Yhteistyössä Helsinki Core Trainers
Olette varmasti henkeänne pidätellen odotelleet meitsin kuntoilukuulumisia! Puolet 10Campista on tätä kirjoittaessani takana, vielä puolet edessä. On punnerrettu, vedetty leukoja, nostettu rautaa, heilutettu kahvakuulaa ja treenattu juoksutekniikkaa. Kaikista hikisimmät tunnit on vietetty keskivartalon hallintaan liittyvien harjoitusten parissa: hidasta, tuskallista ja – odottamatonta kyllä – ihanaa. Tähän mennessä olen tehnyt seuraavanlaisia havaintoja.
(1) Lattia on ystävä.
Tiedättekö mikä on burpee? En minäkään tiennyt ennen kuin aloitin 10Campin. Se on saatanallinen liike, joka tuntuu yhtäaikaa kaikissa kuviteltavissa olevissa lihaksissa. Ihaninta burpeessa on se kohta, kun saa heittäytyä rinta edellä lattiaan sekunnin murto-osaksi. Kerrankin on helppo nauttia hetkestä. Olla yhtä vallitsevan hetken tai pikemminkin viileän lattian kanssa. Autuas vaakataso. Pehmeä matto posken alla. Ei mennä nyt siihen seuraavaan vaiheeseen, kun pitää ponnahtaa pystyyn ja toistaa sama kaksikymmentäyhdeksän kertaa.
Ensimmäiset treeniviikot ovat pitäneet naisen nöyränä, kovin konkreettisesti on saanut kohdata kuntonsa rajallisuuden. Joka tunnin jälkeen on ollut tunne, että yhtään enempää en olisi jaksanut. Olen huojunut huterin polvin kilometrin matkan kotiin ja miettinyt puolitosissani kehtaisinko tilata taksin.
Sitten havahtuu tosiasiaan, että jokainen tunti on ollut edeltäjäänsä haastavampi ja jokaisesta on selvitty. Lihakset ovat olleet viikko viikolta vähemmän kipeitä, kroppa alkaa päästä kärryille. Kehitystä tapahtuu kuin tapahtuukin.
(2) Valmentaja on välttämätön.
Ainakin minulle. Ainakin nyt. En ikimaailmassa puskisi itseäni niin paljon mukavuusalueeni ulkopuolelle ilman, että Ville, Thomas, Eveliina tai Joonas seisoo vieressä ja huutaa kannustaa.
Kaikilla heillä on oma tapansa valmentaa ja myös omat vahvuutensa. Ville keskittyy keskivartalon hallintaan ja Redcordiin, josta olen tykännyt paljon: vaijereiden avulla saa tumpelokin treenattua syviä tukilihaksiaan (olkoonkin, että oikeampi verbi olisi ehkä “metsästää”, sillä kesti noin kolme viikkoa tajuta miten selkälihakset aktivoidaan). Thomas vetää harvinaisen hikisiä CrossTraining-treenejä, Eveliina taas oman kehon painolla tehtäviä bodyweight-harjoituksia. Joonas on (vain vähän pelottava) juoksuvalmentajamme, jonka vinkkien avulla juoksemisesta tuli kertalaakista kolme kertaa kevyempää kuin aiemmin. Saatan olla maailmanhistorian ensimmäinen henkilö, joka on onnistunut juostessaan tekemään tähän asti suunnilleen kaiken väärin.
Ryhmäpaine auttaa muuten sekin: ei kehtaa lopettaa kesken, kun vieressä hikoilee yhdeksän muuta naista. Sitäpaitsi ryhmässä kaikki on sittenkin jotenkin kivempaa. Tämä lausunto tulee ihmiseltä, joka kuvitteli vihaavansa ryhmäliikuntaa.
(3) On pakko pitää huolta.
Siis itsestään! Ajatella! Se on aivan uusi ja mullistava ajatus krooniselle työnarkomaanille, jonka huoltotoimenpiteet ovat sisältäneet tähän saakka lähinnä välttävän määrän yöunta ja alkoholipitoisilla aineilla suoritetun nesteytyksen. 10Campin alussa valmentajat painottivat, että leirin tärkein tavoite on antaa kymmenessä viikossa mahdollisimman hyvä alkusysäys pysyvään elämänmuutokseen, mutta lopputulos on kiinni meistä. Jo ensimmäisen viikon aikana alkoi valjeta mitä he tarkoittivat. Ihan ite pitää kaikki tehdä, eikä vaan treeneissä!
Mitä enemmän liikkuu, sen paremmin on huolehdittava itsestään. Nukuttava ja syötävä tarpeeksi, jotta jaksaa. Juotava vettä, venyteltävä. Ei sitä tarvitse erikseen muistaa, keho kyllä kertoo – esimerkiksi melkein simahtamalla palaveripöytään väsymyksestä. Olin ensimmäiset viikot niin uupunut, että ryömin iltaisin sänkyyn yhdeksän jälkeen.
(4) Hikoilusta tulee rutiini hikoilemalla.
Kun treenaa neljä kertaa viikossa ja käy siinä välissä vielä lenkillä tai kahdella, se tarkoittaa sitä, että koko ajan on treenit just loppu tai kohta alkamassa. Välissä ehtii venytellä ja sitten mennään taas. Vastoin kaikkia kuvitelmiani siitä, että säännöllisellä hikoilulla ei voi olla pysyvää sijaa rutiineja kaihtavassa elämässäni, liikkumisesta on kuin onkin alkanut salakavalasti tulla erottamaton osa arkeani – ihan vaan liikkumalla.
Vappuna sairastuin ja jouduin jättämään viikon treenit väliin. Harmitti niin, että päätä pakotti. Mutta siitä tiesi, että jotain on muuttunut.
(5) Oli minulla sittenkin aikaa.
Minulle on alkanut valjeta jotain olennaista ajanhallinnasta, joka ei ole koskaan ollut varsinainen vahvuuteni. Aika on sittenkin suhteellista. Aina sitä nimittäin löytyy siihen, minkä sijoittaa tärkeysjärjestyksessä ensimmäisille sijoille. 10Campin treeniajat on ruksattu kalenteriin mustalla tussilla enkä ole jääräpäisesti suostunut perumaan niitä minkään työpalaverin tai leffanäytöksen tieltä. Työt ovat usein vielä kesken kun lähden treenikassi olalla kohti Hernesaarta, ne suostuvat yllättävän suopeasti odottamaan sen tunnin, joka hikoillessa vierähtää. Mistään muusta tärkeästä ei ole silti tarvinnut tinkiä: treenaamiseen menee lopulta vain neljä tai viisi tuntia viikosta. Saman ajan tärvää helposti katsellen netistä videoita robotti-imurilla ajelevista koiranpennuista (krhm).
Palataanpa pian taas asiaan. Pyydän anteeksi omakuvia, ei voi kuin todeta että kyllä nainen on uljas kun se urheilee.
About the science of staying alive.
☊ ELLIE GOULDING – BURN
