHKATAKKI GAUDETE
SECOND FEMALEN KUKKAPAITA* & MOS MOSHIN FARKUT* DOTS
AHLEMIN AURINKOLASIT* TREND OPTIC
KENGÄT TIMBERLAND
LAUKKU FILIPPA K
KAULARIIPUS MATKAMUISTO BALILTA
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kuusi muistoa isästä

Isäni oli maailman pisin mies. Siltä tuntui, kun ulottui itse häntä noin polveen. Oli hän oikeastikin pitkä, lähes kaksimetrinen. Pitkän varren päässä törröttävät mustat hiukset tekivät hänestä vähän tuiman näköisen. Parasta oli, kun hän kantoi minua harteillaan: humahdus vatsanpohjassa kun hän nosti minut ylös, ylös, ylös.

Kuvissa isä on pukeutunut kauluspaitoihin ja Australia -t-paitoihin, vakosamettifarkkuihin ja puuvillachinoihin, mutta suurimmassa osassa muistoistani hänellä on päällään öljyntahrimat työhaalarit. Insinööri-isäni oli perustanut yrityksen, teki pitkää työpäivää ja tuli usein kotiin vasta myöhään. Juoksin syliin vaikka sotkin vaatteeni, äiti kiljui ja kielsi, menin silti.

Minulla ja isälläni oli yhteinen agenda: täyttää koti eläimillä. Melko hyvin onnistuimme. Ensin oli se kana jonka sain viisivuotislahjaksi, sitten kana sai seurakseen kokonaisen lauman. Oli pikkuinen oranssiraidallinen kissa, joka oli enemmän minun, sitten tuli harmaa kolli joka oli enemmän isän. Se oli virallisesti ulkokissa, mutta kuljetin sen salaa äidiltä sänkyyni. Oli myös pupuset ja neonhohtoisia kaloja kuhiseva akvaario, joka sijoitettiin (kenties kostoksi uudesta eläinhankinnasta) kodin perimmäiseen nurkkaan, isän studyyn joka oli mystinen yhdistelmä työhuonetta, työkaluvajaa ja kalastustarvikevarastoa.

Isä ei koskaan puhunut omasta sodan runtelemasta lapsuudestaan, äidistään tai nuorena kuolleesta isästään. Ei veljistään, jotka asuivat Saksassa, ei viisi vuotta minua vanhemmasta siskostani. Tiesin kyllä, että isällä oli juuret Euroopassa, mutta se oli lapselle yhtä konkreettinen ja helppo käsittää kuin avaruus tai valonnopeus. Se isä, jonka minä tunsin, oli suonissaan virtaavaa verta myöten australialainen: ajoi Jeepilla tai rämisevällä pickupilla, istui barbequen äärellä kavereidensa kanssa, kuunteli kantria, kalasti ja veneili. Oli hyväntuulinen, ympäri vuoden ruskettunut, huoleton, historiaton.

Isäni osallistui kodin sisustamiseen, vaikka äitini taisi toivoa, että olisi osallistunut vähän vähemmän. Kerran hän toi skandinaavista selkeyttä rakastavan äitini iloksi kotiin kokonaisen sohvaryhmän, joka oli verhoiltu kirjavalla gobeliinikankaisella kukkakuosilla. Istuimissa oli puiset käsinojat ja muotoilussa tuulahdus 60-luvun Eurooppaa, mutta se kuosi oli something else, karmeudessaan niin mieleenpainuva, että minäkin muistan sen. Isä oli löydöstään niin ylpeä, että äiti ei koskaan kehdannut sanoa mitään.

Isä kunnioitti kaikkea elävää – myös hämähäkkejä. Hän ei koskaan tappanut talossamme viliseviä huntsmaneja, ilkeännäköisiä ja isoja mutta harmittomia kipittäjiä, vaan vangitsi ne varovasti lasiin, kuljetti takapihalle ja kumosi aidan yli naapurin rouvan pihalle. Aavistan, että rouva ei ollut hänen suosikkihenkilönsä. Eräänä päivänä kuulin sivukorvalla äitini ja rouvan keskustelun aidan yli: rouva päivitteli puutarhaansa ilmestynyttä hämähäkki-invaasiota ja ihmetteli: Don’t you have any over there? Äitini vastasi no, not really ja sehän oli oikeastaan totta. Ei ollut enää.

Isänpäivänä aina sama tunne, suru siitä ettei ole enää muuta kuin muistot. Sitten muistan, että on niitäkin, joilla ei ole sitäkään, ja suru sulaa kiitollisuudeksi. Ihanaa isänpäivää kaikille läsnäoleville isille. Sytytetään kynttilä ja lähetetään rakkautta rajan yli heille, jotka eivät ole enää kanssamme.

PS. Lisää lapsuudestani ja isästä jutussa Asioita joita muistan Australiasta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Arkistojen aarteet ~  Lampaanvilla on ystäväni

Kirjoitus on julkaistu alunperin syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tämä teksti oli tuon blogin ensimmäinen postaus. Kirjoittaja haluaa huomauttaa, että mikään ei ole olennaisilta osin muuttunut – paitsi sitä asiaa on näemmä riittänyt eikä loppua näy vieläkään. Tänä vuonna on nimittäin tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun tämä blogi sai alkunsa.

Paras aika vuodesta on alkusyksy. Vielä voi käyttää balleriinoja paljaissa jaloissa, mutta nilkkurit ja saappaat saa jo kaivaa kaapista (olettaen, että omistaisi kenkäkaapin sen sijaan että saappaat lojuvat ympärivuotisesti pitkin poikin eteistä). Suurten aurinkolasien taakse saa vihdoin piilottaa puolet kasvoistaan pelkäämättä pandaefektiä. Huivit eivät enää hiosta kaulassa ja väljät neuletakit jatkavat minimekkojen elämää pitkälle syksyyn.

Jos sidotte minut puuhun, valelette päälleni bensaa ja uhkailette mäyräkoiraani, saatan äärimmäisessä hädässä kuitenkin tunnustaa, että lempivuodenaikani on silti kesä. Eläisin ihan mielelläni ympäri vuoden hihattomassa väljässä minimekossa ja mustissa läpsyissä. Mutta on syyskuu ja olen päättänyt ettei vihamielinen suhtautumiseni talventuloon pue minua, joten valmistaudun ensimmäistä kertaa syksyyn itsesuggestion (sanoo äitini) tai itsepetoksen (sanon minä) avulla. Hoen itselleni joka aamu peilin edessä LAMPAANVILLA ON YSTÄVÄNI.

Vielä sananen tästä blogista, joka on perustettu muutaman ystäväni kannustamana. He ovat todennäköisesti vain kyllästyneet vaatekriiseihini, sillä mitä sanottavaa muodista voi olla ihmisellä joka on pukeutunut pelkkään mustaan ja harmaaseen viimeiset viisi vuotta? Pelkkä musta ja harmaa ovat tänä syksynä vihdoin muodissa, joten ehkä tämä on hyvä hetki kokeilla.

Havaijin huumaa

Yhteistyössä Naturelle, sisältää arvonnan

Luonnonkosmetiikkarintamalta taas terveiset! Kirjoitin vuosi sitten havaijilaisesta ihonhoitosarjasta nimeltä Mahalo, joka oli suomalaisten kosmetiikkafanien suunnattomaksi riemuksi rantautunut Naturellen valikoimiin. Rakastuin silloin sarjaan eikä huuma ole laantunut vieläkään. Superkauniit bambupakkaukset kaunistavat kylpyhuoneen hyllyjä, mutta olennaisinta on niiden sisältö: purkit on pakattu täyteen ravinnetiheitä raaka-aineita, joissa ei ole yhtään mitään turhaa. Havaijilla käsintehdyissä tuotteissa on lämmin, orgaaninen fiilis, mutta sen ei kannata antaa varastaa huomiota tosiasialta, että niiden teho on huippuluokkaa.

Tapasin Mahalon perustajan Marynan kuukausi sitten, kun hän oli käymässä Helsingissä. Monen kulttimaineeseen nousseen luonnonkosmetiikkamerkin takana on nainen, jonka tinkimätön visio on johtanut menestykseen, eikä Maryna ole poikkeus: valoisa ja valloittava persoona on omin käsin kehittänyt kaikki sarjansa tuotteet ja on niistä niin innoissaan, ettei into voi olla tarttumatta. Oli muutenkin ihanaa tavata tyyppi brändin takana ja nähdä miten paljon osaamista ja intohimoa siihen kaikkeen liittyy. Saimme myös kutsun Havaijille! Edellisen kerran olin siellä reissaavien vanhempieni rintarepussa alla vuoden ikäisenä ja olin kuulemma nukkunut koko matkan, joten olisi ehkä jo korkea aika tehdä uusintavisiitti.

Pakkasin tämänhetkisiä Mahalo-suosikkejani mukaan Australiaan. Huvitti, kun huomasin, että yhdessä majapaikassamme on Mahalo-kyltti ulkosuihkun luona, siellä jossa käydään pesulla rannalta paluun jälkeen. Australian kevät on vielä vähän vilpoinen rantapäiviä ajatellen, mutta otin kyllä kaiken irti talon kauniista kylpyhuoneesta ja lattiaan upotetusta kylpyammeesta. Nämä kuvat ovat peräisin tuosta St Andrews Beachilla sijaitsevasta talosta, jonka omistaa ystävämme ystävä. Niin kaunis paikka, että olisin voinut jäädä sinne asumaan.

Matkalle lähti mukaan kaksi Mahalon uutuutta, joita en ollut ehtinyt aiemmin kokeilla:
puhdistusbalmi The Unveil ja antioksidanttinaamio Bean Mask. Internet oli ehtinyt kohista uudesta puhdistusbalmista jo tovin kun sain uutukaisen käsiini. Hypetys on helppo ymmärtää! Kiinteä balmi sulaa iholla ihanaksi, maitomaiseksi öljyksi, joka syväpuhdistaa kasvot lempeästi ja tehokkaasti. Toisin kuin muiden balmiputsareiden kanssa, puhdistusliinaa ei tarvita, vaan tilkka vettä riittää poistamaan öljyn kasvoilta. Iho jää puhtaaksi, pehmeäksi ja hoidetuksi.

Balmi taipuu hyvi monenlaisiin ihon tarpeisiin, mutta siitä hyötyy erityisesti ravintoköyhä, tukkoinen ja stressaantunut iho, sillä se syväpuhdistaa, tasapainottaa, hellästi kuorii ja kirkastaa sekä rauhoittaa. Vaikuttavien ainesosien lista on niin pitkä, ettette jaksaisi lukea, jos kirjoittaisin sen tähän, mutta kannattaa kurkata tuosta tuotelinkin takaa. Avainsanoja ovat mm. ihanasti kosteuttava avokado, uudistava papaija ja vihreä tee, jota on käytetty vuosisatojen ajan sen lukemattomien kiistattomien hyötyjen vuoksi. Tiesittekö, että vihreä tee mm. kiinteyttää, kirkastaa ja parantaa ihon omaa kollageenituotantoa? Minä en.

Balmin sitruunainen tuoksu on Mahalolle tuttuun tapaan koukuttava, joukossa on inkivääriä, vihreää teetä, roseepippuria ja eksoottista fragoniaa. Katja sanoo, että se tuoksuu aivan key lime pielta! Kieltämättä kyllä. Purnukka on muuten myös yllättävän riittoisa: pieni nokare riittää puhdistamaan jopa paksun meikkikerroksen ja vielä pienempi, jos kosmetiikkaa ei ole paljon.

Sanotaan se heti: The Bean mask -kasvonaamio on yksi tehokkaimmista naamioista, joita olen ikinä käyttänyt. Kuoriva superantioksidanttinaamio on saanut nimensä siitä, että se sisältää kolme erilaista papua: kahvipapua, kaakaopapua ja vaniljapapua. Lisäksi siinä on havaijilaista hunajaa, joka uudistaa, kirkastaa ja kosteuttaa ihoa – ja kyllä, naamio tuoksuu juuri niin jumalaiselta kuin miltä kuulostaa! Tekisi mieli syödä sitä suoraan purkista, mutta ei kannata, koska siitä on vielä enemmän iloa iholla.

Listataanpa sen hyötyjä: se tekee elottomasta ja ennenaikaisesti vanhenevasta ihosta kiinteämmän ja nuorekkaamman, kuorii hellästi, kiihdytttää kollageenituotantoa ja lisää ihon elinvoimaa, syväpuhdistaa ja pienentää ihohuokosia, parantaa ihon puolustuskykyä, korjaa ympäristön aiheuttamia vaurioita, parantaa verenkiertoa ja solujen uusiutumista ja saa aikaan terveen hehkun. Aika tyhjentävä lista, kuten kaikissa Mahalon tuotteissa. KYLLÄ KIITOS sanon minä ja syksyn samentama ihoni. Tämä naamio on vähän kuin aamukahvia kasvoille.

Naamion vaikuttavista raaka-aineista ja niiden superantioksidanteista voisi kirjoittaa kilometrin verran, mutta kaikkein kiinnostavinta lienee kuitenkin tieto, että tällä naamiolla saa välittömästi näkyviä tuloksia aikaan. Se on pelastanut peilikuvani ennen kuvauksia, elvyttänyt ihoni takaisin eloon stressaavan viikon jälkeen ja virkistänyt pahimmat väsymyksen merkit kasvoista tärkeiden kemujen kynnyksellä. Jos et ole koskaan kokeillut Mahalon tuotteita, tästä voisi aloittaa.

Naamion koostumus tuntuu juuri niin ravitsevalta kuin se onkin, kermaiselta ja täyteläiseltä. Supertiivis tummanruskea tahna levittyy helposti eikä valu – plussaa siitä, ettei sohva sotkeennu, jos haluaa viettää vaikutusajan lempisarjansa äärellä. Naamiota kannattaa tosin ensimmäisellä kerralla kokeilla lyhyellä, vain 2-5 minuutin vaikutusajalla, sillä se on tosi tehokas. Iho saattaa punoittaa käytön jälkeen, sillä naamio vilkastuttaa mikroverenkiertoa. Annan itse naamion vaikuttaa 20-30 minuuttia, mutta herkkäihoinen voi pitää vaikutusajan lyhyempänä, 5-7 minuutissa tai jopa hiukan alle.

Hiuksille ja vartalolle tarkoitettu eliksiiri nimeltä The Vacation Glow on jo vakiinnuttanut paikkansa matkalaukussani. Sillä pääsee heti tunnelmaan, sillä se taikoo kalpeisiin kinttuihin kultaista hohtoa ja elvyttää myös lentokoneen kuivattamat hiuslatvat. Täydellinen monitoimituote, jonka myskinen kukkaistuoksu on huumaava ja todella, todella koukuttava.

Käytän tätä monipuolisesti kosteuttavaa ja uudistavaa eliksiiriä lähes päivittäin myös kotona, koska jalkojeni iho kuivuu varsinkin syksyisin ja talvisin ja kaipaa kipeästi jotain hoitavaa ja ravitsevaa. Toisekseen suomalaisen talven keskelle todellakin tarvitaan tuulahdus Havaijin lämpöä ja lomahehkua – tulkoon sitten purkista, jos ei satu oikeasti olemaan takataskussa lentolippuja kaukaiselle saarelle.

The Red My Lips Tint on hoitava huulisävy, joka pääsi matkalaukkuun mukaan vaniljaisen tuoksunsa lisäksi siksi, että sitä voi minusta vallan hyvin sipaista myös poskipäille. Mahalon ainoasta värikosmetiikkatuotteesta löytyy vain tämä yksi sävy, mutta se onkin täydellinen: syvässä punaisessa on häivähdys pinkkiä ja oranssia, joka tekee siitä sopivan kaikille ihonsävyille. Sävy ei tahmaa, kuivata tai takerru hampaisiin. Tällä syntyy mukana tulevan siveltimen avulla näyttävä ja intensiivinen huulimeikki, mutta itse tykkään taputella huulille sormin ihan ohuen kerroksen, jolla saa täydellisen pehmeät, pussailtavat huulet. Kiitos myös kollageeni-aminohapoille, jotka kihelmöivät hiukan huulilla ja korostavat niiden runsautta.

Olen käyttänyt Mahalon tuotteita tosi paljon alkusyksyn aikana, sillä ihoni on ollut harvinaisen vaativalla tuulella. En tiedä johtuuko se iän mukanaan tuomista muutoksista, epätavallisen koleista keleistä tai jostain hormonaalisesta epätasapainosta, jonka olen ollut aistivinani, mutta posket ovat kuivuneet ja hilseilleet, niihin on noussut välillä kipeitä patteja ja välillä puolet kasvoista ovat helottaneet tulehtunutta punaa. Kesällä leuan ja kaulan väliin ilmaantui vielä pieni, mutta inhottava näppyläihottuma – argh! Sain sen onneksi kolmessa päivässä kuriin Mahalon The Rare Indigo -kauneusbalmilla. Nimi saa sen kuulostamaan ylelliseltä luksustuotteelta ja sitä se onkin, mutta se on ylellisyytensä lisäksi tehokkaimpia tulehduksia rauhoittavia tuotteita joita olen ikinä käyttänyt. Se on aivan ihmeaine, sillä lisäksi se ravitsee, heleyttää, kosteuttaa ja kirkastaa. Olen käyttänyt sitä yövoiteena viimeiset viikot, joiden aikana ihottuma on hävinnyt täysin, punoittavat kohdat ovat rauhoittuneet ja melkein kadonneet, kuivuminen on helpottanut ja ihoni näyttää kaiken kaikkiaan lähes normaalilta. En aio ikinä luopua tästä tuotteesta.

Vielä yksi suosikkini on kosteuttava hoitobalmi Mahalo Balm, jota voi käyttää kosteusvoiteen tapaan seerumin tai kauneusbalmin jälkeen, mutta onpa sillä muitakin käyttötarkoituksia. Reissuilla käytän sitä monesti yöksi levitettävänä silmänympärysvoiteena, joka poistaa turvotusta (puhun sinusta, jetlag) ja häivyttää juonteita. Sitä voi levittää yöksi myös esimerkiksi kuiviin huuliin, sillä se hoitaa ja ravitsee pitkään. Sopii kaikille ihotyypeille ja ympärivuotiseen käyttöön, mutta toimii erityisen hyvänä talvituotteena, sillä se sitoo kosteutta ihoon. No, myös siksi että balmin oranssi väri ja syvä tuoksu saa sen tuntumaan purkkiin pakatulta aurinkoenergialta.

Mahalon ihonhoitosarja on yhä ihastuttavan ytimekäs: rakastan sitä, että tuotteet ovat monikäyttöisiä ja monivaikutteisia. Ihosta huolehtiminen ei vaadi viisitoistaosaisia ihonhoitorutiineja, vaan homma pysyy yksinkertaisena ja helppona.

Loppuun skaba! Arvomme alkavan talven kunniaksi yhden uutuustuotteen eli Bean Mask -superantioksidanttinaamion. Kerro kommenttilootan puolella miksi haluaisit sen – tai yleisesti miksi Mahalo kiinnostaa? Arvontaan ehtii osallistua maanantaihin 13. marraskuuta asti. Muista sähköpostiosoitteesi, sen näkee vain onnetar. Arpailoa ja onnea!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ensimmäiset päivät Australiassa

MELBOURNE, AUSTRALIA

Terveiset toiselta puolelta maapalloa! Saavuimme Australiaan tovi sitten ja blogissa onkin ollut hiukan hiljaista – täällä on ollut aika paljon tekemistä enkä ole malttanut viettää päiviä naputtaen tietokonetta. Ehkä hyvä niin. Seuraa kuvia ja havaintoja parilta ensimmäisiltä päiviltä.

Kun saavuimme 27 tunnin lentomatkan jälkeen kaupunkiin, kello oli seitsemän aamulla ja Fitzroyssa sijaitsevan majapaikkamme check-in oli vasta iltapäivällä. En ollut ollenkaan ajatellut tätä varatessani lentoja ja ensimmäisten öiden majoitusta kaiken muun hässäkän ohella, eikä huoneistohotellissa ollut tietenkään mitään respaa mihin jättää laukkuja. Mennään vaan johonkin kahvilaan syömään aamupalaa ja odottelemaan, sanoin Jarnolle sen valheellisen itsevarmuuden vallassa, jolla ihminen vakuuttaa muille ja ennen muuta itselleen, että homma on ihan hanskassa. Istuimme Uberin takapenkillä matkalla läpi nukkuvan kaupungin, katselin taloja ja tutunnäköisiä puita. Kuuntelimme kuskia, joka kertoili miten Melbourne on muuttunut niiden vuosien aikana, jotka olen ollut poissa.

Kun pääsimme perille, sieltä löytyi kuin löytyikin heti kulman takaa hiljaisten kortteleiden keskeltä aukioleva pikkukuppila, josta saimme pöydän, läppäreille latauspisteen, aamiaista (ihanaa, oikeaa, joltain maistuvaa ruokaa yli vuorokauden kestäneen lentokoneruokailun jälkeen) ja mikä tärkeintä, isot kupilliset kuumaa kahvia vaahdotetulla soijamaidolla.

Tuo meidät pelastanut kuppila, Addict Food & Coffee, edustaa hyvin Melbournen nykyistä kahvilakulttuuria: kaikkialta saa loistavaa kahvia, melkein kaikissa paikoissa on listalla vege- ja vegaanivaihtoehtoja, ruoka on lähes poikkeuksetta herkullista ja tunnelma on rento taustalla soivasta indiefolkista vintagehenkiseen sisustukseen. Kaupunkilaisten lempiaamupala koostuu kovin samankaltaisista aineksista kuin meidän aamupalat Helsingissä, erilaisista yhdistelmistä pannulla paahdettua leipää, avokadoja, kananmunia ja tomaatteja. Hiilareilla käyvä Jarno on onnellinen, koska leipä on hyvää ja sitä saa paljon.

Olimme varustautuneet tappamaan kahvilassa aikaa iltapäivään asti, mutta sitten saimmekin hotellista viestin, että huoneemme oli jo valmis – AAH! Olimme metsästäneet momondosta sopivan majoituksen ensimmäiseksi kahdeksi yöksi, kriteereinä kätevä ja keskeinen sijainti jossain ihanassa kaupunginosassa, mutta samalla tarpeeksi tilaa ja rauhaa palautumiseen pitkän lennon jälkeen.

District Fitzroy oli tarkoitukseen täydellinen: huoneistohotelli sijaitsee rauhallisella sivukadulla vain kahden korttelin päässä kuhisevasta Brunswick Streetista, josta löytyy suurin osa Fitzroyn parhaista rafloista ja baareista, kirjakaupoista ja vintageputiikeista. Kun se kaiken lisäksi oli kohtuuhintainen, valinta oli sillä selvä.

Asunnossamme oli avokeittiö ja olohuone, koko asunnon levyinen terassi, kaunis kylpyhuone ja parikin makuuhuonetta. Olisi voinut siis riidan sattuessa mennä eri makkareihin nukkumaan, mutta ei nyt keksitty mitään sopivaa kinaa. Matkalaukkumme saivat siis oman sängyn ja me valtasimme sen toisen, joka ei ollut täynnä tietokoneita ja latureita, vaatteita, matkakokoisia shampoopulloja ja sukkia.

Täydellisesti varusteltu keittiö tuli tarpeeseen kahdelle jetlagia potevalle matkailijalle. Kun heräsimme seuraavana yönä täysin pirteinä aamuneljältä eikä edes uusi kantiksemme Addict ollut auki, Jarno teki espressokoneella meille kahvit, haki 24-kipsalta (7-Eleven forever) kananmunia ja leipää ja taikoi meille melbournelaisen aamupalan.

Tutkimme Fitzroyta, mutta oikeasti taisin tutkia miltä tuntui olla takaisin kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen. Kaikki oli uutta ja samaan aikaan ihan tuttua. Vierivieressä kauniisti kunnostettuja taloja ja rähjäisiä rakennuksia, kukkaan puhjenneet pensaat ja graffittiseinät, auringossa haalistuneet kyltit, liikennemerkkejä kaikkialla mihin katsoo. Kaupungin äänet: Jeepit huristelivat, raitiovaunut kolistelivat. Ihmisten puheen rytmi, sen letkeä sävy ja tuttu murre, jota ensimmäinen englanninkielen opettajani Suomessa yritti kovasti karistaa. Belinda, here in Finland we speak the Queen’s English! Lasta, joka puhui englantia äidinkielenään, hiukan hämmensi. Ne englanninkielen tunnit olivat ainoat hetket, kun ymmärsin mistä puhuttiin ja saatoin osallistua keskusteluun.

Kirjoitin vasta asioista, joita muistan lapsuudestani Australiassa. Yksi niistä asioista, joita en muistanut, oli se miten viileää täällä maan kaakkoisnurkassa voikaan olla tähän aikaan vuodesta. Olimme pakanneet helposti kerrostettavia vaatteita ajatellen leutoja kevätpäiviä, joita aurinko lämmittäisi paisteellaan, mutta en muistanut ollenkaan, että lämpötiloissa saattaa tapahtua yhdenkin vuorokauden sisällä melkoista vaihtelua jäätävästä kuudesta tai kahdeksasta asteesta melkein kolmenkymmenen asteen helteeseen, jos aurinko sattuu paistamaan.

Toinen asia, jota en muistanut: tunne siitä, että kuuluu johonkin. Olen ollut ulkopuolinen siitä saakka kun tulin Suomeen, en ole oikeastaan ennen tänne palaamista edes tajunnut että se alkoi täsmällisesti juuri silloin. Ei se johtunut siitä, että minua kiusattiin koulussa niin paljon, ei edes siitä etten kotoa muuttaessani ollut päästä työhaastatteluihin tai asuntonäyttöihin, jos soittaessani kerroin vierasperäisen sukunimeni. En vaan kuulunut sinne, en ollut kasvanut siellä, en jakanut avainkokemuksia kenenkään kanssa. Alkuun en osannut edes kieltä enkä ymmärtänyt talvea tai sitä miten ihmiset hengittivät silloin kun oli kolmekymmentä astetta pakkasta.

Ja nyt olen täällä mistä silloin lähdin, haistelen ilmaa jonka tutun tuoksun olin unohtanut, kuljeskelen kaduilla, käyttäydyn karttoineni kuin kuka tahansa turisti ja tuntuu, että kannan sisälläni salaisuutta, jonka voisin kertoa kenelle vaan, mutta en jaksa, koska ei se ole tärkeä muille kuin minulle.

Mutta sitten yhtäkkiä se vaan tulee suustani odottamatta lupaa, sanon sen noin vaan tuntemattomalle tarjoilijalle joka ei edes kysy: I grew up here, I’m back for the first time since I left. Enkä tiedä miksi, koska surua se ei ole, mutta vesi kohoaa silmiin ja valahtaa poskille.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Meidän koti on lehdessä!

Muistatteko, kun eräs tuttu valokuvaaja kävi ikuistamassa nurkkamme? Hän kuvasi kotimme lehtijuttuun, joka on nyt kaupoissa: juttu on useamman aukeaman kokoinen juttu ja löytyy paraikaa Glorian Kodin lokakuun numerosta. En tiedä kauanko se on vielä myynnissä ennen kuin marraskuun numero tuuppaa sen tieltään, kannattaa siis olla nopea jos haluaa saada jutun käsiinsä. Tässä vilaus, mutta lehdessä on vielä paljon lisää.

Jutun on siis kuvannut Mikko Rasila ja kirjoittanut Elisa Manninen. Kiitos molemmille huippuduunista! Jutusta tuli superkiva, ja erityisesti pidän tuosta kannesta, jossa koirat kaikessa pätevyydessään kuvittelevat olevansa kuvausten keskipisteet. Mutta kyllähän karvanenät nyt tekevät mistä tahansa (täydellisestäkin) kuvasta vielä asteen paremman.