Run run away with me

Huh. Tämä ei ole ollut minun päiväni, mutta jospa sivuutetaan se ja leikitään, että juoksentelen joka päivä Huvilakadulla huivi liehuen juuri näin huolettomasti kuin näissä valokuvissa. Tämänsyksyistä pukeutumistani ne kuvastavat sentään hyvin, vaikka tunnelma ei aina olekaan näin seesteinen. En ole tainnut käyttää koko vuonna mitään vaatekappaleita niin paljon kuin tätä harmaata neuletta ja repaleisia pillifarkkuja. Kun vaihtelee kenkiä ja kassia, voi hyvällä omatunnolla ylläpitää illuusiota siitä, että kyseessä on joka päivä aivan eri asu.

2013-10-stellaharasek-huvilakatu-012013-10-stellaharasek-huvilakatu-022013-10-stellaharasek-huvilakatu-032013-10-stellaharasek-huvilakatu-04

Knit Vince, jeans IRO, scarf Acne, all from Gaudete. Bag Alexander Wang from Beam Store, silver rings Pernille Corydon from Urban A, shoes Jeffrey Campbell, watch from Diesel.

Muistutuksena vielä kiinnostuneille, että Gaudeten alennus koko IROn syysvalikoimasta on voimassa vielä lauantain ajan sekä verkkokaupassa että kivijalkakaupassa! Blogin lukijat saavat 15% alennuksen kaikista ranskalaismerkin tuotteista koodilla STELLA.

Hasn’t been a great day, but that means it can only get better – it’s Friday after all. And at least I’ve spent it in my lucky jeans.

Photos by Dorit Salutskij

A question of time

Uskottava se kai on, kun kalenteri niin väittää: siitä on kokonaiset kuusi vuotta aikaa, kun perustin blogin. Sittemmin on moni asia muuttunut, minä ainakin, blogikin useamman kerran. Tänä syksynä on oltu taas uuden kynnyksellä uuden osoitteen myötä: halusin siivota pöydältä kaiken tarpeettoman ja keskittyä siihen mikä tuntuu tärkeältä, olkoonkin että lista vaihtelee joka päivä. Pala kerrallaan kuva loksahtelee paikoilleen ja tuntuu päivä päivältä enemmän omalta.

Yksi asia on kuitenkin pysynyt ennallaan: te, rakkaat lukijat siellä ruudun toisella puolella. Kiitos kun luette! Pyydän teiltä tänään muutakin: nyt olisi nimittäin tilaisuus kertoa lukijakyselyn muodossa sananen itsestänne ja antaa samalla palautetta. Hyvää, huonoa tai sekä että – kaikki otetaan ilolla vastaan.

2013-10-stellaharasek-dieselwatch-2

Mutta en toki pyytäisi palvelusta lupaamatta mitään vastineeksi: kaikkien kyselyyn osallistuneiden kesken arvotaan tietysti palkinto eikä mikä tahansa palkinto. Blogin alkutaipaleelta asti rinnallani astellut Diesel on mukana juonessa ja – aikateemassa pysyen – voittaja saa valita itselleen merkin valikoimista mieleisensä rannekellon. Oma lempikelloni, tuo kuvia kaunistava sukelluskello, on Dieselin vuosientakaisesta miestenmallistosta ja yhä käytössä joka kerta kun tarvitsen ranteeseen aikaraudan.

2013-10-stellaharasek-dieselwatch-1

Seuraa toimintaohje:
(1) Klikkaa itsesi kyselyyn. Voit hakea kupin teetä, mutta et tarvitse sitä, sillä kyselyn täyttäminen ei vie kuin hetken. Kysely on täysin anonyymi.
(2) Haluat tietysti olla mukana myös arvonnassa, joten ilmianna kyselyyn osallistumisesi kommenttilootaan ja kerro samalla (kannattaa kertoa!) onko blogiin liittyen ruusuja tai risuja, juttutoiveita tai muuta mielen päällä. Muista sähköpostiosoite, sen näkee vain onnetar.

Kysely on voimassa sunnuntaihin 3. marraskuuta saakka. Voittaja arvotaan seuraavana päivänä ja onnenpekkaan ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä. Arvonnan palkinnon sponsoroi Diesel. Osallistumisiloa!

A questionnaire for finnish readers, sorry folks! But if you’d like to let me know what you think of this blog, feel free to chip in with your five cents – will be much appreciated. Thank you for reading.

Photos by Dorit Salutskij

Otteita yrittäjän arjesta

Perustin melkein kaksi vuotta sitten yhden parhaimman ystäväni kanssa yrityksen nimeltä Mellakka Helsinki. Sen jälkeen monikin teistä on halunnut kuulla lisää siitä millaista on elämä yrittäjänä. Ehkä kirjoitankin siitä jonain päivänä, mahdollisesti näkökulmasta “10 mokaa, jotka me teimme, jotta teidän ei tarvitsisi”. Vahvalla ykkössijalla olisi juuri nyt neuvo nimeltä “älä hanki halpaa kirjanpitäjää”. Heti toisena tulisi “älä tee vuoden verran töitä ilman ainuttakaan kunnollista lomaa”. Lomaksi ei siis tässä tapauksessa lasketa päiviä, joiden aikana vastataan vain muutamaan työsähköpostiin ja -puheluun ja käydään vain yhdessä tai kahdessa työpalaverissa.

2013-10-stellaharasek-boulevardsocial

Tuli vaan mieleen, kun kävin tänään kaupassa. Kauppareissun ainoa tarkoitus oli hakea kahvimaitoa, sillä ennustan, että huomisaamusta(kaan) ei tule mitään ilman isoa kupillista kuumaa kofeiinia. Ehkä pitäisi keskittyä enemmän ja haahuilla umpiväsymyksissään vähemmän. Hukkasin nimittäin maidon matkalla kotiin. Miten on edes mahdollista viidenkymmenen metrin matkalla kadottaa litran purkin punaista maitoa? Kysyn vaan. Miettikääpä sitä, että tälläisellä havaintokyvyllä varustetuille ihmisille myönnetään ajokortteja.

Suomalaissaksalaisella sisulla tai pikemminkin sinnikkyydellä siunattu yrittäjä ei valita. Kyllä tämä tästä. Viikonlopuksi tämä vatipää vaihtaa onneksi maisemaa eikä agendalla ole mitään töihin liittyvää: määränpäänä häämöttää jälleen tuo täydellinen kaupunki nimeltä Turku. Matkakumppanini on turkulainen, joka uskoo nukkumaan menemiseen iltaisin ennen yhtätoista – luvassa lienee siis unta, ehkä hyvä kirja tai kaksi. Ehkä jopa kahvia maidolla, kuka tietää. Kalenterin jätän kotiin. Tietokoneen ehkä pakkaan, miten muuten pääsen jakamaan teille näitä viisauksiani? Ja ehkä vastaan pariin työsähköpostiin. Tai kymmeneen. Toivottavasti matkakumppani ei lue tätä, tai kohta tulee tekstiviesti “LÄPPÄRI JÄÄ KOTIIN, NAINEN.”

True story. Went to the store, bought milk and lost it somewhere on the way home. I guess this can be considered as some sort of achievement. A scatterbrained mind and sleep-deprivation is a winning combination, telling you.

Stella ♥ IRO

Tekemisiäni seuranneille ei tule yllätyksenä, että ranskalainen IRO on yksi suosikkimerkeistäni ja sitä muiden merkkiensä ohessa myyvä Gaudete yksi suosikkikaupoistani. Tykkään kovasti melkeinpä kaikesta mitä merkki tekee. Niukka värivalikoima perustuu punaisella terästettyyn mustan, harmaan ja valkoisen harmoniaan, leikkaukset ovat kauniit ja kapeat ja materiaalit usein villaa, nahkaa tai silkkiä. Lämpeän myös rokinkatkuisia yksityiskohdille, jotka on sekoitettu 70-luvulta lainattuihin elementteihin aikuisella, alleviivaavattomalla otteella.

Rekeillä roikkuu toisinsanoen mm. rentoja raitaneuleita, upottavia villakangastakkeja valtavilla vetoketjuilla, matalalanteisia pillifarkkuja, kapeita jakkuja, pehmeäksi pestyjä kauluspaitoja, printeillä varustettuja collegepaitoja, kuluneita boyfriend-farkkuja ja aina, aina niin kauniita nahkarotseja, että kuolisin kateuteen, ellei niitä roikkuisi omassa vaatekaapissa kaksin kappalein (silloin harvoin kun eivät ole käytössä).

Suoraan asiaan siis: olen yhteistyössä Gaudeten kanssa tehnyt suunnitelmia päänne menoksi ja luvassa on loppuviikon kestävä alennus koko IROn valikoimista, nyt kun viimeisetkin herkut ovat saapuneet kauppaan – kuvissa muutama suosikeistani.

2013-10-stellaharasek-gaudete-iro-012013-10-stellaharasek-gaudete-iro-022013-10-stellaharasek-gaudete-iro-032013-10-stellaharasek-gaudete-iro-042013-10-stellaharasek-gaudete-iro-052013-10-stellaharasek-gaudete-iro-062013-10-stellaharasek-gaudete-iro-072013-10-stellaharasek-gaudete-iro-082013-10-stellaharasek-gaudete-iro-092013-10-stellaharasek-gaudete-iro-102013-10-stellaharasek-gaudete-iro-12

Ovelasti jätin julkaisematta kuvan täydellisistä nahkahousuista, ettette mene ja osta niitä ennen kuin olen haalinut omat pennoseni kasaan. Mutta on siellä sellaisetkin, yhtä itkettävän kauniisti viimeistellyt ja laadukkaat kuin muutkin malliston releet.

Blogin lukijoille on siis luvassa 15% alennus IROn koko valikoimasta Gaudetessa lauantaihin saakka. Alennus on voimassa sekä verkkokaupassa että Fredrikinkadun kivijalkakaupassa ja toimii molemmissa taikasanalla STELLA.

Get 15% off the entire IRO collection at Gaudete until Saturday! The discount is valid in both the webshop and the store at Fredrikinkatu 35, Helsinki. Just use the code STELLA.

Girl with pearl earrings

Kas, se on näemmä taas tämä aika vuodesta. Perheen pienin tyttö diivailee eikä suostu menemään sateella ulos tai ainakaan pissaamaan, koska nurmikko on märkä ja päksi kastuu. Ymmärtäähän sen, että hieno nainen ei alennu mihin tahansa. Helmikorvakorut kelpasivat kuitenkin Hänen Korkeudelleen. Sitten sisko tuli kateelliseksi ja yritti syödä ne.

2013-10-junothedog-girlwithapearlearring

Pretty as a painting.

Liian korkeat korot

Olen tässä pohtinut asiaa nimeltä liian korkeat korot. Muotikuvaajakämppikseni mielestä sellaisia ei ole olemassa. Useampi vuosi sitten hankitut horosaappaiksi ristimäni nahkaiset ylipolvensaappaat ovat silti jääneet useammin kenkäkaappiin kuin päässeet tekemään sen, mihin ovat luotu, eli valloittamaan maailman tai edes Helsingin eteläisen kantakaupungin.

2013-10-stellaharasek-hippiefromparis-4

Neljäntoista sentin koroistaan huolimatta saappaat ovat jalassa yllättävänkin mukavat eikä niiden käyttöön ole oikeastaan muuta estettä kuin se, etteivät ne osu ihan ongelmitta pukeutumisfilosofiaani. Se kun perustuu enemmän kaupungin kaduille soluttautumiseen muina mustissa maleksivina sisseinä kuin katukuvassa erottautumiseen saappailla, joiden kopinaan havahtuu jokainen mies (ja koira, ja lyhtypylväs) sadan metrin säteellä. Harhaista hölmöilyä tietysti koko kuvitelma, mutta siltä se tuntuu, kun korot kohoavat juuri sen kriittisen kaksi tai kolme senttiä mukavuusalueeni yläpuolella. Sissistä tulee saalis, subjektista objekti. Yhdet ainoat kengät ovat muka tehneet minusta avuttoman katseiden kohteen enkä pääsisi juoksemaan pakoon, vaikka haluaisin. Vähemmästäkin stressaantuu. Aiheellisesti voi toki kysyä onko tervettä, että yhdet ylihinnoitellut nahkasaappaat aiheuttavat näin turvattoman tunteen, mutta ehkä säästämme tämän syvääluotaavan aiheen seuraavan pukeutumispoliittisen seminaarimme agendalle.

2013-10-stellaharasek-hippiefromparis-3

 

Toisaalta: kun saappaat yhdistää lempiminihameeseen, väljään miesten raitaneuleeseen ja lähettipojan lakkiin, lopputulos on oikeastaan aika omannäköinen. Ei liian seksikäs eikä liian söpöstelevä, vai mitä? Melkein voisi jopa vaihtaa hameen kapeisiin nahkahousuihin ja raitapaidan vieläkin väljempään villapaitaan. Vähemmän pariisilaista kevytkenkäisyyttä, enemmän skandinaavista särmää. Jos nyt vaan pääsisi yli omasta neuroottisesta itsestään ja päästäisi irti primitiivisistä vaistoistaan, joihin lukeutuu myös tarve istua ravintoloissa selkä seinää päin. Kun ei sitä ikinä tiedä milloin sapelihammastiikeri vaanii selän tai kulman takana.

2013-10-stellaharasek-hippiefromparis-1

Mutta kaikista olennaisin kysymys lienee: kannattaako keikkua kengissä, jotka eivät kasvata itseluottamusta, vaan syövät sitä? Elämä on liian lyhyt. Ehkä sitä voi olla wannabe-ranskatar astetta rennommillakin koroilla? Niitäkin korkoja on, jotka saavat askeleen keinumaan ja Iggy Popin Gimme Dangerin soimaan päässä eikä sillä ole mitään tekemistä sapelihammastiikereiden kanssa.

2013-10-stellaharasek-hippiefromparis-5

Tässä piilee varmasti joku eksistentialistinen opetus. Vielä kun tietäisi mikä. Mutta saa kommentoida: harjoittelun kautta käyttöön vai suosiolla kiertoon? Aina voi myös lahjoittaa kaunottaret poikaystävän siskolle – hän pystyisi pyörittämään maailmaa tyynenä kuin sfinksi vielä korkeammissakin kengissä.

2013-10-stellaharasek-hippiefromparis-7

Striped knit Tiger Of Sweden men’s collection, overknee leather boots Topshop from Helsinki10, mini skirt Stylein, hat H&M men’s collection, leather bag Cambridge Satchel Company, silver star necklace Linda Toye from Gaudete, silver bracelet vintage find.

How high is too high? Excellent question. I wish I knew. I got these over knee boots a few years ago, because they made my legs look a mile long, but I never wear them for the exact same reason. A few shots of vodka usually helps when feeling too self-conscious, but there must be a better way. Then again, maybe sky-high heels are just not my thing. Keep ’em or dump ’em? There’s also a third option: give ’em to boyfriend’s sister as an early Xmas gift. I’m really not joking when I say my sister from another mister is totally capable of running the world in heels much higher than these.

Photos by Dorit Salutskij

Just let me play

Sebastien Tellier herätti minut tänään. Tai jos ollaan aivan tarkkoja, herätyksestä oli vastuussa epälukuinen ja äänekäs lauma ihmisiä ja koiria, jotka rojahtivat sänkyyni ennen kuin olin edes tajuissani. Mutta annan heille anteeksi, koska ymmärsivät valita vähemmän hellävaraisen herätyksen hetkelle kovin kauniin kappaleen.

Olin suunnitellut tänään siivoavani, peseväni pyykkiä ja nostavani takaisin kaappeihin tavarat, jotka olivat hyökänneet hyllyiltä kimppuuni viime viikkojen avoimesti vihamielisinä aamuina. Mutta jäinkin peiton alle, sänkyyn keskellä kaaosta ja keskeneräistä elämää. Lueskelin, katsoin How I Met Your Motherin uuden kauden ensimmäiset jaksot. Nousin vain aamupalapöytään kun kutsu kävi, hiivin heti sen jälkeen takaisin vällyjen väliin ja painoin taas play.

Täydellinen päivä! Tuntikaupalla onnellista turhuutta eikä kerrankaan hitustakaan huonoa omatuntoa, vaikka epäilemättä olisi pitänyt olla. Siivoan huomenna, puhtaitakin vaatteita vielä on – ja vaikkei olisi, en usko, että kukaan pahastuisi, vaikka painelisin palaveriin pyjamapaidasssa. Puen vaan villatakin sen päälle. Alkavan viikon tunnuslause olkoon “puoliksi valmis, ei puoliksi tekemättä”. Lempeitä aamuja alkuviikkoonne, kaunokaiset.

A lazy Sunday and a new favorite song I woke up to.

Keep it coming, keep it coming

Syksyn ensimmäinen lumihiutale on virallisesti nähty, eikä se suinkaan tullut yksin. Mutta ei se mitään! Olen oikeastaan yllättynyt siitä kuinka vähän talventulo tänä vuonna on ahdistanut. Olen viettänyt vain yhden illan lähetellen poikaystävälle paniikinkatkuisia tekstiviestejä (“elämäni on ohi” ja “miksi edes nousta aaamulla” mainittu) ja käynyt vasta kahdesti vaanimassa äkkilähtöjä mihin tahansa lämpimään. Tämä laskettakoon saavutukseksi henkilölle, joka on joinakin vuosina täysin vakavissaan suunnitellut ovensa laudoittamista umpeen ja elämistä säilykkeillä seuraavaan toukokuuhun saakka.

2013-10-stellaharasek-winterphotos-12013-10-stellaharasek-winterphotos-22013-10-stellaharasek-winterphotos-3

Minua viisaampia lähimmäisiäni lienee kiittäminen vaivihkaa vahvistuvasta talvensietokyvystä, he pitävät minut kiinni todellisuudessa silloinkin kun vajoaisin kokonaisiksi päiviksi omiin maailmoihini. Niihin, joissa saan maleksia loputtomilla hiekkarannoilla eikä ole kuukausitolkulla kestävää kaamosta tai kirjanpitäjää, joka raivoaa puhelimessa Stella jumalauta missä sun viime kuun kuitit on, niiden piti olla täällä viikko sitten. Mutta ei se todellisuus ole hullumpi paikka sekään, ei ainakaan silloin kun on ihmisiä, jotka haluavat hulluuspäissään jakaa sen kanssani.

2013-10-stellaharasek-winterphotos-42013-10-stellaharasek-winterphotos-52013-10-stellaharasek-winterphotos-6

Kämppäkaveri istui eilisaamuna keittiön ikkunalaudalla ja katseli kun talven ensimmäiset, tiskirätin kokoiset räntähiutaleet leijailivat taivaalta. Sitten hän nousi, puki ylimääräiseksi vuoriksi takin alle vanhan kaniturkin ja paineli koirat mukanaan studiolle kuin mitään peruuttamatonta ei olisi tapahtunut. Lääkitsin järkytystäni kolmannella kupilla teetä kun tajusin, että niin. Kevät tulee talven jälkeen mitä luultavimmin tälläkin kertaa. Eikä koko talvesta tarvitse kerralla selvitä, juuri nyt riittää kun pukee kaniturkin takin alle ja lähettää poikaystävälle tekstiviestin, että tehdäänkö illalla tulista linssikeittoa.

2013-10-stellaharasek-winterphotos-72013-10-stellaharasek-winterphotos-82013-10-stellaharasek-winterphotos-9

Ja poikaystävä – hän iloitsee talvesta, varsinkin lumipalloista ja siitä, että saa juoda glögiä niin paljon kuin haluaa eikä kukaan nipota. Hän on luvannut tartuttaa innon minuunkin. Olen päättänyt antaa sen tarttua.

The first snowflakes of winter are coming down! Slowly but surely I’m learning to enjoy them.

All photos from last winter.

Let me keep this memory, just this one

Olen paljon velkaa sille, joka keksi säännöllisen lauttaliikenteen kaupungin edustan sisäsaaristoon. Kuvat Länsi-Mustasaaren kallioilta tulvivat elokuisen illan lämpöä niin että sen melkein tuntee ruudun läpi. Jään paistattelemaan, puhukoon kuvat puolestaan. Ensi kesänä nuo pienet kiipeilijät ovat jo isommat ja me muut ihan muuten vaan vuotta viisaammat, mutta kalliot ovat yhtä lämpimät paljaiden varpaiden alla.

2013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-012013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-022013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-032013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-052013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-042013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-062013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-072013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-08
2013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-152013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-112013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-102013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-122013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-132013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-142013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-092013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-16
2013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-172013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-182013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-192013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-20

PS. Tuli hirvittävä ikävä keijuprinsessaa perheineen. Heti takaisin pohjoisesta!

A few pics from last summer. Länsi-Mustasaari is one of the eight islands of the Suomenlinna district of Helsinki, five of them connected by bridges or sandbars. A dear friend of mine is lucky enough to live in the archipelago. She has a big family anyway, so I’m sure she wouldn’t even notice if I moved in with them next summer.

Pian lumi alkaa pudota

Niitä päiviä, kun tajuaa hikoilleensa tietokoneeseensa liimattuna aamuvarhaisesta aamuyöhön ja tehneensä nipinnapin kolmanneksen niistä asioista, jotka suunnitteli saavansa tänään aikaan. Saako täällä kiroilla? Ihan sama. Perkele. Mutta saa kyllä kertoa mihin reklamoida mustaan aukkoon kadonneista vuorokaudentunneista.

Mutta ennen kuin luovutan tämän päivän – siis anteeksi, yön – osalta, ajattelin tulla kertomaan kaksi asiaa, jotka molemmat liittyvät musiikkiin. Ensinnäkin: yhtye nimeltä Minä ja Ville Ahonen julkaisi hetki sitten uuden livetaltioinnin uusimman Mia-pitkäsoittonsa nimiraidasta. Soitin tuota albumia viime keväänä niin kauan, että poikaystävä ja kämppäkaveri liittoutuivat minua vastaan ja ilmoittivat, että nyt riittää tai levy lentää ikkunasta kaaressa ullanlinnalaisten kattojen ylle. Mitäänymmärtämättömät moukat. Solistia sen enempää tuntematta veikkaan silti, että Ville arvostaisi kyllä eleen symboliikkaa.


Olisin oikeasti halunnut liittää livevideon alle vielä kappaleen Syksy, jossa Ville kysyy mikset olisi jo onnellinen. Hyvä kysymys. Minä onneksi olenkin, mitä nyt juuri tällä hetkellä hivenen hikeentyneellä tavalla, kun päivät loppuvat kalenterista ja tunnit vuorokaudesta ja seuraavaksi kai kahvimaitokin jääkaapista. Olen päättänyt, että tänä vuonna en jää talven alle kuin jänis rekan renkaisiin, joten kieltäydyn samaistumasta kappaleen kaikkein samaistuttavimpaan kohtaan pian lumi alkaa pudota ja minä putoan sen mukana.

Liitin nyt kuitenkin livevideon alle aivan toisen albumilta poimitun kappaleen, koska maailmasa olevan virheen vuoksi Syksy ei löydy tähän upotettavassa muodossa internetistä. Eikä edes Kerro minulle rakkaani, joka on mielipuolisin koskaan kuulemani yhdistelmä falsettia, maanista puhelaulua ja vihellysmelodiaa. Sen näennäinen kepeys on vaarallisempaa kuin vedeksi naamioitunut satavolttinen etanoli. Ennen kuin kuolen on onneksi hyvä lohdutuspalkinto – kappale on kaunis eikä pillifarkuissa tanssivia miehiä ole koskaan liikaa.

Ja se toinen asia: Minä ja Ville Ahonen soittaa lauantaina Tavastialla! Kuten kaikilla hyvillä keikoilla, lavalla huojutaan, horjutaan, lauletaan silmät kiinni ja niin, tanssitaan. Kannattaa mennä. Menkää. Minä menen nyt nukkumaan.

These songs won’t give you a ride to any place you’d call happy, but they might take you somewhere interesting.

MINÄ JA VILLE AHONEN – SYKSY

Half-awake in a fake empire

Viikon uutinen on, että vuodenaika on jälleen vaihtumassa. Jos sitä ei arvaa vielä siitä, että ilmassa tuoksuu routa ja viima nipistelee varpaita kangastossuissa, sen tietää viimeistään siitä, että mäyräkoirat ovat menossa talviunille. Kämppikseni sanoin, talvi tulee ja me ei voida mitään. Paitsi laudoittaa ovI umpeen, vetää villasukat jalkaan, keittää iso pannullinen teetä ja pysyä sisällä. Olen muutenkin miettinyt, että tätä pimenevien päivien aiheuttamaa orastavaa maniaa voisi ehkä hillitä vaihtamalla vaikka puolet päivittäisestä kofeiiniannoksesta teehen. Yhtiökumppanikin esitti tänään viattoman ehdotuksen, että mitäs jos joisin “vähän vähemmän kahvia”. Hmm. Mutta sitä ennen vielä pari caps lock pohjassa kirjoitettua ja huutomerkeillä varustettua sähköpostia.

2013-10-stellaharasek-waitingforwinter-12013-10-stellaharasek-waitingforwinter-22013-10-stellaharasek-waitingforwinter-3

The coldest season of the year seems to be around the corner. Some of us are preparing for hibernation. Others just plan to stay inside until May.

Placebo ja uusi (yllätys)levy

Jaahas. Taidan olla viimeinen henkilö maailmassa, joka tajuaa, että Placebo on julkaissut uuden albumin. Loud Like Love on nähnyt päivänvalon jo kuukausia sitten, mutta parempi havahtua myöhään kuin ei milloinkaan. Yhtye ei ole enää sitä mitä oli joskus, mutta sillä on erityinen paikka mustassa sydämessäni: trio on ollut läsnä elämässäni pidempään kuin suurin osa tuntemistani ihmisistä. Nancy Boy soi kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini, jossa oli kolmekymmentä neliötä harmaata muovimattoa, ikkunan takana tuijottava lyhtypylväs ja suora näkymä kaupungin työnväen teatterin lavastamoon. Without You I’m Nothingin ja The Bitter Endin väliin mahtui ylioppilaskirjoitukset, päivätolkulla päiväunia itäeurooppalaisilla junakiskoilla, ensimmäinen syksy yliopiston luentosaleissa ja kaikenlaista hölmöilyä, jonka saa anteeksi kun on kuolematon kaksikymppinen.

Muutama vuosi myöhemmin olin töissä yhtyeen englantilaisen levy-yhtiön Helsingin konttorissa ja keksin töikseni keinoja saada skeptiset suomalaiset rakastumaan Placebon Meds-albumiin. Kerran lensin Lontooseen asti kuuntelemaan Running Up That Hillin ja aiheutin edessäni huojuneissa miehissä hilpeyttä paheksumalla heidän epävireistä hoilotustaan lempikappaleeni päälle. Viime vuonna istuin baarissa ja pöytään kannetun kossun kumoamisen sijaan näytin uudelle kalifornialaiselle rumpalille kaikki puhelimestani löytyneet mäyräkoirakuvat. Hän on suuri mäyräkoirien ystävä. Illan keikka oli jäänyt soittamatta, seuraavalla visiitillä he toivottavasti pääsevät lavalle saakka.

Niin, se uusi albumi. En ole vieläkään toipunut edellisen aiheuttamista traumoista, joten odotukset eivät ole tähtitieteelliset. Ainakin A Million Little Pieces potkii tutusti, vaikkakin yllätyksettömästi. Mutta kovin vähän on lopulta muuttunut: kun Brian Molko laulaa kömpelöitä sanojaan kuten all my dreaming torn in pieces, on niin vaikea vastustella. Ei onneksi tarvitsekaan. Silmät kiinni, sydän auki ja volat kaakkoon vaan.

Looks like I’m the last person on earth to find out Placebo has released a new album.